Part 6

— ja minuakin. Paitsi kärsimyksiä itsellenne, tuotatte te niitä, myös meille. Paleltuani viime talvena yhdessä kanssanne, kuten hyvin muistanette, tiedän teidän olevan hyvän miehen ja hullun. Jos te pidätte velvollisuutenanne työskennellä pakanoitten hyväksi, niin pahaa siitä ei voine sanoa, mutta työnne mahdollisia seurauksia älkää unohtako. Tuo mies, Punainen Baptiste, ei ole intiaani. Hän on samaa rotua kuin mekin, hän on minunlaiseni visakallo ja yhtä mieletön mielipiteittensä kiihkoilija kuin tekin. Kun te molemmat kohtaatte, nousee helvetillinen melu, ja minulla ei ole vähäisintäkään halua sotkeutua selvittelyihinne. Ymmärrättekö? Noudattakaa neuvoani ja matkustakaa pois täältä. Seuratessanne jokea alas te tulette venäläisten luo. Heidän joukossaan on varmasti kreikkalaiskatolilaisia pappeja, ja he auttavat teitä pääsemään onnellisesti Beringin merelle — Yukon-virran suulle — ja sieltä ei sitten ole vaikeata palata sivistyneisiin oloihin. Luottakaa sanoihini ja lähtekää täältä niin pian kuin Herramme sen myöntää. —

— Se, jonka sydämessä Herra asustaa ja jonka kädessä on evankeliumi, ei pelkää ihmisiä eikä saatanaa — vastasi lähetyssaarnaaja järkähtämättömästi. — Tahdon tavata tuon miehen ja kamppailla hänen kanssansa. Yhdenkin luopion palauttaminen lammaslaumaan on suurempi arvoinen kuin tuhannen pakanan käännyttäminen. Se, joka on voimakas pahassa, saattaa tulla suureksi hyvänteossa, siitä on meillä esimerkkinä Saul, joka lähti Pamaskukseen saattaakseen kristittyjä vankeja Jerusalemiin. Tiellä kuuli hän Vapahtajan äänen, joka sanoi: Saul, Saul — miksi vainoot minua? Siitä lähtien Paavali muuttui Herran palvelijaksi ja hänestä tuli yksi kaikkein suurimpia sielujen pelastajia. Ja niinkuin tämä Paavali Tarsolainen, niin työskentelen minäkin Herran viinimäessä; tahdon kärsiä koettelemuksia ja tuskia, loukkauksia ja pilkkaa, lyöntejä ja kidutuksia Herrani nimessä. —

— Tuokaa tänne ylös se pieni teepussi sekä kattilallinen vettä — huusi hän seuraavassa silmänräpäyksessä seuralaisilleen. — Ja älkää unohtako hirvenlihaa ja paistinpannua. —

Kun hänen miehensä, jotka hän itse oli käännyttänyt, saapuivat rantaäyräälle, polvistuivat he kaikki kolme, kädet ja selkä lastattuina leiritarpeilla, ja kiittivät Jumalaa erämaan halki suorittamansa onnellisen matkan johdosta. Hay Stockard katseli heitä ivansekaisella tyytymättömyydellä; heidän liikkeittensä romantillisuus ja juhlallisuus ei liikuttanut hänen kovaa sydäntään. Punainen Baptiste seurasi yhä tapahtumia avonaisen paikan tuolta puolen; hän pani merkille rukoilevien tutunomaiset asenteet, ja hän muisteli nuorta naista, joka oli jakanut vuoteen hänen kanssaan tähtitaivaan alla vuorilla ja metsissä sekä tytärtään, joka lepäsi jossain synkän Hudson lahden rantamalla.

3.

