Part 9
Sunnuntaiaamuna Jones ilmestyi St. Clairien aamiaispöytään, kun toiset kupit kahvia juuri tuotiin sisälle.
Hyvä niinkin.
Jonesin poissa ollessa vaipui toinen insinööriopistolaisvieras jälleen päivällisaikaiseen äänettömyyteensä. Jonesista erotettuna Top ei taaskaan osannut virkkaa mitään.
Aamiaisen jälkeen lähti seurue englantilaisten karkaisevan tavan mukaan kävelemään lokaiselle rantapolulle.
Oli ruskea kuin paistinliemi vesi vuolaan Thamesin.
Autioita ja kukattomia, nuo patopuutarhat, jotka kesäisin ovat niin loistavan kukoistavia! Lehdettöminä huokailevien pajujen yllä kaartui taivas ilmeettömän harmaana; koko maisema oli omiaan hyydyttämään sellaisen nuorukaisen sielua, jonka ensimmäiset ikävuodet olivat kuluneet etelämaan auringonpaisteessa, ja Englannin ilma oli niin purevan koleata ja raakaa, että Bébén soma nenä muuttui yhtä siniseksi kuin hänen silmänsä olivat.
Ensimmäisen kilometrin tyttö velvollisuudentuntoisesti tarpoi Topin, pelastajansa, rinnalla. Parhaansa mukaan hän sirkutti nuorukaiselle, koettaen keksiä puheenaiheita, joihin edellisenä iltana ei vielä oltu kajottu.
»Onko teillä sisaria, herra Tophampton?
»Ei», vastasi Top.
»Oi, eikö? Toivoisitteko, että teillä olisi?
Totisesti Top toivoi. Hän toivoi, että hänellä olisi kymmenen sisarta ja että ne kaikki olisivat täällä tallustelemassa mudassa ja puhelemassa tälle tytölle, ottamassa hänet pian pois veljensä niskoilta. Koirat saivat rähistä keskenään, mietti hän harmissaan. Tytöt saivat lirputella tyttöjen kanssa sekoittamatta siihen touhuun miespuolisia omaisiaan. Mutta hän ei saanut sanotuksi muuta kuin »No, enpä tiedä. En ole taitanut sitä _ajatella_.» Samalla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen pystyyn. Hyvä Jumala, kuinka vilu Topin alkoi olla. Jos hän olisi saanut olla yksin tämän pyhäajan tässä heidän Thamesinsa kammottavassa laaksossa, olisi hän kyllä osannut jotenkuten selviytyä. Hän olisi vetänyt ylleen villapaitansa ja polvihousunsa ja juossut vinhan, hilpeän pikakierron Maidenheadin tiellä, tullut takaisin varpaista kulmakarvoihin saakka loan ja petrolin tahraamana, riisuutunut, ottanut kuuman kylvyn ja kylmän suihkun, pukeutunut jälleen vanhimpiin vaatteisiinsa (haikeasti kaivattuun flanelliasuunsa, joka oli myyty, korvaamattomaan norfolkilaiseensa). Sitten hän olisi voinut vajota pehmoiseen, nahkapäällyksiseen nojatuoliin, ottanut jonkun kirjan, nostanut jalkansa pystyyn, nukkunut taivaallisen uinahduksen ja herännyt parhaiksi lähteäkseen Belliin tai Stonor Armsiin tai johonkin muuhun ravintolaan syömään päivällistä muutamien kumppaniensa seurassa, joiden hän tiesi menneen Oxfordiin.
Kyllä hän olisi osannut viettää aikansa hupaisesti!
Asiain näin ollen pakkanen puri Topia luita myöten ja hyydytti hänen ytimiään, kun hänen oli pakko sovittaa käyntinsä tämän pienen filmihupakon sipsuttelun mukaan, joka tarpoi Berkshiren loassa jalassaan naurettavat pähkinänkuoren kokoiset kengät.
»Onko teillä veljiä, herra Tophampton?»
»Kyllä», virkkoi Top, »kaksi».
