Part 4

Oli tyynen tyyni ammu, taivas kuulakan sininen ja sokaiseva hohde valkoisella lumella. Tie kohosi pitkin loivaa rinnettä, jota kattoi hankiainen. He laahustivat eteenpäin ikäänkuin väsyneet haamut kuolleitten valtakunnassa. Ei pienintä tuulenhengähdystä loputtomassa, valkoisessa hiljaisuudessa. Kaukaiset vuorenhuiput, jotka muodostivat Kalliovuorten selkärangan, eroittautuivat sadan mailin etäisyydestä niin selvinä kuin olisivat olleet vain viitisen mailin päässä.

— Varmasti pian jotakin tapahtuu! — Labiskwee kuiskasi. — Etkö sinäkin sitä tunne? Tässä — tuolla, joka paikassa. Kaikki tuntuu niin kummalliselta. —

— Minua ikäänkuin värisyttää, mutta se ei johdu kylmästä — vastasi Kit. — Eikä nälästäkään. — — Se johtuu sinun päästäsi, sinun sydämestäsi — sanoi Labiskwee kiihkeästi. — Niin minä sen tunnen. —

— Aistimieni kanssa sillä ei ole mitään tekemistä — määritteli Kit. — Minä tunnen itsessäni jotain ulkoapäin tullutta, kuin jääneulojen pistoksia; ja tämänlainen kylmyys herpaannuttaa hermoni. —

Neljännestunnin kuluttua he pysähtyivät hengähtämään.

— En näe enää kaukaisia vuorenhuippuja — sanoi Kit.

— Ilma käy sakeaksi ja raskaaksi — jatkoi Labiskwee. — On niin vaikeata hengittää. —

— Näen kolme aurinkoa — mutisi McCan käheästi hoippuroidessaan sauvansa turvin.

Auringon kangastus näkyi molemmin puolin todellista aurinkoa.

— Niitähän on viisi aurinkoa — huomautti Labiskwee, ja sillävälin kuin he siinä seisoivat ja katselivat syttyi yhä uusia ja uusia säteileviä aurinkoja taivaankannelle.

— Hyvä Jumala, taivashan on täynnä aurinkoja — niitten lukumäärä on mahdoton laskea — huudahti McCan kauhun valtaamana.

Ja se oli totta, sillä minne he vain katsoivatkin, aina hulmahti taivaankaarelle uusia, häikäiseviä aurinkoja.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. — Minua on joku pistänyt! — hän huusi ja jatkoi vanhoja valitusvirsiään.

Sitten Labiskwee päästi äänekkään huudahduksen, ja Kit tunsi polttoa poskellaan ikäänkuin sille olisi heitetty syövyttävää happoa. Vaistomaisesti hän tapaili kädellään poskeaan, mutta sillä ei ollutkaan mitään. Pamahti laukaus, niin kummallisen äänettömästi kuin olisi se ammuttu jossain hyvin kaukana. Rinteen alapäässä näkyivät nuoret miehet suksillaan, ja toinen toisensa jälkeen antoi tulta.

— Hajaantukaa sivuille! — huusi Kit — ja pitäkää kiirettä, olemme pian huipulla. Ne ovat neljännesmailin jäljessämme ja se merkitsee parin mailin etumatkaa tuolle puolen alamäkeen päästyämme. —

Kirpeä ilma pisti ja kirveli heidän ihoaan, kun he parhaansa mukaan toisistaan eroten kapusivat vuorenrinnettä ylös. Rihlapyssyjen pamahdukset kuulostivat niin oudon kummallisilta heidän korvissaan.

— Jumalan kiitos! — sanoi Kit Labiskweelle. — Neljällä heistä on muskettipyssyt ja vain yhdellä winchesteri. Senlisäksi eivät he noitten aurinkojen valossa kykene kunnolla tähtäämään. He eivät ole tavoittaneet meitä edes sataa metriä.

