Part 12
»Asun täällä erään Hippodromessa työskentelevän tytön kanssa. Hän ei ole vielä tullut kotiin; hän menee suoraan tanssimaan, vanha yöpöllö», puheli Lilith, pitäen yllään turkiksensa ja tilavan päällysvaippansa (huone tuntui kolealta), mutta ottaen hullunkurisen hattunsa pois päästänsä.
Hatuttomana hänen pieni, lyhyttukkainen päänsä oli kiiltävän ruskea, ylt’yleensä teennäisten kiharoiden peitossa.
Hän ojensi kättänsä, jonka kynnet olivat suipot ja rusottavat kuin kaunokin terälehdet. Top luuli sitä poistumiskäskyksi ja tarttui käteen.
»Mitä nyt, te rohkea, ilkeä mies?» virkkoi toinen nauraen.
»Kuka lupasi teidän pitää kättäni?»
»No, mutta tehän ojensitte sen minulle.»
»Luonnollisesti! Minähän ojensin sen saadakseni kotelonne, jotta voisin täyttää sen.»
»Ahaa!» äänsi Top. »Vain sitäkö se oli?» Top ei ollut vähääkään hämillään.
14
Mutta erään seikan tähden hän tunsi suurta ja yhä lisääntyvää harmia.
Se oli se, ettei Jones ollut mukana.
Kuinka mielellään Top olisikaan suonut Jonesin näkevän hänet täällä, tämän näyttelijättären asunnossa tällä hetkellä! Jones, sen hän tiesi, piti häntä typeränä! Ei ainoastaan jääkalikkana, vaan myöskin koko maailman pahimpana tomppelina naisseurassa. Jones ja hänen kirkassilmäinen sisarensa, rouva Peacock, olivat keskustelleet siitä Thamesin rannalla vietetyn, surkean kurjan pyhänseudun aikana. Siitä Top oli varma. Häntä vaivasi niiden huomautusten arvaileminen, joita he olivat varsin hyvin saattaneet lausua.
»Kelpo poika, tuo Top... Kerrassaan mainio jalkapallo-ottelussa, ihmeellinen työhevonen... Mutta tyttöseurassa! Poika-rukka! Puhutaan hitaista. Etanan vauhdilla häh liikkuisi kuherrellessaan.» (Top tunsi, että niin oli saatettu sanoa.) »Ei osaa virkkaa sanaakaan ja punastelee kuin tyttö!»
Viime aikoina Top oli tosin pannut merkille, etteivät tytöt enää punastelleet. Punastumista ei siihen aikaan kukaan käyttänyt. Ei kukaan muu kuin Top. Eikä hänkään punastellut nyt. Top oli tuskin punastunut koko sinä iltana muuta kuin sen ainoan kerran, jolloin Gertrude oli ilveillyt hänelle morsiamista. Tämä tyttö oli ihan liian siivo pannakseen häntä punehtumaan. Jones ihailisi tätä tyttöä — hän, joka osasi niin hyvin arvostella tyttöjä — tai luuli osaavansa.
Top ei suinkaan ollut varma, että Jones osasi.
Jonesilla oli tapana sanoa, että tytöt olivat »pieniä aivoituksia».
Pyh!
Jones väitti, että jopa vilpittömimmässä, yksinkertaisimmassa, nuorimmassakin tytössä oli vähän sfinksiä.
Hölynpölyä!
Ei tässä tytössä. Kiltti, avoin pieni sielu. Hänen käyttäytymisensä oli hupaista. Puhelutapa luontevaa, ystävällistä. »Te rohkea, ilkeä mies», oli hän nauraen virkkanut. Kuka oli koskaan ennen sanonut häntä, Topia, sellaiseksi? Kaikki muut olivat nimittäneet häntä »pojaksi». Eikö tämä tyttö ollut useita kertoja puhunut »miehestä»?
Niin, Top tunsi menestyvänsä, suoriutuvansa hyvin, onnellisesti.