»Ovatko _he_ elossa?»
Top sai ajoissa hillityksi pärskäyksen ja niisti sitten nenäänsä äänekkäästi.
Senjälkeen hän vastasi: »Tietysti he ovat!»
»No, enpä tiedä, minkä tähden sanotte '_tietysti_'», tokaisi tähti närkästyneenä. Ja kun hänestä tuntui samantekevältä, mitä virkkaisi tälle nuorukaiselle, joka ilmeisesti ei ymmärtänyt muita sanoja kuin »kyllä» ja »ei», lisäsi hän: »Jotkut eläviltä näyttävät ihmiset ovat usein melkein kuin kuolleita!»
Top mieli huomauttaa: »Tarkoitatteko minua?» Bébé tarkoitti häntä, siitä hän oli varma. Olisi ollut asialle eduksi, jos hän olisi sen lausunut. Se olisi särkenyt uudelleen jäätyvän riitteen.
Mutta hän ei voinut. Taaskin he jäivät äänettömiksi. He kuulivat ainoastaan padon ylitse virtaavan veden kohinan, jälempänä tulevien naurun ja vesilintujen käreät huudot.
Uudelleen Bébé tiedusti: »Laulavatko myöskin veljenne?»
»Eivät», vastasi Top, »eivät laula».
»Hyväinen aika! Kuinka surullista! _Mitä_ he sitten tekevät?» kummeksi Bébé. Mutta kohtalo oli määrännyt, ettei hän saisi vastausta siihen kysymykseensä, sillä samassa työntyi Jones, joka taempana oli nauratellut rouva Hallettia, heidän väliinsä, tarttui Topin käsipuoleen, ilmoitti hänelle, että hän oli pitänyt neiti Bébéä yksinomaisena seuranaan kyllin kauan, että neiti Bébé oli saanut hänelle tulevan osuuden Topin säihkyvästä keskustelusta ja että hänen, Topin, olisi paras nyt lähteä suomaan samaa hyvää jollekulle muulle naiselle.
»Olet oikeassa!» myönsi Top empimättä.
Edelleen astellessaan hän liittyi rouva St. Clairin seuraan ja kuunteli hänen huvittavia kuvittelujaan Australiasta, kunnes oli aika palata puoliselle.
Sunnuntaisella puolisella istui Jones Bébén vieressä. Saman päivän iltapuolella hän lähti sisarensa kahden hengen autossa viemään Bébéä — kuten hän ilmoitti katsomaan Geoffrey Chaucerin pojan hautaa.
Jones ja Bébé katselivat vuorellekapuajain näytteitä, joivat teetä ulkosalla eräässä ravintolassa maantien ohessa ja palasivat illalliselle myöhään, mutta hyvällä tuulella.
Sinä iltana tanssittiin uudelleen; Jones poistui vasta kello kaksi.
Maanantaina Jones matkusti takaisin kaupunkiin seitsemän ja kolmenkymmenen junalla Topin seurassa.
»Aiotko lähteä sinne ensi pyhänseuduksi, Top?»
»En tiedä. Luultavasti en.»
»Etkö; Minä lähden joka tapauksessa», vakuutti walesilainen. »Ensinnäkin minun on palattava noutamaan sitä vanhaa miekkakeppiä tai mikä se lienee. Se on lankoni oma; hän tappaisi minut, jos sen kadottaisin.»
9
»Onnistiko, Top?» ivasivat serkut, kun Top palasi.
Kovin vaikeaksi kävi hänen selviytyä Helen-lapsukaisesta, joka aina oli valmiina iskemään silmää ja irvistämään, kun vain mainittiin mitään tästä hornamaisesta suunnitelmasta. Helen oli mielissään, jos sai kiusoitelluksi Topia siinä määrin, että puna — josta mies-parka ei päässyt eroon - levisi hänen kasvoilleen tuuhean, vaalean tukan rajasta aina uudenuutukaisen, Hendersonin ostaman, pehmeän kauluksen verhoamaan kaulaan saakka. Ja Topista se niissä oloissa tuntui turkasen kovalta.
