Part 14
Luetteloaan tarkasteleva Gertrude oli alkanut laulaa:
»Kainous vikani on, ja sen syy, se on tutkimaton. Olin eilen kutsuilla, naisien seurassa —»
»_Joitakuita_ naisia, joiden kanssa saamme seurustella, meillä _on_», keskeytti Gertruden Eric. »Tuohan Lilith Mourne kaksi kokonaista kaunotarkuoroa —»
»'_Neiti Bébé St. Clair saapuu_’ — tuokohan hän mukaansa sen valonheittäjämiehen?»
»Entä elävä veistos —»
»Järjestystä, järjestystä! Reistraattorilla ja hänen vaimollansa ’_on ilo saapua_' — viisikymmentäyksi, viisikymmentäkaksi —»
»‘_Herra Tom, herra Dick ja herra Robert Morse saapuvat_ — ahaa, nämäkö ovat ne Topin newhavenilaiset jörriäiset?»
»'_Herra Henry Allerton_ — tietysti! Hän on Lilithin ainoa rakastettu. Mitä hän puuhaa, Gertrude?»
»Mitäkö puuhaa, rakas? Hän pitää Lilithiä aisoissa, ainoa mies, joka on koskaan pitänyt ja pystynyt siihen. Hirveän oppinut! Täynnä kirjoja! Ei romaaneja, sellaisia kuin _Huono hattu_, eikä mitään huvilukemista, vaan kirjoja kirjoista. Juuri se on tehonnut Lil-ystävättärcemme. Hän ei luullut saavansa sitä miestä. Hän itse puhui siitä minulle. Vielä nytkin, kun he ovat jo varmasti kihloissa, antaa Henry hänen olla arvailujen varassa. Sillä tavoin hän pitää Lilithiä aisoissa. Niin se käy, hyvät siskot. Hän _pitää_ aisoissa.»
»Varmaankin hän tekee jotakin muutakin elääkseen?» virkkoi Joan.
»Niin, tietysti. Kirjoittaa teatteriarvosteluja _The Watcheriin, The Sunday Splashiin ja The Logiin_. Ensi-illassa on mahdotonta olla osumatta vastakkain Henryn kanssa, joka murhaavasti pälyilee katsomoon Lontoon isoimpien silmälasien lävitse.
Miksi silmäsi ihanat piilotat luureunaisten kuiden taa?
Minä ihan läähätän odottaessani näkeväni Henryn tanssiaisissamme —»
5
»Tanssiaisissamme?» mietti Top, äänettömänä hoputtaen tuhkaa piipustaan. »Heidän tanssiaisissaan?»
Olivathan kutsut joka tapauksessa Topin!
Topiahan pidettiin isäntänä, vaikka kestityksen maksoikin isoisänisä.
Oliko Top isäntä?
Minkä tähden?
No niin, senvuoksi, otaksui hän, että se oli hänen syntymäpäivänsä — että hän yksikolmatta vuotta takaperin oli ollut pieni, parkuva olento, vastasyntynyt lapsi, pienempi kuin Phyllisin Bubbles.
Mokoma ajatus!
Nyt Phyllis luki ääneen vielä puoli tusinaa nimiä, kaikki ihan outoja tälle täysi-ikäiseksi tulevalle nuorelle miehelle, joka aikoi pitää nämä tanssiaiset.
»_Rouva Peacock_'», lisäsi Phyllis. »'_Neiti Maud St. Clair_' — onko hän viehkeimmän vaaleaverisen kaunottaren sisar?»
»Serkku.» Top muisti hänet taannoisen pyhänseudun ajalta.
Alistuvasti Top ajatteli: »No niin, koska Liliä ei voi kosia, mitähän jos yrittäisin filmitähteä?»...
6
Serkut lörpöttelivät edelleen.
»Samppanjaa? Luottamusvanki numero yhdeksänkymmentäyhdeksän. Tarkoitan Hendersonia.»
»Tuleeko isoisänisä tanssiaisiimme vai eikö?»
