Part 11

»Mitä taas ulkonäköön tulee, POIKA — oi, se tuo mieleen Tennysonin säkeen:

»Häntä katsellessaan vanhus nuortuu.»

8

Topin mielestä pysyi nuori mies häntä katsellessaan kylmänä.

XI luku

Kainostelematonta keimailua

1

Kylmänä kuin kivi oli Top pysynyt jumalattaren läheisyydessä!

Ja niissä oloissa se ei ollut onneksi. Isoisänisä ei ollut suinkaan kylmä kuin kivi ajatellessaan tätä tyttöä perillisensä morsiamena. Hän oli jo pannut pojan kalpenemaan viittauksillaan, että Topin olisi nyt oltava valmis piakkoin lähtemään vierailulle hengittävän Milon vanhempien luokse! Mennä käymään majuri ja rouva Hannanin luona! Lähteä komennettuna jonnekin Surreyhin, näiden ihmisten asuinpaikkaan, suosituskirje taskussaan! Pyytää heiltä lupaa lähettää tälle tytölle kutsu syntymäpäivätanssiaisiin!

Top alkoi miltei kammoten ajatella tätä kuolevaista Miloa, joka alunperin oli jättänyt hänet kylmäksi.

Sillä välin lähestyi kohtaus erään toisen henkilön kanssa, naisellisen olennon, joka ei jättäisi ihan kylmäksi häntä, tätä nukkuvavaistoista nuorukaista.

2

Meistä kaikista on sangen mielenkiintoista pysähtyä ajattelemaan: »Juuri tälläkin hetkellä liikkuu maailmassa ihmisiä, joita en vielä ole nähnyt, mutta jotka kohtalon määräyksestä osuvat tielleni ennemmin tai myöhemmin. Jotkut heistä ovat ikäviä, harmillisia tai pelkästään yhdentekeviä.

— Mutta toiset —he ovat minulle suuriarvoisia ystävinä, jopa mahdollisesti rakastajinakin.

— Nämä tulevaisuuden minulle varaamat lahjat ovat tällä hetkellä kenties vielä kehdossaan. Tai ehkä he jo ovat samannäköisiä kuin silloin, kun minä heidät kohtaan. Kentiespä he ovat jo niin lähellä, että heidän yllään on ihan samat vaatteet kuin silloin, kun kohtaamme toisemme — vaikka vielä en ole heitä nähnytkään!»

Tällaisia mahdollisuuksia on kaikkien meidän elämässämme.

Sellainen oli Harry Tophamptonin elämässä.

Tällainen varsin mahdollinen nainen oli olemassa.

Tämä nainen, jonka piti tulla hänen elämäänsä, oli ollut olemassa, jossakin paikassa, sinäkin iltana, jona hän oli alistuvasti tanssinut filmitähden kanssa, ja sinäkin iltapäivänä, jona hän oli — ihastumatta! —katsellut, kun tyttöurheilija heilutteli kookkaita, viimeistellyn kaunismuotoisia raajojaan leikkikentällä.

Taaskin yhden tytön oli aika ilmestyä Topille, niin vahan kuin hän sitä aavistikaan.

3

Hänen serkkunsa Gertruden parantumaton tapa oli unohtaa koko joukko pikku esineitä jälkeensä, ja juuri siitä johtui tämän uuden tekijän joutuminen Topin nuoreen elämään.

Gertruden taaskin pikipäin pistäydyttyä äidin luona, oli rouva Mundyn sateenvarjotelinettä koristamassa esine, joka ei suinkaan näyttänyt Gertruden omaisuudelta, nimittäin näädännahkainen kappa, tuuhea kuin pensaikko. Sen vuori oli Poiret-silkkiä, ja siitä lehahti heikko kuuman hunajan ja gardenioiden tuoksu.