— Näkyy kuinka julmistunut isä on — Labiskwee sanoi. — Hän on käskenyt surmata meidät. —

— Kuinka kummallisesti sinä puhut! — sanoi Kit. — Äänesi kuulostaa kuin olisit sinä hyvin kaukana minusta. —

— Suu peittoon! — huusi Labiskwee äkkiä. — Ja älä puhele. Tiedän hyvin mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, tällä tavoin, äläkä puhele enää. —

McCan kaatui ensimäisenä ja hänen täytyi pinnistää kaikki voimansa päästäkseen jälleen pystyyn. Ja senjälkeen he kaatuilivat vuoronperään ennenkuin pääsivät huipulle. Heidän tahtonsa oli lihaksia voimakkaampi, ja he eivät, käsittäneet mistä johtui, että ruumiinsa olivat kuin halvautuneet ja vailla liikuntokykyä. Päästyään harjalle he katsoivat taakseen ja näkivät nuorten miesten ehtimiseen kaatuilevan kiivetessään rinnettä ylöspäin.

He eivät koskaan saavuta huippua! — sanoi Labiskwee. — Se on valkoinen kuolema. Minä tiedän sen, vaikkakaan en ole koskaan sitä nähnyt. Olen kuullut vanhojen ihmisten siitä puhuvan. Aivan äkkiä tulee hetki, mikä ei ole ennen elettyjen tapainen. Silmiisi nousee huurretta, jonka läpi et voi nähdä. Harvat ne, jotka ovat sen nähneet ja jääneet eloon. —

McCan haukotteli niin että olisi luullut hänen tukehtuvan.

— Peittäkää suunne! — komensi Kit.

Kirkas hohde, joka pani kaiken heidän ympärillään kimeltämään, sai Kitin katsahtamaan moniin aurinkoihin. Ne loistivat ikäänkuin hunnun takaa. Ilma oli täynnä pieniä valokipinöitä. Läheiset vuorenhuiput häipyivät omituiseen sumuun; nuoret miehet, jotka urhoollisesti ponnistelivat eteenpäin, kietoi sumu näkymättömiin. McCan oli lyyhistynyt suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.

— Tule, meidän täytyy jatkaa matkaa! – komensi Kit.

— En pääse paikaltani — vaikeroi McCan.

Hän aivan lysähti kokoon ja hänen ruumiinsa alkoi huojua puoleen ja toiseen. Kit läheni häntä hitaasti, myös hänkin oli uupumuksesta niin lamaantunut, että hänellä tuskin riitti tahdonvoimaa liikahtamaan paikoiltaan. Ajatuskykynsä hän tunsi terveeksi. Se oli vain ruumis, joka oli sorruksissa.

— Anna hänen olla — mutisi Labiskwee tylysti.

Mutta Kit piti päänsä ja hänen onnistui saada irlantilainen jaloilleen sekä hänen kasvonsa käännettyä kohti rinnettä, jota heidän oli laskeuduttava alas. Sitten Kit sysäsi hänet liikkeelle, ja ohjaten ja hilliten vauhtia sauvallaan McCan katosi välkkyvään timanttipölyyn.

Kit huomasi Labiskween hymyilevän, vaikkakin tyttö töin tuskin jaksoi pysyä pystyssä. Hän nyökkäsi päällään lähtömerkin, mutta Labiskwee tuli hänen luokseen, ja lähetysten he sitten kiisivät paksun, purevan ilman halki, joka löi heitä vastaan kuin kylmät liekit.

Suuremman ruumiinpainonsa vuoksi Kit ei jaksanut pysytellä Labiskween rinnalla, vaan kiisi edelle hirvittävällä vauhdilla, mikä hiljeni vasta hänen päästyä kauas tasaisemmalle maalle. Hän pysähtyi odottamaan, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja sitten he jälleen jatkoivat vieretysten alamäkeä yhä pienenevällä vauhdilla, joka sekin pian loppui. Heidän uupumuksensa oli lisääntynyt vastustamattomaksi. Ankarimmatkaan tahdonponnistukset eivät saaneet heitä etanaa nopeammin etenemään. He saavuttivat McCanin, joka taasen torkkui suksilleen lyyhistyneenä, ja Kit survaisi miestä ohimennen sauvallaan.

— Meidän on pysähdyttävä — kuiskasi Labiskwee vaivaloisesti — tai muuten me kuolemme. Meidän täytyy peittää itsemme — niin sanovat vanhat. —

Hän ei tuhlannut aikaa solmujen aukomiseen, vaan leikkasi poikki kantamuksensa hihnat. Samoin teki Kitkin ja katsahdettuaan vielä kerran hehkuvaan surmansumuun ja ilvehtiviin aurinkoihin he pujottivat makuusäkit ylleen ja ryömivät mahdollisimman lähetysten. He tunsivat kuinka raskas ruumis kompastui heidän päällensä; sitten he eroittivat heikkoa voihkinaa ja kirouksia, jotka tukahtuivat rajuun yskäkohtaukseen, ja he tiesivät, että se oli McCan, joka koetti asettua heidän kupeelleen makuusäkkiinsä kietouduttuaan.

