Part 13

»Voi karitsa-parkaani, kuinka huonosti sinä tunnet meidän Lihamme!» pahoitteli Gertrude sydämensä pohjasta. »Hän on hurjasti rakastunut Henryynsä, hurjasti rakastunut, silmittömästi! Yhtä hyvin voisit koettaa erottaa Romeota ja Julieta toisistaan. Ikävä, poika-rukka, jos tunteesi ovat sellaiset, mutta niin on asia! Top, maitahan, kunnes tapaat Henryn; sitten oivallat, kuinka tuiki toivotonta on yrittääkään saada hajalleen sitä liittoa... Menemmekö sisälle tänä iltana?»

Väistyen syrjään Top päästi Gertruden astumaan huoneistoon, rouva Mundyn makuukamariin, ja tapansa mukaan huudahtamaan: »Äiti, kuulehan! Unohdinko tänne —»

14

Tyhjentäessään matkalaukkuaan (ei uutta, siannahkaista mestariteosta, vaan hyvin vanhaa laukkua, jonka hän oli ottanut mukaansa etelärannikolle) Top pohti ymmällä. »Mutta minkä tähden tyttö sitten suuteli minua? Haluaisin tietää, minkä tähden tyttö tuli ja suuteli minua — jos — jos hän ei tarkoittanut sen jatkuvan sen pitemmälle.» Kuvitelkaa, kuinka sekavina tunteet myllersivät pojan sydämessä, kuinka tärisyttävää se oli! Hän oli loukkaantunut ja hämmentynyt; hänen mielensä oli hämmentynyt, ymmällä ja hellä. Hän oli myöskin kiukuissaan. Vasta nyt hän 'voi tajuta, kuinka paljon hän oli pitänyt itsestään selvänä.

Kenen vika se oli ollut?

Minkä tähden Lil oli suudellut häntä?

Minkä tähden hän ei ollut ennen tiennyt, mitä ai tytöt miehille tekevät?

Nuoresta Tophamptonista tuntui ikäänkuin hän olisi ollut syvässä unessa ja joku olisi huutanut hänelle: »Top Top, herää!» Huutanut hänelle, tarttunut hänen olkapäihinsä ja saanut hänet, jos kohta ei ‘täysin valveille, ainakin liikkumaan, ainakin tajuamaan, missä hän oli (jossakin lämpimässä, ystävällisessä ympäristössä, jossa tuntui hunajan ja gardenioiden tuoksu.) Saanut hänet valmiiksi ponnahtamaan pystyyn ja ryhtymään minkäänlaiseen uuteen seikkailuun tahansa. Sitten, kaiken sen jälkeen, tuntui ääni sanoneen: »Ei. Paneudu uudelleen nukkumaan, sinä poika-hupakko! Väärä hälytys. Kaikki erehdystä. Sinua ei tarvita, Top.»

Se pisti. Se jäyti ja pisti.

Hänellä oli ollut oma miehensä koko ajan, sillä tytöllä. Kuitenkin —

»Hyvää yötä, sinä herttainen olento!» oli hän kuiskannut. Juuri siten. Topille!

Oliko se rehellistä, kysyi hän itseltään.

Tietysti, jolleivät nämä näytäntö-ihmiset pidä suutelemista sen kummempana kuin kädenpuristusta. Mutta ei. Se suukko — hyvin suunnattu, hätäilemätön ja tuoksuava, joten hän aina muistaisi sen tuoksun, aina liittäisi sen sellaiseen — se suukko ei ollut kädenpuristuksen tapainen. Topin sai peitota, jos se oli. Ihan toisenlainen... Top ei ehkä tiennyt paljoa, mutta sen hän tiesi. Se ei ollut rehellistä. Se ei ollut oikein!

Kuta enemmän hän sitä aprikoi, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen harminsa. Syvällä hänen sydämessään oli tunne, että hän oli aikonut mennä uudelleen käymään sen tytön asunnossa heti tavattuaan isoisänsä.

Nyt hän ei voinut. Mitä varten hän olisi mennyt? Myöskin se toinen miekkonen saattaisi olla siellä.

