Part 10
»Mahdollisesti», myönsi harmaahapsinen nainen sangen rauhallisesti. »Mutta meidän maatamme olisi vaikea hallita sellaisten periaatteiden mukaan. Nykyisin ovatkin monet heikot pikkutytöt paljoa paremmassa asemassa kuin aikaisemmin —»
»Sen pahempi», mutisi isoisänisä, samalla kun hänet saatettiin avaraan valoisaan huoneeseen, jonka seiniä reunustivat tikapuut, mustataulu, hyppypukki. Keppiinsä nojaten isoisänisä tarkkaili huoneessaolijoiden puuhia.
Nämä ruumiillisen kultuurin opiskelijat olivat toisen kymmenen viimeisillä tai kolmannen kymmenen ensimmäisillä ikävuosilla olevia tyttöjä, jotka asunsa tähden näyttivät nuoremmilta. Heidän yllänsä oli vapaakaulainen, tummansininen, polviin saakka ulottuva mekko, voimisteluhousut ja pitkät, mustat kashmirisukat. Se muistutti hieman vangitun pikku prinsessan näyttämöpukua.
Mutta ainoatakaan näistä tytöistä ei voitu pitää hengittävänä Milona eikä minkään muun jumalattaren jäljennöksenä, vaikka he olivatkin kyllin sieviä ollakseen ainakin Dianan seuralaisnaisia.
Rusoposkisina, suorajäsenisinä ja pirteän näköisinä he hyörivät, lausuen ohjeitaan hiljaisella, tärkeältä kuulostavalla äänellä. He kumartuivat hoidokkiensa, kymmenvuotisten, villapaitoihin ja väljälahkeisiin polvihousuihin puettujen lapsien puoleen, jotka milloin olivat pitkanään lattialla, milloin hyppivät vuoron perään, milloin riippuivat seinän varaan sijoitetuissa tikapuissa tai kävelivät komennussanojen mukaan.
»En minä tullut tätä katsomaan», valitti isoisänisä. »Missä on täydellisen kasvatuksen täydellinen laitos?»
»Missä», kertasi harmaahiuksinen nainen lempeästi, »_on_ täydellisyyttä?»
»Ilmeisestikään ei täällä. Nämä tytöt» — vanhus silmäili kuutta tai seitsemää vangittua prinsessaa, jotka nähtävästi olivat perin hyvin tietoisia harvinaisista vieraistaan ja ihan halkeamaisillaan uteliaisuudesta, mutta tarkoituksellisesti varoivat vilkaisemastakaan kolmikkoon, »nämä tytöt ovat hyviä keskitason näytteitä. Odotin näkeväni — jollen suorastaan nuoria jumalattaria — ainakin komeita, nuoria amatsoneja —»
»Hän on vauhdissa», ajat teli Top. »Nyt se alkaa. Hän aikoo kysyä sitä tyttöä.»
8
Johtajatar pudisti päätänsä ja hymyili.
»Me muokkaamme parhaan kykymme mukaan sitä aineistoa, jota saamme. Useita pyrkijöitä me hylkäämme. Ne tytöt, jotka otamme, saavat viettää täällä kolme vuotta uutterassa, mutta terveellisessä elämässä. Sen pitäisi säilyttää heidät hyvässä kunnossa läpi koko elämän. Mutta jumalattaria ei voida tehdä, kuten tunnetussa näytelmässä tehtiin.»
»Harmillista», murisi isoisänisä, »eikö olekin, POIKA?»
9
Huojennuksekseen huomattuaan, ettei häntä vaadittu puhuttelemaan näitä nuoria naisia, tarkkaili nuori Tophampton innostuneena heidän puuhiaan. Ne olivat omalla tavallaan hänestä yhtä outoja kuin Bébén ja hänen filmiäitinsä harjoitukset elävienkuvien atelierissa olivat olleet viikkoa aikaisemmin.