— Hitto vie, Baptiste — en olisi saattanut edes ajatella sellaista. En hetkeäkään. Myönnän miehen olevan hullun ja suurtakaan hyötyä hänestä ei ole, mutta kaikissa tapauksissa en voi häntä luovuttaa, ymmärrättehän! —

Hay Stockard vaikeni ja koetti senjälkeen ilmaista sydämensä synnynnäisen siveysopin seuraavalla tavalla:

— Tuo mies on suututtanut minua, Baptiste, sekä nyt että aikaisemminkin, ja monet kerrat on hän tuottanut minulle kaikenlaisia ikävyyksiä. Mutta te ymmärrätte minua kun sanon — hän on samaa rotua kuin minä — valkoinen mies — ja — ja — niin, minä en voisi koskaan ostaa elämääni hänen elämällään, en vaikkapa hän olisi neekeri. —

— Olkoon niin — kuului Punaisen Baptisten vastaus. — Olen antanut teidän vapaasti valita. Palaan takaisin pappieni ja sotilaitteni kanssa, ja teidän on kiellettävä jumalanne tai muuten minä tapan teidät. Luovuttakaa pappi minulle, niin saatte itse lähteä rauhassa täältä. Muussa tapauksessa päättyy kulkunne tähän. Minun kansassani kytee vihamielisyys teitä kohtaan, jopa lapsissakin. Katsokaa tuonne — ne ovat nyt juuri varastaneet kanoottinne. —

Hän osoitti kädellään joelle. Joukko alastomia poikia oli vastakkaisella niemeltä uinut virran mukana kanooteille, joita he nyt kuljettivat poispäin ja edettyään rihlapyssyn kantaman ulottuvilta he kiipesivät veneenlaitojen yli ja sousivat maihin.

— Jättäkää pappi minulle ja te saatte kanoottinne takaisin. Niin. Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää hätäilkö. —

Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa osui vaimoon Taslinin mailta, vaimoon, joka istui lähettyvillä pitäen hänen omaa lastaan rinnoillaan ja hän olisi epäröinnyt päätöksessään, ellei olisi tullut katsahtaneeksi edessä seisoviin miehiin.

— Minä en pelkää — huomautti Sturges Owen. — Herra suojelee minua voimakkaalla kädellään, ja minä olen valmis menemään yksin tämän uskottoman leiriin. Vielä ei ole liian myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin käännyttää hänen sielunsa oikealle tielle. —

— Töytäiskää tuo Baptiste lurjus kumoon ja otamme hänet kiinni — kuiskasi Bill käheästi herransa korvaan lähetyssaarnaajan jatkaessa puhettaan pakanalle. — Pidämme hänet panttivankina ja kidutamme häntä, jos nuo toiset käyvät sietämättömiksi. —

— Ei — vastasi Stockard. — Annoin hänelle sanani, että hän voisi tulla rauhassa keskustelemaan kanssamme. Tavanmukaiset sodansäännöt, Bill — vain sodansäännöt. Ja hän on käyttäytynyt rehellisesti, on varoittanut meitä ja muutakin sentapaista, ja — niin enhän, hitto vie, voi rikkoa sanaani, mies! —

— Voitte joka tapauksessa luottaa siihen, että hän kyllä panee uhkauksensa täytäntöön. —

— Siitä ei ole epäilystäkään, mutta en tahdo, että puoliverinen voisi kerskua olevansa minun kunniallisempi. Mutta miksi emme suostuisi hänen pyyntöönsä — antamalla hänelle lähetyssaarnaajan teemme lopun koko jutusta? —

— Ee-ei — venytteli Bill epäröiden.

— Puristaako varpaitasi — mitä? —

Bill hieman punastui, mutta ei vastannut. Punainen Baptiste odotti yhä lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.

