Part 3
Kit ei koskaan saanut tietää mitä Snass tällä yksinpuhelullaan tarkoitti, sillä sen keskeytti Labiskween teltasta kuuluva hopeankirkas ja heleä nauru tytön siellä leikitellessä vastasyntyneen susikoiran penikan kanssa. Snassin kasvot värähtelivät tuskallisesti.
— Minä jaksan sen kestää — murahti hän synkästi. — Margaret saakoon miehen ja hänen ja minun onnemme on, että te olette täällä. Nelisilmää en erikoisemmin toivonut. McCan taasen oli niin mahdoton, että naitin hänet intiaaninaiselle, joka oli sytyttänyt neitotulensa jo kaksikymmentäkertaa. Ellei teitä olisi, olisin valinnut jonkun intiaanin. Kenties Eibashista olisi tullut lastenlasteni isä. —
Siinä samassa Labiskwee ilmestyi penikka kainalossa nuotiolle ja kuin magneetin vetämänä hänen katseensa haki miestä, jota hän rakasti. Ja hänen silmänsä säteilivät rakkautta, sillä hän ei ollut oppinut salaamaan tunteitaan.
— — —
— Kuulehan — sanoi McCan. — Keväthankien paras aika on käsissä ja pian muodostuu jääkuorta lumenpinnalle. Nyt on paras aika vuodesta matkantekoon, kunhan varoo kevätmyrskyjä vuoristossa. Minä tunnen vuoriston. En ajattelisikaan pakoa, ellei toverinani olisi sinun kaltaisesi mies. —
— Mutta sinusta ei ole pakoon lähtijäksi —väitti Kit. — Sinä et kykene pysymään kenenkään rinnalla. Selkärankasi on pehmeä kuin keitetty ydin. Jos pakoon aion, niin yritän yksinäni. Maailma alkaa vähitellen häipyä mielestäni ja kenties en lainkaan lähde. Peuranliha maistuu mainiolta ja pian on meillä kesä ja lohi-aika. —
Ja Snass sanoi: — Toverisi on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä tappaneet. He löysivät hänen jäykäksi paleltuneen ruumiinsa vuorilta ensi kevätmyrskyjen jälkeen. Täältä ei kukaan pääse pakenemaan. Milloin vietämme häitäsi? —
Mutta Labiskwee jutteli: — Minä olen tarkkaillut sinun kasvojesi mielialoja. Silmistäsi näen, että sinun sielusi kalvaa levottomuus. Niin hyvin, niin kauttaaltaan tunnen minä sinun kasvojesi ilmeet. Kaulallasi, tuossa aivan korvan alapuolella, on sinulla pieni arpi. Ollessasi iloisella päällä kohoavat suupielesi, mutta ne laskeutuvat, kun milloin synkät ajatukset mieltäsi painavat. Kun hymyilet, muodostuu silmäkulmiisi kolme, neljä pientä poimua. Nauraessasi on niitä kuusi ja aika ajoin olen voinut laskea jopa yhteentoista. Mutta nyt minä en huomaa niitä. Minä en ole koskaan lukenut kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle suuren joukon asioita. Hän opetti minut oikein puhumaan. Ja hänen silmistään minä luin kuinka levottomasti hän kaipasi takaisin maailmaan. Ja kuitenkin olihan meillä täällä yllin kyllin hyvää lihaa ja kaloja ja marjoja sekä juuriksia, ja ajottain me myös saimme jauhoja vaihtaessamme turkiksemme Porcupine ja Luskwa jokien varsilla asuvien intiaanien välityksellä. Mutta siitä huolimatta hän ikävöi takaisin maailmaan. Onko maailma todella niin ihana, että sinäkin sitä ikävöit? Nelisilmä ei omistanut mitään. Mutta minä olen sinun. — Tyttö huokasi ja pudisti päätään, — Nelisilmä kuoli ja kuollessaankin hän ikävöi maailmaa. Jos eläisit aina täällä, olisiko sinullakin kuollessasi samainen maailmanikävä? Minä pelkään, kun en tunne maailmaa. Tahdotko sinäkin paeta palataksesi takaisin maailmaan? —
Kit ei kyennyt vastaamaan, mutta Labiskwee luki haluamansa tiedon hänen suupielistään. Monet minuutit kuluivat äänettömyydessä. Tyttö taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa Kitin sadatellessa äkkinäistä heikkouttaan, joka itsetiedottomasti oli saanut hänet ilmaisemaan kaipuunsa maailmaan, joskin se samalla pakoitti hänet olemaan ilmaisematta tuon toisen naisen olemassaoloa.