Nyt hänen mieleensä välähti, että naisten toimialat ovat nykyisin melkein yhtä moninaiset kuin miestenkin. Hän ajatteli filminäyttelijättäriä ja näitä ruumiillisen kultuurin opiskelijoita, rouva Mundyä, uurasta taloudenhoitajaa, serkkuansa Gertrudea, kuvalukemistokertomuksien tunnollista kyhääjää, Phyllistä, kukkasmaisten vaatekappaleiden taitavaa sommittelijaa, Helen-lapsukaista ja hänen niin uutterasti harjoittamiaan balettiopintoja, jotka veivät hänen aikansa, merkitsivät vapaahetkien uhraamista, täsmällisyyttä, kuria, ruumiillista väsymystä, altista tottelemista, ehtymätöntä harrastusta ja joiden avaaman mahdollisen uran hylkäämistä tyttö ei voinut kuvitellakaan sydämensä pakahtumatta.
Ja nämä tytöt, jotka eivät pyrkineet olemaan sieviä, näyttivät omalla tavallaan hänestä ihan yhtä somilta kuin Britannian viehättävin vaalea verinen kaunotar oli omalla tavallaan hänestä näyttänyt.
Mistä johtui, että hän pysyi heidän kaikkien läheisyydessään yhtä kylmänä?
Kenties täydellinen tyttö osoittautuisi jollakin tavoin toisenlaiseksi kuin he olivat.
10
Vihdoin he löysivät sen tytön, jonka tähden he olivat alunperin, tulleet tähän opistoon.
He tapasivat hänet leikkikentällä, johon johtajatar oli heidät ohjannut katselemaan lacrosse-peliä (isoisänisän taaskin höyhenpeittoonsa verhottuna käydä köpyttäessä polulla yhtä nopeasti kuin kilpikonna, jota hän niin läheisesti muistutti).
»Miesten leikkiä», oli isoisänisä moittinut.
»Meidän tyttömme pelaavat sitä.»
»Tyttöjen Iacrossea. Pahasti miedonnettua», lisäsi isoisänisä. »Kunnollisesti sitä pelaavat ainoastaan Pohjois-Amerikan intiaanit. No, POIKA — sinä, jota pidetään urheilumiehenä — miltä se sinusta tuntuu?»
»Peli ei ole huonoa, sir, tyttöjen pelaamaksi», arveli Top, jonka harmaat silmät tarkoin seurasivat nopeasti liikkuvia hahmoja.
He muodostivat kauniin kuvan, nämä mustan ja valkean kirjaviin asuihin puetut tytöt, jotka kiemuroina hyörivät edestakaisin laajalla, vihreällä, kultalehväisten puiden reunustamalla kentällä...
Eräs tyttö kohosi koko muun joukon yläpuolet'-. kyistään pituutensa vuoksi hän pisti heti siimaan. Lähes viidenkymmenen metrin päästä tarkkaileva Top päätteli, että tyttö oli vain vähän, jos lainkaan, lyhyempi kuin hän itse.
»Hän on iso kuin talo», aprikoi hän, »mutta ei osaa pelata kunnollisesti. Ainoa tyttö, jonka pelitapa hänen mielestään oli todella ensiluokkainen, oli pieni, jäntevä, mustatukkainen, ruskeakasvoinen olento, vikkelä kuin orava.
Mutta sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen tyttö, joka hyppien heilutteli verkkokudoksista mailaansa, oli naisurheilijan esikuva. Hänestä olisi saanut ihastuttavan, värillisen kuvan minkä hyvänsä ruumiillista kultuuria edustavan aikakauslehden kanteen, niin hyvin muodostunut, suoravartaloinen, sopusuhtainen ja sorearyhtinen hän oli ja niin sirosti hän liikutteli pitkiä, jotakuinkin täyteläisiä, mutta kauniita raajojaan.
»Hidas. Mutta hän se on», tuumi Top, jonka mieli jäähtyi hänen katsellessaan tyttöä. »Hän se on ihan varmasti.» Samassa isoisänisä tiedusti: »Kuka on tuo hyvin pitkä tyttö? Niin, tuo, joka on selin meihin päin ja joka juuri ponnahti ylöspäin.»