Tytöt eivät olleet niin varsin pahoja. Mitä vikaa heissä oli? Hän osasi tulla toimeen heidän seurassaan yhtä hyvin kuin Joneskin. Nimittäin jos hänen seurassaan oli tyttö, jonka hän sai itse valita — siinä pykälä. Ei sellainen tyttö, joka hänelle tungettaisiin, kuten se filmitähti, joka ei osannut ratsastaa, tai se huohottava Milo. Tämä tyttö kyllä.
Ja kun hän täysin huolettomasti otti esille kotelonsa, ojensi sen Lil-tytölle ja tarkkaili toisen täyttäessä sitä omilla, mustan ja oranssin kirjavasta lasilippaasta otetuilla savukkeillaan, oli Harry Tophamptonilla se epämääräinen, epäjohdonmukainen, miellyttävä tunne, että hän tosiaankin oli maailmanmies. Usein hänestä ei tuntunut sellaiselta. Hän ei muistanut tunteneensa sellaista koskaan ennen.
»Kas niin!» virkkoi Lil (sievä nimi), napsauttaen kotelon kiinni ja antaen sen takaisin. »Ikävä, että minun täytyy häätää teidät kadulle, Top, mutta karvasta totuutta on katsottava silmiin. Tämä on ainoa huoneeni; tavarani ovat tuossa kaapissa, ja jollette te lähde nyt vilkkaasti, en ehdi pukeutua siksi, kun saattajani tulee minua noutamaan.» »Niin! Olette oikeassa!» vastasi rauhallinen, hillitty maailmanmies Harry Tophampton. »Minä poistun siis. Hauskaa iltaa!» »Näkemiin!» toivotti tyttö. Taaskin sujahti rusentuva käsi Topin kouraan. Äkkiä Topista alkoi tuntua surkealta että hänen oli nyt lähdettävä! Hän olisi osannut puhua tälle tytölle; hänellä olisi ollut hyvin paljon sanottavaa —hänelle!
Samalla hetkellä näytti sama ajatus välähtävän myöskin neiti Mournen mieleen.
»Sääli, että minun on tällä tavoin ajettava teidät pois, Top, koska olisin mielelläni suonut teidän näkevän minut uudessa, liekinvärisessä tanssileningissäni, johon aion pukeutua. Se on minusta hyvin onnistunut. Eräs harhautunut mies vakuuttikin minun näyttävän siinä 'jumalallisen viehkeältä’ — älkää naurako! Mutta —»
»Kuulkaahan! Tiedättekö mitä?» pääsi Harry Tophamptonilta äkkiä ja odottamatta. »Tahtoisin mainita teille — minäkin aion tässä kuussa pitää tanssiaiset.»
»Niinkö?» ihasteli Lil. »Tanssiaiset omasta kohdastanne. Kuinka viehättävästi tehty! Tanssiaiset? Tuleeko niistä suuret kutsut?»
»Kyllä. Nimittäin — niin arvelen», vastasi Top. (Vielä hän ei ollut kuullut yksityiskohtia isoisänisältä, joka oli määrännyt nämä tanssiaiset järjestettäviksi.) »Tuletteko te sinne, Lil?»
»Teidän tanssiaisiinneko? Oi! Onko tarkoituksenne ilmoittaa aikovanne pyytää minua?»
»Olen jo pyytänyt teitä», vakuutti Top. »Tuletteko.»
»Milloin ne ovat?»
»Yhdeksäntenä päivänä.»
»Minun onnenlukuni. Kuinka kiltisti tehty. Kyllä... Niin kovin mielelläni, Top... Merkitsen sen muistiin.»
»Hyvä!» huudahti Top niin innostuneesti, että kaikilta niiltä, jotka olivat nähneet hänet St. Clairien luona, olisi mennyt silmät levälleen ällistyksestä. »Olen kovin mielissäni siitä, että teidän sopii tulla. Mikä onni! Kirjoitan teille, missä ne pidetään» (sitäkään ei tanssiaisten isäntä vielä tiennyt), »ja kaikesta muusta sellaisesta».
»Kiitoksia _hyvin_ paljon!» sanoi tyttö hilpeästi. »Odotan Sitä.»
