Part 2

Kit sai sinä päivänä paljon tietää ja samoin sitä seuraavinakin, kun metsästäjäleiri seurasi peuralauman jälkiä. Nämä olivat oikeita villi-intiaaneja, samaa heimoa kuin ne, joita Anton oli useita vuosia sitten kohdannut ja päässyt pakoon.

Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla ja kesäisin niillä oli tapana siirtyä Jäämeren tundrarannoille ja itäänpäin aina Luskwalle saakka. Mikä joki Luskwa oli, siitä ei Kit päässyt selville, eikä Labiskwee enempää kuin Mc Cankaan tainnut sitä hänelle selittää. Silloin tällöin Snass seurueineen, jonka muodosti joukko rotevia metsästäjiä, teki retkiä itään Kalliovuorten yli, ohi järvien ja Mackenzie-joen takana oleviin erämaihin. Viimeksi sinne tehdyllä retkellä oli Labiskween käyttämä silkkiteittä löydetty.

— Se kuului Millicent-Adbury retkikunnalle — selitti Snass Kiitlle.

— Niin, nyt muistan koko jutun. He olivat lähteneet liikkeelle myskihärkiä metsästämään. Apuretkikunta ei löytänyt heistä pienintäkään jälkeä. —

— Minä tapasin heidät — sanoi Snass. — Mutta he olivat kuolleet kumpikin. —

— Mutta sitä ei kukaan tiedä. Uutista ei ole tiedoitettu maailman kuuluville. —

— Eikä tiedoitetakaan — lisäsi Snass hymyillen.

— Tarkoitatte, että jos he olisivat olleet hengissä, niin te olisitte ottanut heidät vangeiksi? —

Snass nyökkäsi päällään. — Niin, heidän olisi täytynyt jäädä elämään minun ja kansani pariin. —

— Mutta Antonin onnistui kuitenkin paeta — sanoi Kit uhmaten.

— Minä en muista sellaista nimeä. Kuinka kauan siitä olisi? —

— Neljä — tai viisitoista vuotta — vastasi Kit.

— Hän siis pääsi täältä tosiaankin pujahtamaan? Tiedättekö, olen useasti ajatellut miten hänen on mahtanut käydä. Me nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli voimakas mies — voimakas mies. —

— La Perle kulki näitten seutujen poikki kymmenen vuotta sitten. —

Snass pudisti päätään.

— Hän löysi leiritulienne jätteitä. Silloin oli kesä. —

— Se selittää koko jutun — vastasi Snass. — Kesäisin me samoilemme satojen peninkulmien päässä pohjoisessa. —

Ponnistuksistaan huolimatta Kitin ei onnistunut saada vähäisintäkään vihiä siitä, mikä mies Snass oli ollut ennen Pohjolan lumiaavikoille kotiutumistaan. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, mutta siitä huolimatta ei hän ollut tänne tulonsa jälkeen lukenut ainoatakaan kirjaa tai sanomalehteä. Hän ei tiennyt mitä maailmalla oli tapahtunut tai tapahtui, eikä hän osoittanut yhtään halua sitä tietääkään. Hän oli kuullut Yukonin kullankaivajista ja Clondyken kultalöydöistä. Mutta kullanetsijöitä ei ollut milloinkaan näyttäytynyt hänen alueellaan ja siitä hän oli iloinen. Mitään ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Hän ei kärsinyt siitä edes puhuttavan.

Ei Labiskweekaan voinut Kitille kertoa menneistä ajoista. Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli ollut hyvin kaunis — ainoa valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli koskaan nähnyt. Hän mainitsi tämän kaihoavin äänin ja niinikään kaipuuta ilmaisivat ne lukuisat tilanteet, joina hän teki Kitille tiettäväksi olevansa selvillä ulkomaailmasta, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta mitä hän tiesi, sen hän säilytti salaisuutenaan. Hän oli jo aikaisin oppinut, että hänen isänsä joutui aina raivon valtaan, kun hän siitä yritti puhua.

Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä oli ollut korkeassa asemassa oleva virkamies Hudson Bay-yhtiössä. Myöhemmin oli intiaaninainen kertonut kuulemansa Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä ei Labiskwee ollut koskaan kuullut.

