Part 8

Hänellä ei ollut mitään virkkamista. Hän, joka muiden nuorten miesten parissa ei ollut suinkaan typerä, ei nyt keksinyt mitään. Kaihoisesti hän silmäili takkatulen ääreen sijoittunutta miesryhmää; siitä hänet erottivat Bébé ja hänen äitinsä.

Tytön äiti alkoi puhella hänelle rohkaisevasti.

»Mistä osasta maata olette kotoisin, herra Tophampton?» Top ilmaisi sen yhdellä sanalla.

Rouva St. Clair kertoi aina kuulleensa Australiaa kehuttavan ihanaksi. Niin se varmaankin oli. Ja eikö siellä Sydneyssä ollut satama tai jotakin sentapaista?

»On», myönsi Top nyreästi; myöhemmin hän toivoi, ettei hän tosiaankaan olisi osoittanut halveksivansa näitä englantilaisia, jotka tuntevat vain Englannin. Rouva St. Cllair, lohdullinen sielu, rupatteli edelleen ja ihasteli, kuinka erinomaiselta täytyi tuntua, kun aurinko paistaa kirkkaasti joulupäivänä!

»Kuinka erinomaista olisi lämmin auringonpaiste minä Päivänä tahansa, ainakin kaikista meistä», sekaantui puheeseen Maud-serkku, hieman väristen ja ojentaen käsiään takkatulen hehkua kohti. »Eikö teistä, tämä Englannin ilmasto tunnu liian kamalalta sanoin kuvattavaksi, herra Tophampton?»

»Kyllä», virkkoi Top.

Omituista, kuinka yksi ainoa vilpitön sana tuntui tyrehdyttävän koko enemmän puhelun. Painostavan äänettömyyden vallitessa lausui sievä, pieni palvelijatar vapauttavan tervetulleen ilmoituksen: »Päivällinen on pöydässä!»

10

Top oli sijoitettu istumaan rusottavan ja kultahohteisen Bébén viereen.

Tyttö, joka omassa kodissaan esiintyi parhaassa valossa, pani parhaansa Topiin nähden.

Topille oli käynyt onnettomasti. Hän oli harvapuheisempi kuin konsanaan; ja se oli jo jotakin.

Top ei hiiskunut mitään. Taaskin hän koetti keksiä jotakin. Hän ei jaksanut muistaa mitään muuta kuin tyrmistyttävät kuvat seinällä, nuo kuvatut syleilyt.

Kuvitella, että olisi todella armasteltava tyttöä, joka joka päivä näytteli tällaisia osia!

»Te ette kai ole koskaan itse näytellyt, herra Tophampton?»

»En.»

Ajatustensa aterian kestäessä pyöriessä edelleen hän oletti, että sellaista »oli tapahtunut». Monen monet näistä filmitaiteilijoista olivat naimisissa. Top kuvitteli, että he erottivat, tietoisesti erottivat elämässään näyttelyn todellisesta. He omaksuivat tuon kiihkeän suojelevan ryhdin, intohimoisen hyväilevän katseen ihan samalla tavoin kuin he pukivat ylleen pukunsa, naamionsa. Niitä he käyttivät vain kuvattaessa; sitten he panivat ne syrjään, pukeutuivat omiin asuihinsa, poistuivat eivätkä enää sitä ajatelleet, kuten ei tämäkään tyttö silminnähtävästi sitä ajatellut.

»Mitä aprikoitte, herra Tophampton, noin aatoksessanne?» »Niin, en tiedä», vastasi Top.

Hän ei voinut tiedustaa tytöltä, eikö hänestä ollut »tuntunut vaikealta» — aluksi? — hieman? kun hänen oli pitänyt olla — vaikkapa vain filmiä varten — kaikkien noiden outojen miekkosten rakastettavana. Eikä myöskään, suutelivatko he häntä, todellisesti, kun vastanäyttelijäin huulet kuvan päättyessä (nimitettiinkö sitä loppukohtaukseksi?) hyvästikin torttuparin kokoisiksi suurennettuina näyttivät osuvan vastakkain ja takertuvan toisiinsa loputtomalta neljännestunnilta tuntuvaksi ajaksi. Miltä kaiken hirveän nimessä se saattoi tuntua?

Hänen ei sopinut kysyä sitä tytöltä.