Eikö se kuitenkin ollut juuri Helenin tähden?
Heidän kaikkien tähtensä luonnollisesti; mutta lapsukaisen näyttämöura oli Topista ollut viimeinen pisara. Juuri senvuoksi hän oli esittänyt tytön äidille kuukausirahoja koskevan uhkavaatimuksensa.
»Jollet ota niini vastaan», oli Top uhannut, »menen heti suoraa päätä vanhuksen luokse ja ilmoitan hänelle hylkääväni koko suunnitelman. Ja niin se sitten on; koko juttu sotkentuu häneltä — ja minulta.»
Rouva Mundya peloitti isoisänisän suuttumisen mahdollisuus, eikä hän missään nimessä tahtonut olla Topin tiellä, koska kerran poika-kulta (niin kummallista kuin se hänestä olikin) näytti todenteolla haluavan niitä kymmenentuhannen punnan vuosituloja, ja niinpä hän mukautui.
Enää ei ollut hiiskuttu mitään siitä, että Helenin olisi lähdettävä tiedustamaan lapsenhoitajan toimia. Hän oli kuten ennenkin sullonut joka päivä laukkuunsa eväspalat ja tanssikengät sekä lähtenyt balettikouluunsa Chelseaan. Helen näytti kokonaan syventyneeltä tähän työhön ja uhkuvan toiveikkaalta. Ja uhkuvan hänestä myöskin tuntui juoruja muista tanssijoista; se ja se tyttö oli lähtenyt tiehensä, toinen taas oli otettu Coliseumiin. Se kaikki oli paikallaan, mietti Top, mutta hieman tylyä oli, että Helen kiusasi häntä pahemmin kuin muut.
Lapsi ei luonnollisestikaan, kuten Top vakuutti itselleen, käsittänyt sitä ensinkään.
Kujeellisempana kuin vanhemmat sisarensa Helen tiedusti, oliko Top vierailullaan niittänyt paljon menestystä. Ja osasiko kukaan sanoa hänelle, mitä ihana, kultahiuksinen tyttö oli ajatellut Topista?
»En tiedä», vastasi Top hänelle.
»Sinä kaiketi tarkoitat, ettei hän ilmaissut sitä?»
»Ei sanaakaan siitä.»
»Ei sanaakaan! Kuka puhuu sanoista? Osaathan toki päättää, _miellytitkö_ sinä häntä?»
»Mistä sen voi päättää?»
»Minkäs sille voi? Luulin nimittäin joka ihmisen osaavan sen päättää. Miehet ovat niin kummallisia- Millainen vaisto heillä onkaan! Luulin, että jos mies on tytön kanssa samassa huoneessa minuutin ajan, hän jo ilmakehästä vaistoaisi, vetääkö hän tyttöä puoleensa. Kuinka toivoisinkaan, että täällä olisi joku ihminen, joka osaisi kertoa, onko vaalea kaunotar mieltynyt Topiin! Oikeuden ja kohtuuden mukaan hänen pitäisi olla mieltynyt.»
»Minkä tähden?» kysyi Top. Päästyään jälleen omaistensa tuttuun piiriin hän tunsi taaskin olonsa kotoiseksi ja mukavaksi. Huvitettuna hän katseli tätä pientä serkkuaan, joka oli hilpeän eloisa kuin kämmenelle muruja noukkimaan lentänyt lintu. Helenin kuningas Saulin tuuli oli haihtunut. Nyt hän oli jo täydelleen saanut takaisin nenäkkään, nauravan, huolettoman mielialansa.
Hän kertasi: »Minkä tähden? Etkö sinä estänyt häntä taittamasta niskaansa? Etkö sinä ollut hänen romantillinen suojelijansa? Hänen olisi vähintäänkin pitänyt lausua: 'Pelastajani! Sinulle olen kiitollinen hengestäni! Tästä lähtien olen sinun, ainoastaan sinun — (Toinen osa seuraa heti.)»
»Pyh!» äänsi Top.