»Hän on palkkio-oppilaamme, nimeltä Marjorie Hannan; ehkä hän on jumalatarkäsitteenne mukainen, herra Mundy», vastasi johtajatar hymyillen. »Olin unohtanut Marjorien.
Hän on tosiaankin aika komea. Hän tulee puheillenne heti, kun he ovat lopettaneet pelin. Se päättyykin melkein heti. Jollette pelkää vilustuvanne» — hän katsahti aaltoilevaan nuhraantuneeseen höyhenpeitteeseen, jossa näkyi hämähäkinseittiäkin iltapäiväauringon valossa — »niin odotamme ja katselemme heitä».
11
Heidän katsellessaan kuunteli johtajatar järkkymättömän kärsivällisesti isoisänisän esittämiä opinkappaleita ja rotuhygienisiä sääntöjä.
»Kertokaapa minulle, annetaanko näille nuorille tytöille ohjausta, millaisten miesten kanssa heidän olisi paras mennä naimisiin.»
»Tuskinpa juuri sitä —»
»Arvasin sen. Jos minä olisin tällaisen laitoksen johtaja, oppisivat nämä nuoret naiset yhdessä viikossa enemmän sellaista, mikä on heidän ja koko rodun vastaiselle hyvinvoinnille olennaisen tärkeätä, kuin he teidän hoivassanne oppivat koko kolmivuotisena opintoaikanaan. Otaksuttavasti ei lainkaan vaivauduta etsimään heille sopivia, heitä täydentäviä puolisoita.»
»Minusta tuntuu», jupisi johtajatar, »että jos sellainen etsiminen tulee kysymykseen —»
»On se heidän itsensä tehtävä? Aivan niin. Juuri sitä _minä valitan_. Perin ikävää. Tyttöjen ei pitäisi sallia mennä naimisiin umpimähkäisesti. Eikä liioin myöskään nuorten miesten pitäisi sallia sitä tehdä», lisäsi hän, terävästi vilkaisten huolestuneeseen Topiin, joka nyt valmistautui kuulemaan isoisänisän esittävän avioliitto-ohjelmansa (a)-, (b)- ja (c)-kohdat. »Kuten tänne tullessamme nuorelle sukulaiselleni puhuin — pitäisi meidän ne asiat _järjestää_!»
»Ihmisten avioliittoko?» kysyi harmaahapsinen johtajatar sangen tyynesti. »Ihmisten tunteet? Selluistako te, herra Mundy, joka ette hyväksy leikkien järjestämistä? Te, joka väititte sen riistävän hengen koko leikistä?»
Kun itsevaltaisen vanhuksen lempihaaveita näin rohkeasti vastustettiin, vilkaisivat Top ja palvelija hermostuneina vaistomaisesti toisiinsa.
Mutta isoisänisä vain nauraa hihitti ja virkkoi perin hyväntuulisesti:
»Niin, siinä saitte minut pussiin!»
Ja sitten päättyi leikki, ja hengittäväksi Miloksi nimitetty tyttö esiteltiin vieraille.
X luku
Nuori Venus
I
Hengittävä Milo — joka muuten hengitti hieman rajusti — ansaitsi tosiaankin liikanimensä.
Hän oli kaunismuotoinen kuin eläväksi muuttunut marmoripatsas, hänen poskillaan hehkui liikunnon ja terveyden lämmin puna, ja hän oli mallikelpoinen, hyvin muodostunut, rusoposkinen, rohkeakatseinen, yhdeksäntoistavuotinen nymfi — jumalatartyttö, mutta pikemminkin omituisen naisellinen kuin tyttömäinen.