— Asianlaita on kuin kerroin. Saavuin teidän kyläänne, Baptiste, aikomuksella edetä Koyukukia ylöspäin. Tarkoitukseni eivät olleet pahat. Sydämeni oli vapaa pahasta. Ja on sitä nytkin. Niin ilmestyi tämä pappi kuten te häntä nimitätte. Minä en ole tuonut häntä tänne. Hän olisi tullut olinpa täällä tahi en. Mutta koska hän nyt on täällä ja hän kuuluu minun kansaani, niin olen minä velvollinen auttamaan häntä. Ja tässä sanassani aion pysyä. Ja mitään lastenleikittelyä siitä ei ole tuleva. Sillä kun leikki jälleen hiljenee, on kylänne oleva autio ja tyhjä ja teidän kansanne tuhoutunut aivan kuin suuren nälänhädän sattuessa. Tosin mekin häviämme samoin kuin useimmat sotureistanne — Mutta ne, jotka jäävät elämään, saavuttavat rauhan; outojen jumalien ja vieraitten pappien porina ei sitten enää tule surisemaan heidän korvissaan. —

Molemmat miehet kohottivat olkapäitään ja erkanivat; puoli-intiaani palasi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui molemmat seuralaisensa luokseen ja kolmisin he syventyivät rukoukseen. Stockard ja Bill hakkasivat kirveillään lähellä seisovat, harvalukuiset petäjät maahan ja laittoivat niistä sopivan varusteen. Lapsi oli nukahtanut ja vaimo asetti sen nahkakasan päälle, minkä jälkeen hänkin ryhtyi auttamaan leirin linnoittamisessa. Kun valmistukset olivat saatetut loppuun menivät molemmat miehet avonaiselle paikalle ja hakkasivat parista kohden pensaikon pois. Vastakkaiselta leiriltä kajahti sotarumpujen pärinä ja pappien äänet, näiden lietsoessa kansassa vihaa.

— Pahinta on että ne tulevat hyökkäämään joukottain — valitti Bill heidän palatessaan kirveet olalla takaisin.

— Ja että he odottavat keskiyön tuloa, jolloin on vaikea tähdätä. —

— Siis parhainta alkaa leikki heti. — Bill sieppasi kirveen asemesta rihlapyssynsä ja valikoi huolellisesti tuen itselleen. Eräs poppamies, joka oli heimolaisiansa pitempi, erottautui hyvin muusta joukosta. Bill tähtäsi häneen. — Onko kaikki kunnossa? — hän kysyi.

Stockard avasi ampumatarvelaatikon, osoitti vaimolle turvallisen paikan ja antoi merkin ampua. Poppamies kaatui. Hetken verran vallitsi täydellinen hiljaisuus, mutta sitten kuului raivokasta ulvontaa ja luunuolisade viilsi ilmaa.

— Haluaisinpa nähdä kaatamani lurjuksen — selitti Bill ladatessaan pyssynsä uudelleen. — Voisin vannoa ampuneeni häntä silmien väliin. —

— Mitäpä apua siitä olisi. — Stockard pudisti päätään alakuloisesti hymyillen. Baptiste oli kaikesta päättäen saanut tyynnytettyä sotaisimmat miehensä, sillä intiaanit eivät ryhtyneetkään laukauksen johdosta hyökkäykseen päivänvalossa, vaan peräytyivät nopeasti kylästä luodin kantaman ulkopuolelle.