»Mutta eikö tämä kaunis nainen edes lähtiessäsi pyytänyt sinua uudelleen käymään luonansa?»
»Kyllä hän pyysi. Minun on se muka tehtävä.»
»Milloin, Top?»
»Hän sanoi: 'Näinä päivinä'», vastasi Top hymyillen.
»Oh! Millaisella äänellä?»
Topilta ei tullut vastausta; hän vain raapaisi tulta sytyttääkseen piippunsa.
»Totisesti, rakas Top», virkkoi Helen veitikkamaisesti, jäljitellen äitinsä ääntä. »Totisesti, rakas poikaseni, on luonnollista, että me kaikki tunnemme harrastusta omaa lihaamme ja vertamme kohtaan. Tarkoitan vain sitä, tuntuiko tämä viehkein vaaleaverinen kaunotar innokkaasti haluavan tavata sinua pian?»
Nauraen Top myöskin korotti nuorekasta ääntänsä ja vastasi: »En tiedä — vielä!»
10
Hän syrjäytti asian nauraen, mutta ei silti ollut oikein tyytyväinen itseensä.
Hän tunsi, ettei hänen pyhänaikaista vierailuaan voitu (hänen tarkoitukseensa katsoen) pitää kovinkaan onnistuneena. Mutta loppujen lopuksi oli Top ainakin yhtä tavaraa rikkaampi. Jollei hän siitä hyötynytkään mitään muuta, oli hän saanut kauniin kävelykepin. Kukapa järjissään oleva mies enää luopuisi sellaisesta kepistä, kun se kerran oli niin julkisesti hänelle annettu?
Onneksi ei Jones ollut lainkaan huomannut, että mustapuinen korukeppi oli kotimatkalla ollut pistettynä Topin matkalaukun hihnojen väliin.
Top ei mielinyt ikinä luopua siitä. Tulipa tyttö tai ei, siitä kepistä hän pitäisi kiinni!
IX luku
Dianan puutarha
1
Ennen »näinä päivinä» määrättyä vierailua —ennenkuin oli sattunut mitään uutta, mikä olisi edistänyt Tophamptonin ja viehättävän filmitähden välistä tuttavuutta — oli insinöörikokelas, joka tunnollisesti hoiti tätä toista käsillä olevaa puuhaansa, sallinut viekoitella itsensä tekemään tuttavuutta toisen mahdollisesti kysymykseen tulevan tytön kanssa. Hengittävän Milon, voimisteluopiston muka täydellisen tytön kanssa.
Topin ja isoisänisän välisessä, St. Clairien luona vietetyn sunnuntain jälkeisessä, kiusallisessa keskustelussa oli vanhus pakottanut Topin pala palalta ja yksitavuisin sanoin kertomaan, mitä siellä oli tehty ja puhuttu, ja lypsänyt häneltä myöskin tiedon rouva Seymourin kauniista tyttöystävästä.
Se oli antanut vanhukselle aloitteen lähteä omalle ladulleen. Malttamatta millään ehdolla odottaa, että Top esiteltäisiin tälle täydellisille kaunottarelle vasta jouluhuvien aikana, selitti iäkäs herra Mundy, että käynti tässä opistossa tarjoaisi varsin riittävän perusteen. Jollei pojalla sitten olisi älyä laittautua tytön seuraan ja puhella heidän yhteisistä ystävistään, ei hän ansaitsisi päästä pitemmälle.
Pian Top sai tietää, että isoisänisä oli aloittanut kirjeenvaihdon opiston johtajattaren kanssa.
Pahempaa oli tulossa.
2
»Me lähdemme käymään siellä huomenna iltapäivällä», ilmoitti isoisänisä piakkoin.
»M«, sir?»
»Sinä. Sinä, POIKA, ja Henderson ja minä.»
Kuinka koko Mundy-perhe kauhistui ja ällistyi! Isoisänisä aikoi Topin seurassa kosiskeluretkelle!