Hän kallisti tekoaaltojen kaunistamaa päätänsä sivulle ja silmäili Topin poikamaista kouraa, joka yhäti piti hänen pehmeitä sormiaan lujassa otteessaan.
Top oli unohtanut sen! Tytön sorrmien vähäinen liikahdus hänen kädessään muistutti hänelle siitä. Hän hellitti heti otteensa ja sanoi reippaasti uudelleen jäähyväiset.
Ripeästi hän kääntyi ovea kohti.
15
Tyttö oli seisonut Topin takana, ja hänen vapaa kätensä oli ollut uuninreunustalla vähäisten maljakkojen, pienten norsujen ja posliinikissojen seassa.
Samassa Top odottamatta näki, että — vaikka hän ei ollut huomannut tytön liikkuvan — Lilith seisoi hänen ja oven välissä.
Tyttö oli siinä katsoen Topia silmiin. Hänen pieni päänsä oli kallellaan, hänen tavattoman isoissa silmissään väikkyi hymy tahmeiden, mustien ripsien lomitse.
Hänen silmänsä nauroivat, mutta hänen äänensä oli juhlallinen, pilkallisen juhlallinen, kun hän lausui ponnekkaasti: »Oletteko varma, ettette unohda kutsua minua, Top?»
Top aikoi vastata: »En tietenkään! Mitä ihmettä tarkoitatte tuolla puheella? Varmasti en unohda.» Tai jotakin sentapaista.
Silloin se tapahtui, se ytimiä värähdyttävä, henkeäsalpaava yllätys. Hän oli juuri puhkeamaisillaan puhumaan. Hän oli jo avannut klassillisen Venuksensuunsa.
Mutta heti hän tunsi, että se sulkeutui jälleen, ja sen sulkivat tytön pehmeät huulet.
Hyvin tähdätyllä, hätäilemättömällä ja lämpimällä suudelmalla tuo tyttö, tuo sfinksi, sulki hänen suunsa.
Sitten hän sulki ovensa työnnettyään nuoren Topin lempeästi siitä ulos.
XII luku
Väärä hälytys
1
Portailla Top seisoi — tai pikemminkin pyöri.
Hänen silmiensä edessä häämötti Lontoon katuiamppuja sadepisaroiden muodostaman helmiverhon lävitse. Hänen korvissaan kaikui tuon nuoren naisen kuiskaus: »Hyvää yötä, te herttainen olento!» Hänen huulillaan tuntui kestävä lämpö, tiukasti takertuva gardeniantuoksu, tytön hyväilyn yhäti värähdyttävä hurma. Ja hänen sydämessään tulvi sekavana myllerryksenä ennen tuntemattomia ajatuksia. Hänen vaistonsa nukkuivat vieläkin; mutta liikutaanhan unissakin. Ajatukset olivat ristiriitaisia, kiistelivät ja kirkuivat.
Kääntäessään päällystakkinsa kaulusta pystyyn Top taaskin palautti mieleensä, ettei suuteleminen ole näyttämöväestä sen kummempi kuin kädenpuristus.
Hän päätti, ettei hänkään pitäisi sitä sen enempänä.
Mutta sittenkin....
Ensimmäinen
2
Top ajatteli sitä pikku tunneille saakka.
Hän ajatteli sitä herättyään. Useita kertoja sen yön kuluessa hän kysyi itseltään: »Minkä tähden se tyttö suuteli minua?»
No niin, minkä tähden hänen ei olisi pitänyt sitä tehdä, jos hän piti hänestä, Topista? Hän oli luonnollinen pikku olento.... Hän oli näyttelijätär.... Top oli ollut koko illan hänen seurassaan.... Saattanut hänet kotiin.... Hän oli hyvästellessään suudellut Ericiä, Gertruden puolisoa.
Vaikka Top olikin kokematon, käsitti hän kuitenkin, ettei se suudelma ollut samanlainen.
Mitä tyttö oli sillä tarkoittanut?
Äkkiä hänen mieleensä johtui — niin — oliko hän luullut Topin mielivän —?
