Part 1
SUURI ARVOITUS
Kirj.
Jack London
Suomentanut
A.I.R.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Suomi, 1927.
SUURI ARVOITUS.
— Niin, olen kyllä pannut merkille, että sinä et ole järin kärkkäästi ponnistellut avioliittoon päästäksesi — toisti Shorty jatkoksi keskusteluun, joka parisen minuuttia aikaisemmin oli katkennut.
Kit ei vastannut. Hän istui makuusäkin reunalla tulen ääressä ja tutki lumeen kellistämänsä vetokoiran käpäliä tämän murahteluista huolimatta. Shorty käänteli kepin päässä höyryävää mokkasiinia ja tarkasteli samalla terävästi toverinsa kasvoja.
— Silmäileppä revontulia! — hän jatkoi. — Kevytmielisen näköisiä, eikö totta? Ihanhan ne muistuttavat noita oikullisia naisia, jotka tanssivat heilutellen hameitaan. Kaikki parhaatkin naiset ovat kevytmielisiä, elleivät satu olemaan tyhmiä. Ja kaikki ne ovat kissojen tapaisia niin isot kuin pienet, herttaiset ja ei herttaiset. Ne ovat kuin kiljuvat jalopeurat ja hyeenat, niin, jumala paratkoon, sitä ne ovat vainotessaan miestä, jota mielivät. —
Shortyn yksinpuhelu jäi vastausta vaille. Kit läimäytti kädellään koiraa, kun se tapaili häntä purra ja tarkasteli edelleen sen vereslihalle vioittuneita käpäliä.
— Hm! — hymähti Shorty. — Kenties ajattelet, että minä en olisi päässyt naimisiin, vaikka itse olisin halunnutkin? Luultavasti sinä et usko, että minä olisin saattanut joutua naimisiin, ellen olisi lähtenyt karkuun? Kuulehan, Storm, huvittaako sinua kuulla, mikä minut pelasti? Niin, siitä saan kiittää hyviä keuhkojani. Minä kiisin kuin salama! Tahtoisinpa nähdä sen hamehelman, joka kykenisi saamaan keuhkoni salpautumaan. —
Kit päästi koiran jalan irti ja kääntyi hänkin huolehtimaan keppien päissä höyryävistä mokkasiineistaan. — Olemme pakoitetut huomispäivän viipymään täällä suutaroimassa mokkasiinejamme — hän sanoi. — Jäätynyt hangen pinta kuluttaa anturoita ihan tavattomasti. —
— Eiköhän olisi parasta jatkaa matkaa — ehdotti Shorty. — Meillä ei ole riittävästi muonaa paluumatkaa varten ja meidän on helkkarin kiiruusti saatava käsiimme joko peuroja tai valkeita intiaaneja tai muutoin olemme pakoitetut pistämään poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta tahtoisinpa kysyä, onko kukaan koskaan nähnyt valkoisia intiaaneja? Varmasti mielikuvitusta koko juttu? Mitenkä intiaani voisi olla valkoinen? Se on yhtä luonnonvastaista kuin että olisi olemassa valkoisia neekereitä. Storm, kyllä meidän on jatkettava matkantekoa huomenna. Nämä seudut vaikuttavat täysin kuolleilta — ainakin mitä riistaan tulee. Kokonaiseen viikkoon me emme ole osuneet edes jäniksen jäljille, senhän hyvin tiedät. Ja meidän on kiirehdittävä pakoon täältä korvesta runsasriistaisimmille seuduille. —
— Matkanteko sujuu paljon joutuisammin, kun kaikki olemme saaneet päivän verran lepuuttaa jalkojamme ja uusia mokkasiinimme — neuvoi Kit. — Ja jos sattunet jollekin ylevämmälle paikalle, niin luo yleissilmäys joka suunnalle. Todennäköisesti me tulemme tasankoseuduille minä hetkenä tahansa. Siihenhän La Perle meitä myös kehoitti. —
— Hm! Omista kertomuksistaan päättäen La Perle samoili näillä seuduin kymmenisen vuotta sitten ja hän ei voi muistaa mitä hän silloin näki, koska hän oli ollut niin hirveän nälkiintynyt. Hänhän mainitsi vuoren huipulla liehuvan isoja lippuja! Yksistään se osoittaa, ettei hän ollut täysin selvä päästään. Ja hän sanoi myös, ettei hän ollut tavannut mitään valkoisia intiaaneja — ne olivat Antonin keksintöä. Ja tämä Anton siirtyi muille paremmille maille jo parisen vuotta ennen meidän tuloamme tänne Alaskaan. Mutta huomenna aion koettaa parhaani ja ehkäpä hyvinkin onnistun saamaan hirven näköpiiriini. Mitä arvelet makuulle menosta?