Mahdollisesti olisi ollut parempi, jos hän olisi voinut kysyä. Olisi ollut huojentavaa, jos hän olisi voinut tiedustaa, pitikö Bébé jostakin näistä miekkosista enemmän kuin toisista. Vai oliko hän alkanut inhota noiden kuvien näkemistä? Ei, jos niin olisi, ei hän sietäisi niiden peittävän talon seiniä. Jos hän menisi avioliittoon, pitäisikö hän niitä edelleenkin kaikkialla kodissaan? Top ei voinut kysyä häneltä sitä... eikä mitään muutakaan.

11

Topin sanattomuuskohan se teki koko keskustelun raukeaksi?

Raukeaksi se kävi, ennenkuin kalaruoka oli syöty.

He puhelivat puistossa sattuneesta tapahtumasta ja ihastelivat herra Tophomptonin suurenmoista esiintymistä ja niin edelleen. Se lamaantui. He tiedustivat, mitä hän piti insinöörinurasta, oliko sillä alalla suuret mahdollisuudet ja niin edelleen, oliko kilpailu kovin kireä ja niin edelleen. Se lamaantui.

He valittivat sitä, ettei hän osannut tanssia, ja vakuuttivat, että heidän pitäisi opettaa häntä. Se lamaantui.

He käänsivät puheen Wembleyn näyttelyyn, teattereihin, eläimiin, urheiluun.

Niistäkin puhelu lamaantui.

He tiesivät, ettei enää kannattanut yrittää elävistä kuvista. He turvautuivat murhajuttuun, politiikkaan, parlamentin jäseniä koskeviin mieskohtaisiin juoruihin.

Kaikki raukesi. Ei kriketistäkään tullut mitään.

»Tämä», mietti tuskainen Top, »on turkasen kehno alku».

Hän joi klaretviiniä, kaivaten olutta. Hän kaipasi myöskin serkkujansa. Gertrude olisi osannut puhella näiden ihmisten kanssa; he olivat ystävällistä, vierasvaraista väkeä ja tarkoittivat hyvää (vaikka olivatkin tiedustaneet häneltä, eikö Sydneyssä ollut satama, mistä ei maksanut kirjoittaa hänen omaisilleen, koska hän oli varma siitä, etteivät he missään nimessä sitä uskoisi). Hänen isäntäväkensä tarkoitus oli hyvä; vain hän, Top, oli ehkäisijänä, vaivana. Sen hän tunsi. Minkä tähden hän oli? Hän ei mahtanut sille mitään. Hän oli edelleenkin samanlainen. Lempo vieköön, hänen täytyi puhua!

Hän avasi suunsa alkaakseen puhua uudesta aiheesta, mutta sitten hän vain työnsi suunsa täyteen sorsanlihaa ja appelsiinikastiketta — inhoittavaa yhdistelmää Topista, jolla oli kehittymätön maku. Mutta hän tuskin huomasi, mitä hän sinä iltana söi. Kaikki muu oli niin kauheata.

Tuntui ihan siltä kuin hän olisi ollut noiduttu, kuten se _Tuhannen ja yhden yön_ miekkonen, jonka alaruumis vyö täisiä myöten oli muuttunut marmoriksi. Topista tuntui kuin hän olisi muuttunut jäähtyneeksi munuaismuhennokseksi, ei ainoastaan alaruumis, vaan koko mies.

Kaikki muutkin alkoivat käydä yhä enemmän samantapaisiksi. Tämä tauti on tarttuvaa. Se tieto, että syy oli juuri hänen, teki Topin olon sitäkin tukalammaksi. Hänen sisällään kuohui raivo, tämän kookkaan, tyynen näköisen nuorukaisen. Hän hoki mielessään: »Mistä se johtuu? Johtuuko se — johtuuko se siitä, etten ole liikkunut kylliksi ulkosalla?»... Kun ennätettiin suklaahyytelöön, olisi hänen tehnyt mieli potkia itseään. Näillä muilla olisi saattanut olla vaikka kuinka hauskaa, jollei häntä olisi kutsuttu. Asiain näin ollen Top oli varma siitä, että he puhelisivat siitä kuukausia — vuosia. »Muistatko sitä pyhäseutua, jolloin olimme kutsuneet luoksemme sen kuuromykän australialaisen, Bébén ystävän; muistatko sitä kaameata iltaa...

Kalanmätiä ja paahdettuja voileipiä, eikä hän ollut vieläkään lausunut ainoatakaan huomautusta.

12

Sitä iltaa jälkeenpäin muistellessaan Top tajusi, että se jakaantui kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan. Ensimmäinen osa oli tympäisevä, toivottoman, auttamattoman, kuolettavan tympäisevä.