Käännytysinnon kiihkeimmillään ollessa, kun Sturges Owen tunsi itsensä Jumalan käden suojelemaksi, olisi hän ilman pelkoa yksin uskaltautunut uskottomien leiriin yhtä valmiina ihmeen tapahtumiseen kuin marttyyri kuolemaan. Mutta sitä seuranneella odotusajalla hänen uskonvimmansa heikkeni ja luonnollinen itsesäilytysvaisto astui etualalle. Ruumiillinen kauhu voitti haltioituneen toivehikkuuden, rakkaus elämään kävi suuremmaksi kuin rakkaus Jumalaan. Mitään uutta tämä ei ollut. Hän tunsi uskonsa heikkenevän, kuten monasti aikaisemminkin. Olihan hän ennenkin taistellut sitä vastaan, mutta turhaan. Hänelle muistui mieleen, kuinka hän kerran keskellä vuolasta virtaa seuralaistensa mielipuolten tavoin taistellessa hirmuisia jäävuoria vastaan vaarallisimmilla hetkellä oli heittänyt airon kädestään ja alkanut hädissään huutaa Jumalalta armoa. Ja sentapaista oli hänelle sattunut muulloinkin. Tämänlaiset muistot eivät olleet mieluisia. Hän tunsi häpeävänsä sielunsa heikkoutta, sitä, että ruumis niin helposti anasti ylivallan. Mutta — rakkaus elämään, rakkaus elämään! Sitä hän ei voinut tukahduttaa. Se se oli saanut hänen esi-isänsä jo ammoisista ajoista saakka jatkamaan sukua ja se häntäkin velvoitti tekemään samoin kuin he. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä siksi voi nimittää, oli uskonkiihkon tuotetta, kun sitä vastoin Stockard ja Billin rohkeus johtui syvälle juurtuneesta ihanteellisuudesta. Heidän rakkautensa elämään ei ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli paljon voimakkaampi — hekin pelkäsivät kuolemaa, mutta silti he eivät halunneet häpeän hinnalla ostaa omaa elämäänsä.

Lähetyssaarnaaja nousi hetkellisen uhrautumishalun innoittamana. Hän puolittain ryömi rintavarustuksen yli mennäkseen vastakkaiseen leiriin, mutta pian hän vaipui voihkien maahan. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän alkoi ääneensä valittaa: — Henki on voimakas! Henki on voimakas! Kuka minä olen vastustaakseni Herran tahtoa? Jo ennen maailman luomista oli kaikki elämä kirjaan kirjoitettu. Minä vaivainen mato — kuinka voisin minä muuttaa sivua, edes yhtäkään sanaa siitä? tapahtukoon Herran tahto. —

Bill kurottautui rintavarustuksen yli, nosti papin ylös ja pudisti häntä rajusti sanaakaan sanomatta. Sitten jätti hän tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa molempiin puoliverisiin. He eivät näyttäneet tuntevan pelkoa, vaan valmistautuivat innokkaasti lähenevään taisteluun.

Stockard oli puhellut hiljaisella äänellä Taslinin maalta olevan vaimon kanssa, ja nyt hän kääntyi katsomaan mihin lähetyssaarnaaja oli joutunut.

— Tuokaa hänet tänne — komensi hän Billiä.

Kun Sturges Owen oli asianmukaisesti asetettu hänen eteensä, sanoi hän käskevällä äänellä: — No niin — nyt teidän on tehtävä meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta pian. — Senjälkeen kääntyi hän Billin puoleen ja jatkoi selittääkseen käytöstään: — Mahdotonta on edeltäkäsin tietää miten tämä jupakka päättyy ja senpä vuoksi parasta saada asiat järjestykseen. —

Nainen alistui empimättä valkoisen herransa käskyyn. Hänelle vihkiminen ei ollut mistään merkityksestä. Katsantokantansa mukaisesti hän piti itseänsä Stockardin vaimona jo siitä lähtien kuin he olivat asettautuneet yhteen. Molemmat soutajat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä ja piti varansa, ja kun sormuksen antamisen aika tuli, niin tarttui Stockard paremman puutteessa etu- ja keskisormellaan naisen sormeen.

— Ja nyt — suudelkaa morsianta! — komensi Bill. Ja Sturgen Owen oli liiaksi masennuksissa ollakseen tottelematta.

— Ja nyt ristikää lapsi! —

— Nopeasti ja kunnollisesti! —pauhasi Bill.