Oli marraskuu vuonna tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä. Jos silmäilette mitä muotilehteä tahansa, niin havaitsette, että hän tuskin oli sen ajan mallityttö. Sellaisena aikana, jolloin naisihanne tuntui vaativan, että vartalo oli mahdollisimman ohuen paperiveitsen kaltainen, ilman ainoatakaan taivetta eteen tai taaksepäin, ei muodikas leninki ehkä olisi sopinut hengittävälle Milolle; mutta hänen kainostelemattomasti kaartuvat viivansa näyttivät viehättävän sopivilta hänen yllään olevassa paksussa, valkeassa villapaidassa, polvihousuissa ja pitkissä sukissa. Hänen tuuheat, kullanruskeat hiuksensa oli palmikoitu kiemuralle pään ympärille. Johtajatar oli jo maininnut, että koulujen yliopettajattaret eivät suvainneet voimistelunopettajattarien pitävän lyhyttä tukkaa, olipa se »bobattu» tai »shinglattu», koska he siten näyttäisivät liian nuorilta asemaansa varten. Senmukaisesti nämä voimistelun opiskelijat antoivat kiharoittensa kasvaa ja pitivät ne palmikolla — mikä lisäsi neiti Hannanin ulkonäön yleistä klassillisuutta. Tuntuu vaikealta kuvitella »shinglattua» Venusta.
Mutta vaikeaa on myöskin kuvitella Venusta muutoin kuin melkein sanattomana, puhuja hänessä kenties on silmien haaveellinen katse (milolaisessa Venuksessa) tai elottoman hymnin viekoitteleva houkutus (Medicin Venuksessa.)
Mutta sellainen ei ollut peloton Hannanin
Syvällä alttoäänellään hän lasketteli suustaan englanninkielistä puhetta, kahdennenkymmenennen vuosisadan mallista, viisitoistavuotisen koulupojan tapaan.
»Nirhaisin vain hieman käpälääni, kiitos!» oli hänen vastauksensa, kun johtajatar tiedusti, oliko hän loukkaantunut. Sillä hänen toisen kauniin nilkkansa ympärille oli sukan alle sidottu nenäliina. »Luissa ei ole vikaa!»
Venus.
2
Heti kun hän puhkesi puhumaan, tajusi kuulija, että vaikka hän muodoltaan olikin rehevästi kehittynyt viidenkolmatta-ikäinen nainen, oli hän luonteeltaan vielä lapsi. Hän tuntui kymmentä tai viittätoista vuotta nuoremmalta kuin ainoakaan Topin serkuista, kymmentä tai viittätoista vuotta lapsellisemmalta kuin lapsivampyyriä näytellyt, sievä filmitähti.
Uteliaana kuin koululapsi hän katseli näitä vieraita, joille hänet nyt esiteltiin. Hänen kaikista piirteistään saattoi lukea, mitä hän ajatteli tästä eriskummaisesta, vanhasta peitteestä, joka pyyhkäisi variksenpelättimenhattunsa ankanmunan kaltaisesta päästänsä. Entä tämä toinen, tämä vanhuksen seurassa oleva nuori mies? Kuinka hieno'. Hänen kaulanauhansa... hattu pois päästä!
Häntä tarkoin silmäilevä isoisänisä katsahti ylöspäin ja mainitsi, että hänen nuorella sukulaisellaan ja neiti Hannanilla oli nähtävästi yhteisiä ystäviä, Seymour-nimisiä ihmisiä.
Syvällä alttoäänellään jumalatar suvaitsi lausua, että Seymourit olivat hänestä kauhean hupaista väkeä.
Hän lisäsi Topille: »Tunnetteko heidät hyvin?»
»En», vastasi Top. »Olen tavannut heidät kerran.»
Jumalatar purskahti syvään, raikuvaan nauruun. »Hohoo! Nimitättekö te sellaisia 'ystäviksi'?... Minä olen tuntenut heidät siitä asti, kun olin tuonkorkuinen.» Hän nosti jalomuotoisen kätensä suunnilleen isoisänisän hatun tasalle.
Top punastui, tuntien olevansa typerä.
Isoisänisä katseli Topin punaa ja näytti pitävän sitä kauneudenihailun nostattamana. Täysin hyväksyvästi isoisänisä sitten silmäili vuorotellen näitä hyvin muodostuneita ja mainiosti kehittyneitä nuoria olentoja. Hänen luokittelunsa mukaan he kuuluivat ryhmään (a), molemmat ryhmään (a), jolleivät ryhmään (i).