Danny Mac Canelta oli aivan mahdotonta saada mitään tietoja. Hän ei pitänyt seikkailuista. Tämänlainen alkuperäiselämä oli hänelle kauhistus ja hänen oli täytynyt sitä kestää kokonaista yhdeksän vuotta. Hänet oli houkuteltu ottamaan pesti valaanpyytilaivaan San Fransiscossa ja oli hän sitten karannut kolmen toverinsa kanssa. Kaksi heistä oli kuollut ja kolmas oli heittänyt hänet oman onnensa nojaan kauhistavalla etelään vaelluksella. Hän oli elänyt kaksi vuotta eskimojen parissa, kunnes rohkeni lähteä vaeltamaan etelää kohti, ja saavuttuaan vain parisen päivämatkan päähän eräältä Hudson Bay-yhtiön kauppa-asemalta oli joukkue Snassin nuoria miehiä vanginnut hänet. Hän oli pieni, ahdasmielinen mies, joka vain uneksi ja jutteli paluumahdollisuuksista rakkaaseen San Fransiscoonsa ja mieliammatistaan siellä.

— Te olette ensimmäinen sivistynyt mies joukossamme — sanoi Snass eräänä iltana mairitellen Kitille heidän istuessaan leiritulen ääressä — lukuunottamatta vanhaa Nelisilmää. Intiaanit nimittivät häntä siten. Hän oli lyhytnäköinen ja käytti senvuoksi silmälaseja ja hän oli zologianprofessori. (Kit pani merkille sen, että Snass lausui nimityksen aivan virheettömästi). Hän kuoli vuosi sitten. Hän oli eksynyt retkikunnastaan ja nuoret mieheni tapasivat hänet Porcupine joen yläjuoksulla. Hän oli hyvin sivistynyt, niin, mutta hän oli myös suuri narri, sillä hänen heikkoutensa oli alituinen pakoonyrittely. Zologiasta hän oli selvillä ja hän kykeni käsittelemään metalleja, Luskwan tuolla puolen, missä on hiiliä, on meillä muutamia erittäin ansiokkaita käsitaoksia. Hän korjasi pyssymme ja opetti tämän välttämättömän taidon nuoremmillemme. Vuosi sitten hän kuoli, ja me surimme häntä vilpittömästi. Hän hävisi jälleen luotamme — kuten niin monasti ajemminkin — ja me löysimme hänet kuoliaaksi paleltuneena tuskin mailin matkan päässä leiristä. —

Samana iltana Snass sanoi Kitille: — Parasta olisi, että valitsisitte itsellenne vaimon ja saisitte oman leiritulen. Silloin olisi olonne paljon mukavampaa kuin asua yhdessä noitten nuorten miesten kanssa. "Neitotulia" — ne ovat nuorten tyttöjemme esittämisjuhla, ymmärrättekö — ei tosin sytytetä ennenkuin keskikesällä, lohen kutuaikana, mutta jos haluatte voin ne määrätä sytytettäviksi aikaisemminkin. —

Kit hymyili ja pudisti päätään.

— Pitäkää mielessänne — sanoi Snass rauhallisesti — että Anton oli ainoa, jonka on onnistunut päästä täältä pois. Hänellä oli mainio onni, tavaton onni. —

Labiskwee kertoi Kitille, että hänen isällään oli rautainen tahto. — Vanha Nelisilmä nimitti häntä Jääkuninkaaksi — mitä se sitten merkinneekään — tai Pakkastyranniksi, Luolakarhuksi, Villieläimeksi, Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi. Vanha Nelisilmä rakasti sentapaisia nimiä. Hän se minulle opetti englanninkielentaitoni. Hän oli suuri leikinlaskija ja mahdotonta oli tietää milloin hän puheli tosissaan. Ollessani vihainen sanoi hän minua _Cheetah_-kumppanikseen. Mitä merkitsee _Cheetah_? [Cheetah oikeammin Tshitah, laji metsästysleopardeja]. Aina hän minua sillä kiusoitteli. —

Labiskwee jatkoi laverteluaan niin avomielisesti ja lapsellisen yksinkertaisesti, että Kitin mielestä se ei yhtään sopeutunut hänen täysin kypsälle naiselliselle ulkomuodolleen.

