Part 5

Hän heräsi uneliaaseen piipitykseen. Pitkä hämäränaika oli alkanut. Kuusessa hänen yläpuolellaan istui riekkoja. Nälkä ajoi hänet heti toimintaan, vaikkakin se tapahtui loputtoman hitaasti. Kului viitisen minuuttia, ennenkuin hän voi nostaa pyssyn maasta ja toiset viisi ennenkuin hän selällään maaten ja tähtäillen uskalsi hipaista, paukaus ei osunut. Yksikään linnuista ei pudonnut, mutta eivät ne poiskaan lentäneet. Ne pudistelivat vain siipiään, rapisuttivat kuusenoksia ja olivat velttoja ja uneliaita. Kit tunsi pakoitusta olkapäässään. Toinenkin laukaus meni ohi, sillä liipaistessaan oli hän tuskasta värähtänyt. Todennäköisesti hän oli viimeisten kolmen päivän kuluessa pudonnut, vaikkakin hän ei muistanut tapahtumasta mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi makuuturkkinsa nelinkerroin ja asetti sen vasemman käsivartensa ja kylkensä väliseen aukkoon. Sitten hän kohotti pyssynperän poskelleen, tähtäsi ja laukaisi. Yksi lintu putosi, ja hän kurottautui kiihkeästi sitä ottamaan ja huomasikin ampuneensa siltä melkein kaiken lihan. Iso kuula ei ollut säästänyt muuta kuin kämmenellisen siekaleisia sulkia. Mutta yhäti riekot istuivat kuusessa, ja hän päätteli itsekseen, että niitä tuli ampua päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän ampui sekä ohi että sai myös osumaan, ja riekkolaiskurit, jotka eivät lähteneet lentoon, putoilivat hänen päälleen kuin ruokasade — riekot, joitten elämä sammui, jotta hänen elämänsä säästyisi. Kaikkiaan niitä oli yhdeksän ja vihoviimein oli hän saanut murskatuksi pään yhdeksänneltäkin, minkä jälkeen hän yhä selällään maaten vuorotellen itki ja nauroi tietämättä miksi.

Ensimäisen riekon hän söi raakana. Sen jälkeen hän nukkui sillä aikaa kuin linnussa ollut elämä sulautui hänen elämänsä ylläpidoksi. Hän heräsi sitten pimeässä nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana jaksaakseen tehdä tulen. Ja päivän valkenemiseen saakka hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan, jotka niin kauan olivat saaneet pysyä toimettomina. Tämän jälkeen hän nukahti heräten uuden yön pimeässä ja nukkui jälleen seuraavan päivän auringonpaisteeseen saakka. Ihmeekseen hän huomasi, että uusista puista sytytetty nuotio räiskyi ja että mustunut kahvipannu sihisi nuotion äärimäisillä hiilillä. Tulen vieressä tuskin käsivarren ulottuvilla hänestä istui Shorty poltellen kartuusipaperista kiertämäänsä savuketta ja mielenkiintoisesti tähyillen häneen. Kitin huulet liikkuivat, mutta hänen kurkkunsa oli kuin lamautunut ja rinnassaan hän tunsi kuin olisivat kyyneleet tulossa. Sitten kuroitti hän kätensä savuketta kohti ja nielaisi suurin siemauksin savua keuhkonsa täyteen.

— Minä en ole tupakoinut pitkiin aikoihin — hän viimein sanoi matalalla ja levollisella äänellä — hyvin, hyvin pitkiin aikoihin. —

— Etkä myöskään syönyt ulkonäöstäsi päättäen —

lisäsi Shorty.

Kit nyökkäsi ja osoitti kädellään ympärillä olevia riekonhöyheniä.

— En ennenkuin vasta viimeisinä päivinä — hän vastasi. — Tiedätkö, minä joisin kovin mielelläni kupposen kahvia. Se maistuisi mainiolta! Ja sitten pannukakku ja sianlihakimpale. —

— Ja pavut? — virkahti Shorty houkuttelevasti.

— Ne maistuisivat taivaallisilta. Huomaanpa jälleen olevani nälkäinen. —

Toisen valmistaessa ruokaa ja toisen syödessä kertoivat he lyhyesti elämyksistään sitten viimeisen tapaamisen.