Entä _hän_? Oliko tyttö ollut rehellinen häntä kohtaan? Se ei ollut oikein; se oli kokonaan väärin... Koneellisesti hän purki laukusta pyhäiset matkatavaransa, yhäti hautoen harmiaan — joka siihen saakka oli ollut melkein tuntematon tunne tälle kookkaalle, hyväluontoiselle nuorukaiselle.

Aikonut mennä tytön luokse — hän oli aikonut mennä. Olipa hänen tehnyt mielensäkin sinne, tämän Lilithin luokse. Sen hän tajusi. (Mutta hän ei käsittänyt sitä, minkä hänen nuori ystävänsä Jones, papinpoika, olisi osannut hänelle ilmaista — nimittäin sitä, ettei tytön nimi ollut pelkästään Lilith, vaan myöskin nainen, villikissa, herättäjä, sytyttäjä!)

Hän tajusi ajatelleensa Lilithiä, jopa ajatelleensa, että hän taaskin, kohottaisi kasvojaan samoin kuin oli tehnyt sinä iltana.

»Suuteli minua», äänsi hän nyt perin rajusti — »ja sai minut pitämään siitä.»

15

Nöyryytettynä, ärtyneenä ja äkeissään poika mietti: _»Jos tytöt ovat sellaisia, pysyn minä_ heistä erossa —» Sillä nyt Topista tuntui, että ihanteellisin tapa elää olisi olla enää virkkamatta mitään ainoallekaan tytölle koko elämänsä aikana. Topista tuntui, että hänen teki mielensä suoraapäätä palata ystäviensä luokse Newhaveniin ja siellä, talossa, jossa ei näkynyt edes palvelijattaren esiliinan lievettä, pelkästään miesten joukossa, tenniskentän valmistajain ja nyrkkeilijäin miesseurassa, unohtaa, että koko maailmassa oli tyttöjä. Selkkausten kutojia he olivat. Epävarmoja, sfinksejä. Olentoja, joiden sanat ja teot viekoittelivat miehen ajattelemaan. Oliko se rehellistä? Oliko se? Se oli perinpohjin väärin, sen hän tunsi. Mitä he sillä tarkoittivat? Mitä hyvänsä he tarkoittivat, se oli perin luihua, niin Topista tuntui.

Toiseksi Topista tuntui, että nyt ei ollut paljon väliä sillä, kenen kanssa hän menisi naimisiin ja miten hän kohtelisi vaimoaan. Siihen saakka hän oli (hämärästi) ajatellut, että kun hän löytäisi täydellisen tytön, olisi hiukan karkeata häntä kohtaan mennä avioliittoon sillä tavoin, vain kymmenentuhannen punnan vuositulojen, Gertruden velkojen, Marjonen pikku pojan tähden, Helenin tanssiharjoitusten ja kaiken muun semmoisen vuoksi... Hieman karkeata ketä tyttöä kohtaan tahansa! Mutta nyt Topista tuntui: vähät tytöistä; mikään ei olisi liian karkeata heitä kohtaan! »_Valtaa heidät nuorina, kohtele heitä karkeasti ja ime heidät pian kuiviin_!» Siltä tuntui Topista. Hänestä tuntui, että se oli heille oikein, tytöille!

Toisin sanoen, Topilla oli _tunteita_.

Ja se oli alku.

16

Yhäti pettyneenä ja ärtyneenä poika tuskin tiesi, minne meni.

Jalat veivät hänet arkihuoneeseen.

Ja siellä Top tapasi Helen-lapsosen istumassa pöydän ääressä, tuuhea tukka kallistuneena loputtoman pitkän, vaaleanpunaisen silkkisukan puoleen — sukiksi Top niitä luuli, mutta itse asiassa ne olivat Helenin ihonväriset tanssitrikoot, joihin ilmestynyttä reiän alkua hän huolellisesti parsi.

Ennenkuin Top aavistikaan, huomasi hän ensi kerran Mundyillä asuessaan äkkiä joutuneensa riitaan tuon lapsukaisen kanssa.

Se alkoi seuraavasti.