Minkä tähden hän ei sitten sitä mielisi?
Eikö hän ollut etsimässä tyttöä? Eikö hän nimenomaan etsinyt sievää tyttöä? Avioliiton tarkoituksessa?
Entä sitten? Mitä vikaa tässä tytössä oli?
Mieltyneenä, hurmaantuneena Top taaskin näki tytön kasvot huoneensa pimeydessä. Isot, kirkkaat silmät, kaarevat, tulipunaiset huulet, jotka olivat suudelleet häntä.
Niin, Lilith oli hyvin sievä. Hän ja Top olivat joutuneet yhteen kuin tulipalossa. Sitten hän oli suudellut Topia.
Se oli kovin yksinkertaista. Ihan selvää. He menisivät kihloihin. Hän kertoisi isoisänisälle, saisi rahat haltuunsa, järjestäisi serkkujensa asiat — sijoittaisi tämän tytön itsensä jonnekin, johonkin taloon, otaksui hän (koko tämä osa oli hyvin hämärää), ja niin se sitten olisi, ja Jumalalle kiitos sitten! Top voisi rauhallisin mielin jälleen syventyä insinöörintutkintoihinsa ja silloin tällöin tyynesti ja levollisesti pelata jalkapalloa. Hieman rauhaa, juuri sitä Top kaipasi. Rauhaa ja hiljaisuutta. Niin, nyt hän nukkuisi.
3
Hätkähtäen herättyään hän huomasi aatoksiensa pyörivän tämän Lilith-tytön ympärillä.
Rauha ja hiljaisuus tuntuivat tuskin olevan Tilin luonteen pääsävel.
Mutta sittenkin! Kaikki epäilemättä muuttuisi hänen jouduttuaan avioliittoon.
Vihdoin Top nukkui.
4
Seuraavana päivänä tuli jo varhain aamulla keskeytys hoppuiluun (jos Harry Tophamptoniin nähden voidaan puhua hoppuilusta). Ei tullut kysymykseenkään mennä vieraisille kenenkään nuoren naisen luokse, ei hänen oman makunsa eikä isoisän maun mukaisen.
Topilla oli toinen, pitkäaikainen sopimus; hänen oli mentävä viettämään sunnuntaipäivä eräiden ihmisten luona Newhavenin lähistöllä. He olivat Topin omaisten vanhoja perheystäviä. He olivat tunteneet Topin jo hänen poikavuosinaan, ennenkuin lähtivät pois Australiasta. Heidän nimensä oli Morse. Perheen isä oli Topin kummi. Topin äiti oli kirjoittanut pojalleen ja kehoittanut häntä käymään kummiansa katsomassa. Siten oli asia. Sellaisia suhteita ei sopinut rikkoa tyttöjen eikä muun sellaisen vuoksi. Missään nimessä Top ei voinut sitä tehdä eikä tehnyt.
Hän nousi Victoria-asemalta lähtevään yhdeksän ja kolmenkymmenen junaan, matkusti tuulisella etelärannikolla olevalle isolle talolle ja nautti täysin siemauksin lyhyestä vierailustaan Morse-ystaviensä luona.
Sana »ystäviensä» tarkoittaa _miespuolisia_ ystäviä.
Sillä siellä ei ollut ainoatakaan naista. Ei hameenlievettakään koko talossa. Ei siskoa. Ei äitiä. Ei tätejä. Ei naispuolisia serkkuja. Ei edes palvelijattaria. Entisiä sotilaita taloustöissä. Isä oli ollut maanviljelijänä Australiassa ja halusi nyt kokeilla, millaisia tuloksia voitaisiin saavuttaa meijeritalouden alalla Englannissa. Molemmat pojat olivat koko joukon vanhempia kuin Top ja olivat olleet mukana sodassa. Australialaisen armeijan upseereista on väärin selostettu lauselma; nämä Topin ystävät hokivat sitä yhtenään, sovittaen sitä itseensä. He väittivät jonkun brittiläisen aliupseerin — yksikään brittiläinen aliupseeri ei myönnä juttua todeksi, mutta itsepintaisesti sitä kerrotaan — uljaita merentakaisia upseereitamme arvostellessaan lausuneen: »_Kelpo kumppaneita, muita mahdottomia seuramiehiä_.»