— Meidän on valmistauduttava pitkälle matkalle — selitti isä ottaessaan lapsen äidin sylistä. — Erään kerran ollessani pitkällä matkalla oli minulla muassani kaikkea, paitsi ei suoloja. Ja sitä matkaa en voi unohtaa. Jos nyt vaimo ja lapsi on yöllä saatettava yli virran, niin kaikkea on pantava mukaan. Ymmärräthän Bill — varovaisuus ei ole vahingoksi. —

Tuotiin astiallinen vettä ja kastetoimituksen loputtua kannettiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen suojaan. Nuo kaksi miestä sytyttivät tulen illallisen valmistamista varten.

Aurinko kiisi pohjoista taivaanrantaa. Sen puoleiset pilvet muuttuivat verenpunaisiksi. Varjot pitenivät, ilma hämärtyi ja metsän pimennoissa elämä vähinerin kuoleutui. Vieläpä villilintujen joelta kuuluva käheä katkatus harveni ja hiljeni. Mutta vastakkaisen leirin alkuasukkaitten aikaansaama melu sitä vastoin kasvoi kasvamistaan, rummut pärisivät ja hurjat sotalaulut halkaisivat ilmaa. Mutta kun aurinko laski, lakkasi melu.

Keskiyön aikana oli kaikki hiljaista. Stockard kohottautui polviensa varaan ja alkoi tähyillä hirsien välitse. Lapsi vaikeroi unissaan ja se hermostutti häntä. Äiti kumartui pienokaisen puoleen, mutta tämä olikin jälleen nukahtanut. Hiljaisuus oli aivan täydellinen. Silloin äkkiä punarinta-satakielet alkoivat laulaa täydellä kurkulla. Yö oli loppunut.

Leirien välisellä avonaisella paikalla läheni joukottain tummia haamuja. Nuolet suhisivat, kaarijänteet vingahtelivät. Rihlapyssyt vastasivat kumeammassa äänilajissa. Voimakkaan käsivarren heittämä keihäs lävisti Taslinin mailta olevan naisen kumartuneena lapsen yli. Ja toinen keihäs sukeltautui puunrunkojen väliin pysähtyen lähetyssaarnaajan käsivarteen.

Hyökkäystä oli mahdoton torjua. Avonaisen paikan keskellä makasi läjittäin ruumiita, mutta jäljelle jääneet hyökkäsivät yhä edelleen ja paiskautuivat rintavarustuksia vastaan tai niitten yli aivankuin mahtavat merenaallot. Sturges Owen pakeni telttaan, ja nuo toiset kolme miestä hautautuivat pian eteenpäin vyörivan ihmismeren jalkoihin. Vain Hay Stockardin onnistui jälleen kohota pinnalle. Hän käsitteli päällekarkaavia alkuasukkaita kuin vikiseviä koiranpenikoita. Hän oli saanut siepatuksi käteensä kirveen. Tumma käsi tarttui lapsen paljaaseen jalkaan, veti pienokaisen äitinsä ruumiin alta ja heitti murskaksi läheisintä kantoa vastaan. Stockard halkaisi pahantekijän kallon aina niskaan myöten ja teki sitten parempaa tilaa itselleen. Mutta villien rengas vain tiukkeni hänen ympärillään, keihäitä ja nuolia lensi häntä kohti aivan satamalla. Aurinko pilkisti esiin valaisten punertavilla säteillään taistelijat. Kaksi kertaa hänen kirveensä takertui kiinni liian syvän osuman vuoksi, ja vihamiehet pääsivät häneen käsiksi. Mutta jälleen hän työnsi heidät syrjään. Kaatuneita punanahkoja kasaantui hänen ympärilleen, hänen jalkansa polkivat kuolleita ja kuolevia, maa muuttui liukkaaksi verestä. Ja päivä valkeni ja linnut lauloivat — — — Äkisti intiaanit perääntyivät kauhun valtaamina hänen luotaan, ja hän nojautui hengästyneenä kirveeseensä.

— Kautta sieluni! — huusi Punainen Baptiste.— Sinä olet todella mies. Kiellä Jumalasi, niin saat elää. —

Stockard vannoi levollisesti, ettei hän tulisi sitä tekemään.