»Ihan hänen tapaistaan tietenkin tulla ja kilpikonnan tavoin laahustaa huoneessa —»
»Hänhän sittenkin kaikki maksaa!»
»Tossie, lainaa minulle kynääsi!... Kaksisataa kaksikymmentäneljä — kaksisataa kaksikymmentäviisi... St!»
»Enemmän isoisänisän tapaista olisi pysyä poissa! Yhtä ominaista hänelle olisi istua jääkylmässä huoneessaan yhden ainoan kynttilänpätkän valossa ja lähettää Henderson joka minuutti tänne soittamaan hotelliin. Mihin saakka pääsin? Kaksisataa kolmekymmentä —»
»Vieläkin enemmän isoisänisän tapaista on pitää koko perhettä jännittyneenä odottamassa, mitä hän nyt tekee! Totisesti toivoisin Gertruden pysyvän hiljaa ja -»
Gertrude kajautti vanhan balladin:
»Oli juhlijat hilpeitä, kauniita, sali valoa tulvillaan —»
»Missä on se liuska? — kuusikymmentäneljä.»
»Ja joukossa nainen värjötti — hän kaunehin kaiken maan!»
«— maailman huonoimpia tanssijoita, mutta meidän täytyy —»
»On elo hällä kova ja ankara tuon vanhuksen vaimona. Myi kauneutensa kullasta —»
»Gertrude, etkö voi lopettaa ja laskea, kuinka monta sinulla nyt on?»
»— no niin, ja sitten tulee Esme, Enid —»
»Vieläkö postimerkkejä?»
»— Doris, Pam —»
»Kaksisataa neljäkymmentä —»
»Ja kaikki Graysonin tytöt.»
»Neljäkymmentäviisi — neliäkymmentäkuusi —»
7
Toisten lavertaessa alkoi Top (äänettömänä polttaessaan) ihan vakavasti ja tunnollisesti keskittää ajatuksiaan siihen tyttöön, neiti Bébé St. Clairiin.
»Niinpä niin, mitä hänestä on sanomista? Eikö hän, Top, saattaisi osua huonompaankin kuin palvomaan Bébéä?»
Top ei tietysti ollut nähnyt häntä taannoisen pyhäseudun jälkeen; mutta eikö suhteita sopisi uudelleen solmita?
Bébé oli kiltti lapsi, olipa hän vaikka millainen tähti ja olipa valokuvia vaikka kuinka paljon. Hän oli kiltti lapsi — ja hänellä oli yllin kyllin puuhaa omissa tehtävissään, joten hän ei olisi Topin vastuksina. Se olisi mainio asia; _hän ei olisi läheisyydessä_ puolta aikaa. Ja se oli Topista suuri hyvä puoli vaimossa. Ja lisäksi kaikkiin näihin Doriseihin, Enideihin, Pameihin, Maudeihin, Doreeneihin ja Esméihin verrattuna, joiden nimiä nyt rapisi huoneessa kuin konfetteja, mutta joista hän ei ollut ennen kuullut mitään, tämä Bébé tuntui Topista ihan vanhalta, hyvältä tutulta. Top tunsi olevansa jo ihan tottunut häneen. Olihan hän estänyt tytön katkaisemasta niskaansa; se oli murtanut jään. Hän oli ollut siellä — Bébén kotona.
Koska kerran tämä isoisänisän vietävänmoinen suunnitelma oli toteutettava, niin —
»_Polvistus sievimmälle_!» Taivaan kiitos, yksi vastuunalaisuus otettaisiin pois Topin hartioilta, jos hän kosisi neiti St. Clairia. Hänen ei tarvitsisi arvostella kuka _oli_ kaunein. Se oli jo tehty hänen puolestaan. Top saattaisi astua maailman eteen vierellään tyttö, jolle virallisesti oli annettu nimitys »Kaunein»!
8
Puheensorinaa: »kaksisataa yhdeksänkymmentäkahdeksan —»
»Enemmän tyttöjä kuin miehiä.»
»Turkanen! Se ei kelpaa... Ericin on hankittava lisää.»