Kit oleili aamupäivän leiripaikalla, ompeli ahkerasti koiran mokkasiineja ja korjaili valjaita. Puolelta päiviltä hän valmisti aterian kahdelle hengelle, söi oman osansa ja kävi odottelemaan Shortyn tuloa takaisin. Tunnin kuluttua hän sitoi lumikengät jalkoihinsa ja lähti etsiskelemään toveriaan. Hän seurasi tämän jälkiä ja ne veivät hänet joenäyrästä pitkin kapeaan rotkoon, jonka takana avautui sopivia hirvilaidunmaita. Mutta mitään hirviä siellä ei ollut käynyt viime syksynä sataneen lumen jälkeen. Shortyn mokkasiinien jäljet johtivat hirvilaitumen poikki pitkin loivasti ylenevää vuorenrinnettä. Saavuttuaan vuorenharjanteelle Kit pysähtyi. Jäljet jatkuivat vastakkaisella puolella rinnettä alas. Noin mailin päässä hän huomasi jokiäyräällä kasvavan kuusia, ja oli Shorty kaikesta päättäen kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Kit vilkaisi kelloonsa, ajatteli pian alkavaa pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastahakoisesti olla jatkamatta matkaa. Mutta ennenkuin hän kääntyi paluumatkalle, hän tähyili kauan ympärillensä. Koko itäisen taivaanrannan täyttivät Rocky Mountainen lumipeitteiset huippuvuoret. Näytti siltä kuin olisi tuo loputon vuoristosarja auttamattomasti nostanut tien pystyyn siltä, joka halusi päästä La Perlen kuvaamalle tasankomaalle. Oli kuin vuoret olisivat yhteisesti vannoutuneet työntämään takaisin länttä kohti ja Yukon joelle jokaisen ylipyrkijän. Kit tuumaili, että mitenköhän monta kulkijaa ennen häntä tuo peloittava näky oli yllättänyt heidän saavuttuaan tänne asti. La Perle tosin ei ollut masentunut tuosta näystä, mutta hän olikin tullut vastakkaiselta suunnalta.
Keskiyöhön saakka Kit piti yllä suurta tulta opastaakseen Shortya, ja heti aamun valjettua hän valjasti koirat ja ryhtyi uudelleen seuraamaan jälkiä. Ahtaan jokilaakson keskikohdalla hänen johtokoiransa höristi korviaan ja haukahti. Häntä vastaan asteli kuusi intiaania, jotka ollen koiritta kantoivat selässään hyvin vähäisiä kantamuksia. Intiaanit ympäröivät heti Kitin, ja monta seikkaa heissä ihmetytti häntä. Ilmeisesti he olivat etsineet häntä. He puhuivat sellaista intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa. He eivät olleet valkoisia intiaaneja, joskin he pituudellaan ja jykevämmyydellään erosivat Yukonin jokilaakson intiaaneista. Viidellä heistä oli Hudson Bay Companyn vanhamalliset rihlapyssyt, kun taasen kuudennen kädessä Kit näki winchesterin, jonka hän heti tunnusteli Shortyn omaksi.