Labiskwee huokasi jälleen.
— Hyvä! Rakkauteni sinuun on suurempi kuin isäni vihastumisen pelko, joskin hän vihassaan on vuoristomyrskyä hirveämpi. Sinä olet opettanut minut tuntemaan mitä rakkaus on. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä tahdon auttaa sinua palaamaan maailmaan. —
Hellävaroin ja hiljaa Kit herätettiin unestaan. Pienet lämpöiset kädet koskettivat hänen poskeaan ja siirtyivät siitä hänen huulilleen painaen niitä kevyesti. Hän tunsi jääkylmän turkin hipaisevan ihoaan, ja yksi ainoa sana "tulkaa!" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti vuoteeltaan ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat alkaneet öiset laulajaisensa. Mutta siitä huolimatta hän saattoi aivan välittömässä läheisyydessään tuntea Snassin kevyen ja säännöllisen hengityksen.
Labiskwee tarttui Kitiä kevyesti hihasta ja tästä hän arvasi tytön tahtovan häntä seuraamaan itseään. Hän otti villasukkansa ja mokkasiininsa käteensä ja hiipi ulos lumeen yömokkasiinit jaloissa. Kun he olivat tulleet hiiltyneen leiritulen taakse, antoi Labiskwee Kitille merkin pukeutua ulkoilmatamineihinsa ja palasi itse takaisin telttaan, jossa Snass nukkui.
Kit tapaili sormillaan kellonsa viisareita ja arvioi ajan olevan yksi yöllä. On verrattain lämmintä, puheli hän itsekseen — korkeintaan kymmenen astetta alle nollan. Sitten Labiskwee palasi ja johdatti hänet nukkuvan leirin pimeiden sokkeloiden läpi. Vaikka he koettivat kulkea mahdollisimman kevyesti, niin sittenkin narahteli jäätynyt lumenpinta heidän mokkasiiniensa alla. Koirien ulvonta kuitenkin vaimensi siitä syntyneen äänen, eivätkä koirat ulvonnastaan kiihdyksissä kiinnittäneet sen suurempaa huomiota ohikulkevaan mieheen ja naiseen.
— Nyt voimme keskustella! — sanoi Labiskwee, kun he olivat ehtineet kappaleen matkaa viimeiseltä nuotiolta. Ja vasta nyt seistessään tähtien tuikkeessa kasvotusten Labiskween kanssa Kit huomasi, että tytöllä oli suuri kantamus sylissään, siinä näkyivät hänen lumikenkänsä, pyssy, kaksi patruunavyötä ja hänen makuusäkkinsä.
— Minulla on kaikki järjestyksessä — sanoi Labiskwee iloisesti naurahtaen. — Olen kaksi päivää kerännyt varastoja. Täällä on lihaa, jauhoja, tulitikkuja ja erikoiset lumikengät, jotka ovat tarkoitetut kantamaan hangella. Minä olen kyllä tottunut liikkumaan lumessa, ja me kykenemme nopeasti etenemään, rakkaani. —
Kit olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei tiennyt mitä vastata. Että Labiskwee oli järjestänyt kaiken hänen pakoaan varten, se itsessään oli jo kyllin hämmästyttävää, mutta että hän sen lisäksi oli suunnitellut seurata mukana, se meni yli hänen odotuksensa. Hän ei todella siinä hetkessä osannut päättää mitä hänen olisi tehtävä, ja niin hän varovaisesti ryhtyi keventämään Labiskween kantamusta, tavaran kerrallaan. Sitten hän kiersi käsivartensa tytön vyötäröjen ympäri ja veti hänet puoleensa, mutta vieläkään hän ei osannut päätellä mitä tekisi.
— Jumala on hyvä — kuiskasi Labiskwee. — Hän on minulle lähettänyt rakastavan miehen. —
Mutta Kitillä ei ollut tarpeeksi voimaa ehdottaa, että tyttö antaisi hänen paeta yksin, ja ennenkuin hän vielä oli sanonut mitään, hän näki entisten valoisien ulkomaailmallisien muistojensa sammuvan ja katoavan.