Hän tuli arkihuoneeseen, ja ennenkuin tiesi, mitä aikoi virkkaa — ehtimättä sanoa »Hyvää iltaa» tai »Hei vain Helen» tai jotakin sensuuntaista — hän kohotti vaaleata päätänsä ja nuuhkaisi kuin hirvi. Ihan vaistomaisesti hän nuuhkaisi.

Terävästi hän kysyi: »Mitä hajua sinä nyt olet hankkinut?»

»Hajua?» Nostaen tuuheata tukkaansa Helen katsahti Topiin ikäänkuin olisi luullut hänen olevan hiukan sekaisin. Kenties hän sillä hetkellä olikin. »Hajuako, Top?»

»Niin.»

Ihan selvästi oli hänen sieraimiinsa osunut näkymätön, lämmin tuoksahdus, josta ei voinut erehtyä ja joka leijaili huoneen ilmassa hänen ja hänen nuoren serkkunsa välillä. Ja sen tuoksun hän muisti eikä voinut sitä ikinä unohtaa.

»Minussa ei ole mitään hajua, Top», vastasi Helen, liikahtaen ja oikaisten joustavaa vartaloaan. Tänä iltana hänen yllään ei ollut se puku, jota Top nimitti »nauha-asuksi» — tarkoittaen verrattain kömpelötekoista leninkiä. Hän oli puettu lyhyeen, tyttömäiseen, ruskeaan silkkileninkiin, jossa oli aistikas poimuhame, ja kapea, siron suorana riippuva pusero. Hänen rinnassaan, lähellä olkapäätä, oli neulalla kiinnitetty kukkakimppu. Siinä kuussa oli muodikasta käyttää olkapään kohdalla tekokukkia, viiruista kameliaa, oranssinväristä kehäkukkaa, jonka ylöspäin käännetty varsi oli kierretty hopeapaperiin, litteää, punaista samettiruusua.

Mutta Helenin rinnassa oli oikea gardenia.

17

Gardenia! Yksi Euroopan neljästä voimakastuoksuisimmasta kukasta. Valkoinen hyasintti, valkoinen nikotinia, hajuruusu — niiden tuoksu on väkevämpi, huumaavampi, suloisempi kuin lukemattomien frangien arvoiset, pulloihin pannut tuoksuvalmisteet. Suloisemmin kuin mikään muu tuoksuaa viekas gardenia — kuten Lilith Mourne otaksuttavasti tiesi sekoittaessaan Cotyn _»Gardeniaa» »Chypre»_hajuveteen, jonka lemu muistuttaa lämmintä hunajaa. Gardeniantuoksu leijaili huoneessa kuten ilmaan viskattu tuoksuserpentiini.

Ja ajatella, että niin vähäinen seikka oli kuin heinäsuovaan pistetty tulitikku. Kuka olisi uskonut Topin (joka tavallisesti oli perin hyväsävyinen) äkkiä puhuttelevan Heleniä niin töykeästi? Heleniä, joka ei edes ollut kiusoitellut häntä! Heleniä, joka istui tuossa niin kultaisena, sangen kotoisesti parsien tanssitrikootaan! Heleniä, joka ei ollut millään tavoin ärsyttänyt häntä!

18

Gertrudehan aina viittaili olevansa Topin lempiserkku. Itse asiassa Top piti Mundy-perheen jäsenistä eniten Helenistä, nuorimmasta lapsesta.

Kukaan ei olisi aavistanut sitä sillä hetkellä, jolloin Top tiedusti:

»Mistä olet tuon saanut?»

»Minkä?» Tyttö vilkaisi gardeniaan, valkeaan, pehmeäteräiseen tähteen, jonka varsi oli vaarallisen lyhyt ja joka ei näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta muratinvihreitä lehviänsä vasten, mutta oli suloinen, suiolsempi kuin yksikään ruusu. Tuon kukanko? Sitäkö tarkoitat?

»Niin.»