Totisesti he näyttivät muistuttavan jonkun klassillisen rakkauskertomuksen kuvaa enemmän kuin mikään muu, mitä tämä vanha herra oli milloinkaan nähnyt muulloin kuin unissaan.
3
Kun he pian senjälkeen kävelivät takaisin opistorakennukselle, nähtiin isoisänisän astelevan toisten edellä jumalattaren rinnalla. Tämän nuoren olennon ja tuon kuihtuneen vanhuksen vastakohtaisuus oli draamallinen. Se pisti jälessäpäin Topin vierellä tulevan johtajattaren silmään. Myöskin Topin silmät olivat levällään — mutta toisesta syystä; ensimmäisen kerran hän kuuli vanhuksen kohteliaasti puhuttelevan sangen nuorta henkilöä.
»Näyttää siltä — oi, vaippani!» — peite oli valahtanut irti. »Suvaitsetteko —» Jumalatar sieppasi sen ja kietoi sen hänen kaulansa ympärille. »Kiitos, rakas, nuori neiti, kiitos. Näyttää siltä, että te neitoset vietätte täällä perin hupaista elämää. Onko se teistä hauskaa?»
Innostuneena jumalatar vakuutti: »Oi, hyvin hauskaa.
Niin, kyllä! Täällä on mainiota.»
»Epäilemättä; epäilemättä. Pelaatteko hockeytä?»
»Kyllä toki!»
»Tennistä?»
»Oi, tietysti! Olen kovin innostunut siihen.»
»Krikettiä?»
»Pelaan sitäkin.»
»Tyttöjen krikettiä luonnollisesti?»
»Mitä? Samaa kuin miehetkin. Pelaan sitä poikien kanssa; olen aina pelannut, hyvin nuoresta pitäen.»
»Poikien kanssa? Kenen poikien?»
»Meidän poikien, kotosalla — veljieni kanssa. He», kertoi jumalatar tuttavallisesti, »aikovat kumpikin pyrkiä armeijaan. Liian typeriä mihinkään muuhun, väittää isä. Hoo! Mutta aika hyvin he kuitenkin ovat selviytyneet koulussa. He ovat molemmat jalkapallojoukkueessa, ja toinen on rugby-joukkueessakin. Kaikki ovat väittäneet, ettei heillä ole koskaan ollut niin loistavaa maalivahtia kuin Clive on. Hän on vanhempi veljeni. Ensi kerralla on hänen kaikkein viimeinen mahdollisuutensa päästä Sandhurstin sotaopistoon. Opettaja sanoi: 'Jumalan kiitos, Hannan, tämän jälkeen minun ei enää tarvitse nähdä kasvojasi.»
»Sanoiko hän tosiaan niin? Niinkö tosiaan? Entä te itse? Urheiluharrastukset taitavat olla teillä suvussa, näyttää siltä. Osaatte tietysti uida?»
»Aika hyvin!»
»Entä juoksetteko? Hyppäättekö? Harrastatteko estejuoksua?» (Sama vastaus tuli kaikkiin näihin kysymyksiin.)
»Kaikki perin oivallista. Teidät olisi lähetettävä olympialaisiin kisoihin... Jalkapalloon ette kaiketi sekaannu?»
»Kyllä. Miksikä en? Olen pelannut sitä», vastasi jumalatar täydellisesti terveen ja tuiki kokemattoman ihmisen rauhallisen hyvänsävyiseen tapaan.
Hänestä tämä kummallinen, vanha, noin satavuotinen kävelevä höyhenpeite oli sellainen olento, jonka puheisiin oli vastattava yhtä kainostelematta kuin hän vastailisi veljilleen, opiston johtajattarelle tai vähän matkan päässä kentällä hyvin tarkkaavina ja uteliaina slaaville tyttökumppaneilleen.
Noilla tytöillä olisi piakkoin paljon kyseltävää, siitä oli Marjone varma, aina he utelivat kaikenlaista, jokainen heistä! Marjorie ei koskaan kysellyt mitään. Hänestä ei minkään tähden kannattanut olla niin hullun utelias. Nauttia elämästä ilman sitä, se oli hänen tunnuslauseensa.