Ensitöikseen he vangitsivat Kitin, joka aseettomana ei kyennyt ryhtymään vastarintaan. Sitten he vetivät reestä esiin kaiken mitä siinä oli, jakoivat saaliin keskenään, kukin liittäen osansa kantamukseensa, niin että Kitin kannettavaksi jäi vain hänen oma ja Shortyn makuusäkki. Lopuksi koirat vapautettiin valjaista, ja kun Kit pani sitä vastaan, viittoilivat intiaanit tien olevan siksi huonon, että sitä oli reellä mahdoton kulkea. Kitin ei siis auttanut muu kuin taipua välttämättömyyteen; hän nosti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään reunalle ja lähti tallustelemaan vartijainsa parissa. He kulkivat pohjoista kohti vuoriharjanteen yli ja saapuivat kuusikkoon, jonka Kit edellisenä päivänä vilahdukselta oli nähnyt. He seurasivat joenvartta päälle kymmenisen mailia ja kun se alkoi kiertää länteen päin, niin he jättivät sen suunnaten kulkunsa itään pienenlaista joen sivuhaaraa pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät leirissä, joka oli ollut käytännössä useampia päiviä. Täällä oli suuri varasto tuoretta lohta ja eräänlaista lihajauhetta, minkä kaiken intiaanit nyt ottivat mukaansa. Leiriltä lähti lukuisia lumikengänjälkiä — varmasti Shortyn vangitsijoitten, päätteli Kit ja ennenkuin ilta oli täysin pimennyt, onnistui hänen eroittaa Shortyn tavallisuutta kapeammat lumikengänjäljet. Kun hän merkkien avulla tiedusteli intiaaneilta oliko asianlaita näin, nyökkäsivät nämä hyväksyvästi ja viittoilivat pohjoista kohti.
Seuraavina päivinä viittoilivat intiaanit alati pohjoista kohti, ja tallottu tiekin, joka kiemurteli babylonimaisen sekasotkuisesti kalliolohkareitten lomitse, osoitti koko ajan pohjoista suuntaa. Yhäti näytti siltä kuin tie siinä paikassa päättyisi, mutta aina se vaan kiertäen ja kaartaen etsi itselleen uusia ylimenopaikkoja kulkukelvottomat vuoriharjanteet vältellen. Alavammissa laaksoissa oli hanki erittäin syvää, eivätkä he lumikengittä olisi voineet edetä askeltakaan. Kitin vartijat olivat kaikki nuoria, reippaita miehiä, jotka kulkivat sangen nopeasti, ja niinpä hän tunsi mielensä ylpeäksi kestäessään vaivatta heidän rinnallaan. Intiaanit olivat lapsuudestaan saakka totuttautuneet pitkiin matkoihin ja lumikenkiin, mutta myös Kit oli siksi hyvässä kunnossa, ettei matkanteko rasittanut häntä enemmän kuin heitäkään.
Kuudentena päivänä he tulivat keskimmäiselle vuoristosolalle, joka sitä ympäröiviin kallioseinämiin verraten oli matalalla, mutta silti itsessään peloittavan korkealla ja kuormitetuin re'in luoksepääsemätön, ja he kulkivat sen läpi. Vielä viisi päivää samoiltuaan ja laskeuduttuaan alamäkeä he saapuivat aukealle, matalakumpuiselle maastolle, jonka La Perle kymmenisen vuotta sitten oli löytänyt. Kit tunsi sen heti ensi näkemältä. Pakkanen oli pureva, lämpömittari osoitti neljäkymmentä astetta alle nollan ja ilma oli niin kuulas, että Kit saattoi nähdä jopa sadan mailin päähän. Ja hän näki edessään vain loppumattomia tasankomaita. Ylempänä idässä Rocky Mountain tapaili lumipeitteisillä huipuillaan pilviä. Etelässä ja lännessä kiertelivät ne lukuisat vuoristosarjat, joiden yli he olivat kulkeneet. Ja tässä valtavassa piilopaikassa lepäsi se maa, jonka läpi La Perle oli kulkenut — luminen, mutta osan vuotta varmasti runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä ja ihana lukuisine kukkineen.
He samosivat leveää jokea pitkin, ohi lumipeitteisten raitojen ja lehdettömien haapojen ja sivuutettuaan useita kuusikkoviidakkoja he puolilta päiviltä saapuivat äskenjätetylle leiripaikalle. Mutta intiaanit eivät pysähtyneet tähän, ja Kit ehti vain hätäisesti laskea neljä, viisisataa nuotionsijaa, josta hän päätteli kansan lukumäärän useaksi tuhanneksi. Väkijoukko oli vasta äskettäin polkenut tien niin kovaksi, että Kit ja hänen vartijansa saattoivat irroittaa lumikengät jaloistaan ja jatkaen matkaa pelkissä mokkasiineissa parantaa vauhtia tuntuvasti. Moni seikka osoitti metsänriistaa löytyvän runsaasti — näkyi suden- ja ilveksenjälkiä, joita eläimiä täällä ei olisi voinut olla ilman liharuuan saantia. Kerran yksi intiaaneista päästi tyytyväisen huudahduksen ja osoitti laajaa lumitasannetta, jolla näkyi lukemattomia peurankalloja ja joka oli niin ylösalaisin pengottu ja tallattu kuin olisivat oikeat sotajoukot siinä temmeskelleet. Heti Kit arvasi, että metsästäjät olivat siinä toimeenpanneet todellisen joukkoteurastuksen viime lumisateen jälkeen.