— Klondykessä oli jäittenlähdön aika — lopetti Shorty kertomuksensa — ja meidän täytyi odottaa avovettä. Kaksi sauvoinvenettä ja paitsi minua kuusi miestä — sinä tunnet heidät kaikki, sukkelia veitikoita, ja lisäksi kaikenlaisia varusteita. Ja olemme saaneet ponnistella aikalailla päästäksemme perille — olemme sauvoneet, nousseet joen rannoille ja kulkeneet maitse. Mutta nyt putoukset heitä viivyttävät viikon verran. Siellä minä heistä erosin—he jäivät raivaamaan tietä, jota pitkin voivat vetää venheet. Minusta tuntui siltä kuin olisi minun jatkettava matkaani ja niin sulloin reppuuni evästä ja lähdin taipaleelle. Tiesinhän, että tapaisin sinut harhailemassa täällä ja kaiken tämän.

Kit nyökkäsi, tarttui Shortyn käteen ja puristi sitä lujasti. — Mutta nyt meidän on lähdettävä taivaltamaan — hän sanoi.

— Tuhat tulimmaista, sitä me emme tee! huudahti Shorty kiihkeästi. — Me jäämme muutamiksi päiviksi tänne, niin että saat kunnollisesti syödä ja levätä. —

Kit pudisti päätään.

— Kunhan tietäisit minkä näköinen olet — tenäsi Shorty.

Ja mikään houkutteleva näky Kit todella ei ollut. Hänen kasvonsa, mikäli iho oli ollut paljaana, olivat mustansinervät ja ruvessa monenmonista paleltumisista. Posket olivat sisäänpainuneet ja yläleuan hammasrivi törrötti kuin kampa parrasta huolimatta hyvän matkaa kutistuneen suun ulkopuolella. Otsalla ja syvällä päässä olevien silmien ympärillä iho oli kovasti pingoittunut ja vapaasti tuhertunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen, oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustaama.

— Parasta, että pistät tavarat reppuun — sanoi Kit — Tahdon lähteä. — — Mutta sinähän olet heikko kuin vastasyntynyt lapsi. Sinä et kykene matkantekoon. Ja mihin kummalla sinulla on kiire? —

— Shorty, minä etsin Klondyken kalleinta aarretta, enkä saata viivytellä. Siinä koko juttu. Kokoa kantamukset. Se on ylevintä maailmassa. Se on paljon arvokkaampaa kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampaa kuin seikkailut ja karhunliha ja karhunmetsästykset. —

Shorty istui ja tuijotti häneen silmät selkoselällään.

— Taivaan nimessä, mitä se sitten on? — kysyi hän käheällä äänellä. — Tai oletko tullut ihkasten hulluksi?

— Ei minua mikään vaivaa. Kaiketi ihmisen on nähtävä nälkää, jotta hänen silmänsä avautuisivat näkemään kaiken sellaisena kuin mitä se todella on. Minä olen kaikissa tapauksissa kokenut asioita, joita en luullut maailmassa olevankaan. Minä tiedän, mitä nainen on — niin, nyt minä sen tiedän. —

Shorty aikoi sanoa jotakin ja hänen suupielistään ja silmiensä ilmeestä saattoi huomata sen olevan jotakin kujeellista.

— Ei, parempi ettet sano mitään — huokasi Kit sävyisästi. — Siitä asiasta et sinä ole perillä, mutta minä olen. —

Shorty antoi ajatuksilleen uuden suunnan. — Hm! Minun ei tarvitse olla profeetta arvatakseni naisen nimen. Toiset ovat menneet kuivattamaan Surprise laakea, mutta Joy Gastell sanoi, ettei hän halunnut mukaan retkelle. Nyt hän samoilee Dawsonin ympäristössä ja odottaa tuonko sinut palatessani mukanani. Ja hän on vannonut, että ellen sinua tuo, niin myy hän kaiken omaisuutensa ja pestaa kokonaisen armeijan aseellista väkeä ja marssii suoraa päätä Peuramaahan antaakseen vanhalle Snassille ja koko hänen joukolleen oikein perinpohjaisen opetuksen. Ja kunhan sinä nyt vain taltuttelet käpäliäsi muutaman sekunnin ajan, niin kokoan minä kantamukset ja selviydyn kanssasi matkaa jatkamaan. —