»Minä», toisti isoisänisä lopullisen päättävästi, »lähden. Tämä naisten ruumiillisen kultuurin opisto — tämä koko ajatus kiinnittää mieltäni. Haluan nähdä, millaisia he ovat ja millaisia heistä tulee... Sen paikan pitäisi olla jonkunlainen Dianan puutarha. Ruumiillisesti voimakkaita jumalattapa ja nymfejä! Niin, ruumiillisesti voimakkaita... Rotuhygienisesti tärkeätä. Eikö se juuri olekin suuri pyrkimykseni? Eikö tämän ja sen pitäisi olla varsin läheisessä yhteydessä keskenään? Teidän ei tarvitse virkkaa enää mitään. Minä menen.»
Hän lähtisi.
3
Hän ottaisi mukaan Hendersonin; mutta autoa, sitä hän ei ottaisi.
Hillittömän, anteeksiantamattoman tuhlaavaiseksi koettivat ihmiset häntä pakottaa. Isoisänisää, joka nurisematta oli hyväksynyt Topin valtavat pukulaskut, kiusasivat vähäiset menot perin aavistamattomina hetkinä.
Hendersonin oli ostettava lippuluukusta kolme kolmannen luokan matkalippua — otettuaan ensiksi selville, miten halvimmalla voitaisiin päiväseltään pistäytyä opistolla.
Näiden kolmen matka alkoi.
4
Onnettomana Top kummasteli, minkä tähden kaikki lontoolaiset näyttivät olevan matkalla samaan paikkaan tänä samana päivänä. Vai oliko pelkästään hänen kuvitteluaan, että tämä kylä juuri tänä päivänä oli tullut suositummaksi kuin autonäyttely Olympiassa?
Epämukavat, ahtaat, puu-istuimiset vaunut olivat täpötäynnä sellaisia reheviä emäntiä, jotka ahtavat maallisen omaisuutensa koppiin, ennenkuin lähtevät matkustelemaan maapallon avaralla pinnalla.
Tunti ja kaksikymmentä minuuttia oli puolellakymmenellä tällaisella emännällä tilaisuus katsella harvinaista näkyä, isoisänisän pahansuopaa, kilpikonnamaista päätä, jota tavalliseen tapaan pisti esiin välttämättömän höyhenpeiton kääreistä.
Minkätähden, oli hän kummeksinut, pitäisi hänen ottaa rouva Mundyn matkapeitto, joka ei ollut läheskään kyllin paksu? Siihen nähden taas, että hänen olisi pitänyt tuhlata varoja ostamalla uusi, paksu peite NAINEN!
Hän otti höyhenpeitteensä; se tuntui korostavan Hendersonin kunnioittavan nöyryyden ja Topin osan erikoisuutta.
Tänään oli Topin yllä se indigon värinen sulhaspuku, joka teki ukkospilven vaikutuksen ja jossa oli ohut valkoinen reunus, ja hänen kravattinauhansa kirkkaan siniset ja purppuraiset kuviot muistuttivat käärmeen suomuja.
Henderson oli varannut hänelle sen, valinnut nenäliinan (se oli crèpe-de-Chineä) ja sukat, puhdistanut kengät itse ja sijoittanut pehmeän, harmaan hatun moitteettomasti kallelleen Topin vaivautuneeseen päähän.
Top oli tosiaankin loistava ulkoisesti; hänen vieressään istuva mustahattuinen matroona, joka laski eläviä kanoja sisältävän koppansa pään hänen moitteettomasti silitettyjen housujensa varaan, ei vaivautunut kiskomaan pois katsettaan hänen upeasta olemuksestaan.
Eipä silti, että Top-rukka olisi siitä välittänyt tai edes sitä huomannut, sillä hänen ajatuksiansa askarrutti yksinmaan se, mitä isoisänisä nyt järjestäisi.
5
Isoisänisä järjesti kiihkeän kinan autonohjaajan kanssa, jonka hän oli käskenyt kyyditä heidät neljän kilometrin Päässä olevalle opistolle.