»Mistä ihmeestä lapsi lienee tämän lainannut?» huudahti rouva Mundy illallisen jälkeen eräänä lauantai-iltana. »Top, rakas, Helen paneutui aikaisin levolle, joten —»

»Minä menen», tarjoutui Top; ja hän lähti ja käveli melkein koko matkan Batterseasta Strandin kohdalla olevalle kadulle, Dickensin aikaiselta näyttävälle, isolle liiketalolle, jonka ullakkohuoneistoon nuo rakastuneet boheemilintuset Gertrude ja Eric olivat sijoittuneet ja rakentaneet epävarman pesänsä.

4

Nuoren miehen soitettua ovikelloa ei kukaan tullut avaamaan.

Siivoojatar, joka samassa ilmestyi liikehuoneistoista, päästi hänet sisälle. Hän juoksi ylös kolmet portaikot, jotka kävivät sitä kehnommiksi, mitä lähempänä ne olivat kattoa.

Kaasuliekit, ainoat valot, oli kierretty pienelle.

Hämärästi Top erotti tumman hahmon, joka oli kyyristynyt hänen naimisisssaolevan serkkunsa suljetun oven eteen. Ja melkein ennen kuin hän havaitsi olennon, hän tunsi tuoksahduksen koleassa, kaasun ja korkkimaton hajun täyttämässä ilmassa. Hajuveden tuoksua, joka muistutti lämpimällä hunajalla valeltuja gardenioita.

Top seisahtui.

Hahmolta pääsi riemuinen, naisellinen huudahdus: »Eric'» Sitten pettyneestä »Oi, luulin teitä Ericiksi. Olen istunut täällä tuntikausia odottamassa, että he palaisivat —»

»Eikö rouva Blake ole kotona?» kysyi Top säyseästi.

Rouva Blake oli Gertruden avionimi.

»Kotona? Onko hän koskaan kotona?» kivahti hahmo ärtyneesti. Nyt Top erotti olennon, jonka paksun vaipan kaulus ylettyi himmeästi näkyvien naisenkasvojen nenään saakka ja jonka silmät olivat melkein piilossa Topin mielestä »hullunkurisen» hatun varjossa.

»Milloin ja missä se nainen milloinkaan saa tehdyksi lainkaan työtä ja ansaituksi rahaa, sitä en jaksa käsittää», jatkoi ääni, kaunis, tuskastunut tytönääni. »Hänen on tultava takaisin johonkin aikaan tänä iltana; ja minun täytyy tavata hänet, vaikka minun pitäisi istua tässä, kunnes juurrun. Nyt on henki kysymyksessä!»

»Kova onni!» pahoitteli Top myötätuntoisesti (aprikoiden, niitähän tämä saattoi merkitä).

»Niin onkin. Ja siitä johtuu mieleeni: onko teillä savukkeita?»

»Kyllä», virkkoi Top. »Kyllä minulla on.»

Hän otti esille ohuen, siannahkaisen mestariteoksen, jossa oli kultaiset kehykset ja nimikirjaimet — niin, se ei ollut lainkaan Topin makuinen. Henderson oli määrännyt, että hänen oli käytettävä sitä koteloa; Hendersonin ystävän herra Crouchin ystävän herra Levinskyn ystävä herra Cohen oli tuntenut erään herrasmiehen, joka oli luovuttanut sen herra Tophamptonille melkeinpä »tukkuhinnasta» kolmesta punnasta seitsemästätoista shillingistä kuudesta pennystä.

»Armias taivas, rakas ihminen, ettekö voisi antaa minulle savuja?»

»Kas tässä», tarjosi Top. »Minä poltan tällaisia.»

»Kuinka odottamatonta, ja tuollaisesta kotelosta! Mistä hän olette sen saanut? Juuri tuollaisen _saattaisi_ nainen antaa», rupatti tyttömäinen ääni. »No niin, taivaalle kiitos seurasta ja tupakasta! Istukaa! En minä osaa p e valotornille. Onko teille tulitikkuja, kumppani?»

Hauska ääni oli tällä tytöllä; ja hänestä uhkui hauskaa, herttaista, ystävällistä tuntua.

»Kyllä», vastasi Top.