— Palatkaamme takaisin leiriin, Labiskwee — hän sanoi. — Sinä tulet vaimokseni ja me jäämme ainiaaksi elämään peurakansan pariin. —
— Ei, ei! — Labiskwee pudisti päätään, ja Kit tunsi pitäessään tyttöä syleilyssään, että koko hänen olemuksensa vastusti moista ehdotusta. — Kyllä minä tiedän. Olen ajatellut paljon. Ikävöimisesi maailmaan palaisi jälleen ja pitkinä öinä kalvaisi se sydäntäsi. Nelisilmä kuoli maailma-ikäväänsä. Ja niin kuolisit sinäkin. Kaikki suuresta maailmasta tulleet miehet tuntevat täällä ikävää... Ja minä en tahdo, että sinä kuolisit. Me kuljemme lumivuorten yli ja seuraamme sitten etelää kohti johtavaa tietä. —
— Rakas tyttöseni, kuule minua! — sanoi hän kiihkeästi. — Meidän täytyy palata takaisin. — Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen, niin että hän ei voinut puhua. — Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat minua. —
— Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet minun oma ihmeellinen armaani. —
Taasen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa. — Menkäämme ruokatarpeiden varastolle — sanoi tyttö päättävällä äänenpainolla. — Sinne on kolmisen mailia. Tule! —
Kit ei hievahtanut paikaltaan ja vaikka Labiskwee veti Kitiä käsipuolesta, niin ei hän saanut Kitia edes liikahtamaan. Kit tunsi äkkiä kuin kiusaannusta kertoa tuosta toisesta naisesta etelään johtavan tien toisella puolella.
— Kääntyminen takaisin olisi suurin vääryys sinua kohtaan — sanoi Labiskwee. — Minä — minä olen vain pieni villi tyttö ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän minua peloittaa sinun tähtesi. Tuo mistä minulle kerroit, on tapahtunut. Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on sanoista köyhää. Eikä siihen riitä englannintaitonikaan. Sydämeni ajatukset leijailevat sinun ympärilläsi ja ne ovat niin säteileviä ja niitä on yhtä paljon kuin taivaalla tähtiä — minä en kykene niitä selittämään millään kielellä. Kuinka voisinkaan ne sinulle ilmaista? Ne ovat täällä, minussa — ymmärräthän? —
Ja samalla kuin Labiskwee näin puheli veti hän kintaan Kitin kädestä ja ohjasi hänen paljaan kätensä lämpimän turkkinsa sisälle asettaen sen suoraan sydämellensä. Ja pitkäaikaisessa äänettömyydessä Kit tunsi nuoren naisen sydämen lyönnit, ja hän tiesi, että jokaikinen lyönti uhkui rakkautta. Ja hitaasti, melkein huomaamatta ja pitäen lujasti Kitin kädestä kiinni Labiskwee alkoi taivuttaa yläruumistaan poispäin Kitistä sitä suuntaa kohti, jossa varasto sijaitsi. Näytti siltä kuin olisi tytön sydän suorastaan ohjannut Kitia, tuo sydän, joka nyt lepäsi hänen kämmenessään.
Eilisen suojailman jälkeen muodostunut hankiainen oli hyvin kiinteää ja niinpä he saattoivat antaa suksiensa kiitää hyvää vauhtia.
— Tässä puitten välissä on salainen varastopaikkani, — sanoi Labiskwee. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän pelästyneenä tarttui Kitin käsivarteen. Heidän lähellään paloi pieni, iloinen nuotio ja nuotion ääressä istui McCan. Labiskweelta pääsi hiljainen huudahdus ja se muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Kitille johtui mieleen _Cheetah_, tiikerikissa, nimi, jonka Nelisilmä oli aikoinaan Labiskweelle antanut.— Minulla oli salainen aavistus siitä, että tahdoit lähteä ilman minua — selitti McCan heidän lähestyessään häntä ja hänen silmänsä kiiluivat kavalasti. — Sentähden pidin tyttöä silmällä ja kun näin hänen varastoivan tänne muonaa, niin silloin olin asiasta selvillä. Minulla on muassani sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Siitä ei ole vaaraa. Koko leiri nukkuu sikeästi ja kovin oli minulla kylmä odottaessani. Lähdemmekö nyt samalla? —
Labiskwee heitti Kitiin nopean, hämmästyneen katseen, mutta melkein siinä samassa silmänräpäyksessä hän jo oli tehnyt päätöksensä asiassa. Ja hän osoitti pian esiintymisellään, niin lapsellinen kuin hän rakkaudessaan olikin, omaavansa erikoisen tarmokkaan luonteen päättää ja toimia.