»Kelpo kumppaneita», huudahtivat Topin ystävät nytkin rientäessään portille häntä vastaan. He olivat paitahihasillaan ja kädet kyynärpäitä myöten mullassa. »Mutta seuraelämässä mahdottomia, eivät voi edes pudistaa kättä!»
»Mitäs te nyt hommaatte?» tiedusti Top kehuvasti. Vilkaistuaan toisten olkapäiden ylitse hän oli jo oivaltanut, mistä oli kysymys. Kelpo kumppanit ja heidän isänsä olivat uutterassa työssä, raivaten uutta tenniskenttää rakennuksen kupeelle.
5
Top riisui takkinsa, kiskoi irti kauluksensa, hellitti housunkannattimensa, kiersi paidanhihansa ylös, lainasi pitemmaltä kelpo kumppanilta vyön ja parin vanhoja kenkiä ja ryhtyi innokkaasti tekemään »hiukan ruumiillista työtä» kuten isäntäväki sanoi.
Top raatoi ja kaivoi useampia tunteja kuin yksikään ammattiliitto olisi sallinut; hän mätti tonnimääriä etelärannikon multaa toiseen paikkaan.
Kylpien kunniallisessa hiessä, hengittäen keuhkojensa pohjasta, huohottaen ja virnistellen Top pyyhki otsaansa; hän upotti vaaleat kasvonsa isoon, hopeiseen maljaan (jonka isännän toinen poika oli saanut palkinnoksi kuulantyönnöstä), ja elämä tuntui hänestä hyvältä, paremmalta kuin hän muisti sen milloinkaan tuntuneen.
»Asia on niin, että kaupungissa muuttuu niin vietävän veltoksi», valitti uurastava vieras katkerasti australialaisille ystävilleen.
Harmistuneena Top silmäili kämmeniään, joihin työ oli nostattanut rakot. »Totisesti minua kiukuttaa tällainen veltostuminen. Olen muuttunut ihan vennoksi.»
»Maltahan toki; minä en niin sanoisi, Top; pian saamme nähdä.»
6
Kun pimeä kattoi heidän työmaansa, siirtyivät kelpo kumppanit vieraineen ladosta tehtyyn, tilavaan, miesmäisesti kalustettuun arkihuoneeseen. He työnsivät isot, kolhiutuneet, nahkapäällyksiset nojatuolit seinämille ja käärivät matot kokoon. Sitten Top otteli nyrkkeilykintaat käsissä ensin toisen, sitten toisen pojan kanssa.
Ei; Morset _eivät_ totisesti olisi väittäneet, että Top oli käynyt vennoksi.
7
Eivätkä he olisi myöntäneet Topin menettäneen ruokahaluaan hänen syödessään illallispöydässä liharuokia ja juodessaan teetä monta ammeenkokoista kuppia. Tällainen oli hänestä ihanteellisen hauska sunnuntai eikä suinkaan sellainen kuin hänen vierailunsa St. Clairien luona.
8
Erinomaisesti vietetty päivä päättyi soittoon ja lauluun.
Talon toisella pojalla oli banjo. Toinen kelpo kumppani soitti hyvin pianoa korvakuulon mukaan.
Paitsi kaikkia laulujaan oli Top tuonut pillinsä taskussaan. Kajautettiin repäisevä laulu toisensa jälkeen. _»Mitä eversti sanoi adjutantille?» »Tuhka tuhkaksi, tomu tomuksi», »Kun kuolen, älkää mua haudatko», »Pitkä, pitkä polku», »Picardien ruusut», »Torvensoittaja, mitä puhallat nyt?» »Poissaoleva», »Kunnes»_.