Jälkimäinen osa oli toisen luontoinen. Sen opasti seurueeseen pikku palvelijatar, astuen saliin, jossa seurue uljaasti koetti pakista kahvikuppien ääressä, ja ilmoittaen: »Rouva Peacock!»

Vielä yksi tällainen nuori ihminen oli siis pistäytynyt tänne?

»Haloo! Gwyneth! Hei vain, Gwyneth, rakas!» huutelivat kaikki yhteen ääneen teeskentelemättömästi mielissään, jopa yhtä repäisevän riemastuneina kuin olisivat haaksirikosta pelastuneet, kun heidän vietettyään kuukausimääriä aution saaren yksinäisyydessä heidän luoksensa saapuu pelastajia, joiden joukossa on kauan kaivattuja ja rakkaita sukulaisia! Kaikki Topin tähden... »Kuinka hauska, että tulit!... Outoako? Olethan ollut läheisemme niin pitkät, pitkät ajat, Gwyneth, sinä syntinen!»

Gwyneth eli rouva Peacock oli pieni, nuori, turkiskauluksiseen autoiluvaippaan puettu nainen; tulipunainen hattu reunusti hänen tummia, eloisia, vallattoman näköisiä kasvojaan. Kirkkain silmin hän vilkuili ympärilleen ja huudahti: »Hyvää päivää, kaikki! Tunnenhan teidät kaikki, eikö niin —?»

Top oli muuten jo kohdannut hänet — mutta se ei ollut syynä siihen, että Top jäi töllistelemään, kun hän ilmestyi näkyviin laajan, paksun kiiltokerroksen peittämän irtoseinän takaa. Hän todisteli, koska tulijan takana samassa näyttäytyi laiha, joustava vartalo, sileä musta pää, soikeat, eloisat kasvot, joiden toista silmää peitti laastarilappu hänen ystävänsä Jones. _»Kukapa osaa etukäteen arvata, mitä voi sattua»_, oli nuori walesilainen niin toiveikkaasti sanonut junassa. Niinpä hän oli ilmestynyt — tänne!

VIII luku

Luotettava seuramies

1

»Heti kun veljeni sai tietää, että tunnemme teidät, tiukkasi hän minua kiidättämään hänet tänne esiteltäväksi!» selitti nuori rouva Peacock rouva St. Clairille, kun tämä vintiö - tämä tungettelija — joka työntyi vaikka kenen seuraan halutessaan heidän tuttavakseen — oli esitelty seurueelle. »Eikö hän jäisi istumaan ja pelaamaan bridgeä? Eipä vain. Hän yksinkertaisesti vaati, että kahden hengen automme oli reudottava esiin ja huimaa vauhtia ajettava tänne vierailulle. Kuusikymmentä viisi kilometriä tunnissa koko ajan, vaikka tie oli ihan näkymättömissä joen usvan peitossa!»

Herttaisesti hymyillen huomautti kiihkeä Jones’. »Arvasin ystäväni olevan huolissaan.»

Top avasi suunsa ja ehti parhaiksi aprikoida, minkä tähden hänen otaksuttiin olevan huolissaan, kun hänen opistokumppaninsa, katsoen häneen tiukasti, jatkoi kielevästi: »Ymmärrättehän, se on arvokas esine! Arvasin hänen huolissaan miettivän, mihin hän oli sen unohtanut. Kas tässä Top —»

»Se» oli komea mustapuinen kävelykeppi, kauniimpi kuin se, jolla isoisänisä jyrisytti lattiaa. Sen hopeinen nuppi, josta Jones ojensi sitä Topille, oli hienosti kaiverrettu.

Topia, joka ei ollut koskaan ennen sitä nähnyt, pidätti hänen ystävänsä Jonesin vahingoittumattoman vihertävän keltaisen silmän vetoava katse.

Se rukoili häntä: »Älä jätä minua pulaan!»

Topin harmaa katse vastasi vakaasti: »Olkoon menneeksi! Mutta — maitahan!»

»Olipa hyvä, että huomasin sinun unohtaneen sen vaunun hyllylle, Top.»

»Pyh!» äänsi Top.

2

Ennenkuin keskustelu oli ennättänyt päästä alkuunkaan, oli koko seurueen yllä lepäävä tuntu tässä avarassa, kirkkaassa, lämminvaloisessa, tammilaipioisessa, sitsipäällyksisessä salissa muuttunut, eroten äskeisestä yhtä paljon kuin — olin sanomaisillani heinäkuu joulukuusta, mutta koska näiden kahden kuukauden ilmat ovat käyneet samanlaisiksi, sanonkin: kuin yö päivästä.