Helen katsahti serkkuunsa, näytti siltä kuin hän olisi tuntenut muutoksen. Jos huoneessa olisi ohut joku tarkkailemassa, olisi hän nähnyt, että Helenin kasvonilmeet vaihtuivat nopeasti kuin lepattavat liekit.

Niistä kuvastui hämmästystä. Niistä säihkyi hilpeätä vallattomuutta. Sitten näytti siltä kuin hänen kirkkaat silmänsä tähyilevinä, yhä tähyilevinä... olisivat nähneet kaukaa ensimmäisen vilahduksen jostakin häntä kohti tulevasta juhlakulkueesta.

Epäillen hän levitti silmiään. Ihan äkkiä hän sitten muuttui perin sävyisäksi.

Yhäti hän istui pienen, ruskean kissan tavoin lyhyessä, ruskeassa silkkileningissään gardenia rinnassaan.

Veikeästi kuin seitsenvuotinen tyttölapsi hän virkkoi isolle serkulleen: »Oikeastaan, jos sinun _täytyy_ tietää kaikki, sain tuon kukkasen tänään iltapäivällä ollessani huveissa.»

»Oletko ollut huveissa?»

»Kyllä, olen... Mutta kuulehan! Miksi puhelet, ikäänkuin olisi rikos minun olla ulkosalla?» kummasteli Helen lievään, järkevään vastustavaan sävyyn (johon oli sekoittunut veitikkamaisuutta samoin kuin huoneen ilmaan oli sekoittunut tuoksua). »Enkö minä saa silloin tällöin käydä kaupungilla?... Etkö sinä itse ole aina ulkona, Top? Olet aina juoksussa, tapaamassa uusia nuoria naisia, joiden kanssa menisit kihloihin.... Minkä tähden en minä saisi kohdata ihmisiä? Enkö saisi koskaan nauttia edes teekutsuista, koska työskentelen hirveän ankarasti balettikoulussa?»

»Kuulehan — kuka sellaista on väittänyt?»

»Niin, sinun sävysi.»

Ikäänkuin ei olisi kuullut hänen sanojaan Top nyökäytti klassillista päätänsä tytön rinnassa olevaan kukkaan päin ja toisti: »Kuka sinulle tuon antoi?»

Hitaasti pujottaen neulansilmään ihonväristä silkkilankaa nuori tyttö ajatteli ääneen: »Minkä tähden minun pitäisi kertoa Topille, jollen halua?» Heti hän lisäsi: »Sain sen eräältä mieheltä, jos sinun täytyy se tietää.»

»Mieheltä?» Topin sävystä soinnahti maailman kaikkien vanhempien veljien suuttumus heidän puhutellessaan nuorempia sisariaan, joiden he epäilevät rohkenevan kasvaa täysi-ikäisiksi. Tähän miesäänten kuoroon liittyi vielä yksi ääni — Top ei tuntenut, mahdollisesti Helenkään ei tuntenut sitä ääntä, jolla Top kertasi: »Sait sen eräältä _mieheltä_?» (Topilla oli ihan järjetön tunne, ettei sekään ollut rehellistä. Mikään ei ollut rehellistä.) »Mikä on sen miehen nimi?»

»Smith», vastasi Helen enkelimäisen suloisesti, »herra Smith».

Yhäti samaan harvinaiseen, käskevään tapaan Top tiedusti: »Entä mikä mies hän on?»

19

»Hän on hyvin kiltti mies», vakuutti Helen, sujautellen neulaansa. »Käyttäytyy niin kiltisti.» Hän loi neulannopean vilkaisun Topin ukkoskasvoihin. »Tämä oli hänen napinlävessään. Ja kun minä sanoin pitäväni gardenioista, irroitti hän sen siitä ja antoi sen minulle. Herttaisesti tehty, eikö ollutkin? Hänen sisarensa Poppy Smith on balettikoulussa. Nyt on Poppyn syntymäpäivä, ja hän järjesti kutsut tilavaan atelieriin, jossa tanssimme. Kemut oli pidettävä iltapäivällä, ja senvuoksi hän piti teetanssiaiset. Madame itse, venäläinen tanssijatar, koulun perustaja, oli siellä puoli tuntia! Kaikki tytöt olivat saapuvilla ja myöskin joitakuita heidän poikiaan', kuten he nimittävät heitä. Ja heidän veljiään. Siellä oli hyvin hauska. Minusta se oli viehättävää.»