Mitään ei puuttunut. Keskustelu oli tarpeeton. Eikä mitään puheltukaan. Myöhään, hyvin myöhään kajahteli soitto huoneessa. Kauan se kaikui näiden kolmen miellyttävästi väsyneen, perin tyytyväisen nuoren miehen korvissa.
9
Vasta sitten, kun tuhka oli kopistettu viimeisestä piipusta ja kun he kaikki marssivat yläkertaan makuulle, muistivat kelpo kumppanit, että iänikuinen leikkisä kysymys oli vielä jäänyt tekemättä nuoren Tophamptonin härnäämiseksi.
»Oletko jo suunnitellut avioliittoa, Top?» »Kenties», urahti Top.
Sinä yönä hän nukkui sikeästi kuin kaimansa.
10
Seuraavana päivänä Top lähti varhaisella junalla takaisin Lontooseen ja meni suoraa päätä South Kensingtoniin opistoonsa. Siellä hän huomasi tekevänsä koko opiskeluaikansa parhaan työpäivän. Hän tunsi olevansa kaikin puolin parhaassa kunnossaan, vastaavansa kokonaista joukkuetta Joneseja.
Kun Top näki nuoren Jonesin — muuten Jonesin, joka juuri äsken oli palannut vietettyään taaskin pyhänseudun St. Clairien luona, Jonesin, jonka napinlävessa oli myöhäinen ruusu ja kasvoilla samanlainen ilme kuin kissalla sen äsken syötyä kanarianlinnun — työntyi hänen mielensä etualalle jälleen asia, joka puuhaisan sunnuntaipäivän ajan oli ollut tungettuna kauas takalistolle. Ajatus siitä tytöstä, joka oli suudellut häntä kahta päivää aikaisemmin.
Niin, kyllä...
»_Hän_», tuumi Top.
11
Hänen mieleensä tulvahtivat muistot’ Lilith Mournea’ nuorta näyttelijätärtä ympäröivä lämmin, ystävällinen ilmakehä. Hullunkurinen hattu teennäisten kihara-aaltojen verhona. Suuret silmät. Pysty nypykkänenä. Pehmeät, kaarevat, tulipunaiset huulet. Lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu, jota oli huokunut sen tytön turkiksista, käsistä, hiuksista ja pehmeistä huulista, kun tyttö oli suudellut häntä.
Ne eivät olleet epämieluisia, ne muistot. Päinvastoin.
Topin, kokemattoman, mieleenkään ei johtunut ajatella suutelemista minään taiteena. Soittoa on luonnollisesti harjoitettava, ennenkuin nekään, »joilla on korva», pystyvät tarjoamaan toisille nautintoa soitollaan. Maalaamista on opiskeltava niidenkin, »joilla on värisilmää». Runoilu, kuvanveisto, hienojen koruompelujen sommittelu kaikki ne vaativat taipumuksia. Ja vaikka aloittelijalla onkin taipumuksia, ei hän silti vielä ole taiteilija.
Mutta sittenkin — sittenkin monet ihmiset luulevat, ettei tämä lainkaan sovellu armasteluun. Sen saa »suorittaa miten tahansa». Siitä kyllä selviytyy. Ajattelemista se ei kaipaa. Ajattelua tässä asiassa on pidettävä moitittavana, halpana, alentavana, henkisen alamittaisuuden merkkinä, puutteellisen sivistyksen jätteenä. On parempi, paljoa parempi (joidenkuiden mielestä) olla lainkaan välittämättä elämän siitä puolesta.