— Katsokaa! Katsokaa! Pelkää kuin nainen! — Se oli Sturges Owen, joka vietiin puoli-intiaanin luo.

Lukuunottamatta naarmua käsivarressa oli lähetyssaarnaaja säilynyt haavoitta. Täynnä mieletöntä kauhua tähyilivät hänen silmänsä joka suuntaan. Stockardherjaajan sankarivartalo, haavojen ja nuolien viileskelemänä, uhmaten nojautuneena kirveeseensä, välinpitämättömänä, lannistumattomana ja ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi suurta kateutta tätä miestä kohtaan, joka näin rauhallisena saattoi katsoa kuolemaa silmiin. Varmasti oli Kristus ollut samaa laatua — mutta ei hän, Sturges Owen. Ja minkätähden ei hän? Epämääräisesti hän tunsi esi-isiltään perimänsä hengen heikkouden ja hänet valtasi viha sitä kaiken määräävää voimaa kohtaan, joka oli tehnyt hänet, palvelijansa, näin heikoksi. Voimakkaampikin mies kuin hän olisi näin suuren vihan vallassa ja moisissa olosuhteissa joutunut kiusaukseen kieltää uskonsa, ja Sturges Owella ei ollut muita mahdollisuuksia valittavana. Peläten ihmisten vihaa hän voi pettää jumalan. Hänet oli kasvatettu palvelemaan Herraa ja tullakseen maahan lyödyksi. Hänelle oli annettu usko, mutta ei uskon voimaa. Ja se oli väärin.

— Missä on nyt sinun jumalasi? — kysyi puoli-intiaani.

— En tiedä. — Hän seisoi suorana ja jäykkänä kuin lapsi, joka vastaa ulkoa oppimansa katkismusläksyn.

— Onko sinulla mitään jumalaa? —

— On ollut. —

— Ja nyt? —

— Ei ole. —

Hay Stockard kuivasi veren silmistään ja nauroi.

Lähetyssaarnaaja katseli uteliaana häneen ollen kuin unessa. Hänet valtasi poissaolemisen tunne, ikäänkuin hänet olisi siirretty jonnekin kauas. Hän ei ottanut osaa siihen mitä oli tapahtunut tai tulisi tapahtumaan. Hän esiintyi vain kauempaa katselijana, niin, hyvin kaukaa. Baptisten sanat tuskin saavuttivat hänet.

— Hyvin sanottu. Pitäkää silmällä, että tämä mies vapautetaan ja ettei hänelle mitään pahaa tapahdu. Lähteköön rauhassa täältä. Antakaa hänelle kanootti ja ruokatarpeita. Menköön venäläisten luo, niin että voi kertoa näiden papeille Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —

He taluttivat lähetyssaarnaajan jyrkänteen reunalle, mutta tässä he pysähtyivät nähdäkseen murhenäytelmän loppuosan. Puoli-intiaani kääntyi nyt Hay Stockardin puoleen.

— Jumalaa ei ole olemassa — saneli hän. Stockard nauroi vastaukseksi. Eräs nuori alkuasukas kohotti keihäänsä iskuasentoon.

— Onko sinulla jumala? —

— On! Minun isieni Jumala. —

Stockard tarttui lujemmin kirveensä varteen. Punainen Baptiste antoi merkin ja keihäs lensi suoraan kohti Stockardin rintaa. Sturges Owen huomasi keihäänkärjen pistävän esiin selästä — hän näki Stockardin naurussa suin horjuvan, ja kuinka keihäänvarsi tunkeutui yhä syvemmälle miehen kaatuessa. Sitten hän meni alas joelle ja lähti venäläisten luo kertomaan Punaisesta Baptistesta, jonka maassa ei ole mitään jumalaa. —

SIWASH-NAINEN.