Niin, hänen isänsä oli hyvin päättäväinen mies. Kaikki ihmiset pelkäsivät häntä. Kun hän suuttui, niin oli hän hirvittävä kuten esimerkiksi porcupinejä kohtaan. Näiden ja luskwa-intiaanien välityksellä hän vaihtoi turkisvarastonsa kauppa-asemilla ampumatarve- ja tupakkavarastoihin. Hän oli aina menetellyt rehellisesti, mutta poreupinien päällikkö alkoi pettää. Snass varoitti häntä kahdesti, mutta kun se ei auttanut, poltatti Snass hänen hirsimajakylänsä ja tusinan verran porcupinejä kaatui taistelussa. Mutta senjälkeen ei kukaan yrittänyt pettää. Erään kerran Labiskween ollessa pieni tyttö tuli muuan valkoinen mies surmatuksi yritellessään paeta. Tosin ei hänen isänsä sitä tehnyt, mutta hän käski nuorten miestensä ampua pakolaisen. Joka ainoa intiaani tottelee aina hänen isäänsä.

Ja mitä enemmän Labiskwee kertoili Kitille, sen hämärämmäksi muuttui Snassin salaisuus jälkimäiselle.

— Niin — sanoi nuori tyttö Kitille — vastatkaa minulle, onko totta, että on ollut olemassa mies ja nainen, nimiltään Paolo ja Francesca ja että he ovat rakastaneet toisiaan suuresti?

Kit nyökkäsi.

— Nelisilmä kertoili minulle heistä — puheli tyttö säteilevänä. — Hän ei siis tekaissutkaan kertomusta omasta päästään. En ollut siitä varma. Kun kysyin isältä, niin hän suuttui. Intiaanit kertoivat minulle, että isäni oli antanut Nelisilmälle huiman läksytyksen. Ja sitten on ollut olemassa Tristan ja Isolde — kaksi Isoldea — se oli tavattoman surullista. Sillä tavoin tahtoisin minä rakastaa. Rakastavatko kaikki nuoret miehet ja naiset maailmassa noin? Täällä he eivät tee niin. He menevät vain naimisiin. Minä olen englantilaista syntyperää enkä tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa — menisittekö te naimisiin intiaaninaisen kera? Sentähden en tähän mennessä ole sytyttänyt neitotultani. Muutamat nuoret miehet ovat vaatineet isältä, että minun on se sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä. Ja Mahkook käy laulamassa laulujaan. Hän on niin leikillinen. Jos lähestytte telttaani tänä iltana kun on tullut pimeä, saatte kuulla hänen laulavan pakkasessa. Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni mukaisesti, ja sentähden en sytytä tultani. Ymmärrättekö, kun nuori tyttö päättää mennä naimisiin, niin hän ilmoittaa siitä tällä tavoin nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina, että se on kaunis tapa. Mutta itselleen hän ei ottanut vaimoa. Kenties hän oli liian vanha. Tosin hänellä oli vähän hiuksia, mutta en silti luule hänen olleen kovin iäkkään. Mutta mistä tietää olevansa rakastunut? — kuten Paolo ja Francesca, tarkoitan? —

Tytön sinisten silmien kirkas ja avoin katse saattoi Kitin hämilleen. — Sanotaan — änkytti hän — niin, rakastuneet väittävät, että rakkaus on enemmän arvoista kuin itse elämä. Kun mies tai nainen tuntee pitävänsä jostakin ihmisestä enemmän kuin kestään muusta koko maailmassa — silloin hän voi sanoa olevansa rakastunut. Sellaista se on, mutta sitä on hyvin vaikea selittää. Sitä saattaa vain tuntea — siinä koko juttu! —

Labiskween katse tähyili leiritulten yllä leijailevaa savua, hän huokasi ja ryhtyi jatkamaan valmisteilla olevan nahkakintaan neulomista. — No niin — sanoi hän päättävällä äänellä — minä en missään tapauksessa milloinkaan mene naimisiin. —

— Jos pääsemme pujahtamaan pakoon, niin on meidän toden totta juostava säälimättä jalkojamme — sanoi Shorty synkästi.

— Tämä on kaikki kuin yhtä jättiläisansaa — yhtyi Kit puheeseen.