— McCan, sinä olet lurjus! — sähisi hän ja hänen silmänsä salamoivat vihaa. — Tiedän, että herättäisit koko leirin, ellemme ottaisi sinua mukaamme. No hyvä! Olemme siis pakoitetut myöntymään. Mutta sinä tunnet isäni. Minä olen isäni kaltainen. Sinun on suoritettava osa työstä. Sinun täytyy totella. Ja jos kerrankaan koettelet meitä petellä, silloin olisi sinulle ollut paljon parempi olla lähtemättä tiehesi. –
McCan vilkuili pienillä porsaansilmillään tyttöä ja hänen katseensa ilmaisi sekä vihaa että pelonsekaista alistuvaisuutta, mutta Labiskween silmistä vaihtui viha säteileväksi rakkaudeksi heti hänen kääntyessään Kitin puoleen.
— Enkö ollut oikeassa siinä mitä sanoin? —hän kysyi.
Kun päivä alkoi valjeta olivat he yhä matkanteossa pitkin alavaa kukkulasarjaa, joka eroitti vuoriston kumputasangosta. McCan ehdotti, että he pysähtyisivät aterioimaan, mutta Labiskwee ja Kit eivät ottaneet ehdotusta edes kuuleviin korviin ja vasta iltapuoleen, hankiaisen muuttuessa pehmeäksi, he sallivat ruuasta puhuttavan.
Alavat kukkulat korkenivat vähitellen ja joki, jonka jäätynyttä pintaa he seurasivat, mutkitteli yhä jylhenevempiä laaksoja kohti. Lähenevän kevään merkit kävivät harvemmiksi, mutta erään joen mutkauksessa he tapasivat avovettä ja kaksi kertaa he näkivät vaivaispajupensaita, joitten nuput olivat puhkeamaisillaan.
Labiskwee selitti Kitille, miten hyvin hän tunsi nämä seudut ja millä tapaa hän aikoi eksyttää takaa-ajajat. Paeta saattoi vain kahta tietä, toinen vei länteen, toinen etelään. Tietysti Snass heti lähettäisi joukottain nuoria miehiä kumpaankin tietä tutkimaan. Mutta sitäpaitsi oli olemassa vielä kolmaskin tie ja sekin suuntautui etelään. Se erkani korkean vuoristoketjun puolitiessä länttä kohti, kulki kolmen harjanteen yli ja yhtyi jälleen tavalliseen tiehen. Kun nuoret miehet eivät tavanneet jälkiä tavalliselta tieltä, tulisivat he kääntymään takaisin arvellen pakolaisten valinneen läntisen tien, sillä heille ei edes johtuisi mieleen se, että joku voisi paeta tätä vaivaloisempaa ja pitempää kiertotietä.
Silmäiltyään taaempana astelevaan McCaniin Labiskwee kuiskasi Kitille: — Hän syö. Siitä ei seuraa hyvää.
Kit katsahti irlantilaiseen ja huomasi kuinka tämä salaa syödä maksutteli peurantalia, jota hänellä näkyi olevan taskussaan. — Syöminen ruoka-aikojen välillä on kiellettyä, McCan — huusi hän käskevällä äänellä. — Seuduissa, joihin nyt tulemme, ei ole metsänriistaa, ja kaikki muonamme on jaettava määräannoksiin. Teidän täytyy käyttäytyä rehellisesti, jos seurassamme pysyä tahdotte. —
Kello yhden ajoissa hanki kävi niin pehmeäksi, että suksilla ei voinut kulkea ja jo ennen kahta lumikengätkin upposivat. He pysähtyivät lepäämään ja söivät ensimäisen ateriansa. Kit tarkasti muonavarat, McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli kätkenyt lihasäkkinsä pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että peuranlihalle oli jäänyt varsin vähän tilaa.
— Enpä todellakaan huomannut niitä tulleen mukaan noin monta — hän selitti. — Sulloin matkasäkkini pimeässä. Mutta niiden rahallinen arvo on suuri. Ja kaikilla näillä ampumatarpeillamme voimme ampua tavattomasti riistaa. —
— Susia me kaipaamme — varmasti ne sinut kernaasti ahmisivat — kuului Kitin lohtuisa selitys, ja Labiskween silmät säihkyivät vihaa.