Sitten heitä itseänsä alkoi hengenahdistaa ja heitä puistatti suonenvedontapainen, sietämättömän kuiva yskä. Kit tunsi ruumiinlämpönsä nopeasti kohoavan polttavaksi kuumeeksi, ja Labiskwee kärsi samat vaivat. Jokaiselta tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja kävivät ankarimmiksi ja myöhään iltapäivällä näytti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet huippukohtansa. Senjälkeen he tunsivat hitaasti toipuvansa ja vaipuivat pelkästä väsymyksestä yskäänsä väliajoin uneen.

Mutta McCanin yskä vain paheni ja hänen tuskanhuudoistaan ja ulvonnastaan he päättelivät hänen hourivan. Kit aikoi jo kerran tempaista makuusäkin yltänsä, mutta Labiskwee esti hänet siitä.

— Ei — sanoi Labiskwee rukoilevasti — sinä et saa antautua kylmälle alttiiksi, se olisi samaa kuin kuolema. Paina kasvosi minun parkaani ja hengitä hitaasti, äläkä juttele sanaakaan — aivan kuten minäkin teen. —

Niin torkkuivat he pimeässä ja toisen yhä heikkenevät yskänkohtaukset herättivät toisen. Kitin luuleman mukaan McCan oli keskiyöllä yskinyt viimeisen kerran. Sen jälkeen he kuulivat vain heikkoja, eläimellisiä äänähdyksiä, joista ei tuntunut loppua tulevan.

Kit heräsi huulien kosketuksesta omilleen. Hän lepäsi puolittain Labiskween käsivarsilla, pää painuneena hänen rinnoilleen. Tytön ääni soi reippaana kuten tavallisesti. Kaikki uneliaisuus oli siitä kadonnut.

— On päivä — hän sanoi ja kohoitti hieman makuusäkkinsä reunaa. — Katso armaani. On päivä, me elämme vielä, eikä meitä enää yskitä. Lähtekäämme katsomaan maailmaa — vaikka minä sitten jäisinkin tähän lepäämään ainiaaksi. Viimeinen tunti on ollut ihana. Olen maannut valveilla ja olen rakastanut sinua. —

— McCan ei liikahdakkaan — sanoi Kit. — Ja mitenkähän on käynyt nuorten miesten, koska he eivät ole meitä saavuttaneet?

Kit tyrkkäsi makuusäkin sivulle ja näki yhden ainoan, säännöllisen auringon taivaalla. Tuulen henkäys oli hiljaista, pakkasen läpitunkemaa, mutta se ennusti lämpöisempiä päiviä. Koko luonto oli muuttunut tavallisensa näköiseksi. McCan makasi selällään. Hänen nuotionsavun mustaamat kasvonsa olivat kovat kuin marmori. Labiskweehen näky ei tehnyt vähäisintäkään vaikutusta.

— Katso! — hän huudahti. — Lumikyyhky! Se on hyvä merkki. —

Nuorista miehistä ei näkynyt jälkeäkään. Joko he olivat nääntyneet kuoliaiksi harjanteen toisella puolella tai kääntyneet takaisin.

Ruokavarat olivat niin vähissä, etteivät he uskaltaneet syödä kymmenettä osaa siitä, mitä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa mitä olisivat halunneet, ja vaeltaessaan seuraavina päivinä yksinäisessä vuoristossa täytyi heidän yhä niukentaa ruoka-annoksiaan. He jatkoivatkin nyttemmin kulkuaan puolittaisessa horrostilassa. Mutta sitten Kit äkkiä saattoi havahtua tietoisuuteen ja tavata itsensä tuijottamasta noihin loppumattomiin, kirottuihin lumihuippuihin samalla kuin hänen oma järjetön loruilemisensa jatkuvasti soi hänen korvissaan. Ja nyt, pitkän väliajan kuluttua, mikä hänen mielestään vaikutti vuosisadoilta, hän jälleen tunsi jäykistyneen ruumiinsa olemassaolon. Myös Labiskwee oli kuin tunnoton, eikä hänkään pysynyt järjellisesti ajattelemaan. Melkein kaikki ponnistuksensa tapahtuivat koneellisesti. Yhä he pyrkivät länttä kohden ja aina he painautuivat pohjoiseen tai eteläiseen suuntaan lumihuippujen ja luoksepääsemättömien vuorenharjanteitten pakoittamina.