»Olet oikeassa. Meidän on saatava tanssiaisemme onnistuneiksi tai sorruttava huimaaviin ponnistuksiimme!»
»Kolmesataa —»
9
»Oi, rakkaat ystävät! Minä ihan elän sitä varten!» huoahti Gertrude sydämensä pohjasta. Kallistaen tuoliaan taaksepäin hän ojensi kätensä tumman, tuuheahiuksisen päänsä yläpuolelle ja lausui viehättyneenä: »Mitä puuhaisan, työteliään elämämme varrella muuta vielä sattuneekaan, olemme saaneet pitää yhdet, jumalalliset, kalliit kutsut. Sitä ei kukaan voi meiltä riistää! Oi kuinka minä odotan yhdeksättä päivää!»
Kaikki he (paitsi Topia) odottivat yhdeksättä päivää.
XIV luku
Syntymäpäiväjuhla
1
Ja vihdoin — mutta sittenkin ihan liian pian! oli yhdeksäs päivä, tanssiaisten päivä, päivä, jonka merkiksi nuori Tophampton olisi halunnut pystyttää mustan hautakiven.
Koko päivän Top teki työtä tiukasti, mutta innottomasti opistossa. Aikaisin hän palasi kotiin Oxfordin alueelle. Hän salli Hendersonin palvella itseään, pukea hänet hännystakkiin, sitoa hänen kaulanauhansa, tehdä hänen jakauksensa, järjestää hänen ulkoasunsa. Top söi aikaisen päivällisen eräässä rauhallisessa ravintolassa South Kensington-aseman läheisyydessä erään opistolaiskumppaninsa seurassa, joka ei voinut saapua Topin tanssiaisiin, koska hänellä oli aikaisempi sopimus mennä teatteriin.
Top kadehti sitä miestä.
Hyvissä ajoin Top lähti hotelliin. Hän astui eteiskatokseen, asteli loivia, paksumattoisia portaita myöten marmorihalliin, jonka seinät välkkyivät; tuikeasti hän tähyili virkapukuisia palvelijoita, ikäänkuin he olisivat olleet vartijoita vankilassa, jossa hänen olisi kärsittävä kuritushuonerangaistus.
Sitten hänen oli, kuten hänestä tuntui, tuntikausia hermostuneena vetelehdittävä käytävissä, pukuhallissa, tupakkahuoneessa, seurustelusalissa, ennenkuin koitti se kohtalokas hetki, jolloin hänen vierautensa piti saapua.
2
Arvokkaan näköinen, pieni, mustiin puettu rouvashenkilö, jolla oli pehmeä, harmaa tukka, tuli Topin luokse, hymyili ja sanoi arkaillen: »Oletko valmis, poika-kulta?» Top hätkähti ja silmäili tulijaa tuokion, ennenkuin oivalsi, että puhuja oli hänen virallinen emäntänsä. Hän ei ollut aavistanut rouva Mundyn voivan näyttää niin komealta.
»Haluatko cocktailin?» ehdotti hän epätoivoissaan.
»Kyllä. Kiitos», vastasi rouva Mundy yhtä epätoivoisena. »Minun lienee se juotava. Tue minua. Top! Me taidamme molemmat olla sen tarpeessa.»
He nauttivat cocktailinsa.
Ja sitten —se tuntui käyvän yhdessä minuutissa —olivat tanssiaiset alkaneet, huoneet olivat muuttuneet valoisiksi ja välkkyviksi kultaluoliksi, Tornado-kymmenikkö puhalsi ja paukutti ensimmäisen foxtrotin säveltä. Tanssiaiset olivat alkaneet; vieraita saapui.
3
Heitä tulvi pataljoonittain portaista; he pudistivat kättä Topin kanssa, joka seisoi paikallaan, liian naurettavasti muistuttaen Denis Bradleyn ilmoituksen juhla-asuun puettua, nuorta, kreikkalaista jumalaa Tattler-lehdessä.
»Kuinka voitte?»
»Terve vain, vanha veikko!»
»Miten hurisee, Top?»
»Hyvää iltaa, herra Tophampton!»