Kit ja Labiskwee laskivat muonan riittävän kuukaudeksi ehdolla, että he eivät kertaakaan söisi itseään täysin kylläisiksi. Kit määräsi kantamusten koon ja painon ja suostui lopulta Labiskween itsepintaiseen tahtoon saada itse kantaa kantamuksensa.
Seuraavana päivänä joki laajeni yli leveän vuorilaakson, ja jo sen alkupäässä he olivat takertua jalkojen alla vajoavaan lumisohjuun. Kun he ponnistuksista hengästyneinä viimein saavuttivat lähimmän vuorenharjanteen, jolle pysähtyivät hetkiseksi hengähtämään, sanoi Kit: — Jos olisimme myöhästyneet kymmenisen minuuttia, niin yli emme enää olisi päässeet. Tällä vuorenharjanteella olemme tuhat jalkaa korkeammalla. —
Mutta sanomatta sanaakaan Labiskwee osoitti puitten välitse näkyvälle avonaiselle kentälle. Sen keskellä saattoi eroittaa viisi perättäistä mustaa pilkkua, jotka tuskin liikkuivat eteenpäin.
— Nuoret miehet! — huomautti Labiskwee.
— He ovat vajonneet vyötäisiään myöten — lisäsi Kit. — Ja he eivät tämän päivän kuluessa saavuta tukevaa jalansijaa. Meillä on monen tunnin etumatka. Koettakaa kiirehtiä, McCan! Joutukaa! Me emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa. —
McCan murisi jotain, mutta hänellä ei enää ollut peuranlihaa taskuissaan ja tavallisuuden mukaisesti vihaisena hän jättäytyi jälkimäiseksi.
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, kannatti hanki kello kolmeen saakka ja siihen mennessä he olivat ehtineet vuoren varjoon, jossa hankiainen oli parahiksi jäätynyt jälleen. Vain kerran he pysähtyivät jakaakseen tasan McCanilta takavarikoidun peurantalin ja sitä he sitten söivät kulkiessaan. Liha oli jäätynyt kovaksi, eikä sitä voinut syödä kuin tulella sulatettuna, mutta tali suli suussa ja täytti edes osaksi vatsan vaatimukset.
Kello yhdeksältä seurasi pitkäaikaista hämärää, pilkkosenpimeä — taivaskin oli paksujen pilvien peitossa, ja he leiriytyivät yöksi muutamien vaivaiskuusien suojaan. McCan ontui ja oli sairas. Päivämarssi oli ollut hyvin rasittava; ja huolimatta yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan oli McCan syönyt lunta niin että hänen suutaan nyt kuivasi ja poltti ja hän oli kovissa tuskissa. Hän istua kyyrötti tulen ääressä ja valitti sillä aikaa kuin toiset toimittivat välttämättömät askareet.
Labiskwee oli uupumaton, ja Kit ei voinut olla ihmettelemättä hänen tavatonta elämäntarmokkuuttaan ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei milloinkaan ollut teeskenneltyä. Aina hän jaksoi hymyillä Kitille, hänen naurunsa helähti lakkaamatta ja hänen kätensä viivähti Kitin kädessä hyväillen, kun tämä milloin sattui sitä koskettamaan. Mutta sen sijaan Labiskwee kasvot kovenivat ja synkistyivät heti kun hän katsahti McCaniin, ja hänen silmänsä säihkyivät tällöin kylmästi. Yöllä alkoi tuulla, sitten nousi ankara lumipyry ja koko seuraavan päivän heidän täytyi ponnistella eteenpäin lumen sokaisemina, niin että he huomaamattaan sivuuttivat pienen joen, jonka uomaa pitkin heidän olisi täytynyt kulkea päästäkseen sitten yli vuoriharjanteitten länttä kohden. Niin jatkoivat he harhailuaan kaksi päivää, kulkivat monien väärien harjanteitten yli, ja näiden kahden päivän kuluessa he jättivät taakseen kevään ja olivat tulleet talven valtakuntaan.