Pitkäaikaisen hämärän valjettua eivät intiaanit osoittaneet vähäisintäkään aikomusta leiriytyä. He jatkoivat vaellustaan yhä enenevässä pimeydessä johtonaan taivaalla tuikkivat tähdet, joitten loistoa kuitenkin vihertävät revontulet himmensivät. Kitin koirat eroittivat ensimmäiseksi leirin äänet; ne höristivät korviaan ja päästivät pitkällisestä odotuksesta jännittyneinä sekä peräti ikävystyneinä kiihkeän haukunnan. Vähitellen miehetkin eroittivat melun tapaisen äänen tosin välimatkan vaientamana, mutta vailla tuota miellyttävää sävyä, mikä tapaa olla ominaista kaukaiselle hälinälle. Se kuulosti hurjalle, sietämättömälle kiljunnalle, jota säestivät toiset vieläkin vihlovammat äänet: susikoirien pitkäveteinen sudenulvonta. Kit eroitti varovaisesti kellonsa lasin ja tapaillen viisareita sormenpäillään päätteli hän kellon olevan yksitoista. Hänen seuralaisensa kiristivät vauhtia. He olivat kulkeneet kaksitoista tuntia yhteen menoon, mutta siitä huolimatta muuttui heidän kulkunsa miltei juoksumarssiksi. Vielä heillä oli edessään tiheä kuusiviidakko, mutta päästyään siitä he tulivat monen monien tulten loisteeseen, miltei keskelle äkkiä kiihtyvää melua. He olivat suuressa leirissä.
Heidän kulkiessaan metsästäjäleirin säännöttömissä sokkeloissa löi hälinä joka taholta hyökyaaltona heitä vastaan; kuului huutoja, tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, jotka eivät suinkaan jääneet vastausta vaille, susikoirien vihaista murinaa, kun ne raivostuneina tykinammusten tavoin hyökkäsivät Kitin outojen koirien kimppuun, naisten torailua, lasten kirkunaa ja uusiin tuskiin herääväin sairasten valitusta, koko tuo helvetillinen melu, jollaista saattoi syntyä vain raakain villikansain leirissä.
He pysähtyivät nuotion ääreen, jolla Shorty muutamien nuorten intiaanien kanssa taljoilla istuen parhaillaan paistoi suuria peuranlihakimpaleita. Kolme nuorta intiaania, jotka makasivat turkiksiin kääriytyneinä viereisellä kuusenhavuvuoteella, kohosivat istualleen. Shorty tuijotti nuotion yli toveriinsa yhtä järkkymättömän vakavailmeisenä kuin intiaanitkin, ja hän jatkoi lihan paistamista tekemättä pienintäkään elettä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Kit puolittain kiusaantuneena. — Oletko kadottanut puhelahjasi? —
Shortyn kasvoille ilmaantui entinen tuttu virnistys.