Tämä tavaton, liikkuva muumio —
»Vai niin? Vai olette te pelannut jalkapalloa?»
»Kyllä. Minkä ihmeen vuoksi ei minun pitäisi sitä pelata?»
»Koska se ei mielestäni ole soveliasta tai sopivaa siihen nähden, mitä varten teidät on biologisesti sovellettu ja luotu epäilemättä sopivaksi.»
Käsittämättä kerrassaan mitään jumalatar tokaisi: »Mitä tuo kaikki on?»
»Koska se on miesten leikkiä», selitti isoisänisä itsepintaisesti.
»Minkä ihmeen tähden sen pitäisi olla? Kovin siivoa leikkiä. Minä pidän siitä.»
»Mahdollisesti pidätte nyt itseänne kenen tahansa nuoren miehen vertaisena?»
»Uh!» äänsi jumalatar sävyisen halveksivasti. »Olisipa surullista, jollen olisi paljon parempi kuin jotkut heistä.»
Perässä asteleva ja kuunteleva Top silmäili häntä kiireestä kantapäähän. Häntä katsellessaan Top ajatteli koruttoman varmasti ja lievän välinpitämättömästi, kuten kaikki rugby-pallon miehet ajattelevat tavallisen jalkapallon pelaajista: »Jalkapalloa! Tuo tyttö musertuisi vanuksi todellisessa hyökkäyksessä!»
»Entä mitä», tiedusti isoisänisä heidän saavuttuaan halliin, »aiotte tehdä kaiken tämän jälkeen?»
Silloin näytti jumalattaren silmistä säihkyvän todellista, hyvin viehättävää innostusta. Ihastus värähdytti hänen syvää alttoääntänsä.
Hän vastasi: »Niin, nytkö? Nyt saamme teetä.» Nälkäisesti hänen silmänsä suuntautuivat ravintolahuoneen
Johtajatar pisti kuivasti väliin: »Vielä hetkinen! Herra Mundy tarkoittaa, mitä aiot tehdä ammattinasi, Marjorie.»
»Hm, en tiedä», vastasi jumalatar, kääntyen ympäri ja jääden seisomaan kädet uhkeilla lanteilla. »Minun on kai hankittava elatukseni jollakin tavoin samoin kuin kaikkien muidenkin.»
Tähän uuteen tahdikkuuden näytteeseen isoisänisä huomautti: »Rakas, nuori neiti, todennäköisesti teidän ei sallita kauan noudattaa _sitä_ suunnitelmaa.»
»Hyvä Jumala! Ettehän _te_ toki arvele, että minut pannaan kouluun», pääsi säikähdyksen huudahdus hengittävältä Mitoita. »Äiti aina väittää, että olen ihan liian karkea olemaan sisällä. Minun pitäisi muka pysytellä pihalla koirien luona.»
»Tarkoitin todennäköisempää mahdollisuutta», vastasi isoisänisä hymyillen. (Top vapisi pelosta.) »Otaksuttavasti osuu tiellenne joku mies, joku _embarras de richesse_, joka kovin mielellään ansaitsisi elatuksen puolestanne.»
»Mieskö?»
»Minkä tähden lausutte sen niin hämmästyneen tapaisesti? Ettekö pidä miehistä, saanko kysyä?»
»Oi, ei niin. Ei minulla ole mitään heitä vastaan. Miksipä minulla olisi? He ovat ihan niinkuin pitääkin», vakuutti hän, samalla kun hänen sävynsä ilmoitti: »Ihan niinkuin pitääkin omalla paikallaan», joka saattoi olla koirien seassa pihalla tai jossakin muualla.
»Ihan niinkuin pitääkin? Entä avioliittoon?»
»Avioliittoon», kertasi jumalatar. »Kuka? Minäkö?»
»Niin, varmasti», vahvisti isoisänisä, katsoen hievahtamatta häneen.
»Oi, hyvä Jumala!» huudahti jumalatar, päästäen homerisen naurunsa. »Avioliittoon? En minä!»