5

Hän raapaisi tikun palamaan ja ojensi sitä savuketta kohti; pimeästä lähestyivät kultaista hehkua kohti kasvot — suuret, laajat silmät, pieni, suippo, pysty nenä, leveä, kaareva, tulipunainen suu — peittelemättömästi! maalattu!

Top, Australian saloseutujen kasvatti, joka inhosi kasvojen maalaamista — pitäen sitä englantilaisten vastenmielisenä tapana! — pani merkille hanhen kaarevuuden, niiden omituisen kiehtovan hymyn ja niiden takaa pilkottavien hampaiden helmimäisen väikkeen.

(Todentotta tekee mieli uskoa, että ihomaalia vihaavat miehet eivät huomaa sitä sellaisissa kasvoissa, jotka heitä miellyttävät!)

Silmäripsien takaa, joiden pituuden hän havaitsi, mutta joita jäykistävää voidetta hän ei huomannut, tarkastivat loistavat, kirkkaat silmät Topia, hänen vartaloaan, piirteitään, vaatteustaan.

Ruumiinrakenne uhkea, piirteet miellyttävät. Vaatteet ohoi! Päällystakki sopi hyvin hänen kauniiseen vartaloonsa. Toisella käsivarrella riippui se vaatekappale, jonka tähden Top muuten oli tänne tullutkin — se tuuhea, unohtunut kappa.

Myöskin sen tyttö näki. Ihan äkkiä hän huudahti: »Hyväinen aika! Tuo mieshän on siepannut turkisvaippani!» Pieni käsi sujahti esiin ja kiskasi vaipan Topilta.

»Teidän vaippanne? Onko se teidän?»

(Senvuoksi siis kappa oli koko matkan Topin kävellessä tuoksunut samalta kuin tämä tyttö tuoksusi. Oi!)

»Gertrude-vintiö lainasi sen tehdäkseen juhlallisemman vaikutuksen johonkin kustantajaan. Otaksuttavasti hän unohti sen konttoriin. Kuinka hänen kaltaistaan tosiaankin. Enää se ei ikinä lähde kynsistäni. Kuudenkymmenen guinean kappa! Annoin itsekin siitä seitsemän puntaa eräälle pukuliikkeessä palvelevalle neitoselle, joka möi sen, koska hänellä on ennestään niin paljon turkiksia, ettei hän jaksa hengittää. Mihinkähän Gertrude sen tällä kertaa unohti?

Kävittekö noutamassa sen etsi vastaosastosta?»

»En», sanoi Top, joka olisi saattanut lisätä vielä jotakin. Mutta samassa tämä pikku nainen, jolla oli turkisvaippa, savuke, hullunkurinen hattu ja jota ympäröi lämmin, ystävällinen ilmakehä, ponnahti pystyyn, kiljaisten ilosta: »Gertrude! Tuossa hän on vihdoinkin. Ilkimys! Miksi et tullut aikaisemmin?»

»Hei vain! _Sinäkö_ siinä, niinkö?» huohotti Gertrude, joka nousi viimeisiä porrasaskelmia. Hän oli juoksujalkaa rientänyt tänne äidin luota, jonne hän oli syöksynyt takaisin noutamaan kappaa, mutta saapunut perille viisi minuttia Topin lähdettyä ja josta hän oli kiitänyt takaisin omaan asuntoonsa.

»Kas vain, Top! Näin kaideristikon lävitse Topin suunnattoman kalliit kengät ja sinun hameesi, joten varmasi uskoin hänen tuoneen jonkun sievän morsiamen tarkastettavakseni. Tulkaa sisälle, tulettahan. Voi turkanen! Olenko taaskin unohtanut avaimeni jonnekin? En sentään. Pelastettu! Kaikki astuvat sisään!»

6

He menivät sisälle, mutta vähään aikaan ei Top saanut tietää, kuka tämä loistelias ja sujuvapuheinen vieras oli ja mikä hengentähdellinen asia oli tuonut hänet Gertruden luokse.

Varmasti, kuten pienikokoinen nainen aina käsittelee rotevaa miestä, tarttui Gertrude Topin leveän hihan olkapäähän ja juoksutti häntä käytävässä. »Tuonne noin!» komensi hän, työntäen Topin sekavaan, karhunpesää muistuttavaan keittiöönsä. »Sinä valmistat kahvia kuten enkeli.»