He tähyilivät paljaalta vuorenharjanteelta Snassin lumista valtakuntaa. Idässä, lännessä ja etelässä sulkivat tien korkeat vuorenhuiput ja harjanteet. Kumpuinen tasanko pohjoisessa näytti rannattomalta, mutta he tiesivät että silläkin suunnalla haittaisi kulkua puolikymmentä poikittaista vuoriketjua.

— Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan — sanoi Snass samana iltana Kitille.

— Te ette voi peittää jälkiänne, ymmärrättekö? Anton pääsi pujahtamaan pakoon lumettomana aikana. Minun nuoret mieheni kykenevät kulkemaan yhtä nopeasti kuin paras valkoinen mies, ja sen lisäksi te polkisitte heille tien. Ja kun lumi on sulanut pois, pidän minä kyllä varani, ettette te saa samanlaista tilaisuutta kuin Anton. Täällä vietämme terveellistä elämää ja maailma unohtuu pian mielestämme. En koskaan voi olla ihmettelemättä sitä, kuinka helppoa itse asiassa on tulla toimeen ilman maailmaa. —

— Eniten minua kiusoittaa tuo Danny McCan — puheli Shorty kaikessa salaisuudessa Kitille. — Hän tapaa aina uupua pitkillä rekimatkoilla. Mutta hän vannoo tuntevansa länteen vievän tien ja sentähden olemme pakoitetut ottamaan hänet mukaamme — tai muuten joudut sinä satimeen heti paikalla, Kit. —

— Kai meitä kaikkia kolmea odottaa sama kohtalo — vastasi Kit.

— Eipä niinkään, siitä olen valmis vaikka lyömään veikkaa. Sinä olet heille erikoisen tärkeä. —

— Mitä sillä tarkoitat? —

— Etkö siis ole kuullut viimeistä uutista? — Kit pudisti päätään.

— Nuoret miehet sen minulle ilmoittivat. He olivat vastikään saaneet sen kuulla. Se tapahtuu tänä iltana, joskin almanakan mukaan sen tulisi alkaa vasta moniaan kuukauden kuluttua. — Kit kohautti olkapäitään.

— Eikö sinua huvitakaan kuulla uutista? —

— Olen pelkkänä korvana. —

— No niin, Dannyn vaimo on äskettäin kertonut siitä nuorille miehille. — Shorty vaikeni hetken verran tehostaakseen sanojensa vaikutusta. — Ja nuoret miehet kiirehtivät tietysti minulle kertomaan, että neitotulet sytytetään tänä iltana. Mitä siitä sanot? —

— En käsitä mihin sinä tähtäät, Shorty? —

— Vai et? No mutta sehän on täysin selvää Onhan joukossamme eräs hame, joka sinua haluaa, ja se hame sytyttää tulensa ja hameen nimi on Labiskwee. Kyllä minä olen nähnyt miten hän sinua silmäilee. Hän ei vielä tähän mennessä ole sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei hän tahdo mennä naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää tulensa, on täysin selvä juttu, että hän sillä tarkoittaa minun poloista vanhaa veljeäni Kit Stormia. —

— Se kuulostaa kyllä täysin uskottavalta — sanoi Kit raskain sydämin muistellessaan Labiskween käytöstä viimeisten päivien aikana.

— Niin tapaa aina käydä — jatkoi Shorty — juuri kun olemme toteuttamaisillamme pakoaikeemme, sotkeutuu nainen peliin ja vetää ristin suunnitelmiemme yli. Meillä ei ole onnea matkassamme. Mutta kuuntelehan tuota, Kit! —

Kolme vanhaa intiaaninaista oli pysähtynyt poikamiesleirin ja McCanin nuotion puoliväliin ja vanhin heistä kuulutti jotakin kimeällä äänellä.

Kit kuuli nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty tulkitsi ne hänelle puoleksi valittavalla ja puoleksi ivallisella äänellä:

— Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, suuren Päällikön tytär sytyttää tänä iltana ensimmäisen neitotulensa. Maka, Owitsin, Sudenpyytäjän tytär — — —

Luettelo käsitti kymmenkunnan tytönnimeä, ja ne lueteltuaan kolme kuuluttajatarta hoippuivat seuraaville tulille samassa asiassa.