— Etelään päin ei ole mitään tietä — sanoi Labiskwee — Vanhat tietävät sen. Länteen, vain länteen johtaa tie. —

Nuoret miehet eivät heitä enää seuranneet, mutta heitä uhkasi nälkä ja se ei suonut heille tarpeellista lepoa.

Tuli sitten päivä, jolloin alkoi pakastaa ja sadella lunta, mutta se ei ollut tavallista lunta vaan hiekkajyviä suurempia jääkiteitä. Koko päivän ja yön ja lisäksi kolme vuorokautta kesti lumentuloa. Matkanjatkaminen oli mahdotonta ennen hankiaisen muodostumista, ja sentähden pysyivät he makuusäkeissään ja lepuuttivat itseään. Ja nyt levätessään he söivät vieläkin vähemmän. Heidän itselleen suoma ruoka-annos oli niin pieni, ettei se läheskään kyennyt tyydyttämään kalvavaa näläntunnetta, jonka aiheuttajana olivat pikemmin aivot kuin vatsa. Ja Labiskwee, joka kuumetilansa johdosta ei kyennyt itseänsä hillitsemiseen tuli aivan raivoihinsa syödessään vähäistä annostaan ja nyyhkyttäen hän sokelsi käsittämättömiä sanoja sekä tarttui seuraavan päivän ruokaosuuteensa pistäen sen yhdellä siemauksella suuhunsa.

Mutta nyt Kit sai nähdä ihmeen. Kun Labiskwee tunsi ruuan maun suussaan, heräsi hän tietoisuuteen. Hän sylkäisi sen ulos ja vihansa valloissa iski nyrkillään suulleen, joka oli ollut pahan aiheuttaja.

Seuraavina päivinä Kit koki monta merkillistä seikkaa. Pitkällisen lumentulon jälkeen seurasi ankara tuuli, joka kiidätti noita pieniä, kuivia jääkiteitä kuten erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön kesti tätä jäistä myrskyä, ja seuraavan purevankylmän päivän valossa Kit turvottunein silmin ja sekavin aivoin näki näyn, jota hän piti unena. Kaikilla puolin kohosi korkeita vuorenhuippuja, jotka hänen mielestään olivat vahtisotilaita, sotajoukkoja ja mahtavia jättiläisiä. Ja jokaisen vuoren harjanteella hulmusi suuria, valkoisia sotaviirejä ja ne aaltoilivat edestakaisin heleänsinistä taivasta vasten ollen mailinpituisia, maidon valkeita ja välkkyen niin eriskummallisesti auringossa.

— Minun silmäni ovat nähneet Jumalan kirkkauden — ylisti Kit katsellessaan ohikiitäviä lumipilviä, joita tuuli kiidätti ilmoille ikäänkuin silkkisiä huntuja.

Hän jäi yhä tähyilemään, mutta vuorenhuiput liehuvine viireineen eivät kadonneet hänen näköpiiristään ja sentähden luuli hän uneksivansa, kunnes Labiskwee kohosi makuusäkissään istumaan.

— Näen unta, Labiskwee — hän sanoi. — Katso! Uneksitko myös sinä minun untani? —

— Ei se ole unennäköä — vastasi tyttö. — Myös tästä ovat vanhat ihmiset minulle kertoneet. Nyt tulevat lämpöisät tuulet, ja me saamme elää ja löydämme tien länteen. —

— Kit ampui lumikyyhkyn, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa, jossa vaivaispaju keskellä hankea oli nupulla, Kit sai ammutuksi jäniksen. Siinä kaikki se riistä, minkä he vaelluksensa aikana tapasivat lukuunottamatta villisorsaparvea, minkä he näkivät lentävän hyvin korkealla Yukonin suuntaan.

— Tuolla alempana laaksossa on kesä — Labiskwee sanoi. — Pian se saapuu tänne ylöskin. —

Labiskween kasvot olivat laihtuneet. Hänen suuret, säteilevät silmänsä olivat muuttuneet suuremmiksi ja yhä kirkkaammiksi ja kun hän katsoi Kitiä loistivat hänen kasvonsa yliluonnollisen joskin samalla villin kauniina.