— Jos minä olisin —

Naisen sanat sinänsä eivät olleet niin räikeät, mutta se musertava ylenkatse, joka kiilui hänen mustissa silmissään, ei jäänyt huomaamatta molemmilta teltassa olevilta miehiltä.

Tommy, englantilainen merimies, väänteli itseään, mutta vanha, ritarillinen Dick Humphries, kalastaja Cornwallista ja entinen amerikkalainen lohikapitalisti, hymyili naiselle yhtä hyvänsuopeasti kuin konsanaan. Hän oli antanut naisille niin lavean tilan parkkiintuneessa sydämessään, ettei hän osannut harmistua heidän nyreillä olostaan, kuten hänellä oli tapana sanoa, tai kun heidän rajoitettu näköpiirinsä esti heitä tarkkaamasta asiaa joka puolelta. Ja sentähden he eivät sanoneet mitään, nämä kaksi miestä, jotka kolme päivää sitten olivat ottaneet naisen puoleksi paleltuneena telttaansa, jossa hän oli lämminnyt, ja antaneet hänelle ruokaa sekä pelastaneet hänen tavaransa intiaanikantajain käsistä. Sitäpaitsi oli viimeksimainittu teko vaatinut heiltä joukon dollareita, puhumattakaan siitä, että heidän oli täytynyt käyttää väkivaltaa — Dick Humphriesin oli koko ajan pitänyt seistä silmä pyssyntähtäimellä Tommyn jaellessa intiaaneille kantopalkkiot oman arviointinsa mukaan. Sinänsä koko tapahtuma oli vähästä merkityksestä, mutta sitä suurempiarvoinen se oli naiselle, joka epätoivoisen yksinäisenä oli mukana yhtä epätoivoisella Klondyke-ryntäyksellä vuonna 1897. Miehet yleensä olivat sidotut omiin pakoittaviin tehtäviinsä, ja he eivät hyväksyneet sitä, että naiset yksinpäin olivat lähteneet uhmaamaan napaseudun vaikeuksia.

— Jos minä olisin mies, niin varmasti tietäisin mitä tehdä — toisti Molly, nainen, jonka silmät säkenöivät, tuoden sen kautta ilmi viideltä perättäiseltä amerikkalaispolvelta perimänsä karskiuden.

Seuranneen hiljaisuuden vallitessa asetti Tommy pannullisen korppuja Yukon-liedelle ja lisäsi polttoaineksia. Hänen auringonpaahtama ihonsa oli saanut punertavan hohteen, ja hänen kumartuessa alas voi huomata hänen niskansa olevan aivan tulipunaisen. Dick työnteli taukoamatta kolmikulmaista purjeneulaa repaleisten solkihihnojen läpi, eikä antanut hyväntahtoisuutensa vähimmässäkään määrin häiriytyä rajuilmasta, joka uhkasi purkautua heidän häväistyssä teltassaan.

— Niin — jos te siis olisitte mies? — hän kysyi ystävällisyyttä ilmaisevalla äänellä. Kolmikulmainen neula juuttui kosteaan nahkaan, ja hän lakkasi hetkiseksi työskentelemästä.

— Silloin minä myös _olisin_ mies. Minä kiinnittäisin kantamukset selkääni ja lähtisin eteenpäin. Minä en kuluttaisi aikaa leirissä täällä, kun Yukon voi jäätyä minä päivänä tahansa, ja kun tavarat eivät ole edes kannettavan matkan puolitiessä. Ja te — te olette miehiä, ja te istutte täällä kädet ristissä ja pelkäätte vähäistä tuulta ja sadetta! Tahdonpa todella sanoa teille, että meidän jenkkimme ovat toisenlaista tekoa. _He_ lähtisivät Dawsoniin, vaikka heidän olisi kuljettava helvetin liekkien läpi. Ja te, te — — — Kunpa olisin mies! —

— Minä iloitsen siitä, ettette ole mies, rakas lapsi — Dick Humphries kietaisi rihman neulan ympärille ja veti sen sitten parilla näppärällä väännöllä ja kerran nykäisemällä nahan läpi.