»Vielä monta onnellista syntymäpäivää!» lisäsi joku humoristi ihmisvirrasta, joka pyörteinä solui Topin ohitse hänen kykenemättä sitä pidättämään sen enempää kuin nauttimaan juhlasta, kuten nämä muut näyttivät nauttivan.
Yhäti heitä tuli. Parvittain outoja nuoria naisia ja vielä oudompia nuoria miehiä. Sitten tuttuja kasvoja tuntemattomien leninkien tai juhlapukujen yläpuolella työntyi esille Tornado-soittokunnan rämistäessä säveliään.
»Haloo, Top! —
»Voi, lienen ollut kalpea, hymyillen vaikka katsoin. Onko osani jo unhola —»
Gertrude! Kaulassaan isoja helmiä ja yllään perin epägertrudemainen leninki sitruunanvärisistä strutsinsulista. Top ei ollut tiennyt, että Gertrudella oli sellaiset polvet ja kuopat lapaluiden kohdalla.
Hän ei ollut aavistanutkaan, että Phyllis, Bubblesin kärsivällisesti ompeleva äiti, saattoi näyttää tuollaiselta varieteevampyyriltä! Hyvä Jumala, millaisen erotuksen leninki ja tanssiaiset saattavat tehdä!
Juhlallisesti, ikäänkuin olisi kohdannut heidät ensimmäisen kerran, Top tervehti vuorotellen kutakin serkkuaan. Ihmeellisten, lainattujen näyttämöleninkien yläpuolella heidän terveet, säteilevät, tyttömäiset kasvonsa eivät näyttäneet kuuluvan heidän vartaloihinsa; he muistuttivat Brightonin aallonmurtajalla otettuja valokuvia, joissa kuvattavien päät työntyvät esiin realistiseen, pahviseen lentokoneeseen tehdyistä aukoista ja istujat näyttävät leijailevan korkealla pilvien yläpuolella.
Muodollisen juhlallisesti Top tilasi tanssit Gertrudelta, Marjorielta, Tossielta, Phyllisiltä ja Joanilta.
Ei Heleniltä.
4
Muodollisesti hän yhdessä heidän kanssaan pahoitteli sitä, ettei Helen-Iapsonen ollut voinut saapua, koska oli balettikoulussa venähdyttänyt nilkkajänteensä.
Helen oli ottanut lainakirjan ja muka paneutunut makuulle; hän näytti kovin väsyneeltä. Aika paljon olikin Helen viime aikoina ollut huvittelemassa.
Syvällä Topin mielessä väikkyi muisto, että Helen oli jo aikaisemmin ilmoittanut hänelle »luulevansa», ettei hän voisi tulla näihin tanssiaisiin.
Oliko tämä kenties sitä? Mutta ehkä se ei ollut.
Joka tapauksessa Topilla oli yllin kyllin muuta ajattelemista, katsomista, ihmettelemistä, kuulemista.
»Felix käydä sipsutti». Soittokunta soitti Viulut värisivät, sello sykähteli; kiihkeästi — miten inhimillisesti — valitti saksofoni.
5
Pian Top tanssisaliin astuessaan huomasi, että tähän hänen täysikäisyysjuhlaansa oli ilmaantunut uusi tekijä, jonka vaikutuksen selvästi tunsi siitä huolimatta, että kirkkaasti valaistun salin täyttivät musiikki, puheensorina, loistavat värit, sinne tänne vilahtelevat tutut kasvot ja ohitse lipuvat oudot hahmot. Se vaikutus tuntui tarttuneen yli kolmisatahenkisen seuran ja pitävän sitä koossa, ja vaikka nyt ei ollutkaan Harry Tophamptonin vihkimätilaisuus, havaitsi hän, että hänellä kuitenkin oli puhemies.