— Nuoret miehet ovat kadottaneet jälkemme. Emmekö siis voi ottaa yhtä lepopäivää? — rukoili McCan. Mutta Kit ja Labiskwee eivät suoneet itselleen lepoa. He käsittivät tilanteen vaarallisuuden. He olivat eksyneet korkealle vuoristoon ja he eivät olleet tavanneet metsänriistaa, ei edes jälkiä sellaisesta. Päivän toisensa jälkeen he raivasivat itselleen tietä kivikovassa ja mitä vaikeakulkuisimmassa maastossa. Umpimähkään he olivat pakoitetut seuraamaan vastaantulevia joenuomia, jotka ani harvoin suuntautuivat länttä kohti, sillä heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin edetä pitkin näitä jokia, joitten kupeilla jääpeitteiset vuorienhuiput ja harjanteet olivat luoksepääsemättömät. Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat heidän voimiaan ja kuitenkin he olivat pakoitetut pienentämään ruoka-annoksiaan.
Eräänä yönä Kit heräsi tappelun nujakkaan. Verrattain selvästi hän kuuli ähkymistä McCanin makuusijalta. Hän potkaisi nuotiota niin että tuli leimahti ilmiliekkiin ja nyt hän saattoi nähdä kuinka Labiskwee kuristamalla irlantilaista kurkusta pakoitti tämän sylkemään suustaan puoleksi pureskelemansa lihan. Sitten Labiskwee vei kätensä vyötäisille ja pian välkkyi paljas puukko hänen kädessään.
— Labiskwee! — huudahti Kit käskevästi.
Käsi epäröi.
— Älä tee tuota! — sanoi Kit astuen samalla hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta epäröityään hetkisen hän painoi puukon takaisin tuppeen. Ja ikäänkuin peläten, ettei kykenisi itseään hillitsemään, hän meni nuotiolle ja heitti siihen lisää puita. McCan nousi istualleen, voihkien ja sähisten ja änkytti puoleksi kauhun, puolittain vihan vallassa käsittämättömän selityksen.
— Mistä olet tuon kaiken saanut? — kysyi Kit.
— Toimita ruumiintarkastus — sanoi Labiskwee. Ne olivat hänen ensimmäiset sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota hän ei voinut hillitä.
McCan koetti tehdä vastarintaa, mutta Kit tarttui häneen lujin ottein, tarkasti hänet ja veti peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa se oli sulannut ruumiinlämmöstä. Samassa Kit kuuli Labiskween huudahtavan. Hän oli kiirehtinyt tarkastamaan McCanin kantamusta ja lihan asemasta hän nyt veti sieltä esiin sammalia, kuusenhavuja, risuja — ja muuta sen tapaista roskaa, jolla mies oli täyttänyt kantamuksensa, jotta se näyttäisi oikean kokoiselta ollen kuitenkin painoltaan keveämpi.
Jälleen vei Labiskwee salamannopeasti kätensä vyötäisilleen ja hän hyökkäsi roistoa kohti, mutta osuikin Kitin syliin, jossa hän antautui voimattomaan raivoonsa.
— Voi, oma rakkaani, en minä ruokaa ajattele! — nyyhkytti Labiskwee — sinun elämäsi tähden minä! Tuo koira, hän syö sinua, hän elää sinun elämäsi kustannuksella! —
— Kyllä me kaikesta vielä selviydymme — lohdutti Kit. — Tästä lähtien annamme hänen kantaa vain jauhoja. Niitä hän ei voi syödä raakana, mutta jos hän senkin tekee, silloin minä surmaan hänet, sillä hän syö yhtä paljon sinun elämääsi kuin minunkin. — Hän veti Labiskween lähemmäksi itseänsä. — Rakkaani, surmaaminen kuuluu miesten tehtäviin. Naiset eivät surmaa. —
— Etkö siis rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran? — kysyi Labiskwee hämmästyneenä.
— En niin paljon kuin nyt — vastasi Kit vältellen. Labiskwee huokasi alistuvasti. — Hyvä — hän sanoi — minä en surmaa häntä. —
Nuoret miehet ajoivat hellittämättä heitä takaa. Sattumalta ja seututuntemuksensa perusteella laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet löysivät lumen puolittain peittämät jäljet ja alkoivat seurata niitä.