Ankara tuulenpuuska antoi teltalle ohimennen aimo korvapuustin, ja jäänsekainen sade rytisi hirveällä voimalla ohutta telttakangasta vasten. Savu, joka ei päässyt kohoamaan ylöspäin, löi sensijaan alas täyttäen teltan tuoreen kitkerällä kuusipuuntuoksulla.

— Hyvä Jumala! Minkätähden nainen ei pysty käsittämään järkisyitä? — Tommy kohotti päänsä savusta ja silmäili tyttöä kirvelevin ja vuotavin silmin.

— Ja miksei mies kykene osoittamaan miehuutta? — Tommy hypähti pystyyn päästäen kirouksen, mikä olisi saattanut vähemmän arkaluontoisen naisen kauhun valtaan. Hän riuhtaisi lujat köysisolmut auki niin että teltan ovi avautui.

Kaikki kolme katselivat ulos. Näky ei ollut rohkaiseva. Surkean näköisen etualan muodostivat muutamat läpimärät teltat, joitten takaiseen alaspäin viettävään maastoon kaikkialla tulvehtiva vesi oli syönyt syvän uoman yhtyen alempana kuohuvaan vuoristokoskeen. Siellä täällä näkyi vaivaiskuusia, jotka olivat juurtuneet ohueeseen, liettyneeseen maahan ja osoittivat oikeata metsää olevan lähistöllä. Taaempana, vastakkaisella rinteellä, häämöittivät sadekuurojen läpi valkoisen, aavemaisen jäätikön epämääräiset piirteet. Heidän parhaillaan katsellessa ulos irtautui sen mahtavalta etusivulta suuri lohkare syöksyen alas laaksoon, jossa se osui kohtaan, missä maa pinnan alta osui olemaan onttoa, niin että syntyi pauhina, joka hetkeksi yritti myrskyn äänen. Molly vetäytyi tahtomattaan kauemmaksi ovelta.

— Katsokaa tuonne, nainen! Katsokaa silmät suurina! Kolme mailia myrskyssä Crater Lake'en — kahden jäätikön yli — yli jäähuurteesta liukkaiden kalliokielekkeiden — kahlata polvia myöten tulvan kuohuttamissa koskissa. Katsokaa, te jenkkinainen, minä sanon — katsokaa. Tuolta tapaatte rakkaita maamiehiänne! — Tommy viittoi intohimoisesti vapisevalla kädellään kohti huojuvia telttoja. — Ne ovat jenkkejä jokaikinen. Ja ovatko _he_ taipaleella? Onko siellä edes yhtä ainoata naisesta syntynyttä, joka olisi kiinnittänyt taakan selkäänsä? Ja te ryhdytte opettamaan meille miehille mitä tehdä? Katsokaa, sanon minä! — Uusi hirvittävän suuri lumivyöry syöksyi jäätiköltä alas laaksoon. Tuuli työntyi oviaukosta sisään ja pullistutti teltan seinämät niin, että koko teltta huojui kuin suuri, maahan kiinnitetty ilmapallo. Savu tunkeutui joka paikkaan ja jääkiteet pieksivät heidän kasvojaan ja käsiään. Tommy kiskaisi äkisti ovisuojuksen alas ja ryhtyi jälleen kyyneliä kysyvään askarteluunsa lieden ääressä. Dick Humphries paiskasi korjaamansa hihnat nurkkaan ja sytytti piippunsa. Molly oli joksikin aikaa mykistetty.

— Minun vaatteeni! — huudahti hän äkkiä puolittain itkien — naisellisuus oli saanut hänessä ylivallan.

— Ne jäivät varastoteittaan aivan päällimmäisiksi ja tietysti ne nyt menevät piloille! Kokonaan piloille! —