Me emme tunnu olevan samanlaisia kuin muinaiset kreikkalaiset, pakanat, jotka nähtävästi jakoivat aikansa tasan uimakylpyihin ja armasteluun. Missä he ovat nyt? Otaksuttavasti juuri kaikki ne kylvyt tuottivat turmion Kreikalle ja Roomalle. _Miksi_ peseytyä usein, jollei tunneta sen tarvetta? _Miksi_ muuttaa puhtaat vaatteet yllensä useammin kuin kerran viikossa? Miksi vaivautua huuhtelemaan jauhetta pois kasvoista iltaisin? Kaksi kylpyä päivässä? Heikontava tapa! Tuoksuista hiusvettä ja tiheää tukanpesua... Miksi huolehtia? Mitä tulee hyväilyjen tutkimiseen... pois se! Nämä puritaanit ovat sellaisen yläpuolella! Sopii _syödä_ sipulia, jos mieli tekee, hetkistä aikaisemmin vaikka Ranskan taitavin kemisti uhrasi kuukausimääriä keksiäkseen sen hajuveden oikeat sekoitussuhteet, jolle on annettu tuo suloinen nimi »Le Moment Aprés» Ranskalainenko? Tietysti! _Vain_ turhamaiset ihmiset saattavat ajatella, että on otettava kaikki, mikä kukkien tuoksussa on suloista, kudoksessa hienoa, sävelessä pehmeää ja rytmillistä, kaikki, mikä on lämmintä, raikasta, ja liitettävä kaikkien niiden suoma nautinto ihmishyväilyn hurmaan... Niin nämä muut ihmiset ajattelevat.
Ja siitä syystä Englanti, tämä meidän Englantimme on niin paljoa proosallisempi, kolkompi, ummehtuneempi, niin paljoa ikävämpi kuin se on tarkoitettu olemaan. Täällähän ilmestyy vain silloin tällöin, siellä täällä joku synnynnäinen rakastaja tai joku järkevä nuori nainen panemaan vastalauseensa — ja heti ovat ihmiset heidän »niskassaan»!
Tätä omalaatuista teoriaa kannatti Lilith Mourne, tyttö, jonka koko elämänsuunnitelma oli yhtämittaista peseytymistä, ihonhoitoa, pukeutumisoikkuja, äänen hiveleviä soinnahduksia. Se oli hänen teoriansa, mahdollisesti tuiki väärä ja hylättävä. Älkää sitten välittäkö siitä mitään, pitäkää sitä vain eräänlaisten tyttöjen kuvaavana piirteenä. Minä vain esitän sen teille sellaisenaan.
Palatkaamme siihen nuoreen mieheen, jonka elämään hän viimeksi oli osunut.
Top aprikoi (ei ensimmäistä kertaa): »Mutta minkä tähden se tyttö suuteli minua?... Minkä tähden hän ei odottanut, että minä olisin suudellut häntä?»
Sitä olisi tyttö kyllä saanut odottaa!... Odottaa odottamistaan, kuten Top, rehellinen sielu, suoraan tunnusti Mutta nyt olikin tyttö katsonut parhaaksi itse hoitaa tämän asian. Hyvä juttu. Se säästi paljon aikaa, joka muutoin olisi tuhlautunut. Kenties kuukausia. Joka tapauksessa viikkoja. Epäilemättä tanssiaisiin saakka.
No niin, ja nyt hän ajatteli sen toistakin hyvää puolta — tämä työnsi syrjään isoisänisän lempitytön, voimisteluopistossa opiskelevan nuoren Venuksen.
»_Hän_», mietti Top. »Hyvä Jumala!»
Äärettömän paljoa hauskemman näköinen oli se tyttö, jonka Top oli itse valinnut. (Nyt hän jo kuvitteli, että Lilith oli hänen oma valitsemansa tyttö.) Ja myöskin vartalo paljoa kauniimpi. Ei niin _roteva!_ Top muisti tarinan amerikkalaisesta matkailijasta, joka Louvressa oli huudahtanut: »Jos tuo on Milon Venus, niin suokaa anteeksi!»
Jos se tyttö oli hengittävä Milo, niin Top pyysi anteeksi ja vetäytyi loitolle. Eikä hän nyt myöskään mielinyt lähteä käymään Hannanien luona.
»Hyvä juttu», ajatteli Top.
Varmasti voisi hän taivuttaa isoisänisän yhtymään mielipiteeseensä tässä asiassa, tuumi Top (optimisti). Vanhus olisi hyvillään siitä, että pojassa alkaisi näkyä hieman aloitekykyä; niin, juuri sitä tarvittiin. Niin, hän oli puhunut Topille sensuuntaista.
No niin, tämä olisi hänelle mieleen.