— Enpä tietenkään — hän vastasi — olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta mielenliikutusta. Milloin ne sinut kaappasivat käsiinsä? —
— Katoamisesi jälkeisenä päivänä. —
— Hm! — sanoi Shorty silmissään puolittain ilakoiva ilme. — Suuret kiitokset vain — minulla on nykyisin erikoisen hyvä. Meillä on tässä poikamiesleiri. — Ja hän osoitti kädellään sen ihanuuksia: nuotiota, kuusenhavuvuoteita, peurannahoista valmistettuja telttoja ja pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. — Ja tuossa ovat poikamiehet. — Hän viittoili nuoria miehiä kohti ja sokelsi heidän kielellään joitakin kurkkuääniä, huomaavaisuus, joka silmänräpäyksessä sai miesten silmät säteilemään ja heidän valkeat hampaansa välähtelemään. — Ne ovat ihastuksissaan tavatessaan sinut, Kit. Käyhän istumaan ja kuivattele mokkasiinejasi, niin minä hommaan sinulle sillä välin hieman syötävää. Enkö olekin aika mestari oppimaan heidän kieltään, vai miten? Ja samoin on sinunkin yritettävä, sillä näyttää siltä kuin täytyisi meidän jäädä pitemmäksi aikaa näitten ihmisten pariin. On täällä kolmaskin valkoinen mies. Hänet ne sieppasivat kuusi vuotta sitten — irlantilainen, joka joutui satimeen Suuren Orjajärven seutuvilla. Hänen nimensä on Danny Mc Can. Hän on lyöttäytynyt yhteen erään intiaaninaisen kanssa. Heillä on jo kaksi lastakin. Mutta hän aikoo livistää tiehensä heti tilaisuuden tullen. Näetkö tuon pikku nuotion tuolla oikealla? Siellä hän asustaa.—
Kit oli ilmeisesti saavuttanut määräpaikkansa, sillä hänen seuralaisensa jättivät hänet koirineen tähän ja marssivat eteenpäin suuren leirin keskustaan. Hänen tarkastellessaan jalkavarusteitaan ja pureskellessaan pieniä lihakimpaleita jatkoi Shorty ruokahommiaan ja puheli:
— Niin, Kit, nyt me vasta olemme joutuneet satimeen. Ja meidän on pinnistettävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat oikein pesunkestäviä, villejä intiaaneja. Ne eivät ole valkoisia, mutta niitten päällikkö on. Hän puhuu ikäänkuin hänellä olisi suu täynnä kuumaa puuroa, ja ellei hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei skotlantilaisia ole maailmassa laisinkaan. Mies on koko joukon käskijä ja päämies. Hänen sanansa on laki, pane se mieleesi heti alussa. Danny Mc Can on yrittänyt pujahtaa tiehensä jo kuutisen vuotta. Danny on kaikin puolin sukkela poika, mutta hänessä ei ole kylliksi pontta. Hän tuntee tien täältä pois — metsästysmatkoilla hän sen on saanut tietoonsa, ja se on länteenpäin tiestä, jota pitkin sinä ja minä tulimme. Hän ei ole ollut kyllin rohkea lähteäkseen yksin taipaleelle, mutta kolmeen mieheen me sen kyllä voimme tehdä. Poskiparta on kyllä mahtava mies, mutta kaikesta huolimatta on hän vetelys. —
— Kuka on Poskiparta? — Ja huolimatta siitä, että suunsa oli täynnä kuumaa lihaa, Kit hetkiseksi pysähdytti pureskelunsa tehdäkseen tämän kysymyksen.
— No, tietysti tuo ylihölmö — tuo skotlantilainen! Hän on jo käynyt vanhaksi, ja nyt hän varmasti nukkuu. Mutta huomenna hän sinulle kyllä osoittaa kuinka vähäpätöinen olento sinä olet hänen valtakunnassaan. Kaikki nämä seudut kuuluvat hänelle, se sinun on kaikin mokomin taottava päähäsi. Ei täällä koskaan ole toimitettu mitään maanjaon tapaista, kaikki on hänen omaansa. Ja hän kyllä pitää huolen siitä, ettet sitä unohda. Hänen metsästysmaansa ovat kahdenkymmenen tuhannen neliömailin laajuiset, eikä hän ole kenenkään käskettävissä. Hän on valkoinen intiaani, hän ja hänen tyttöletukkansa. Mutta et saa tuijottaa minuun tuolla tavoin. Odotahan, kun saat nähdä tuon tyttölapsen. Se on jotain erikoista se, hän on aivan yhtä valkoinen kuin ukkorähjänsä — tarkoitan Poskipartaa. Entä peurat! Olen ne omin silmin nähnyt. Siinä oli varmasti satatuhatta naulaa elävää, maukasta lihaa, ja laumaa seurasi kymmenentuhatta sutta ja villikissaa, jotka elivät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Mutta viis me jätteistä. Dauma on nyt menossa itää kohti, ja pian me seuraamme sitä. Me syömme peuranlihaa ja mitä emme jaksa syödä sen me savustamme tai suolaamme kevätpuolen tarpeiksi, kunnes lohi kutee. Niin, jos voit sanoa lohesta ja peuroista jotain sellaista mitä Poskiparta ei tiedä, niin silloin olen minä vihoviimeinen kerskailija. —
Oli aamu ja molemmat nuoret miehet istuivat peurantaljoilla ja söivät aamiaistaan, minkä muodosti paistettu peuranliha sikäli kuin se ehti kypsyä. Kitin katsahtaessa ylös osuivat hänen silmänsä erääseen pieneen, hintelään mieheen, joka oli puettu villi-ihmisten tavoin nahkoihin, mutta oli eittämättömästi valkoihoinen. Mies asteli koiravaljakon edellä ja kaksitoista intiaania seurasi perästä. Kit taittoi höyryävän peuranluun ja imeskellessään lämmintä ydintä hän tarkkaili isäntänsä liikkeitä tämän yhä lähestyessä heitä. Pörröinen poskiparta ja kellanharmaat hiukset, jotka olivat leirisavussa tummentuneet, peittivät suurimman osan miehen kasvoja, mutta jättivät näkyviin hänen laihat, kuopille painuneet poskensa. Mutta tuo on terveen ihmisen laihuutta, tuumaili Kit pannessaan merkille miehen laajentuneet sieraimet ja leveän, kohoilevan rinnan, jotka seikat olivat omiansa todistamaan mitä terveet elämäntavat saavat aikaan ihmisessä.