Lumipyryn sattuessa kokeilivat Kit ja Labiskwee kaikkein mahdottomimmilla teillä, kääntyivät itään, vaikkakin parempi tie kulki etelää tai länttä kohden ja kiersivät matalat harjanteet kiivetäkseen korkeammille. Olivathan he eksyksissä ja sen tähden heistä oli samantekevää mihin suuntaan tie vei, mutta tästä huolimatta he eivät päässeet eroon nuorista miehistä. Useat kerrat he jo olivat päivämatkojen päässä vainoojistaan, mutta sitten nämä jälleen äkkiä ilmaantuivat heidän lähettyvilleen. Jos intiaanit lumipyryssä olivat kadottaneet kaikki jäljet, niin hajaantuivat he heti ajokoiralauman tavoin eri suunnille ja se, joka löysi tuoreimmat jäljet, kutsui savumerkeillä toverit luokseen.
Kit ei enää voinut määritellä aikaa. Yöt ja päivät, levähdykset ja lumipyryt vain tulivat ja menivät. Kärsimysten ja rasitusten synnyttämien järjettömien haavekuvien vallassa hän ja Labiskwee ponnistelivat eteenpäin, ja McCan hoiperteli heidän kintereillään alituisesti höperöiden San Franciscosta, tuosta ikuisesta unelmastaan.
Heidän ympärillään kohosivat korkeat, säälimättömät vuorenhuiput. He pakenivat synkkiä rotkosolia pitkin, joitten seinämät olivat niin äkkijyrkät, ettei edes lumi niillä pysynyt, tahi samosivat poikki jääpettoisten laaksojen, joissa jäätyneet järvet lepäsivät syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä yönä kahden lumimyrskyn väliajalla he näkivät loisteen kaukasesta tulivuorenpurkauksesta. Mutta näky ei sittemmin toistunut, ja niinpä he aika-ajoin arvelivat kenties nähneensä vain unta.
Hankiainen oli peittynyt uuteen, monien metrien paksuiseen lumeen, mikä vuorostaan pinnalta kovettui ja peittyi uuteen lumeen. Paikotellen he jokilaaksoissa ja rotkoissa kulkivat jopa useamman sadan metrin paksuisessa lumessa, kun sitävastoin tuulisilla vuorenharjanteilla, joitten yli heidän täytyi samota, ei ollut edes lumenhiventäkään.
He hiipivät kuin haamut uhkaavien lumivyöryjen yli aina silloin tällöin painostavasta uneliaisuudestaan havahtuen, kun jokin lumivyöry heidän lähettyvillään irtaantui syöksyen syvyyteen. He lepuuttivat itseään metsärajan yläpuolella, ja tulta he eivät uskaltaneet tehdä ja niin heidän täytyi ruumiinlämmöllään sulattaa liha-annoksensa, ennekuin saattoivat ne syödä. Mutta Labiskwee kesti tämän kaiken samanlaisena kuin ennenkin. Hänen hyvätuulisuutensa pysyi entisen säteilevänä, paitsi kun hän katseli McCania, ja vaikka hän olisi ollut kuinka väsynyt ja kylmissään, niin aina hän rakkaudessaan Kitiin oli yhtä kaunopuheinen kuin ennenkin.
Kissan tavoin Labiskwee seurasi jokaista laihojen annosten jakoa, ja Kit huomasi kuinka hän oli harmissaan niistäkin vähistä paloista, mitkä McCan pisti poskeensa. Kerran Labiskwee jakeli ruokaosuudet, ja heti seuraavassa hetkessä Kit kuuli McCanin raivoisan vastalauseen. Mutta ei vain hänelle vaan samalla itselleenkin oli hän antanut pienemmän osuuden kuin Kitille. Tämän tapahtuman jälkeen Kit itse jakoi lihan. Eräänä aamuna he öisen lumimyrskyn jäljiltä joutuivat vähäiseen lumivyöryyn, mikä kiidätti heidät parisen sataa metriä vuorenrinnettä alas. Tästä he selviytyivät puoleksi paleltuneina, mutta muuten vahingoittumattomina. Sensijaan oli McCan kadottanut kantamuksensa ja siinä olivat kaikki heidän jauhonsa. Kun sitten uusi, vieläkin suurempi lumivyöry täytti paikan, oli heidän jätettävä kaikki toivo sen löytämisestä. McCan tosin oli syytön onnettomuuteen, mutta Labiskwee ei siitä huolimatta enää milloinkaan katsonut häneen, ja Kit tiesi, että se oli itsensä vuoksi, kun Labiskwee ei uskaltanut sitä tehdä.