Kaksi ja puoli shillingiä, vakuutti isoisänisä, oli naurettavaa kiskomista, maantierosvousta, ryöstöä, kiristystä. Kaksi ja puoli shillingiä? Puoli _kruunua_?
»Minä maksan sen teille», virkkoi Top lyhyesti ohjaajalle. »Nouskaa vaunuun, sir, tehkää hyvin.»
Isoisänisäpä ei totisesti suostunutkaan astumaan autoon. Eikä isoisänisä sallisi pojan maksaa’ se oli pelkkää siveellistä raukkamaisuutta Topilta. Pelkkää siveellistä raukkamaisuutta. Asian periaatteellinen puoli se isoisänisää juuri harmitti; tulla tänne, tähän syrjäiseen loukkoon ja sitten muka maksaa viheliäisestä kyyti-pahasesta ravistaneen näköisessä autossa enemmän kuin hänen rautatielippunsa Lontoosta tänne oli maksanut!
Topin harmaiden silmien mykkä, epätoivoinen katse vaiko Hendersonin kasvojen ilme lienee lopullisesti ratkaissut kysymyksen kyytimaksusta?
»Kyyditsen herrat kahdesta shillingistä», myöntyi ohjaaja vihdoin.
6
Auton kiidättäessä heitä maaseuturaitteja pitkin metsiköiden lomitse, jotka syksy oli pukenut upeaan, fasaaninrinnan värisenä heloittavaan asuun, piti isoisänisä (mahdotonta sanoa, tekikö hän sen enemmän itsekseen vaiko alakuloisen Topin virkistykseksi) esitelmän ihmissuvun naispuolisten jäsenten ihanteellisesta kasvatuksesta.
Kenenkään ei pitänyt kuvitella, että hän (isoisänisä) oli sellaisia ihmisiä, joiden mielestä on turhaa opettaa tyttöjä lukemaan ja kirjoittamaan. Monet tietenkin menivät niin pitkälle; ei isoisänisä! Tietysti naisen piti osata kirjoittaa; miten muutoin hän selviytyisi ostosluetteloistaan. Mutta tärkein oli ruumiillinen puoli. Sitä oli hoidettava ja kehitettävä... Myöskin hänen makuaan oli koulutettava, jotta hän säilyisi siitä valitettavasta erehdyksestä, jonka yhdeksän kymmenesosaa tytöistä puolisoa valitessaan tekee.
(»Työntäkää tuo ikkuna alas, MIES!»)
Jos isoisänisä saisi määrätä, jaettaisiin ihmiset esimerkiksi koulusta päästessään avioliittotarkoituksiin nähden henkisen ja ruumiillisen kunnon mukaan neljään luokkaan.
Ruumiilliset luokat olisivat (a), (b), (c) ja (d).
Henkiset luokat olisivat (1), (2), (3) ja (4).
(a):t ja (1):t olisivat ihmisten keskitason yläpuolella — kuten (niin isoisänisä toivoi) nämä tytöt, joita tarkastamaan he olivat menossa.
(b):t ja (2):t olisivat keskitason yksilöitä, (c):t ja (3):t keskitason alapuolella, (d):t ja (4):t olisivat kelvottomat. Ne olisi hävitettävä, heidät olisi pyyhkäistävä pois maailmasta, tuhottava, jos mahdollista, jo syntyessään!
Top aprikoi, miten kävisi ihmisille, jotka kuuluvat samalla kertaa ryhmiin (a) ja (4) — ovat ruumiillisesti erinomaisia, mutta henkisesti alamittaisia. Samoin kuin se kauneuspalkinnon saanut »hämmentäjä», josta hänelle oli kerrottu.
Äkkiä hän huomasi entistä rauhattomammin pohtivansa, aikoikohan isoisänisä luennoida tästä aiheesta laitoksen oppilaille.
Jos hän sen tekee, niin tempo vieköön, minä livistän heti. Minä lähden silloin» päätti Top. »Jätän hänet siihen paikkaan. Minä en sitä kestäisi.»