Päivät pitenivät ja lumi alkoi aleta. Joka päivä hanki pehmeni ja joka yö se jälleen jäätyi, niin että heidän täytyi olla kulussa aamuin ja illoin, mutta sensijaan keskipäivän tunnit levätä, koska hanki silloin ei kannattanut heidän painoaan. Kun Kit tuli lumisokeaksi, sitoi Labiskwee vyötäisilleen hihnan, josta hän ohjasi Kitiä eteenpäin. Ja niin he nälästä puolikuolleina yhä toivottomammassa horrostilassa ponnistelivat halki kesään heräävien seutujen, joitten ainoat elolliset olennot he olivat.

Vaikkakin Kit tunsi itsensä niin äärettömän uupuneeksi, ei hän silti saanut rauhallisesti nukutuksi, sillä niin hirvittävät olivat hänen unennäkönsä tässä kamalassa synkeyden maassa. Ne keskittyivät aina ruokaan, minkä pahansuopa unenantaja tempaisi joka kerralta hänen suustaan. Hän järjesteli entisaikaisia päivällisiä tovereilleen San Franciscossa ja itse hän silmiähivelevää, huikeaa nälkää nähden valvoi kaikki valmistelut ja koristeli päivällispöydän syksyn verenpunaisilla villiviinin lehdillä. Kesti kauan ennenkuin vieraat kokoontuivat, ja kun hän sitten tervehti heitä, ja he alkoivat kilpailla keskenään sukkeluuksilla, poltti häntä, sisäinen raivo päästä käsiksi pöydän antimiin. Muiden huomaamatta hän hiipi pöydän luo ja sieppasi kourallisen mehukkaita, kypsiä oliiveja ja kääntyi senjälkeen takaisin vastaanottamaan viimeisen myöhästyneen vieraan. Ja vieraat piirittivät hänet ja heidän naurunsa ja juttelunsa jatkui hänen piiloitellessaan suljetussa kämmenessään kypsiä oliiveja, jotka olivat tehdä hänet mielipuoleksi.

Hän piti monta sen tapaista päivällistä, mutta kaikki ne päättyivät yhtä toivottomasti. Hän otti osaa suuriin pitoihin, joissa lukemattomat kutsuvieraat ahmivat kokonaisia härkiä, jotka vedettiin esiin hehkuvalta hiillokselta, minkä jälkeen vieraat terävillä veitsillä viilsivät itselleen suuria viipaleita vielä höyryävistä eläimenruhoista. Hän seisoi aukonaisin suin katselemassa kalkkunalaumoja, joita valkoesiliinaiset kaupustelijat myyskentelivät, ja kaikki ostivat niitä paitsi hän itse, joka vain seisoi suu aukonaisena, sillä hänen lyijynraskaat jäsenensä eivät suostuneet liikahtamaan paikoiltaan. Välistä hän uneksi olevansa jälleen lapsi ja istuvansa käsi koholla ison vellivadin ääressä. Hän ajoi myös takaa pelästyneitä lehmiä ylänkölaitumille ja hän koki ankarat tuskat turhaan koettaessaan anastaa niitten maitoa. Hän eli inhoittavissa vankiluolissa, joissa hänen täytyi tapella rottien kanssa ruuantähteistä. Ei löytynyt mitään syötäväntapaista, mikä ei olisi hullaannuttanut häntä, ja hän kuljeskeli suurissa talleissa, joissa mailien pituudelta näkyi lihavia hevosia seisovan pilttuissaan ja hän haki mutta ei löytänyt hinkaloita, joista ne söivät ruokansa.