HÄNEN ISIENSÄ JUMALA

Aarniometsä, mieluisten huvitelmien ja hiljaisten murhenäytelmien temmellyspaikka, jatkui joka suuntaan. Täällä käytiin olemassaolon taistelua yhäti alkuperäisellä raakuudella. Englantilaiset ja venäläiset eivät näihin aikoihin olleet täyttäneet Sateenkaaren maata eikä Pohjois-Amerikan kultakaan ollut vallannut sen suuria lakeuksia. Susilaumat seurasivat vapaudessa eläviä hirvilaumoja saalistaen niistä heikoimmat ja kantavat eläimet, jotka ne iskivät hengiltä samalla säälimättömyydellä kuin tuhansia sukupolvia takaperin. Harvalukuiset alkuasukkaat tottelivat päälliköitään ja poppamiehiään; he karkoittivat pahoja henkiä, polttivat noitia, taistelivat naapureittensa kanssa ja söivät vihollisensa mielihyvällä, mikä asiantila todisti heidän vatsojensa erinomaisen kunnon. Mutta näihin aikoihin maan kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomien erämaitten raivaamattomilla teillä lähenivät teräksen tuojat — vaaleaveriset, sinisilmäiset ja tarmokkaat miehet, lannistumattoman rotunsa edustajat. Sattumalta tai tarkoituksellisesti, yksittäin, kaksittain tahi kolmekin yhteenliittyneinä, he saapuivat — kukaan ei voinut sanoa mistä — taistelivat, kaatuivat tai kulkivat edelleen — tietämätöntä minne. Papit raivosivat heitä vastaan, päälliköt kokosivat sotilaansa, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Samoin kuin vesi tihruu ääriään myöten täydestä vesialtaasta, samoin hekin ilmaantuivat läpi synkkien metsien ja vuorensolien, sousivat kanooteissa yli vesialueitten tahi tasoittivat mokkasiineillaan ladun susikoirilleen. He polveutuivat suuren suuresta suvusta, mutta turkiksiin puetut Pohjolan asukkaat eivät siitä vielä olleet tietoisia. Usea nimeämätön kulkija taisteli täällä viimeisen kamppailunsa heittäen henkensä revontulien kylmässä loisteessa samoinkuin hänen veljensä tekivät troopillisten maanosien hiekka-aavikoilla: ja kuten he tulevat vastaisuudessakin tekemään, kunnes heidän rodulleen asetettu päämäärä on saavutettu.

Keskiyö läheni. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi ruusunpunainen hohde, joka vaaleni länttä kohden ja tummeni itään, muistuttaen näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Häviävä päivä ja aamunsarastus seurasivat niin lähi toisiaan, että mitään yötä ei ollut — päivä vaan yhtyi uuteen päivään tuskin huomattavan auringonkierroksen kautta. Sadelintu piipitti hiljaisen "hyvää yötä" ja punarinta-satakieli kuulutti täydellä kurkulla "hyviä huomenia". Yukonin keskeltä olevalta saarelta päästeli lauma villilintuja loppumattomia valituksia ja kauempaa joelta kuului jääkuikan ivallinen vastaus.

Etualalla rantaa, joka tällä kohdin oli muodostunut niemekkeeksi, seisoi useammassa perättäisessä rivissä puunkuoresta valmistettuja kanootteja. Norsunluupäiset keihäät, luukärkiset viinet, pukinnahkaiset jousenjänteet ja yksinkertaiset vitsasverkot osoittivat, että lahnalla joessa parhaillaan oli kutuaikansa. Taaempaa, kuivatustelineitten ja eläinten nahoilla päällystettyjen telttojen luota kuului kalapyydystäjien ääniä. Vallattomat pojat temmeskelivät keskenään tahi kujeilivat tyttöjen kanssa, kun sitä vastoin vanhemmat naiset, jotka sukua lisäämällä jo olivat täyttäneet tarkoitusperänsä, eivät ottaneet osaa toisten leikinlyöntiin, vaan jutellen keskenään punoivat köyttä viiniköynnöksien vihreistä juurista... Heidän jalkojensa juuressa leikkivät ja torailivat heidän alastomat jälkeläisensä kieriskellen liassa ruskeankeltaisten susikoirien kanssa.