Nuoret miehet, jotka olivat vannoneet poikamaisen valan olla puhuttelematta tyttöjä, eivät olleet huvitettuja lähestyvistä juhlallisuuksista, vaan osoittaakseen ylenkatsettaan tekivät nyt jo valmistuksia retkelle, jolle Snass oli heidät määrännyt vasta seuraavana päivänä lähtemään. Ollen tyytymätön vanhojen metsästäjiensä peurojen lukumäärästä tekemiin laskelmiin, Snass arveli lauman jakautuneen kahtia. Ja senvuoksi oli hän käskenyt nuorten miesten tutkia pohjoisia ja läntisiä alueita ja etsiä lauman toista osaa.

Kit, joka oli hyvin huolissaan Labiskween neitotulesta, ilmoitti nuorille miehille lähtevänsä heidän kanssaan. Mutta ensin hän keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.

— Tulet siis määräpaikalle kolmantena päivänä, Storm, — sanoi Shorty. — Olemme silloin varmasti siellä koirat ja varusteet mukanamme. —

— Mutta muistakaa — lisäsi Kit varoittaen — että jos asiat käyvät hullusti niin etten voisikaan teitä tavata siellä, niin jatkakaa silloin matkaanne Yukonille. Jos pääsette ehjin nahoin perille, voittehan silloin palata kesällä minua vastaan. Ainakin silloin lähden pakoon ja etsin teidät. —

McCan, joka seisoi nuotion ääressä, teki liikkeen jyrkkiä vuoria kohti, joitten rinteet lännessä kohosivat tasangolta.

— Tuolla se on! — hän sanoi — etelärinnettä kaartaa pieni puro. Sitä myöten me nousemme. Olemme siellä kolmantena päivänä. Kunhan vain löydätte joen, niin olette oikeilla jäljillä. —

Mutta kolmantena päivänä oli Kitillä huono onni. Nuoret miehet olivatkin muuttaneet haeskelusuunnitelmaansa, ja sillä välin kuin Shorty ja McCan koirineen samosivat jokea ylös olivat Kit ja nuoret miehet kuutisenkymmenenmailin päässä koillisessa seuraamassa toisen peuralauman jälkiä. Pari päivää sen jälkeen he hämärissä palasivat suurelle leirille. Erään nuotion ääressä istui intiaaninainen ja parkui, mutta huomatessaan tulijat hän hyökkäsi Kitiä kohti. Hän sadatteli hirveästi ja osoitti kädellään vihaa leimuavin silmin liikkumatonta olentoa, joka turkkeihin käärittynä makasi reessä.

Kit aavisti mitä oli tapahtunut ja lähetessään McCanin nuotiota hän valmistautui uusia kirouksia vastaanottamaan. Mutta sen sijaan hän näkikin McCanin istumassa nuotionsa ääressä halukkaasti peuranlihaa pureskellen.

— Minusta ei ole taistelupukariksi — selitti McCan surkeaäänisesti. — Mutta Shorty pääsi pujahtamaan edelleen. Tosin he ovat hänen kintereillään, mutta hän tappelee kuin mielipuoli. Kyllä ne saavat hänetkin käsiinsä. Hänellä ei ole pienintäkään mahdollisuutta pelastautua. Hän ampui kahta intiaania — ne siitä kyllä toipuvat. Mutta erästä hän ampui keskelle rintaa niin että hän kuoli. —

— Niin, tiedän sen! — vastasi Kit. — Tapasin juuri lesken. —

— Vanha Snass tahtoo puhella kanssasi — lisäsi McCan. — Hän on käskenyt, että niin pian kuin saavut leiriin, on sinun mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole hätää. Älä ole tietävinäsi mitään. Shorty läksi omalla uhallaan. —

Snassin nuotiolla Kit tapasi Labiskween. Tämä tervehti häntä niin säteilevin ja onnellisin silmin että hän tunsi sydämensä pysähtyvän.