Hänellä oli puhemies, joka tuntui järjestävän hänen puolestaan kaikki, esltteievän nämä tytöt noille miehille, tervehtien näitä toisia, valavan soittokuntaan lisää innostusta, kehoittelevan tarjoiluhuoneessa hyöriviä tarjoilijoita (käyttäen heidän ristimänimiään), näyttelevän pareille tupakkasalonkia ja tarjoilupaikkaa, nauravan, kertoilevan miehille »viimeisiä pörssikaskuja», päästelevän sopivia ihastuksen huudahduksia nähdessään tyttöjen uusia leninkejä, innokkaasti antautuen esiintymään Topin kutsujen sieluna.
Eikö hän ollut menetellyt siten ennenkin? Eikö se ollut hänen osansa elämässä?
Tämä mies oli tietysti Topin ystävä Jones.
»Näiden pitäisi olla Jonesin tanssiaiset», mietti Top tarkkaillessaan Jonesin hiipivää hahmoa ja kiiltävää päätä kun viimemainittu, käyttääksemme Gertruden laulun sanoja, liikkui »naisien seurassa». Totisesti pitäisi näiden olla hänen kutsunsa.»
Sello sykähteli, piano liritteli naurua; saksofonin soittaja sieppasi megafonin ja ilmoitti, että »Felix käydä sipsutti vieläkin» - ja kaiken sen keskellä nuori Jones ihan silminnähtävästi ajatteli, että nämä _olivat_ hänen kutsunsa.
Tanssiessaan ei Top malttanut kääntää katsettaan pois ystävästään. Jones oli ihme. Hyödytöntä oli koettaa olla hänen kaltaisensa. Ihminen joko on tai ei ole sellainen. Top ei ollut. Top saattoi vain tarkkailla, kuinka Jones oli. Äkkiä Top huomasi toisen vilkkaiden walesilaiskasvojen kirkastuvan vielä jonesmaistakin eloisammiksi.
Hänen suunsa avautui lausumaan nimen — koko tämän ajan oli Top itse vakavana pyörinyt erään tyyten tuntemattoman neitosen kanssa, joka näytti unohtaneen ottaa leninkiä unikonpunaisten liiviensä ylle.
No niin, jollei kaikki tämä tanssiminen merkinnytkään Topille mitään muuta, oli se ainakin koko hyvää ruumiinharjoitusta, tuumi hän hajamielisesti, piti miehen kunnossa. Ainakin hän koettaisi sillä tavoin nähdä siitä valoisan puolen, koettaisi olla olematta liian yrmeä.
Heti soiton loputtua ilmestyi hänen luokseen se vieras, josta tanssilla oli niin tyyten toisenlainen merkitys.
»Top, Top! Oi! Minulla on sinulle kertomista! Ja näyttämistä», huudahti ylenmäärin riemastunut Jones. »Kuulehan! Etkö aio toivottaa meille onnea, sinä vanha vei kulta?»
»Onnea —»
»Heräähän toki. Etkö tajua, että ilmoitan sinulle suuren uutiseni heti asian tapahduttua? Keskellä tätä äskeistä foxtrotia hän hyväksyi kosintani. Olen kihloissa, mies. Kihloissa!»
Seinään nojautuneena Top avasi ja sulki suunsa. Hämmentyneenä hän kysyi: »Kenen kanssa?»
»Mitä sinä tarkoitat, kenen kanssa?» ivasi Jones. »Suuri erehdys nimittää häntä puhemieheksi; hänhän oli itse sulhanen. Säteilevänä, toiveikkaana, elämää, aloitekykyä, varmuutta ja intoa pursuavana Jones oli juuri sellainen, jollainen sulhasen pitäisi olla (mutta jollainen sulhanen min harvoin on). »Kenen kanssa saattaisin todennäköisesti olla kihloissa kolmen viimeisen pyhänseudun jälkeen?»
Ilkkuvasti nauraen hän kääntyi tanssikumppaninsa puoleen. Hän veti kädestä esille tämän vaaleaverisen, välkkyvän ja kahisevan kaunottaren, jonka kasvot »kuvastivat» todellista tyttömäistä kainoutta ja hurmaannusta ja jonka vanhanaikaisiin, mutta viehättäviin kiharoihin takana palavat seinälamput loivat sädekehän.
»Herra Tophampton... morsiameni!... Mitä arvelet _siitä_? Miltä sinusta näytämme?»