Leiripaikan toisella puolella, täysin erillään siitä seisoi toinen leiri, jossa oli kaksi telttaa. Tämä leiri kuulut valkoiselle miehelle. Ja ellei muu, niin jo yksistään paikan valinta oli omansa ilmaisemaan tämän seikan. Hyökkäyksen sattuessa hallitsi se intiaanien asemapaikkaa sadan yardin alalta: puolustuksen tullessa kysymykseen oli "sillä etuna, että se sijaitsi korkealla mäellä, josta"oli vapaa näköala; jos vihdoin tappio sattuisi oli kahdenkymmenen yardin päässä jyrkkä mäki, jota pitkin tie johti suoraan kanooteille alhaalla.

Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen oikukasta itkua ja äidin rauhoittavaa laulua. Ulkona, sammuvan nuotion ääressä istui kaksi miestä keskustellen keskenään.

— Mitä? Minäkö rakastaisin kirkkoa kuin uskollinen lapsi? Hyvä! Rakkauteni siihen on niin suuri, että päiväni ovat menneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unelmissa tehdessäni itselleni tiliä tästä rakkaudestani. Kuulkaa! — Puoliverisen ääni muuttui vihaiseksi murinaksi. — Olen syntynyt Red Riverillä. Isäni oli valkoihoinen, yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jenkki, hän oli syntyään englantilainen ja sivistyneen miehen poika. Äitini taasen oli päällikön tytär ja minä olin mies. Niin, helppoa ei ollut määritellä minkälainen veri suonissani virtasi, sillä asuinhan valkoisten parissa, lukeuduin heihin ja isäni sydän sykki minussa. Ja sitten sattui niin, että siellä oli tyttö — valkoinen — joka katseli minua suopein silmin. Hänen isänsä omisti suuria maa-aloja, paljon hevosia, ja hän oli mahtava henkilö omiensa keskuudessa ja ranskalainen alkuperältään. Hän sanoi, että tyttö ei ollut selvillä siitä mitä todella tahtoi, hän keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli kovin vihastunut tapahtuneesta.

Mutta tyttö tiesi mitä tahtoi, sillä pian me seisoimme papin edessä. Mutta tytön isä oli ollut meitä nopeampi ja pettävin lupauksin oli hän saanut kirkonpalvelijan kieltämällä meiltä siunauksensa asettamaan niin, ettemme voisi elää yhdessä. Kuten kirkko ensi aluksi ei ollut tahtonut siunata syntymistäni, samoin se nyt kielsi avioliittoni ja tahri käteni ihmisverellä. Hyvä! Tällä tavoin on minulla siis syytä rakastaa kirkkoa. Sentähden minä iskin pappia vasten hänen juorusuutaan, ja me otimme pari nopeata hevosta, tyttö ja minä, ja ratsastimme Port Pierreen, jonka papin tiesimme olevan hyväsydämisen ihmisen. Mutta aivan kintereillämme seurasivat tytön isä ja veljet ja hyvät ystävät.

Ja me taistelimme hevosten kiitäessä täyttä laukkaa, kunnes olin lyönyt kolme alas satulasta, ja ne toiset jatkoivat Port Pierreen. Mutta me, tyttö ja minä, käännyimme vuorille itään ja metsiin, ja me elimme yhdessä, mutta meitä ei oltu vihitty — ja se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastin niinkuin uskollinen poika. —

— Mutta pankaa nyt merkille, sillä tässä tulee esiin tuo naisen kummallisuus, jota yksikään mies ei voi käsittää. Yhdessä satuloista, jotka tyhjensin, oli hänen isänsä, ja hevoset, jotka tulivat jäleltäpäin, musersivat hänet kavioillaan. Tämän me näimme, tyttö ja minä, mutta minä olisin sen unohtanut, ellei hän olisi sitä muistanut. Ja hiljaisina iltoina, kun päivän metsästys oli päättynyt, nousi se meidän välillemme, samoin yön äänettömyydessä nukkuessamme tähtien alla, juuri nyt kun meidän olisi täytynyt olla yksi. Se seurasi meitä kaikkialle. Hän ei siitä koskaan puhunut, mutta se istui tulemme ääressä ja vieraannutti meidät toisistamme. Tyttö koetti työntää sen luotaan, mutta silloin se juuri kiihdyttikin hänen mieltänsä, niin että saatoin lukea sen hänen silmistään ja kuulla hänen epätasaisesta hengityksestään. —