Useimpien siirtomaalaisten tavoin Top oli yhtä taitava kaasukeittiön ääressä kuin jalkapallokentällä tai lampaita kerittäessä; hän keitti mainiota kahvia.

Kahvi oli saanut selvitä viisi minuuttia toisen kiehahtamisen jälkeen. Kuitenkin Top viivytteli.

Arkihuoneesta kuului puheensorinaa ja sitten vinhaa kirjoituskoneen naksetta.

»Pitäisikö minun mennä sisälle?» mietti hän.

No niin, he olivat _vaatineet_ kahvia.

Hän otti tarjottimen ja meni sisälle arkihuoneen ovesta.

Gertrude oli nyt ottanut hatun päästänsä ja työskenteli tulisesti. Hänen ystävänsä, jolla oli turkiskappa ja hullunkurinen hattu (kuluisi vuosia, ennenkuin Top oppisi erottamaan hullunkurisen muodikkaasta), seisoi selin Topiin hänen astuessaan huoneeseen. Viimemainittu melkein hätkähti kuullessaan hänen draamallisesti lausuvan:

»_Ja jos olenkin ollut petollinen, niin ovatko tunteeni sinua kohtaan silti olleet vähääkään laimeammat_?»

»Vähääkään laimeammat», jupisi Gertrude, joka ajatuksiinsa vaipuneena istui koneensa ääressä. »Ahaa! Kun tunteista on puhe, tässähän on nuori Topimme taaskin.»

7

»Pane kahvitarjotin tuonne, Top, ja kaada kuppeihin; teethän sen? Saat istua ja polttaa tupakkaa, mutta jos häiritset, kuolet kuin — Ei —tämä ei ole minun kertomuksiani, koska aiot kysyä; tämä on neiti Lilith Mournen osa, jos tiedät, mikä osa on. Tietenkään hänen puolestaan ei sitä tee kukaan muu kuin lauhkea Gertrude-parka, jota pidetään ammattimaisena kertomusten kirjoittajana... No niin, naisten täytyy tehdä työtä... Saat lähteä tai jäädä tänne.»

Nähtävästi hän piti varmana, että Top poistuisi.

Top jäi.

8

Rumaa, mustaa piippuansa poltellen Top istui chesterfieldiläisen sohvan nurkassa työnnettyään syrjään kasan _The Era_-lehtiä, Ericin nyrkkeilykintaat, sifoonin, Gertruden kapan, seitsemän tyhjää tupakkarasiaa ja Gertruden salkun, joka oli täynnä käsikirjoituksia.

Top tarkkaili perin huvitettuna.

Naisista toinen kirjoitti, toinen saneli.

Nyt oli Top oivaltanut, mikä se oli. Näytelmä. Tämä oli siis näytelmä. Tyttöjen välisen keskustelun katkelmista hänelle oli selvinnyt, minkä vuoksi asia oli niin hengellekäypä. Neiti Lilith Mourne, joka ilmeisesti oli jo saavuttanut jonkun verran menestystä laulajattarena ja lausujattarena, aikoi nyt luopua siltä ammattialalta heti, kun hänelle oli tarjoutunut tilaisuus päästä niin sanotulle laillistetulle näyttämölle. Tuo hänen kädessään oleva käsikirjoitus oli alkuperäisen tshekkiläisen näytelmän englanninkielisen käännöksen ainoa kappale. Se oli palautettava kääntäjälle seuraavana aamuna. Ja neiti Mourne halusi pyhänseutuna lukea osansa ulkoa ja tutkia siitä. Senvuoksi hän oli tullut Gertruden luokse.

Hyvä ihminen tuo Gertrude, tuumi Top.