Sinä iltana hän, Bébé St. Clair, näytti erittäin kauniilta!
Hänessä yhtyivät hänen parhaat filmimuotonsa omassa kodissaan olevan Bébén näköön. Niin, hän oli sellainen tyttö, jota rakkaus kirkastaa, ja nyt oli rakkaus tullut hänelle. Vilpittömästi oli tämä lapsimainen filmitähti rakastunut tuohon sulavaan, mustatukkaiseen, valehtelevaan keltiläiseen, jonka hänelle oli esittänyt Top — ei, ei edes niinkään! — joka oli käyttänyt Topia välikappaleena esittääkseen itse itsensä. William Richard Jones, joka nuoreen Tophamptoniin verrattuna oli mitätön sekä vartaloltaan että kasvoiltaan (luonteesta puhumattakaan), näytti morsiamesta miellyttävän miehekkyyden esikuvalta. Bébé näki hänet sellaisessa valossa — älkää kysykö minulta minkä tähden — hän näki hänet siinä valossa.
Top, jolle Bébé soi lempeän säälivän katseen, sai häneltä yhden tanssin. Mitäpä Top välitti siitä, että hän sai ainoastaan yhden! Mitäpä hän siitä, että hänen paras ystävänsä oli sotkenut hänen kosintansa ja siepannut hänen nenänsä edestä kuningaskunnan ihmeellisimmän, hurmaavimman kaunottaren — kuten nuoren Jonesin toisinto tästä asiasta kuului!
Siihenkö se päättyi? Bébé oli levittänyt vaaleaverisen lumous voimansa muualle? Se kelpasi. Bébéstä ei ollut Topille. Hyvä.
Tai paha... nyt oli etsittävä joku toinen... joku näistä muista tytöistä; täällä oli heitä yllin kyllin pyörimässä välkkyvinä, kultaisina, hopeisen vihreinä, ruusuisen valkeina ja tulipunaisina hahmoina... Runsas valikoima...
Kenties, kuiskutti Topin mielessä heikko toive, kenties he _kaikki_ osoittautuisivat tilatuiksi!
6
Seuraavan tanssin hän tanssi tuoksuvan Lilithin kanssa.
Hilpeästi piano liritti, rummut pärisivät, saksofoni ujelsi, ja koko Tomado-kymmenikkö aloitti myrskyisesti: »Miksi tyttöä suutelin, oi niin, oi niin, oi niin?»
Ihan äsken oli Top ollut hyvin äkeissään tälle tanssikumppanilleen.
Mutta nähtyään hänen seisovan (hentona kuin norsunluinen paperiveitsi, jonka ympärille on kietaistu harsomaista, liekinväristä, turkisreunaista ninonkangasta — ympärillään kaikkien niiden miesten selät, jotka Top salissa tunsi) vastattuaan tämän villikissan hänelle suomaan säteilevään hymyyn, oivalsi Topkin heti, että tavallisen miehen oli mahdoton kovinkaan pitkää aikaa tuntea harmia Lilith Mournea kohtaan.
Hänessä oli jotakin — hänen miellyttävä, lämmin, ystävällinen tuntunsa, Helenin gardeniaa muistuttava tuoksu mikä riisti Topilta aseet. Viimemainittu tunsi antaneensa anteeksi harhauttavan suukon ja kuiskauksen, jotka yöksi, päiväksi ja vielä yhdeksi päiväksi olivat panneet hänen nukkuvat vaistonsa myllerryksiin. Hän oli antanut anteeksi. Lilith ei ollut tahtonut sinä iltana olla epärehellinen.
Näistä teatterilaisista ei se kaikki merkitse sen enempää kuin kädenpuristus, vakuutti Top itsekseen, ja tällä kertaa hän uskoi niin. Poissa oli sytyttävän Lilithin lumoushohde...
Vai oliko se ihan mennyttä? Eikö se aivan tyyten katoaisikaan, niin kauan kuin tuo lämpimän hunajan ja gardenioiden tuoksu Topin mielessä liittyi hyväilyn hempeyteen?