Osaako kukaan kuvitella, minkä tähden nämä viattomat ja hupaiset pikku kutsut harmittivat Topia?

Topia ne harmittivat. Nämä kekkerit, siltä Topista tuntui, eivät olleet rehellistä peliä. Helenin lievät huomautukset... jostakin syystä eivät nekään olleet ihan paikallaan. Jostakin syystä ei mikään ollut oikein.

Top nähkääs oli äkäinen, kuten mies, joka on kolhaissut päänsä liian matalaan ovenkamanaan ja jonka tekee mieli paiskata ovea.

»Etkö sano olevasi hyvilläsi, koska minulla on ollut hauska, Top?»

»Mitä se minuun kuuluu?»

»Oi, ei kerrassaan mitään, ei tietenkään. Minusta vain tuntui siltä.»

»Haluaisin ainoastaan tietää —»

»No niin, mitä?»

»Niin, tietävätkö _h&_?» kysyi Top, nyökäyttäen päätänsä rouva Mundyn makuuhuoneen seinään päin.

»Äitiäkö tarkoitat?» tokaisi Helen, avaten kirkkaat silmänsä levälleen. Jostakin syystä Helen tuntui tänä iltana paljoa vanhemmalta kuin tavallisesti. Tuossa uudessa leningissään hän näytti täysikasvuiselta tytöltä — mikä oli ihan väärin - ja hänen äänensäkin soinnahti varttuneemmalta. »Luonnollisesti äiti tietää!»

»Minkä tähden 'hm’... ja — niin, minkä tähden mulkoilet kukkaani, ikäänkuin se oli voihin lentänyt hyttynen?»

»Tietääkö hän _senkin_?» tiedusti Top, yhäti tähystäen kukka-pahaa.

Ärsyttävästi Helen virkkoi: »Väliäkö sillä?... Miksi minun pitäisi vastailla uteluihisi, kun sinä olet noin —»

»Noin millainen?»

»Mahdoton; olet mahdoton tänä iltana, Top. Puhelet minulle ikäänkuin olisin pieni lapsi ——»

»No, sinähän olet lapsi», keskeytti yksikolmattavuotias.

»Miksi muuksi sinua voisi sanoa?»

20

Helenin pehmeille kasvoille levisi puna, ja hänen äänes tään soinnahti kiukun häive.

»Lapsiko? Eivät kaikki niin ajattele. Vain sinä ajattelut niin, koska olet serkku — etkä ole edes serkkukaan. Pikku serkku, etäinen — vaikka miksi sotkea sanaa _etäinen_, koska et koskaan tunnu pysyvän etäällä», kiivasteli nuori tyttö, jonka sisu äkkiä kuohahti kuin kiehuva maito ja jota halutti olla karkea, »eikä sinun tarvitse esiintyä minulle ankarana veljenä. Top, vaikka minulla ei olekaan veljeä... ei se, missä käyn ja kenen seurassa olen, koske rahtuakaan _sinuun_.... Minkä tähden juuri tänä iltana olet saanut sellaisia ajatuksia päähäsi, sitä en totisesti käsitä! Ja», lisäsi hän äänensä äkkiä tukahtuneesti värähtäessä, »jos sinun täytyy tietää kaikki asiani, kerron sinulle vielä muutakin, sen, että menen viidentenä päivänä teatteriin saman kiltin miehen seurassa, Top.»

»Niinkö, vai menet?»

»Kyllä, menen. Ja jos se minua huvittaa, ripustan ylleni gardeniakiehkuroita, jotta muistutan Nelsonin patsasta ja sallin hänen viedä minut huveihin kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena ja yhdeksäntenä päivänä.»

»Et», pisti Top väliin hieman kostonhimoisesti, »yhdeksäntenä».

»Niinkö? Miksi en yhdeksäntenä? Miksi tehdä ero yhdeksäntenä, sanohan?»