4
Johtajatar ja Top kuuntelivat tätä kukkean kaunottaren ja pelkäksi saloksi kuivettuneen iäkkään vanhuksen välistä keskustelua, ikäänkuin se olisi ollut varieteenäytös, ja hieman sentapaiselta se tuntuikin.
»Miksi ette te, rakas neiti?»
»Hm! Koska kukaan ei katsoisi minuun päinkään.»
»Kuka sellaista väittää?»
»Pojat kotosalla.»
»Veljenne! Mitä he siitä tietäisivät? Miten he pystyisivät sitä arvostelemaan?»
»No, en tiedä! Heidän pitäisi! Ovathan he miehiä!»
»Mutta he väittävät, ettei kukaan mies katsoisi teihin
»No niin; siltä minustakin tuntuu.»
»Mutta minkä ihmeen nimessä —?»
»Koska muistutan liian paljon työhevosta», selitti jumalatar yhtä hyväntuulisesti ja luontevasti.
Pilkallisesti ja epäilevästi isoisänisä nyökytti kilpikonnanpäätänsä samalla tavoin kuin omituiset, pienikantaiset, japanilaiset lamppua kannattavat olennot työntämättä kuitenkaan kieltänsä näkyviin.
Sitten hän alkoi uudelleen: »Entä jos joku mies katsoisi?»
»Minä purskahtaisin, se on varma», vastasi jumalatar. »Jos joku alkaisi leperrellä minulle joutavia ja muuta semmoista, purskahtaisin nauramaan kesken kaiken, ja siinä se olisi.»
»Totisesti», lausui isoisänisä lumouksen ja innostuksen valaistessa hänen kuihtuneita piirteitään. »Tämä on totisesti—» Hän kääntyi rauhalliseen, huvitettuun johtajattareen päin. »Niin, tällaisia mielipiteitä olisin tuskin osannut kuvitella kuulevani — sanokaahan, lapsi», — hän pyörähti jälleen urheilijattaren puoleen —»sanokaahan, tanssitteko?»
»Enpä huonosti.»
»Ette —?»
»Enpä huonosti. Tarkoitan, niin, aika hyvin Olen innokas tanssija.»
»Ahaa! Oivallista. Päähäni pälkähti äsken — pelkäsin, ettei tanssi kenties mielestänne vaatisi kylliksi ponnistusta, neiti Hannan. Mutta koska tanssitte, toivon teidän suovan meille kaikille sen kunnian, että sulostutatte läsnäolollanne nuoren sukulaiseni yhdennenkolmatta syntymäpäivän kutsuja.»
»Mitä? Onko teillä nuori sukulainen, joka aikoo juhlia yhdettäkolmatta syntymäpäiväänsä? Loistavaa!» huudahti jumalatar. »Minä tulen, siitä saatte olla varma, jos vain saan kiristetyksi lähtöluvan», lisäsi hän, luoden masentavan katseen johtajattareen. »Kiitos! Mersi bokuu! Otaksuttavasti pyöräytätte minulle lippusen, jotta saan tietää, milloin kemut pidetään ja mihin minun on pyrähdettävä ja mitä muuta siinä lieneekään.»
»Varmasti teen sen. Kysymyksessä oleva sukulaiseni», jatkoi isoisänisä, katsahtaen uhriin käskevästi, »on tämä nuorukainen, Harry Tophampton».
Topin klassillinen suu oli jo raottunut hiukan. »Onko minun pidettävä tanssiaiset?» oli vähällä luiskahtaa hänen huuliltaan.
Mutta hän nielaisi sen kysymyksen. Tanssiaiset? Hänen? Oli menneeksi! Mitäpä siitä. — Hän sopeutui kovaan tilanteeseen. Hän sulki suunsa.