Myöskin tuo toinen tyttö oli hyvä. Hyväntahtoinen, koska oli lainannut kappansa. Hilpeä ja reipas, vaikka sillä hetkellä silminnähtävästi nääntymäisillään uupumuksesta. Sen Top saattoi päättää siitä, että hänen olkapäänsä silloin tällöin lysähtivät kasaan. Se soinnahti hänen äänestään, kun hän hiljaa saneli, selvitti kurkkuaan ja saneli yhä. Top mietti — naiset, työ? Nämä tytöt, jotka ansaitsivat elatuksensa huvittamalla yleisöä, näyttivät työskentelevän ankarammin kuin kukaan muu. He tekivät työtä kaksin kerroin, kerran yleisön näkyvissä ja toisen kerran valmistaessaan osaansa yleisön nähtäväksi. Näin paljon uurastusta näytelmän vuoksi.

Top, jonka mielikuvitus oli vilkkaampi kuin kukaan aavisti, kuvitteli harjoituksia tyhjässä teatterissa, tavallisiin asuihin puettuja naisia ja miehiä, nurisevaa kirjailijaa, kärttyistä näyttämöohjaajaa.

Sitten hän kuvitteli, miltä kohtaus näyttäisi katsottuna salin etupuolelta, punaisella sametilla päällystetyiltä tuoleilta, joissa jäi niin vähän tilaa sellaisia jalkoja varten kuin Topin olivat. Neiti Mournen lukemien ohjeiden mukaan oli näyttämöllä »_pukeutumiskammio, josta ovi vei parvekkeelle; kuutamoinen näköala merelle; puiden lehviä_». Kuinka suuresti siitä näyttämöstä erosikaan tämä Gertruden siistimätön, kodikas, onnekas boheemionkalo!

»_Sisälle astuu jälleen kreivitär L. negligée-puvussa_», saneli Lilith Mourne kuin henkensä edestä. Kuin henkensä edestä naputti Gertrude puolestaan. Liuskaa vaihtaessaan hän tiedusti uteliaana:

»Millaisessa puvussa sinä sitä näyttelet, Lil?»

»Oi rakas, minulle aiotaan antaa haaveellinen puku. Maltahan, kunnes sen näet. Se on leikattu ihan vampyyrien malliin! Ohutta, _ohutta_ ninonkangasta, joka välkkyy perin loistavana, delfiniuminsinisenä ja ihonpunertavana. Se laahautuu kilometrien pituisena jälessäni lattialla — onhan samantekevä, minkä päällä se on, kunhan se vain on _jollakin!_ Etupuolelta sitä on pelkästään persoonallisuuteni voiman kannatettava, ja toisella Olallani on ketju pienen pieniä safiireja. Jätkähän nyt... _Rakastanutko häntä_?» Hänen äänensä muuttui hämmästyttävän äkkiä, kun hän taaskin alkoi sanella. »_Rakastanutko häntä? Olisin voinut tappaa hänet; olisin voinut kuristaa hänet omilla käsilläni, rakastin häntä, palvoin häntä niin_!»

9

»Tämä», mutisi Gertrude heidän lähestyessään toisen kohtauksen loppua, »ei ole sopiva paikka Topille».

»Oi, älä aja miestä pois; hän lisää tuntua», pyysi näyttelijätär. »Siten on helpompi koettaa esittää sitä ymmärtävälle kuulijakunnalle. Sitäpaitsi hän saattaa minut kotiin, kun saamme; tämän tulimmaisen työn valmiiksi. Ettekö saatakin, Tommy Douglas — Top, oli tarkoitukseni sanoa?»

»Kyllä», vastasi Top rauhallisesti. »Jos saan.»

Gertrude näytti luovan kirjoituskoneeseensa merkitsevän katseen.

10

Tunnin kuluttua työntyi Gertruden Eric — kookas, hoikka, mustatukkainen mies — savukkeen- ja piipunsavun — tupakansavun sekä kahvin- ja hajuvedentuoksun — täyttämään arkihuoneeseen, jossa Gertrude yhäti naputteli kirjoituskoneen näppäimiä näyttelijätärystävättärensä yhä astellessa edestakaisin ja sanellessa kreivittären synkkiä lauseita ja Topin yhä polttaessa ja kuunnellessa puolittain huvitettuna ja — kummallista sanoa — vähääkään ujostelematta.