»Sinä iltana», selitti Top, yhäti yhtä kostonhimoisesti, »ovat minun tanssiaiseni».

»Vai niin? Arveletko siis, että siinä on pykälä. No, mutta minä en niin arvele; en usko tulevani sinun tanssiaisiisi, Top.»

Top tuijotti hölmistyneenä nuoreen tyttöön, joka uudelleen kumartui työnsä puoleen. Mika Heleniin oli äkkiä mennyt? Miksi hän äkkiä alkoi vihoitella hänelle, Topille? Minkä tähden hän äkkiä kieltäytyi tulemasta hänen tanssiaisiinsa, joihin hänen kaikki serkkunsa luonnollisesti saapuisivat? Helenkö ei? Helen, joka oli juuri äsken ilmaissut, kuinka suuresti hän nautti sellaisista?? Helenkö ei tulisi _hänen_ tanssiaisiinsa?

Hän pamautti: »Sinun on tultava!»

»'On tultava’? Kuinka viehättävä sanontatapa! Ihan kuin hovikutsuissa tai jotakin sentapaista. Mutta enpä taida tulla sittenkään.»

Hän puhui nopeasti... mutta epävarmasti ikäänkuin olisi lukenut lauseita kirjasta, jonka sisältö hänestä tuntui epäilyttävältä. »Olen melkein varma, etten voi tulla... Oikeastaan alkaakin minusta nyt tuntua ihan varmalta», lopetti Helen, ääni hiukan värisevänä, mutta hyvin lujaan, »että _minä en ole siellä_. Siellä on yllin kyllin väkeä ilman minuakin. Olen pahoillani, Top, kovin pahoillani, mutta niin on asia, etten voi tulla niihin sinun tanssiaisiisi »

»Tee, kuten haluat», vastasi Top, ja seuraavalla hetkellä palasivat rouva Mundy ja Gertrude huoneeseen ja näkivät Topin valitsemassa kirjoja hyllyltä leveät hartiat käännettyinä Heleniin päin, joka istui ison ompelukopan ääressä, hilpeästi hyräillen jotakin säveltä parsiessaan tanssitrikootansa, samalla kun takkatuli loi huoneeseen lepattavaa hohdetta.

21

»Pieni, onnellinen perheryhmä; miellyttävä, kotoinen kohtaus», huomautti Gertrude »Mutta kuulkaahan, ihmiset! Ennenkuin lähden, on minun lausuttava teille pieni verraton, ranskankielinen Laulu, jonka Eric eilen kuuli; Topin se on suorastaan opittava. Niin sopiva! Se alkaa:

Oh prenez pour mari_ un joueur de RR Roogbee —

Sinun sopii kääntää se:

Kullakses, kenties, kaappaa Rugbyn mies —

Me arvelimme, että Topin olisi _ihan_ paikallaan laulaa sitä omalle — Hei! Mihin Top on pujahtanut?

»Ulos!» jyräytti asunnon ovi.

XIII luku

Tanssiaiskutsut

1

Enää oli tanssiaisiin ainoastaan kolme päivää» mainioihin, suurenmoisiin tanssiaisiin, joilla juhlittaisiin Harry Tophamptonin yhdettäkolmatta syntymäpäivää.

Nämä tanssiaiset olivat myöskin isoisänisän puuhailun päävaikutin.

Ei ainoakaan värähtelevä, krinoliinipukuinen, ensi kertaa seuraelämään valmistautuva neito, ei yksikään Thackerayn aikainen, tyttärelleen puolisoa etsivä äiti ole omistanut niin paljon huolta, ajattelua ja intoa tanssiaisten valmisteluihin.

Ei kukaan tuhlari, joka ei erota toisistaan kahdenkymmenen shillingin seteliä ja puolen pennyn postimerkkiä, ole milloinkaan ollut avokätisempi kuin tämä iäkäs saituri, herra Horace Mundy, kun alettiin neuvotella westendiläisen hotellin johtajan kanssa. Hotellin tanssisali, Ludvig neljännentoista kuosinen, vastaanottosali ja illallissali tilattiin yhdeksännen päivän illaksi, eikä isoisänisä vähääkään nurkunut hintaa.