Lil ei ollut häntä varten, jollei hän pystyisi syrjäyttämään toista miestä. Nyt se tuntui Topista merkityksettömältä pikku seikalta; mutta sittenkin —. Miellyttävän ystävällisesti Lil hymyili hänelle, katsellen häntä pitkien silmäripsiinsä lomitse, teki hänen olonsa huolettoman keveäksi, joten hän osasi keskustella!
»Minun on siis onniteltava teitä, olen kuullut.» Top silmäili tyttöä hymyillen, tarttui hänen hentoon käteensä ja solui hänen kanssaan valssin pyörteisiin. »Toitteko nuoren sulhasenne tänne, Lil?»
Ihan sellaiseksi, täysin huolettomaksi maailmanmieheksi Lil saattoi hänet tuntemaan itsensä. Hän kehui, kuinka herttainen »Top-kulta» oli muistaessaan onnitella häntä. Hän osoitti Henryään. »_Tuo_ on Henry — tuolia, ovella —»
Top katsoi huoneen poikki isoa, kömpelötekoista, piirteiltään epäsäännöllistä, terävän näköistä, noin kahdeksanneljättä-ikäistä miestä, jonka pää alkoi olla kalju ja jolla oli kilpikonnanluisilla reunuksilla varustetut, tanssijoihin päin satiirisesti välähtelevät silmälasit.
Kamala, oli Gertrude arvostellut; Top oli yhtä mieltä Gertruden kanssa.
Mutta Topin kainalossa Lilith tanssiessaan leperteli Henryn ihmeellisyydestä, hänen persoonallisuutensa syklooneista.
Niin se siis oli, taaskin; se asia oli selvä!
»Olette hyvin ihastunut, ettekö olekin?» kiusoitteli Top.
»Oi, Top! Ette tiedä, mitä rakkaus _on_! Te ette —»
»Enkö? Selittäkää te se minulle!»
Ikäänkuin troopillisten seutujen hämärässä valaistus äkkiä himmeni rusottavaksi, hämyiseksi hohteeksi; piano äänteli nyyhkyttävästä viulut valittivat vihlovasti; saksofoni pysyi äänettömänä sävelen pehmeästi kohotessa. Soiton seasta kuului Lilithin kuiske:
»Oi, Top-kulta, rakkaus on ihmeellisintä maailmassa!... Kaikki muuttuu niin toisenlaiseksi, kun se on tullut ihmisen elämään. Silloin on hänen ja kaiken muun välissä taikakehä. Hän ei välitä mistään muusta, tapahtuipa mitä tahansa, ei edes teatterista, kunhan _hän_ vain on maailmassa!» jupisi Topin tanssikumppani kiihkeästi — puhuessaan mahdollisesti (melkein) huomaamattaan silmäillen juuri Topia lämpimästi.
Se velho! Jos hänet olisi keskiajalla tuomittu roviolla poltettavaksi, ei hän olisi voinut pidättyä hellästi silmäilemästä hänen ympärilleen sytykkeitä kasaavaa pyöveliä. Kaikkina aikoina on ollut sellaisia naisia. Sellaisia naisia on aina vastakin. Sellainen tyttö oli Lilith Mourne - Ja sellaisena hänen täytyi pysyä.
Mutta silti hän oli järkkymättömästi kiintynyt ainoa rakastettuunsa, Henryyn!
»Hyvä!» virkkoi Top, tarkoittaen kaiken olevan parhain päin.
Mahdotonta on saada tyttöjä luopumaan kiintyneistä rakastajista, joita kohtaan heillä on sellaiset mielipuoliset tunteet...
Säteilevänä Lilith liiteli takaisin Henrynsä luokse.
Top ei ohut kateellinen eikä mustasukkainen.