5
»Niin. Hän aikoo järjestää aika suuret kutsut piakkoin.» Isoisänisä kertoi järkkymättömänä tästä suunnitelmasta. »Oikeastaan ne ehkä pidetään ensi kuussa, vähän hänen syntymäpäivänsä jälkeen; järjestelyt eivät vielä ole ihan täydelliset. Nyt hän tuntee paljon nuorta väkeä Lontoossa, riittävästi tanssiaisiin kutsuttaviksi. Hän toivoo näkevänsä teidät siellä —» Vanhuksen uhkaava sävy sai taaskin heikon punan kohoamaan äänettömänä kuuntelevan Topin kasvoille.
»Ja nyt, rakas, nuori neiti», virkkoi isoisänisä lopuksi nymfille, joka oli alkanut siirtää painoansa vuoroin toiselle, vuoroin toiselle matalan kengän verhoamalle jalalleen, »älkää enää salliko meidän pidättää teitä poissa teepöydästä —» »Niin, kiitos! _Pelin jälkeen_ hiukan hiukaisee», myönsi hengittävä Milo nälkäisesti huulillaan hymy, joka toi näkyviin rivin tasaisia moitteettoman valkeita hampaita ja kaksi syvää, rusottavaa poskikuoppaa, samalla kun hän kääntyi poistumaan ruokailuhuoneeseen. »Hyvästi!»
6
Sen iltapäivän viimeinen yllätys sattui silloin, kun isoisänisä sanoi jäähyväiset johtajattarelle.
Kun viimemainittu tuli ulos saattamaan heitä autoon, kumartui vanhus hänen kätensä ylitse kohteliaasti kuin kahdeksannentoista vuosisadan markiisi.
»Suvaitkaa ottaa vastaan kiitokseni siitä vaivasta, jonka olette nähnyt tehdäksenne tämän iltapäivän minulle ja nuorelle sukulaiselleni erittäin mielenkiintoiseksi. Parhaat kiitoksemme! Ja — ettehän kieltäydy? Haluaisin osaltani panna tämän sitä uimalammikkoa varten, jonka laittamisesta opiston alueelle puhuitte.»
»Tämä» oli sellainen seteli, että harmaahiuksisen johtajattaren pää oli sekaisin vielä sittenkin, kun ylimielisesti kohdeltu autonohjaaja ajaa turisti asemalle vievällä tiellä kahden shillingin kyytimatkan viimeistä kilometriä.
7
Junassa — jossa tällä kertaa ei kaikeksi onneksi ollut niin paljon väkeä — isoisänisä kääntyi Topin puoleen.
»Kuinka komea ja pysty nuori olento se sinun Venustyttösi onkaan!»
»Niin, sir, sellainen hän oli.»
»Kas vain! Sinä tajusit niin paljon, POIKA, niinkö? Minua hän miellytti.»
Sitä Top oli pelännytkin. »Niinkö, sir?»
»Niin, minä pidän siitä tytöstä, jopa hänen henkisestäkin puolestaan. Kun hän on sivistynyt tai ainakin puolittain sivistynyt, kun hän on oppinut puhumaan edes muutamia lauseita englanninkieltä, sukeutuu hänestä harvinaisen hieno nainen. Hänen puhe- ja esiintymisvirheensä — sillä sellaisia tunnustan hänessä olevan — ovat helposti karsitut. Pikku seikkoja.» Kättänsä heilauttamalla hän pyyhkäisi syrjään koko kysymyksen Hannanien älyllisestä puolesta. »Pikku seikkoja. Niiden sulattaminen, hiominen, muovaaminen ja kiilloittaminen olisi kiintoisa ja sopiva tehtävä kenelle miehelle tahansa; vai mitä arvelet, POIKA?»
Top ei osannut virkkaa mitään ja pysyi ääneti.
»Ihastuttavaa ainesta», mietti isoisänisä ääneen junan kiitäessä eteenpäin. »Vilpitön ja joustava. Kasvattamisen arvoinen, POIKA. Kun puhun kasvattamisesta, en tarkoita lainkaan kirjatietoja. Tarkoitan, että hänet kannattaa opettaa tuntemaan itsensä, ottamaan hänelle määrätty paikka luonnon järjestyksessä.»
Taaskaan Topilla ei ollut mitään sanomista ja hän pysyi edelleenkin vaiti.