— Olen niin iloinen siitä, ettet sinä yrittänyt paeta. Ymmärrätkö minä, minä... — hän epäröi mutta katsoi yhä Kitiin. Ja hänen silmänsä loistivat tavattomasti. — Minä sytytin tuleni ja tein sen tietysti sinun tähtesi. Nyt se on tapahtunut. Minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta koko maailmassa. Enemmän kuin isästäni. Tuhat kertaa enemmän kuin Libashista ja Mahkookista. Minä rakastan. Se on ihmeellistä. Minä rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat. Vanha Nelisilmä ilmaisi minulle totuuden. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta minun silmäni ovat siniset ja minä olen valkoinen. Me olemme valkoisia, sinä ja minä! —

Kitiä ei tähän mennessä oltu koskaan kosittu, eikä hän siis ollut tilanteen tasalla. Ja asiahan oli sitäkin pahempi — kysymyksessä ei ollut todellinen kosinta. Labiskwee oli täydellisesti vakuutettu siitä, että Kit oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja hänen silmänsä säteilivät niin lämpimästi, että Kitiä oikein ihmetytti se, ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen rintaansa vastaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tämä luonnonlapsi ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Sellaiset ovat tuntemattomia villien kansojen keskuudessa. Tytöllä ei ollut tilaisuutta oppia niitä.

Tyttö jatkoi puhelemistaan ja toisti yhäti kuinka suloista oli rakastaa ja samalla Kit koetti saada tilaisuuden haavoittaa häntä totuuden ilmaisemisella. Nyt oli vielä otollinen aika kunhan hän vain pääsisi alkuun.

— Mutta kuulehan toki, Labiskwee! — alkoi hän. — Oletko varma siitä, että Nelisilmä kertoi sinulle Paolo ja Francescan rakkaustarinan kokonaan? —

Tyttö löi kätensä yhteen ja hymyili autuaan onnellisesti ja luottavaisesti. — Niinkö, sitä on siis pitemmältikin! Aavistelinkin, että rakkaudesta voitaisiin sanoa paljon enemmän! Olen ajatellut paljon siitä lähtien kuin sytytin tuleni. Olen... —.

Siinä samassa Snass lähestyi sankassa lumipyryssä nuotiota, ja nyt Kit huomasi, että hän oli menettänyt hyvän tilaisuuden.

— Hyvää iltaa! — murahti Snass. — Teidän toverinne on käyttäytynyt kuin suuri houkka. Minua ilahduttaa, että te olette ollut järkevämpi. —

— Ettekö tahtoisi kertoa minulle mitä on tapahtunut — pyysi Kit.

Valkoiset hampaat välkkyivät parran lomitse tavalla, joka ei suinkaan ennustanut hyvää. — Tietysti kerron sen teille. Toverinne on surmannut erään miehistäni.

Tuo kurja McCan pötki pakoon ensi laukauksen pamahtaessa. Hän ei tämän jälkeen enää yritä pakoa. Metsästäjäni ovat toverinne kintereillä tuolla vuoristossa ja he kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei milloinkaan saavuta Yukonin laaksoa. Ja mitä teihin tulee niin tästälähtien te nukutte minun nuotiollani. Ja nuorten miesten seurassa ei enää tulla tekemään huviretkiä. Minä kyllä pidän teitä silmällä. —

Jouduttuaan Snassin nuotiolle muuttui Kitin asema kovin pulmalliseksi. Hän tapasi Labiskween entistä useammin, ja vaikkakin tyttö oli kovin ihastuttava ja viaton, niin tuo hänen teeskentelemätön suoruutensa aivan peloitti Kitiä. Hänen katseensa uhkui rakkautta, jokainen silmäys oli kuin hyväily. Lukemattomat kerrat Kit kokosi kaiken rohkeutensa kertoakseen Labiskweelle Joy Gastellista ja yhtä monta kertaa täytyi hänen tunnustaa olevansa kurja raukka. Vaikeinta asiassa oli se, että tyttö oli niin hurmaava. Hän oli kovin kaunis ja sievä ja Kitin itsekunnioitus väheni jokaiselta silmänräpäykseltä, minkä he keskenään vaihtoivat, sillä hän nautti ja itsetiedottomasti odotti näitä silmänräpäyksiä. Ensi kertaa elämässään hän nyt oppi tuntemaan todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin puhdas, niin tavattoman raikas ja yksinkertainen, että hän saattoi sitä lukea kuin avointa kirjaa. Kaiken naisellisuudelle ominaisen, alkuvoimaisen hyvyyden hän tapasi tässä tytössä, jonka käsitteitä eivät sumentaneet sovinnainen sivistys eikä kuviteltu itsensäsäilyttämisvaisto. Kit kertasi ajatuksissaan Schopenhauerinsa ja tuli eittämättömään varmuuteen siitä, että tämä pessimismin filosoofi oli väärässä. Kun saattoi tutustua naiseen sillä tavoin kuin Kit nyt oppi tuntemaan Labiskween — merkitsi se tietoisuutta siitä, että kaikki naisvihaajat olivat sairaita sieluja.