Vihdoinkin:

»Kas niin! Se on valmis. Sinä olet enkeli. Annan sinulle anteeksi sen, että olin vähällä menettää kallisarvoisen turkiskappani», huudahti tuleva kuuluisuus. »Ei, Eric; en tahdo enää toista ryyppyä, kiitos. Nyt minun on kiiruhdettava asuntooni, hätäisesti peseydyttävä ja vedettävä uusi leninki ylleni.»

»Aiotko taaskin tänä iltana tanssimaan, sinä kainostelematon keimailija?»

»Menen tänä iltana taaskin tanssimaan.»

»Samanko miehen seurassa?»

»En.»

»Lilith, sinä olet hullu. Sinun pitäisi paneutua levolle ja nukkua yhdeksän tuntia yhteen menoon, lapsi.»

»Mikä toive. On yllin kyllin aikaa nukkua, kun olen haudassani — tai pikemminkin uurnassani. Ruumiini tietysti poltetaan. Ei siivottomia, likaisia hautoja minulle, joka eläissäni olen pitänyt niin tarkan huolen molemmista jokapäiväisistä kylvyistäni. Vain kourallinen kaunista, puhdasta, valkoista tuhkaa, jonka joku mainio croydonilainen miekkonen vie lentokoneessa ilmaan ja hajoittaa taivaan vapaiden tuulien vietäväksi. Sievimpiä kohteliaisuuksia, mitä minulle on koskaan lausuttu, on se, että minä olen sekoitus, jossa on yhtä viehättävät määrät teennäisyyttä ja raitista ilmaa.»

»Kuka niin sanoi?»

»En muista. Joku se oli. Hyvää yötä, Gertrude rakas!» Gertrude suuteli häntä hellästi molemmille poskille.

»Hyvää yötä, Eric-kulta!»

Molemmille poskille suuteli myöskin Eric häntä hellästi.

No niin...

Kuten Top itselleen vakuutti, näyttämö-ihmiset eivät pitäneet sitä sen kummempana kuin kädenpudistusta, Gertrude oli kerran maininnut Topille, että Ericillä tuntui naisystäviinsä nähden olevan sama tunnuslause kuin oli ollut Henrik kahdeksannella, joka käveltyään jonkun matkan Anne Boleynin kanssa oli sanonut:

_»Armas, käyttäytyisin epäkohteliaasti, jos veisin sinut ulos enkä suutelisi sinua.» (Suutelee häntä.)_

Niin; heistä se ei ollut kädenpudistusta kummempi... Mutta Top ei milloinkaan suudellut edes serkkujaan.

Vielä.

11

Heidän saavuttuaan Strandille huusi Top vuokra-auton.

»Minne?»

Gertruden näyttämöystävätär ilmoitti osoitteen; hän asui puiston toisella puolen.

»Olette kauhean kiltti, kun saatatte minut kotiin, Top», kiitteli tuoksuava tyttö sijoittuessaan vaunun nurkkaan. »Minusta on vastenmielistä ajaa autoissa yksin; ne ovat niin vetoisia ja tyhjiä ja isoja, eivätkö olekin?»

»Kyllä», myönsi Top.

Se ei ollut hänen tavallinen, hänen ujo »kyllä»-sanansa.

Nyt Top ei kainostellut.

Hänen tämäniltainen mielialansa oli merkillinen.

Hän, joka Britannian viehkeimmän vaaJeaverisen kaunottaren seurassa oli ollut sanattomana, hämillään ja ikävissään, hän, joka oli ollut hyytävän välinpitämätön kiehtovan urheilijattaren, hengittävän Milon seurassa — hän, Top, oli nyt ihan luontevan hilpeä, nautti olostaan, hänestä tuntui kuin hän ja tämä Gertruden ystävä, nuori näyttelijätär, jonka hän oli kohdannut vasta vähän yli kolme tuntia sitten, olisivat olleet ystävyksiä jo vuosikausia!

Hän piti tästä tytöstä.