Sillä nuorukainen oli jo tuskakseen kuullut osan vanhuksen fotohygienisestä teoriasta‘ Se oli ärsyttänyt häntä ihan suhdatttomasti. Sen syytä hän ei käsittänyt. Hän sieti vanhukselta min paljon muuta. Mutta jollakin tavoin sai tämä hornamainen ajatus Topin oikaisemaan selkäänsä. Se kiihoitti häntä, kuohutti häntä. Niin, se oli liian paksua. Hän puri hammasta sitä kuunnellessaan.
»Luokkiin (a) ja (i) kuuluvia pitäisi rohkaista menemään avioliittoon keskenään», jatkoi isoisänisä. »Jos heidän keskuudestaan sattumalta löytyisi joku, joka olisi niidenkin luokkien yläpuolella, pitäisi hänen sallia merkitä tähti nimensä jälkeen käyntikorttiinsa —»
»Apua!» ajatteli Top.
»Ja kenties voitaisiin heidän tuloverojaan vähentää yhdellä shillingillä. Mitä tahansa — mitä tahansa, kunhan vain saataisiin parempi ihmisolento kuin tämän epätäydellisen sivistystason edustajat ovat. Ahaa! Nyt olemme perillä sellaisessa paikassa, jossa otaksun toimittavan tällaisten periaatteiden mukaisesti.»
Nuoren Tophamptonin äänetön tuska paheni heidän saapuessaan opiston takorautaiselle portille ja lähtiessään ajamaan lehtokujaa myöten, jota reunustavien pyökkien lehvät kilpailivat väriloistossa hänen muutamien, Hendersonin valitsemien nenäliinojensa kanssa.
»Tässä sitä nyt ollaan», tuumi hän.
Se ilmeettömyys, jolla hän verhosi hämminkiään, oli omiansa korostamaan isoisänisän kiivasta, pirullista intoa hänen valmistautuessaan tutustumaan koulun kaikkiin yksityiskohtiin — tarkastaen sen mahtavaa, punatiilistä julkisivua, vilahdukselta näkyviä, laajoja hockey- ja krikettikenttiä ja myöskin heidän soitettuaan kelloa ovea avaamaan tulleen soman palvelijattaren hämmästyneitä kasvoja. Tuskinpa saattaa ihmetellä, että kaikki näyttivät kummastuneilta ensi kerran katsellessaan tätä eriskummaista kolmikkoa: murheellista, rappeutuneennäköistä miespalvelijaa, nuorta Herkulesta, jonka moitteeton puku teki ukkospilven vaikutuksen, ja ällistyttävää vaatemyttyä, joka edusti isoisänisää. Sillä viimemainitun verhona tai pikemminkin hänen asumuksenaan oli edelleenkin likainen, punainen, vaippamainen, laaja, juoma-ilmoitusta muistuttava höyhenpeite, jonka toisesta päästä näkyi linnunpelättimen hattu, toisesta linnunpelättimen kengät ja jonka keskeltä pisti esiin tuo ihmeellinen mustapuinen kävelykeppi. Kummako siis, että parhaitenkin koulutettu palvelijatar tarvitsi tointumisaikaa, ennenkuin kykeni pyytämään herroja odottamaan hallissa hänen käydessään noutamassa johtajatarta.
Johtajattaren ilmestyminen avaraan halliin rauhoitti Topin pelkoa suuresti. Hän (Top) oli levottomana aprikoinut, minkä vaikutuksen isoisänisä tekisi johtajattareen, mutta tämä kyllä, mietti poika, selviytyisi vanhuksestakin.
Iltapäivä pian kehittyikin sarjaksi isoisänisän ja johtajattaren välisiä miekkailunäytöksiä.
Viimemainittu oli kookas ja miellyttävännäköinen, hänen harmaat hiuksensa oli koottu jykeväksi nutturaksi, ja hänen villakudoksisen puvun verhoama vartalonsa oli hyvin suora. Hänen katseestaan kuvastui filosofista malttia, myötätuntoisuutta ja huumorintajua. Niitä hän epäilemättä oli oppinut koulussa, jossa hän niitä tarvitsisi.