2

Valmisteluihin ottivat osaa hänen perheensä kaikki jäsenet, muiden muassa tai onko meidän sanottava: ensi kädessä? loordi-vainajan melankolinen, mutta moniystäväinen palvelija.

Sen lisäksi, että Hendersonilla oli lukemattomia »ystäviä» vaatetuksen, kudosteosten, jalokivien tukkumyynnin ja hienojen nahkateosten aloilla, kävi nyt selville, että hänellä oli ystävä myöskin viinikaupan alalla.

Viinit eivät luonnollisestikaan sisältyneet kolmekymmentäviisi shillingiä henkeä kohti maksavaan illalliseen, ja sen vuoksi Hendersonin «ystävä» huolehti viineistä.

Hendersonin »viineistä huolehtivalla» ystävällä oli ystävä hienojen helyjen alalla. Tämä ystävä se hankki päähineet, paperiset hirvenpäät ja kukonheltat, sateenkaaren värisen pallorykelmän, pienet torvet, viheltimet, kirskuttimet ja viirit, kaikenkarvaiset, silkkipaperiset liput ja serpentiinit, kaikki moniväriset, meluisat lastenlelut, joita nyt pidetään sopivina täysikasvuisten tanssiaisia varten.

Vielä löytyi eräs Hendersonin ystävä, joka oli tärkeä henkilö hienojen kirjepaperien alalla. Tämä ystävä se hankki kortit, joihin painettiin kutsu (Tanssiaiset klo 9.30 — 3. Pyydetään vastausta.) ja niihin sopivat kuoret.

3

Gertrude sommitteli vierasluetteloja, kirjoitti sisariensa avustamana kortteja ja osoitteita ja lähetti kirjeet runsaasti kolmellesadalle henkilölle, joiden seuran suomaa huvia herra H. M. Tophampton »pyysi».

Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, olisi kiihkeästi halunnut olla mukana juhlan keittiöpuolessa. Hän oli kirjoittanut hotellin johtajalle useita tuiki kohteliaita kirjeitä — saamatta vastausta — mutta sittenkin hän olisi halunnut olla mukana.

Phyllis, neulankäyttelijä, touhusi uutterasti, tehden kaikenlaisia korjauksia ihan huimaavan kalleihin pukuihin, joita hän ja hänen sisarensa juhla-iltana käyttäisivät. Niin, kerrankin nuoren elämänsä aikana he olisivat kauniisti, jopa ylellisesti puetut — kukaan ei olisi kyllin tyly moittiakseen heidän pukujansa liiallisiksi. Sillä siitä huolimatta, ettei isoisänisä ollut hiiskunut mitään Mundyn tyttärien tanssileningeistä, vaatetettaisiin heidät silti kuin kedon liljat. Mutta lainattuihin terälehtiin. Tämän suruttomien parven jäsenet, joiden kanssa Gertruden Eric oli ihan yhtä maata, olivat äskettäin pukeutuneet uusiin asuihinsa.

Ennenkuin heidän vanhat tanssiaisleninkinsä pantiin syrjään, arveltiin, ettei olisi pahaksi viettää vielä yksi ilta kaupungilla. He kävivät herra Bruce Winstonin ja madame Ospovatin »luona»; kaunista väkeä! — ja yhä riemuisia ihojauhekuoresta ja pitkään ikään viittaavista, teatterimaisista maaliläikistä huolimatta. Vaivaloisen runsas valikoima Gertrudelle, Tossielle, Marjorielle, Phyllisille ja Joanille. (Ei Helenille. Helenillä oli jo uusi leninki, se vaalean harmaa, poimutettu georgettensa, jossa hän oli ollut teatterissa Poppy Smithin ja Poppyn veljen kanssa.)

Rouva Mundyn olisi oltava virallisena emäntänä. Mustaan puettuna, pehmeä, harmaa tukka muovattuna korkeaksi, espanjalaisella kammalla kiinnitetyksi laitteeksi, olisi rouva Mundyn kädessään vanhanaikainen viuhka seisottava vastaanottohuoneessa Topin rinnalla lausumassa vieraat tervetulleiksi sitä mukaa kuin hotellin hovimestari heidät ilmoittaisi.