— Hyvää päivää! — sanoi mies riisuen kintaan kädestään. — Nimeni on Snass — hän lisäsi ja ojensi paljaan kätensä Kitille.
— Minun nimeni on Bellew — vastasi Kit, joka tunsi rohkeutensa heikkenevän kohdatessaan toisen läpitunkevat, mustat silmät.
— Teillä on nähdäkseni kaikissa tapauksissa jotain syötävää! —
Kit nyökkäsi ja tarttui jälleen ydinluuhun. Tuon skotlantilaisen sorahteleva puhetapa hyväili niin oudosti hänen korviaan.
— Laihaa ruokaa, mutta me emme juuri koskaan näe nälkää. Ja näin on luonnollisempaa kuin tuo keinotekoisesti lihotettujen eläinten syönti kaupungeissa. —
— Ette näy pitävän kaupungeista — sanoi Kit hymyillen vain jotakin sanoakseen. Mutta hän hämmästyi suuresti nähdessään kuinka Snass muuttui.
Näytti siltä kuin olisi miehen koko ruumis käpristynyt kokoon, ja hän värähti kuin herkkä kasvi kosketuksesta. Mutta pian hän jälleen pääsi tasapainoon, hänen kasvonsa kävivät ankaran katkerailmeisiksi ja silmänsä ikäänkuin syytivät määrätöntä tuskaa ja vihaa. Hän käännähti nopeasti, hillitsi itsensä täydellisesti ja virkahti yli olan puolittain välinpitämättömästi: — Tapaamme myöhemmin, herra Bellew. Peurat painuvat itää kohti, ja minä tahdon mennä edeltäkäsin sopivaa leiripaikkaa valitsemaan. Kaikki toiset seuraavat jäljessä huomenna. —
— Häntä voi sanoa Poskiparraksi, eikö totta? — mutisi Shorty Snassin poistuttua pienen joukkonsa etunenässä.
Kit kuivasi kätensä susikoiran turkkiin ja koira tuntui moisesta käsittelystä olevan erittäin hyvillään, sillä heti se alkoi nuoleskella makeaa rasvaa. Myöhemmin aamupäivällä Kit lähti kiertämään leiriä, jonka kaikki asukkaat näyttivät olevan kiinni mitä erilaisimmissa, arkisissa askareissa. Aivan äskettäin oli suuri metsästysjoukkue palannut kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia oli juuri lähdössä ajelemaan koirilla, jotka olivat valjastetut tyhjien kanadalaismallisten rekien eteen; naisia, lapsia ja koiria tuli vetäen raskaita, hiljattain tapettujen eläinten ruhoja, jotka kuitenkin jo olivat ehtineet jäätyä. Sillä joskin kevät oli tulossa, oli ilma varsin kylmää ja koko tämä villi näytelmä tapahtui kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Mitään kudottuja vaatteita ei näkynyt, vaan kaikki olivat puetut turkkeihin ja parkittuihin nahkoihin. Poikia kulki edestakaisin jousipyssyt käsissä ja luukärkisillä nuolilla täytetyt viinet selässä; ja lukuisasti Kit myös näki veitsiä joko kivestä tai luusta valmistettuja riippuvan vöissä ja erikoisissa kaulahihnoissa. Nuotioitten ääressä istuskeli naisia lihaa savustamassa ja heidän selässään näkyi lapsia, jotka silmät suurina ihmettelivät maailman touhinaa ja imeskelivät talikimpaleita. Koirat, jotka olivat läheistä sukua susien kanssa, lähentelivät karvat pörröisinä Kitiä, sillä ne vainusivat hänessä muukalaisen, johon eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä käsiksi, hänellä kun oli lyhyt ryhmysauva kädessä.