Häntä miellytti tämä tyttö, paljoa enemmän kuin kukaan muu hänen kohtaamansa tyttö, ja se oli ihan yhtä selittämätöntä kuin se, että hän oli mieltynyt nuoreen Jonesiin enemmän kuin muihin opistokumppaneihinsa. Neiti Monine oli näyttelijättären näköinen; Top oli varma, ettei häntä mitenkään voinut nimittää kiltiksi, hiljaiseksi, kotoiseksi tytöksi ja ettei hän pystyisi mihinkään askareihin kotosalla eikä lammasnavetassa... Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkä tähden. Top piti hänestä.

Siivo, ajatteli hän. Perin hyvänlaatuinen, vaikka lepertelikin niin paljon turhuuksia. Ja myöskin rohkea. Älykäs; huvittava. Esiintyminen niin herttaisen ystävällistä. Toverillista. Ja mitä siihen tulee, hän oli niin sievä. Paljoa sievempi kuin Bébé St. Clair.

Tämä mielipide olisi huvittanut neiti Mournea, sillä kukaan ei ollut herkempi kuin hän selittämään, ettei hän ollut sievä, ei ainakaan luonnostaan. Hänen piirteensä olivat yhtä epäsäännölliset kuin keskeneräinen Mah-Jong-peli; hänen yvinhoidettu ihonsa oli ihan väritön. Mutta hänen kaunistuskeinonsa olivat mainiot; tavallisissa oloissa hän oli tyylikäs ja pikantti, näyttämöllä huimaava kaunotar. Ja hänen tunnuslauseensa oli. »_Tyttö, joka hyvin tuntee keinonsa, ei tarvitse koko tätä kauneutta_.»

Tuossa hän nyt istui, ikäänkuin odottaen nuoren Tophamptonin lausuvan jonkun lisähuomautuksen Lontoon vuokra-autojen koosta.

Tophampton ei hiiskunut mitään. Hän valtasi autosta ihan yhtä paljon tilaa kuin hänen kookas, kaunismuotoinen ruumiinsa aina vaati. Ei enempää. Ei vähempää... Pienestä vihreänahkaisesta, hellimästään kotelosta neiti Mourne pian otti esille huulipuikon ja peilin.

»Hieron kasvoihini mielelläni kaikkea muuta paitsi en paistinrasvaa; tunnen muutoin olevani niin tökerö», tunnusti hän avomielisesti Topille. »Ettekö pahastu?»

»En laisinkaan», vakuutti Top. »Minkätähden pahastuisin?»

(Johtuu olettamaan, että maali ei _harmita_ miehiä miellyttävillä kasvoilla, vaikka he sen huomaavatkin.)

Nähdessään hänen koettavan toisella Rayne-kenkäisellä, korkeakorkoisella jalallaan painaa alas vastassaan olevaa laskettavaa istuinta Top ojensi kätensä ja piti sitä paikallaan häntä varten.

»Kiitos!» virkkoi hän, nostaen istuimelle molemmat jalkansa, jotka, kuten Top pani merkille, olivat harvinaisen pienet »Penny ajatuksistanne», lupasi tyttö hyväntuulisesti ja kääntyi Topiin päin heidän ajaessaan katulyhdyn ohitse.

»Mitä ajattelette, Top? Kuulin Gertruden puhuttelevan teitä, sillä nimellä; olette hänen serkkunsa, ettekö olekin? Niin, tiedän teistä hyvin paljon.»

»Hyvää toivottavasti.»

»_Enimmäkseen_ hyvää, Top. Saarihan muuten nimittää teitä Topiksi, enkö saa?»

»Tehkää niin hyvin», kehoitti Top.

»No niin, mitä ajattelitte?»

Arkailematta ja totuudenmukaisesti Top ilmaisi ajatuksen, joka yhä pyöri hänen mielessään. »Totisesti, kuinka pienet teidän jalkanne ovat! En ole koskaan nähnyt noin pieniä jalkoja.»