(Niin ja niin monta guineaa vaati hovimestari siitä työstä. Mutta koska isoisänisä ei olisi ollut oma itsensä, jollei hän kuluihin nähden olisi ollut valmis nielemään kameleja siivilöidäkseen tällaisia pieniä hyttysiä, oli hän heti kivenkovaan vastustanut tätä menoerää, vaatien miestä tyytymään yhteen guineaan.)

Teatteritoimistossa työskentelevälle Gertruden Ericille oli annettu mieluinen tehtävä valita molemmat jazzisoittokunnat; hän oli päättänyt tilata »Kakofoni»-joukkueen ja »Tornado»-kymmenikön.

Mary, Mundyjen pieni palvelijatar, kulutti kenkiensä pohjat juostessaan asioilla.

Rex, Marjonen pikku poika, liimasi postimerkit kirjekuoriin.

Lyhyesti sanoen, kaikki Topin sukuun liittyvät henkilöt olivat osaltaan mukana.

Vielä yhdellä henkilöllä oli osansa — josta kukaan ei uneksinutkaan.

Hau oli ainoa henkilö, joka ei puhunut tanssiaisista mitään.

4

Entä puhuivatko — muut? Eivätkö he puhuneet! Vaikka nuori Tophampton eläisi paljoa vanhemmaksi kuin isoisänsä oli, ei hän ikinä unohtaisi lörpöttelytulvaa rouva Mundyn huoneistossa sinä sunnuntaina — tanssiaisten edellisenä sunnuntaina.

Rouva Mundyn kodikas, joskin ahdas arkihuone suorastaan uhkui tanssisalin tuntua; nauru oli hilpeämpää, äänet kimeämmät, sutkaukset kerkeämmät ja keskustelu kaikin puolin vuolaampaa kuin tavallisesti, kun serkukset tavattoman innostuneina lyijykynineen, ja papereineen hyörivät tanssiaiskutsujen vastausluettelojen kimpussa.

»Tuskin ainoatakaan epäystä!» riemuitsi Tossie, silmäillen laatimaansa nimiluetteloa. »Tuletteko, ettekö, tuletteko, ettekö, tuletteko tanssiaisiin? Kaikki, jotka olemme pyytäneet, ovat mielihyvin valmiit saapumaan! '_Majuri, rouva ja neiti Hannan ovat riemukseen saaneet kutsun_.' Mitä väkeähän _he_ lienevät?»

»Hengittävän Milon perhe!»

»Hattu pois päästä, niin! En muistanut. Suosittu vieras. Mutta hänestä ei ole käytetty liikanimeä. Tuleeko hänestä Venus Tophampton? Isä ja äiti tulevat otaksuttavasti tarkastamaan? Minkälaisiahan he lienevät? Oletko nähnyt heitä, Top?»

»En», urahti Top sopestaan. jossa hän istui, poltellen piippuaan, puolittain selin näihin uutteriin ja suriseviin mehiläisiin päin.

Marjonen John ilmoitti tietävänsä jotakin Hannaneista, jotka olivat tehneet kauppoja hänen esimiehensä liikkeen kanssa. Hannan-vanhus oli palvellut Intian armeijassa, ja hänellä oli liikanimenä »Kurppa». Ei välittänyt koko maailmassa muusta kuin cairnilaisista ja airedalelaisista koiristaan; kumma, että oli malttanut suostua lähtemään niiden luota kokonaiseksi illaksi; olisi onni, jollei hän toisi niitä kaikkia muassaan tanssiaisiin!

»_Herra R.W. Jonesilla on ilo saapua»_, luki Tossie. »Samoin myös '_herra Smithillä’, ‘herra Robinsonilla, 'herra Brownilla’, ‘herra IVhitellä’, ‘herra Greylla_ — mitä miehiä nämä koreat herrat ovat?»

»Opistokumppaneitani», mutisi Top.