Leirin keskustassa Kit tuli nuotiolle, joka, laajemmassa aukiossa ollen, ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin tilapäisen yksinkertaista, niin oli se muita suuremmassa ja tukevammassa mittakaavassa tehty. Suuri joukko nahkoja ja kaikenlaisia varusteita oli kasattu eräänlaiselle puutelineelle, jonne koirat eivät ylettyneet. Suurenlainen puoliteltanmuotoon pingoitettu purjekangas oli makuu- ja työpaikan suojana. Yhdelle sivulle oli pystytetty silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja suurriistaa metsästävät rikkaat miehet käyttävät. Kit ei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista telttaa ja sentähden hän meni lähemmäksi sitä. Hänen tarkastellessaan telttaa avautui sen esirippu ja nuori nainen astui siitä ulos. Nainen ilmestyi niin äkkiä hänen eteensä, että Kitistä kaikki tuntui kuin unennäöltä. Ja hän itse näytti tehneen saman vaikutuksen naiseen, ja niin he jäivät pitkäksi aikaa tuijottamaan toisiinsa.
Nainen oli kokonaan turkiksiin puettu, ja nämä turkikset olivat niin upeat ja ihanat ettei Kit koskaan ollut sellaisista edes uneksinutkaan. Hänen _parkansa_ huppukauluksineen oli valmistettu jostakin eriskummallisesta verrattain vaaleahkosta, hopeanharmaasta nahasta; hänen _muklukinsa_, joitten anturat olivat mursunnahasta, olivat tehdyt monen monesta, hopeanharmaasta ilveksennahasta. Kirjaellut käsineet polvitupsut — kaikki nuo lukemattomat pukunsa eri turkislajit olivat himmeää hopeaa, joka loisti päivän kylmässä valossa, ja kaikesta tästä hopeanhohteesta kohosi kapea, ylväs kaula, ruusuposkinen pää sinisine silmineen, pienet korvat, jotka muistuttivat vaaleanpunaisia simpukankuoria ja kastanjanruskeat hiukset, joilla huurrehelmet kimaltelivat auringossa.
Tämän kaiken ja paljon muutakin Kit näki kuin unennäkönä, mutta sitten hänen tietoisuutensa palasi, ja hän tapaili kädellään päähinettään. Siinä samassa nuoren naisen kasvojen hämmästynyt ilme muuttui hymyilyksi ja nopein, eloisin liikkein hän vetäisi kintaan kädestään ja ojensi kätensä Kitille.
— Hyvää päivää! — sanoi nainen vakavasti ja hillitysti ihmeen somalla äänenpainolla ja hänen äänensä, joka oli yhtä hopeanhelakka kuin hänen turkistensa väri, vaikutti ihmeellisesti Kitiin, joka oli tottunut intiaaninaisten kimeään kirkunaan.
Kit kykeni sopertamaan vain muutamia jokapäiväisiä sanoja, mitkä olivat kuin heikko kajastus hänen parhaista seurustelutavoistaan.
— Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät! — jatkoi nainen hitaasti ja hapuillen, mutta samalla viehkeästi hymyillen. — Teidän täytyy antaa anteeksi huono englanninkielen taitoni. Se ei ole hyvä. Minä olen englantilainen niinkuin tekin —vakuutti hän vakavana. — Isäni, hän on skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hän oli puoleksi ranskalainen ja englantilainen sekä sen lisäksi hivenen verran intiaani. Hänen isänsä oli mahtava mies Hudson Bay-yhtiössä. Brr — — on kylmä! — Hän pisti kätensä kintaaseen ja alkoi hieroa korviaan, mitkä vähitellen olivat käyneet yhä valkoisemmiksi. — Menkäämme nuotion luo juttelemaan. Nimeni on Labiskwee. Miksi teitä sanotaan? —
Tällä tavoin Kit tutustui Labiskweehen, Snassin tyttäreen, jota Suass itse nimitti Margaretiksi.
— Snass ei ole isäni oikea nimi — sanoi nainen Kitille. — Snass on vain intiaaninimi. —