»Ettekö?» Tyttö päästi vähäisen, sointuvan naurahduksen ja taivutteli varpaitaan tarpeettomilta näyttävissä kengissään. »Te olette rohkaiseva mies; _te_ tiedätte, kuinka Viikistä via kohteliaisuudet ovat hermoille! Ne tekevät ihan yhtä elähdyttävän vaikutuksen kuin ilmaiset fosferinepullot köyhälle, ankarasti työskentelevälle taiteilijalle. Ajatteletteko todenperään, että jalkani ovat niin pienet kuin väititte, Top?»

»Kyllä, niin ajattelen», vakuutti Top. »Ne ovat pienet. Molemmat jalkanne yhdessä vastaisivat parhaiksi yhtä miehen jalkaa.»

»Eihän!»

»Niin varmasti, Lil —»

Samassa auto pysähtyi.

12

Top laskeutui kadulle ja tarttui tytön käteen, pieneen, lämpimään, pehmeään, rusentuvaan. Se tuntui häviävän olemattomiin, se käsi. Tuntui samanlaiselta kuin olisi ottanut käteensä pienen, sametinpehmoisen, lämpimän nokkahiiren. (»Kiitos, mylord», sanoi autonohjaaja, kohauttaen lakkiaan.)

Neiti Mourne kiitti: »Kas niin! Kiitoksia hyvin paljon siitä, että olette tällä tavoin huolehtinut minusta ja tuonut minut kommelluksitta kotiin. Ettekö tule hetkiseksi sisälle kaupunkiasuntoomme? Gertrude ja minä poltimme kaikki savukkeenne, tiedän sen. Tulkaa sisälle täyttämään kotelonne, kumppani, tulettehan?»

»Kiitos», vastasi Top, »tulen».

13

Kun Top astui tytön asuntoon, joka oli pohjakerroksessa, lehahti häntä vastaan tytölle ominainen tuoksu, joka oli syöpynyt kaikkeen, niitä hän käytti tai mihin hän koski, gardenian, hierontaspriin ja ihojauheen haju.

Asunto oli täyteen sullottu, mutta silti siron naisellinen komero. Kaikesta huokui eräänlaista väriaistia, »tehoa». Siellä oli hilpeän värisiä, paperisia lampunvarjostimia, räikeän koreita pieluksia, omituisia, täytettyjä tai posliinisia eläintonttuja. Vihreä, espanjalainen, ruusukuvioinen shaali oli nakattu puolittain peittämään lattialla viruvaa isoa kasaa repaleisia nuottivihkoja. Oikeastaan oli kaiken verhoksi viskattu jotakin. Eikä yksistään se antanut huoneelle köyhyyden ja väliaikaisuuden leimaa. Kaikki tuolit olivat »parittomia». Tuo kirkas maalaus oli amatöörin käsialaa. Samoin oli laipion syvän sininen liimaväritys, kuten Top huomasi. Nuo mustan ja kellan kirjavat silkkiset pieluspeitteet, epäili hän, pitivät koossa laajassa sohvassa olevia pieluksia. Iltavaippa, kultakudoksinen puoli ulospäin, oli kylpyhuoneeseen vievän oven verhona. Se oli luonteenomainen sillä ammattialalla toimivan tytön huone, jonka jäsenet pitävät kiinni pienistä ylellisyysesineistä, usein ollen vailla välttämättömiä tarpeita.

Silminnähtävästi ei tämä tyttö ollut laulamalla ansainnut niin paljoa kuin onnellisempi Bébé oli ansainnut äänettömällä näyttämönä. Mutta Lilithin tuoksuava huone oli melkein yhtä täynnä hänen omia valokuviaan kuin filmitähden huvila oli ollut; muotokuvia oli uuninreunustalla, pianolla ja vanhanaikaisella sivupöydällä. Siellä oli myöskin näyttamöystävien valokuvia, isoja, taitavasti retushoituja, pahvikehyksisiä, ja niihin oli kirjoitettu: »Kaikkea hyvää, armas», »Kokonaan Sinun», »Sydämellisesti».

»Miltä nämä onkalot teistä tuntuvat, Top?» »Suurenmoisilta», kehui Top.