Ainoastaan kerran hän näki toisenlaista unta. Nälän uuvuttamana haaksirikkoisena tai karkulaisena hän tapasi itsensä autiolta saarelta Tyynenmeren rantamilla. Hän pyydysti kallioille ajautuneita simpukoita, jotka kantoi ylemmä rannalle, missä oli kevätmyrskyjen tuomia polttoaineksia. Niistä hän keräsi nuotion, jonka hiillokselle hän asetti kallisarvoisen löytönsä. Hän näki höyryn nousevan simpukoista niitten auetessa niin että lohenvärinen liha tuli esiin. Nyt hän tiesi niitten olevan kypsiä syötäviksi ja tällä kertaa ei pahansuopa ilmaantunut ryöstämään ateriaa häneltä. Siis vihdoinkin — näin ajatteli hän unessaan — tulisi hänen toivomuksensa toteutumaan. Tällä erää tahtoi hän todella syödä... Ja kuitenkin, huolimatta varmuudestaan, hän epäili ollen täysin valmistunut näkynsä välttämättömästä katoamisesta, ja näissä ajatuksissa hän pysyi kunnes lohenvärinen, lämmin liha oli hänen suussaan. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi! Ihme oli tapahtunut! Se tuntui niin kummalliselta, että hän heräsi siihen. Oli pimeä ja hän makasi selällään ja päästeli lyhyitä, tyytyväisiä röhähtelyjä ikäänkuin porsas. Hänen poskipielensä liikkuivat ja liha narskui hänen hampaissaan. Hän ei liikahtanut ja pian hän tunsi kuinka pienet sormet koskettivat hänen huuhaan ja työnsivät pienen lihapalan hänen suuhunsa. Ja ei niin paljon syystä, että Kit vihastui, vaan sentähden, että Kit ei tahtonut syödä enempää, Labiskwee itki itsensä uuvuksiin hänen käsivarrellaan. Mutta Kit jäi valveille ja miettimään naisen rakkautta ja tuota ihmeellistä arvoitusta — nainen.

Valkeni sitten päivä, jolloin ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenharjanteet häipyivät etäisyyteen. He olivat nyt kuluttaneet voimansa tyystin loppuun ja kun heillä senlisäksi ei ollut mitään syötävää, niin koitti pian se levolle käynnin päivä, jota seuraavana aamuna he eivät jaksaneet nousta jalkeille. Päästyään jotenkuten pystyyn Kit lyyhistyi heti takaisin maahan ja nelinryömin hänen täytyi tehdä nuotio. Labiskwee taasen horjahti joka yrityksellä yhä uupuneempana takaisin. Niin vajosi Kit hänen vierelleen ja hänen huulillaan väikkyi katkera hymy miltei koneellisesti koettaessaan tulentekoa. Sillä eihän ollut mitään tulella keitettävää ja päiväkin oli verrattain lämmin. Hiljainen tuulenhenki huojutti kuusenoksia ja nopeasti sulavan lumen synnyttämät lukuisat purot solisivat hiljaisuudessa kuin vieno musiikki.

Labiskwee makasi täydellisessä horrostilassa ja hengitti niin heikosti, että Kit vähän väliä luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Kit heräsi oravan kuherteluun. Hän koetti edetä nuoskeassa lumessa vetäen raskasta pyssyä perässään. Hän ryömi käsin ja polvin tai horjui joka askeleella kaatuen kohti oravaa, joka tästä närkästyen lakkasi karahtelemasta paeten hänen edellään hitaasti ja viekottelevasti. Yhteen menoon hän ei jaksanut ampua, ja orava ei ottanut pysyäkseen hetkeäkään paikoillaan. Ajottain Kit kiemurteli lumisohjussa ja itki ääneensä voimattomuuttaan. Toisin ajoin oli kuin olisi hänen elämänliekkinsä kokonaan sammunut, ja pimeys laskeutunut hänen ylitseen. Hän ei voinut sanoa kuinka kauan hän oli ollut pyörryksissä, mutta kun hän heräsi olivat hänen vaatteensa iltakylmässä jäätyneet vastamuodostuneeseen jääriitteeseen. Orava oli mennyt menojaan ja uuvuksiin asti kamppailtuaan pääsi Kit jälleen Labiskween luo. Niin hirveän heikontunut hän oli, että hän makasi kuin kuollut mies koko yön, eivätkä unet vaivanneet häntä.

Aurinko loisti taivaalla ja tuo samainen orava kurahteli puissa, kun Kit heräsi Labiskween koskettaessa kädellään hänen poskeaan.

— Pane kätesi sydäntäni vastaan, rakkaani! —sanoi Labiskwee ja hänen äänensä soi kirkkaana joskin hiljaisena, kuin hyvin kaukaa tulleena. — Minun sydämeni on minun rakkauteni ja se on nyt sinulla kädessäsi. —

Kului sitten pitkä aika, ennenkuin hän jälleen aukaisi suunsa. — Pidä aina mielessäsi, ettei etelään ole mitään tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen — sinne on tie — sinä olet jo melkein siellä — ja sinä saavut perille. —

Kit makasi kuolemantapaisessa horrostilassa, kunnes Labiskwee hänet jälleen herätti.