— Sitten synnytti hän minulle lopuksi lapsen — tytön — ja kuoli. Minä palasin äitini heimon luo hankkiakseni lapselleni mahdollisuuden elää. Mutta käteni olivat tahratut ihmisvereen, niin, huomatkaa, ne olivat kirkon ansiosta ihmisveren tahraamat. Ja pohjoisesta saapuneet ratsastajat etsiskelivät minua, mutta äitini veli, joka siihen aikaan oli päällikkönä isänsä jälkeen, piiloitti minut ja antoi minulle hevosia ja ruokaa. Ja me lähdimme, tyttäreni ja minä, kauas Hudsonlahden rannalle, jossa asusti vähän valkoisia miehiä, ja kysymykset, joita he tekivät, eivät olleet monet. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana, ja koirienajajana, kunnes tyttäreni oli varttunut naiseksi, pitkäksi; ja solakaksi sekä kauniiksi katsannoltaan. —

— Te tiedätte, että talvi täällä on pitkä ja yksinäinen, ja että se helposti synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varastonhoitaja oli kovasydäminen mies ja rohkea. Mitään sellaista hänessä ei ollut, että naiset olisivat kiintyneet häneen. Mutta hän kiinnitti katseensa tyttäreeni, josta oli tullut nainen. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirineni pitkälle matkalle, jotta sillä aikaa voisi — te ymmärrätte, hän oli kova mies, mies ilman sydäntä. Tyttäreni oli, voimmehan sanoa, kokonaan valkoinen ja hänen sielunsa oli valkoinen, ja hän oli kelpo nainen — no niin, hän kuoli.

— Yö oli jääkylmä kun palasin; olin ollut poissa muutamia kuukausia ja koirat ontuivat saapuessani perille. Intiaanit ja puoliveriset katselivat minua vaieten, ja; minä en sanonut sanaakaan, ennenkuin koirat olivat ruokitut ja minä itse olin syönyt navakasti kuten ainakin mies, jota työnteko odottaa. Sitten minä puhuin, pyysin selvitystä, mutta he ikäänkuin karttoivat minua peläten vihaani ja sen seurauksia. Sana sanalta tuli asia kuitenkin kerrotuksi, surkea asia, ja he ihmettelivät, että saatoin olla niin rauhallinen. —

— Kun he olivat lopettaneet, menin varastonhoitajan taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän oli pelästynyt ja pyytänyt puoliverisiä auttamaan itseään, mutta nämä eivät hyväksyneet hänen tekoaan, vaan jättivät hänet yksin selviytymään asiasta. Silloin oli hän juossut papin taloon. Minä seurasin sinne. Mutta tullessani perille oli pappi ovella vastassani ja alkoi ladella lempeitä sanoja, että vihastunut mies ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen käännyttävä suoraan Jumalan puoleen. Rukoilin häntä isän oikeutetun vihan nimessä päästämään minut edelleen, mutta hän vastasi, että voisin sen tehdä vain hänen ruumiinsa yli, ja sitten hän vannotti minua rukoilemaan. Nähkääs, se oli kirkko, jälleen kirkko, sillä minä menin hänen ruumiinsa yli ja lähetin varastonhoitajan tapaamaan tyttäreni oman jumalansa luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —

— Niin jouduin peräänkuulutettavien luetteloon, alempana olevaan asemaan lähetettiin sana, ja minulle tuli kiire eteen. Katosin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzie-laaksoa alas pitkin ikuisia jäätiköitä, poikki Valkoisten Vuorien, ohi Yukonin suuren mutkan ja aina tänne saakka. Ja tähän päivään saakka ovat teidän kasvonne ensimäiset, mitkä sen jälkeen näen valkoisella miehellä. Ja toivottavasti viimeisetkin! Täällä oleva kansa, joka on minun kansaani, on yksinkertaista väkeä, ja se on nostanut minut kunniaan. Minun sanani on heidän lakinsa ja heidän pappinsa tottelevat käskyjäni, sillä muuten en minä heitä sietäisi. Kun puhun heidän nimissään, puhun omasta puolestani. Me vaadimme saada elää rauhassa. Teidän kansaanne me emme tarvitse. Jos me sallimme teidän istua tuliemme ääressä, niin teidän jäljessänne tulevat kirkkonne, pappinne ja jumalanne. Siis tietäkää: jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu kylääni, minä pakoitan kieltämään jumalansa. Te olette ensimäinen, ja minä tahdon olla teille suopeamielinen. Mutta parasta olisi, että täältä poistuisitte ja mitä pikemmin, sen parempi itsellenne. —

— En ole vastuussa veljieni teoista — sanoi toinen merkityksellisesti hymyillen ja täyttäen piippunsa. Hay Stockard oli joskus yhtä ajattelevainen sanoissa kuin hän oli rohkea teoissa, mutta vain joskus.

— Mutta minä tunnen teidän rotunne — vastasi toinen. — Teillä on paljon veljiä ja te väkenne kanssa kuljette vain toisten edellä. Aikaa myöten he tulevat valtaamaan tämän maan, mutta ei minun aikanani Olen kuullut heidän jo saapuneen Suuren joen pääjuoksulle, ja hyvän matkaa alempana joella ovat venäläiset. —

Hay Stockard nosti päänsä yhdellä nykäyksellä. Tämähän oli yllättävä maantieteellinen paljastus. Hudson Bay-yhtiön asemalla Fort Yukonissa oltiin toista mielipidettä joen suunnasta; siellä otaksuttiin joen päättyvän Jäämereen.

— Yukon laskee siis Beringin mereen? — hän kysyi.

— Sitä en tiedä, mutta alempana ovat venäläiset, paljon venäläisiä. Ja sellaisia ei ole täällä eikä siellä. Voittehan mennä itse, niin näette omin silmin, mutta Koyukukia ylöspäin teidän ei pidä mennä, niinkauan kuin sotilaat ja papit tottelevat minun määräyksiäni. Niin kuuluu minun käskyni, Punaisen Babtisten, jonka sana on laki, ja joka on tämän kansan päällikkö. —

— Mutta jos en menisikään alas venäläisten, enkä takaisin veljieni luo? —

— Silloin joudutte te nopeasti jumalanne luo, joka on huono jumala ja valkoisten miesten jumala. —

Aurinko nousi veripunaisena pohjoiselle taivaanrannalle. Punainen Babtiste nyökkäsi kevyesti ja asteli: takaisin leiriinsä punarinta-satakielen liverrellessä.

Hay Stockard poltti piippunsa tyhjäksi tulen ääressä. Tuijottaessaan heikkenevään hiillokseen hän koetti ajatuksissaan seurata Koyukuk-joen tuntematonta yläjuoksua, tuon ihmeellisen joen, jonka pohjoisnavanpuoleinen retkeily päättyi täällä, missä se liitti vetensä liejuiseen Yukon-virtaan. Jos erään haaksirikkoutuneen merimiehen viimeisiin sanoihin oli luottamista, hän kun oli tehnyt tämän kamalan matkan maitse, ja jos hänen nahkaliiveistään tavattu pullo, joka sisälsi kultahiekkaa, jotain merkitsi, niin silloin olisi Pohjolan aarreaitta tuolla ylhäällä ikuisen talven maassa. Ja sinne johtavan portin kaitsijana seisoi Punainen Baptiste, tämä puolienglantilainen sekasikiö ja luopio, ja hän sulki tien.

— Haa! — Hay Stockard potkaisi hiilloksen sammuksiin. Sitten ojentautui hän laiskasti seisomaan ja kääntyi huolettomin ilmein katselemaan hohdetta pohjoisella taivaanrannalla.

2.