Labiskwee oli ihmeellinen, ja kuitenkin kohosi hänen kasvojensa rinnalle — kasvojen, joita Kit silmillään joka päivä seurasi — toinenkin kuva — Joy Gastellin. Joy tiesi hillitä itsensä, hänessä oli häveliäisyyttä ja maailmannaisen pidättäväisyyttä, joskin sen ohella — — — ja hänen mielikuvituksensa lenteli edestakaisin ja vertailu Labiskweehen sai hänet unohtamaan Joysta kaiken muun ja rinnastamaan nämä molemmat naiset samanarvoisiksi. Snassin nuotiolla Labiskween sielua tarkkaillessaan kohosi kaikkien maailman naisten arvo Kitin mielessä.

Ja Kit teki syvällisiä huomioita myös itsestään. Hän palautti muistiinsa kaiken mitä hän tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi rakastavansa tätä. Mutta siitä huolimatta Labiskwee miellytti häntä, ja mitä muuta saattoi tämä mieltyminen olla kuin rakkautta? Hän ei kyennyt sitä vähemmäksi nimeämään. Se oli rakkautta. Sen täytyi olla rakkautta. Ja häntä kauhistutti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan itsessään taipumuksia moiseen moniavioisuuteen. San Fransiscon ateljeissa hän oli kuullut vihjailtavan, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä kolmeakin samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut siihen. Kuinka hän sitä olisi voinut uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt oli kaikki varsin toisin. Todenteolla hän rakasti kahta naista, ja vaikkakin hän useasti oli täysin vakuutettu siitä, että hän rakasti Joy Gastelliä enemmän, niin oli myös hetkiä, joina hän tunsi rakastavansa Labiskweetä enemmän.

— Kyllä kai maailmassa on paljon naisia — sanoi Labiskwee eräänä päivänä. — Ja naiset pitävät miehistä. Monet naiset ovat varmasti pitäneet sinustakin. Kerro minulle siitä! —

Kit ei vastannut.

— Kerro minulle siitä! — toisti tyttö vaateliaasti.

— En ole mennyt naimisiin — vastasi Kit vältellen.

— Eikä sinulla ole ketään toista? Ei mitään Isoldea tuolla vuorten takana? —

Nyt se oli kun Kit havaitsi olevansa kurja raukka. Hän valehteli. Tosin hän sen teki vastoin tahtoaan, mutta hän valehteli. Hän pudisti päätään hieman ylimalkaisesti hymyillen, mutta hänen kasvonsa kuvastavatkin suurempaa hellyyttä kuin mitä hän oli tarkoittanut huomatessaan kuinka Labiskween kasvot alkoivat säteillä riemusta.

Hän koetti pyydellä itseltään anteeksi. Mutta tapa, jota hän käytti itsepuolustuksessaan, oli eittämättömän jesuiittamainen, hän ei kyennyt ilmaisemaan totuutta tälle puhtaalle lapselle. Myös Snass osaltaan vaikeutti tilannetta. Hänen teräskatseeltaan ei mikään jäänyt huomaamatta ja avoimesti hän asiasta puheli.

— Ei ole sitä miestä, joka mielellään näkee tyttärensä naimisissa — jutteli hän Kitille. — Ei ainakaan mies, joka omaa mielikuvitusta. Yksistään sitä ajatteleminenkin kiduttaa. Mutta luonnonjärjestyksen mukaisesti Margaretin jonakin päivänä täytyy mennä naimisiin. —

Hän vaikeni hetkiseksi ja Kit koetti tuhannennen kerran arvailla kuka ja mitä Snass oikeastaan oli miehiään.

— Minä olen kova ja julma mies — jatkoi Snass.— Mutta laki on laki, ja minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan parissa edustan minä lakia ja oikeamielisyyttä, ja kaikki toimivat tahtoni mukaisesti. Mutta minä olen myöskin isä ja koko elämäni ajan on vilkas mielikuvitus ollut kirouksenani. —