— Paina huulesi minun huulilleni — sanoi tyttö. — Minä tahdon kuolla sillä tavoin. —

— Me kuolemme yhdessä, rakas tyttöseni — kuului Kitin vastaus.

— Ei! — Labiskwee vaiensi Kitin heikolla, vapisevalla kädenliikkeellä ja hänen äänensä oli niin äärimmäisen hiljainen, että sitä tuskin kuuli ja kuitenkin eroitti Kit jokaisen sanan. Labiskwee haki jotakin huppukauluksensa sisästä ja veti sitten esiin pienen pussin, jonka painoi Kitin käteen. — Ja nyt sinun huulesi rakastettuni. Sinun huulesi minun huulilleni ja sinun sydämesi minun sydäntäni vastaan. —

Ja tämän pitkän suudelman aikana valtasi pimeys jälleen Kitin ja tultuaan tuntoihinsa hän tiesi olevansa yksin ja että hänenkin täytyisi kuolla.

Hän huomasi kätensä lepäävän pussilla. Hän hymyili uteliaisuudelle, mikä sai hänet tarttumaan sidehihnoihin ja avaamaan sen. Pussista valui ulos ruokavaroja. Kit tunsi jokaisen palan ja kaiken oli Labiskwee varastanut Labiskweelta — leivänpaloja, jo kauan sitten säästöönpantuja, jo sitä ennen kuin McCan oli kadottanut jauhopussin; pienen pieniä peuranlihanokareita ja — viiluja, joissa useassa näkyi hampaitten jälkiä; talipyörylöitä; koskematon jäniksen takajalka; valkean portimon takajalka ja hieman etujalkaa, jossa näkyvistä merkeistä saattoi päättää hänen hampaittensa vastahakoisesti luopuneen niistä. Säälittäviä jätteitä, traagillisia kieltäymyksiä. Pieniä muruja, jotka Labiskween uskomaton rakkaus oli varastanut hänen kauheasti nälkiintyneeltä ruumiiltaan. Hurjasti nauraen sinkautti Kit pussin sisällön puoleksi jäätyneelle hangelle ja vajosi takaisin pimeyteen.

Hän uneksi. Yukon juoksi kuiville. Hän kuljeskeli uoman pohjaa vältellen liejuisia lätäköitä ja kallionkupeita, jotka vesi oli hionnut sileiksi, ja hän poimi kultakimpaleita. Niitten paino kävi hänelle taakaksi, kunnes hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän söi niitä ahmien. Sillä itse asiassa mitä arvoa olisi kullalla, jota ihmiset niin suuresti kunnioittivat, ellei se kelpaisi syötäväksi?

Niin heräsi hän uuden auringon paisteeseen. Hänen aivonsa olivat ihmeteltävän selvät ja hänen silmänsä eivät enää nähneet mahdottomia asioita. Eikä hänen ruumiinsakaan enää vapissut. Tuntui siltä kuin joka veripisara olisi riemuinnut, kuin olisi kevät tunkeutunut häneen. Suopea hyvinvointi oli laskeutunut hänen ylitseen. Hän kääntyi herättämään Labiskweeta, mutta nyt hän näki ja muisti, mitä oli tapahtunut.

Hän päätti koota ruuanrippeet, jotka hän oli heittänyt hangelle mutta ne olivat poissa. Ja hän tiesi, että juuri ne olivat olleet kultakimpaleita, joita hän kuumeisessa unessaan oli luullut Yukonin kullaksi. Niistä hän tietämättään oli ammentanut uutta elämänvoimaa, uhrista, jonka Labiskwee kuolemallaan oli kruunannut; Labiskwee, joka oli asettanut sydämensä hänen käteensä ja avannut hänen silmänsä näkemään suuren arvoituksen — naisen.

Häntä hämmästytti liikkeittensä helppous ja että hän jaksoi laahata Labiskween turkiksiin verhotun ruumiin sulaneelle hiekkavieremälle, johon hän kirveellä kaivoi hänelle haudan ja peitti sen hiekalla umpeen.

Kolme päivää hän syömättä kamppaili länttä kohden. Puolenpäivän tienoissa hän sortui muuan yksinäisen kuusen juurelle leveän, avoimena virtaavan joen partaalla, jonka hän varmasti luuli tuntevansa Yukoniksi. Ennen täydellisen pimeän tuloa hän irroitti kantamuksensa, sanoi hyvästit ihanalle elämälle ja kietoutui makuusäkkiinsä.