Hay Stockard sinkautti muutamia äidinkielensä karkeita, yksitavuisia kirosanoja. Hänen vaimonsa kohoitti katseensa padoista ja pannuista katsahtaen hänkin terävästi joelle. Vaimo oli kotoisin Taslinin maasta, ja hän oli oppinut määrittelemään miehensä kiihtyneet mielentilat. Koskipa kysymys taittunutta kengänhihnaa tai äkkinäistä hengenvaaraa, heti hän saattoi kuulemistaan kirouksista päätellä minkä arvoinen asia oli. Ja sentähden ymmärsi hän nyt, että kysymyksessä oli sellaista, mikä ansaitsi huomiota. Pitkä kanootti, jonka airoissa mailleen menevä aurinko välkehti, läheni joen yläjuoksulta käsin ohjautuen kohti maihinnousupaikkaa. Hay Stockard seurasi veneen kulkua jännittynein ilmein. Kolme miestä kohottautui ja kumartui, kumartui ja kohottautui säännöllisessä tahdissa; mutta punainen huivi, joka oli kierretty yhden miehen pään ympäri, veti hänen huomion puoleensa.

— Bill! — hän huusi. — Bill hei! —

Veltto jättiläinen kompuroi huojuvin; askelin toisesta teltasta ulos haukotellen ja hieroen unisia silmiään. Mutta uni karkkosi hänestä heti nähdessään vieraan kanootin.

— Tuhat tulimmaista! Tätä vielä puuttui! Senkin kirottu taivaaseen kaitsija! —

Hay Stockard kurottautui ottamaan pyssynsä, mutta ei sitä sitten ottanutkaan, hymähti vain katkerasti.

— Lähettäkää luoti hänen niskaansa — ehdotti Bill. — Siten hänestä helpoiten pääsemme. Varmasti hän turmelee meiltä kaiken jos päästämme hänet tänne. — Mutta Stockard hylkäsi tämän äärimmäisen ehdotuksen ja kääntyi käskemään vaimonsa palaamaan askareihinsa. Sitten huusi hän Billin pois rannasta. Kaksi kanooteissa seurannutta intiaania kiinnitti aluksen rantateloihin, ja kirkaspäähineinen matkustaja lähti astelemaan mäkeä ylös.

— Paavali Tarsolaisen lailla tervehdin minä teitä. Olkoon rauha ja Jumalan armo teidän kanssanne! —

Tervehdys vastaanotettiin nyrpeällä vaiteliaisuudella.

— Hay Stockard, jumalankieltäjä ja filistealainen, tervehdykseni! Teidän sydäntänne hallitsee mammona, ilkeät henget raatelevat sieluanne ja teltassanne on nainen, jonka kanssa te elätte luvattomassa rakkaussuhteessa. Ja kaikkien näitten syntienne tähden olen minä, Sturges Owen, Jumalan lähetti, saapunut teidän luoksenne erämaahan kehoittamaan ja käskemään teitä ajoissa kääntymään ja katumaan pahoja tekojanne. —

— Säästäkää nuo lörpötyksenne, säästäkää! — keskeytti Hay Stockard suuttuneena. — Pian te tarvitsette kaiken taitonne, jos riittääkään, Punaista Baptistea vastaan, joka asuu tuolla. —

Hän osoitti kädellään intiaanileiriä, jossa Punainen Baptiste koetti saada selvyyttä vastatulleesta. Sturges Owen, valistaja ja Herran apostoli, meni jyrkänteen reunalle ja käski miehensä noutamaan leiritarpeet. Stockard seurasi häntä.

— Kuulkaa — tämä sanoi tarttuen lähetyssaarnaajaa olkapäähän. — Onko elämänne teille jonkin arvoinen? —

— Elämäni on Herran huomassa, minä olen vain mitätön työmies Hänen viinitarhassaan. —

— Voi, jättäkää jo tuo! Haluatteko, että teitä kidutetaan? —

— Jos se on Herran tahto. —

— No, sen päämäärän te täällä saavutatte millon tahansa, mutta sitä ennen tahtoisin teille antaa hyvän neuvon. Ottakaa se varteen tai ei — miten haluatte. Jäädessänne tänne keskeytyy työnne. Ja samainen kohtalo kohtaa ei vain teitä vaan niinikään seuralaisianne, Billiä, vaimoani — — —

— — — joka on Belialin tytär, eikä usko pyhään evankeliumiin — —