Hän tarvitsi niitä tänäkin iltana toimiessaan oppaana ja vastaillessaan tämän oikullisen, iäkkään herran kyselyihin ja huomautuksiin.
Hän saatteli vanhusta ensiksi verkkaisesti ympäri koko rakennuksen, isoisänisän raskaasti nojatessa seurassaan olevan voimakkaan nuorukaisen tukevaan käsivarteen; AIfred Lester-mainen palvelija seurasi jälessä, kantaen höyhenpeitettä, heidän käydessään luokkahuoneissa, luentosalissa, kirjastossa.
»Täällä harrastetaan ihan liian paljon teoriaa», oli isoisänisän ensimmäinen huomautus. »Mitä varten kirjasto? Mitä varten oppikirjoja? Minkä tähden lainkaan työskentelyä sisällä? Mikä merkitys sillä on? Mikä on tämän laitoksen tarkoitus? Mallikelpoisten nuorten naisten kehittäminen, niin toivoin. Mitä muuta varten se on olemassa?»
Rauhallisesti puhkesi johtajatar puhumaan:
»Sen tarkoitus on ensi kädessä tyydyttää voimistelun eli ruumiin kultuurin opettajain tarvetta tyttökouluissa.»
»Opettajain? Minusta tuntuu, että he tuhlaavat aikaansa. (Älä kävele niin kovasti, POIKA!) Kouluissa? Liian paljon kouluja kaikkialla tässä meidän kurjassa maassamme.»
»Olen taipuvainen olemaan yhtä mieltä kanssanne», vastasi harmaatukkainen nainen odottamattomasta »Mutta myöskin tyttöjä on liian paljon. Tämä on heille yhtä hyvä ammatti kuin mikä muu hyvänsä, vaikka minun onkin myönnettävä, etteivät leikkien opettajattarien mahdollisuudet ole yhtä hyvät kuin ne olivat hiukan aikaisemmin.»
»Käyttämänne nimitys on sisällykseltään ristiriitainen», tokaisi isoisänisä ja seisahtui, kiskoen _Topin käsivartta_, taustanaan porraskäytävän ikkunan tahrautuneet ruudut, vihreä seinä ja Botticellin »Kevään» kehystetty jäljennös. »Sisällöltään ristiriitainen! Leikki on vapaaehtoista puuhaa, alkuisin omasta halusta. Järjestäkää leikkiminen, ja miten käy? Silloin katoaa sen ominainen henki tyyten.»
»Toivottavasti ei kokonaan», jupisi harmaahapsinen nainen.
Top oivalsi, että johtajatar tuli vanhuksen kanssa toimeen paremmin kuin hän, Henderson ja rouva Mundy olivat koskaan tulleet. Hänen mielensä rauhoittui, sillä hän oli todenperään pelännyt isoisänisän heti aloittavan lausumalla: »No niin, missä on se hengittävä Milo, josta olemme niin paljon kuulleet?»
7
Jumalan kiitos, vanhus jätti johtajattaren asiaksi ehdottaa:
»Kun nyt luullakseni olen näyttänyt teille kaikki huoneemme, haluaisitteko nähdä tyttöjämme työssä? Ikävä vain, että tämän päivän iltapuolella on ainoastaan sangen vähän katsottavaa. Tavallisesti sattuu niin, milloin haluaa näyttää opistoa. Täällä» — hän kosketti erästä ovea »pidetään ryhtiharjoituksia; jotkut oppilaamme nähkääs antavat terveysvoimistelua alempien koulujen lapsille, joita lähetetään luoksemme köyryniskaisina, kieroselkäisinä ja lättäjalkaisina».
»Anteeksiantamatonta», tuomitsi isoisänisä, seisahtuen ovelle. »Luokkiin (c) ja (4) kuuluvat — kyvyttömät, alamittaiset tyttölapset pitäisi tuskattomasti nukuttaa kuolemanuneen syntymähetkellä. Näitä asioita hoidettiin paremmin Spartassa.»