Niin, tanssittuaan Lilin kanssa nuori isäntä tunsi todella olevansa valmis pitämään hauskaa. Hän — mitä se tyttö olikaan tehnyt? Lil? Ikäänkuin reipastanut ja rohkaissut häntä, ajatteli Top, hypistellen Hendersonin niin taidokkaasti solmiamaa kaulanauhaansa. Hänen kauluksensa ympärille oli kiertynyt smaragdinvihreä, silkkipaperinen serpentiini... Näistä sukeutui aika hupaiset kutsut.... Valot leimahtivat palamaan. Soittokunta alkoi lämmetä. Kakofonijoukkue soitti nyt: »Nyt vien mä tyttöselle kaunihin meloonin.» (Se oli muotisäveliä — unhotettu tämän kirjan ilmestyessä — mutta se oli vuoden tuhat yhdeksänsataa kaksikymmentäneljä syksyisiä säveliä.) Neekerit soittivat haltioituneina, rummut jymisivät miellyttävästi, ja symbalit kalisivat. Kaikki kävi vauhdikkaasti. Kaikki perin onnistunutta, tuntui Topista...
Kunnes —
7
_Sisälle astui_ — se ainoa tyttö, jota Top ei ollut ollenkaan muistanut.
Hän saapui hyvin myöhään pienen, ketunnäköisen miehen ja lyhyen, pyylevän rouvasihmisen seurassa.
Heidän välissään kohosi hän kirkaspäisenä ja kauniina. Hän oli pitempi kaikkia muita tyttöjä ja pitempi kuin varsin moni salissa oleva mies. Klassillinen, yksinkertainen vaatteus toi esiin hänen vartalonsa kaikki kaarevat, veistoksen kaltaiset muodot; valkea, pehmeiksi laskoksiksi taipuva kreikkalainen asu sopi hyvin hengittävän Milon verhoksi.
»Hän on kasvanut!» mietti tyrmistynyt Top. »Sitä ei olisi hevin uskonut mahdolliseksi... Hän _on_, tulimmainen... Tyttö on kasvanut!»
Velvollisuutensa mukaisesti Top eteni sinnepäin pitkin seinänvierustaa. Hänen tanssitettavansa oli kadonnut; omituista, kuinka monet hänen tanssitettavistaan olivat jättäneet isäntänsä yksin! — Phyllis ei ollut tanssinut hänen kanssansa... Velvollisuutensa mukaisesti Top meni tämän sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittaisen tytön luokse, tarttui hänen isoon käteensä ja hymyili väkinäisesti vastaukseksi hänen sydämelliseen, syväsointuiseen tervehdykseensä: »_Kas_ näin! Tuntui siltä kuin emme ikinä pääsisi perille. Ensin juna-vintiö myöhästyi tuntikausia, ja sitten sai auto-kekkula seistä —» Top esiteltiin hänen äidilleen ja isälleen.
Isoisänisä oli muuten kuvitellut, että Hannanit olivat mallikelpoinen pari, ruumiillisesti moitteeton.
Mikä harhaluulo!
Marjorien isä, majuri, oli englantilais-intialainen, vieläkin ruskeamman keltainen kuin näyttämöillä esitetyt Intian englantilaiset. Laihan vartalonsa ja pitkän nenänsä nojalla hän oli saanut rykmentissään tosiaankin sopivan liikanimen! _Kurppa_. Kuinka osuva!
Ja hänen vaimonsa — pullea, lyhytjalkainen — mikä omenapulla! Se, että nämä kaksi olivat antaneet elämän klassillismuotoiselle tyttärelle ja kahdelle komealle pojalle (jotka juuri äsken olivat hädintuskin suorittaneet pääsytutkinnon Sandhurstin kadettikouluun), oli yksi niitä salaperäisiä arvoituksia, jotka sotkevat isoisänisän tapaisten rotuhygienikkojen laskelmia.
Nämä kolme nuorta Hannania olivat perineet joltakin jo unohdetulta esivanhemmalta ulkonäkönsä ja piirteensä, jotka olivat »harpanneet» heidän kurppa-isänsä ja omenapullamaisen äitinsä sekä heidän perin tavallisten tai mitättömän näköisten setiensä, enojensa ja tätiensä ylitse, tai sitten he olivat syntyneet jonkun onnentähden vaikutuksen alaisina — kukapa tietää?