Opistosta lähdettyään Top aikoi tyhjentää matkalaukkunsa, peseytyä, sukia tukkansa ja mennä isoisänisän puheille heti ja voitonriemuisesti.
»No mm, sir», sanoisi hän. »Luulenpa, että minulla on uutisia teille. Luulenpa voivani vakuuttaa löytäneeni tytön!»
12
Rouva Mundyn asunnon ovella hän seisahtui avain kädessään.
Sillä hän oli kuullut takaansa portailta kiireisiä askelia ja huudahduksen: »Odota minua!» Ääni oli Gertruden, joka taaskin saapui äidin luokse jollekin asialle.
»Kas vain, Top! Yksinkö? Ilman turkiksia? Ilman ihania ystävättäriä? Oi, enkä minä ole nähnyt sinua lauantain jälkeen kyselläkseni sinulta siitä. Kerrohan», pyysi serkku, »miten tulit toimeen Lilithin kanssa saattaessasi häntä kotiin».
»No, sangen hyvin», vastasi Top empimättä. »Minä pidän Lilistä.»
Nyt avasi Gertrude suunsa. Mutta Top kävi arkailematta asiaan käsiksi ja jatkoi: »Hän on minusta ensiluokkainen tyttö.»
»Niin. Ole sinä turvallisella puolella, Top; kulje virran mukana», virkkoi Gertrude, tointuen nopeasti. »Kaikki pitävät häntä ensiluokkaisena, ja niinpä hän on, Jumala häntä siunatkoon! Satutko ehkä pitämään häntä sievänä, Top?»
»Kyllä, kyllä pidän. Miten niin? Etkö sinä pidä?»
»Minusta se tyttö on ihmeellinen», vastasi Gertrude kaksimielisesti. »Entä mitä muuta? Kerrohan!»
»Mitä minun pitäisi kertoa?»
»No niin, oliko hän sinusta — epävarma tyttö?»
Top pysähtyi avain lukkoon pistettynä.
»Ei. Minkä tähden sellaista kyselet?» (Epävarma Top olisi pikemminkin nimittänyt häntä varmaksi.) »Kuinka kummallista puhetta!».
»Niinkö?» Huvitettuna Gertrude silmäili kookasta miestä. »Kaikki muut väittävät niin.»
»Ketkä kaikki?»
»No kaikki miehet, jotka ovat hänet kohdanneet. _Minun_ puolisoni väittää niin; Eric aina sanoo, että Lil on 'niin epävarma pikku pahus’. Ja kuitenkin Eric tunsi hänet, ennenkuin hän meni teatterikouluun. John ajattelee niin; kaikki lankomme ajattelevat niin. Henry ajattelee niin. No niin, Henryllä on täysi syy ajatella niin!»
»Kuka on Henry?» tiedusteli Top.
»Mitä? Eikö hän puhunut sinulle Henrystä?»
»Ei. Luultavasti ei. Kuka hän on?»
»Henri on se mies, jonka kanssa hän aikoo mennä avioliittoon.»
13
Top seisoi liikkumattomana kuin Belvederen Apollo ja hiuksia ja vaatteita lukuunottamatta hyvin samannäköisenäkin.
»Etkö tiennyt hänen aikovan naimisiin, Top?»
»En... Millainen hän on, se mies?»
»Kauhea. Voi, hyväinen aika, kauhea! Minusta nimittäin, mutta 'mikä mistäkin pitää' tietystikin.»
»No niin», virkkoi Top hyvin hitaasti. »Jos hän on niin perin paha —»
Gertrude katsahti häneen nopeasti. Tällä kertaa hänen suunsa oli vain puolittain naurussa. »Top. Tarkoitatko: Jos hän on niin perin paha, niin minkä tähden ei minun sopisi yrittää syrjäyttää häntä?’ Sitäkö tarkoitat, Top?» »Miksi en voisi tarkoittaa?» vastasi Top. Hän puhui jurosti ja lehahti sitten niin punaiseksi, että se näkyi selvästi, vaikka hän seisoikin selin valoon päin.