Kaikki alkoivat heti lörpötellä — jää oli murrettu. Jopa Topkin — äänetön, surkea, onneton — alkoi tuntea olonsa kotoiseksi. Top liittyi puhelemaan jalkapallosta — sillä Dickie Robinson oli tavannut Jonesin kerran hänen ollessaan sijaisena pelaamassa rautatievirkailijain kanssa.

Jones oli myöskin muistuttanut itsestään neiti St. Clairille tiedustamalla, miten hän voi tuonnoittain puistossa sattuneen tapauksen jälkeen, jossa olisi saattanut käydä onnettomasti.

»Niin, tehän olitte siellä, herra Tophamptonin _seurassa_. Minä näin teidät», myönsi Bébé.

»Niin, mutta onni osui kokonaan toisen veikon kohdalle», valitti Jones, katsahtaen Topiin, joka seisoi paikallaan, yhä pidellen vierasta kävelykeppiä ikäänkuin se olisi ollut virkasauva.

Hän laski sen kädestään vasta sitten, kun isot, pehmeät sitsipäällyksiset tuolit — ei tarvinne kysyä, kenen aloitteesta — työnnettiin syrjään, jotta lattialle jäi hyvästi tilaa. Radiolaitetta hoiteli Top.

»Kello yhdeksän Savoy-hotellin Havana-orkesteri», riemuitsi Jones ja ojensi muitta mutkitta kätensä nostaaksensa Britannian viehättävimmän vaalea verisen kaunottaren pienille, punaisten kenkien verhoamille jaloille.

Seuraavalla hetkellä he tanssivat.

Jonesin käyttäytyminen johti Topin mieleen limericksäkeistön, jonka Jones itse oli hänelle lausunut:

Tään miekkosen on luonto hyvä, ei loukkauksen tuntu syvä. Hän seuraan tulee. juo ja mässää, lyö kutsukortiksi pöytään ässää.

Kukaan muu ei näyttänyt ajattelevan asiasta sillä tavoin. He kaikki tanssivat Lontoosta radioteitse tulleen musiikin tahdissa.

Myöskin Top tanssi.

Eräs henkilö oli alkanut sääliä poikaa. Hän oli rouva Peacock, walesilaisen papin naimisissa oleva tytär, kokonaan toisenlaiseksi kehittynyt nuori nainen kuin olisi otaksunut tulevan kivisestä maalaistalosta, joka sijaitsee itkevässä walesilaisessa seudussa ja jossa on viiden leiviskän painoinen walesilainen perheraamattu ja Parch-Evan Thomasin kehystetty kuva.

Tästä ympäristöstä hän oli karannut opiskelemaan viulunsoittoa Lontoon musiikkiopistossa. Hän oli mennyt naimisiin erään toisen viuluniekan kanssa, joka nyt oli kiertueella Amerikassa.

Hän tiedusti Topilta: »Emmekö tavanneet toisiamme kerran opistonne illanvietossa, kun olin siellä veljeni vieraana? Tanssitte minun kanssani silloin, herra Tophampton!»

3

Tanssiessaan nyt hänen kanssansa Top vilkaisi alistuvasta ihailevasta, kateellisesti tuohon luontevaan seuramieheen, ystäväänsä Jonesiin.

Jos mieli tulla toimeen ihmisten parissa, niin juuri sellainen pitäisi miehen olla! Sellainen on onnellinen mies — onnellinen elämässä, onnellinen rakkaudessa! — joka ei aikaile, aprikoiden, mitä on »tehty», vaan yksinkertaisesti tehden sen, mikä on tarpeen.

Jones tanssi viehättävästi kuin ainakin huvinhaluinen, kahdenkolmatta-ikäinen urheilumies, ikäänkuin häntä ei olisikaan samana iltapäivänä pyöritelty ja poljettu pyörteisessä temmellyksessä, ikäänkuin hänen käsivartensa, hartiansa ja pohkeensa eivät olisikaan siellä kolhiutuneet ja hellät huimien hyökkääjien tyrkkäyksistä, ikäänkuin hän ei olisi pariakymmentä kertaa pelastaakseen maalinsa heittäytynyt pitkin pituuttaan voitonriemuisen lauman jalkoihin, tarttuen puutunein sormin likaiseen palloon ja saaden ankaria tärähdyksiä kaatuvilta hyökkääjiltä, noustakseen sitten mylläkän selviytyessä huumautuneena ja huojuvana jälleen pystyyn.

Siitä ei näkynyt jälkeäkään Jonesin tanssissa, ja hänen poljennollisiin askeliinsa sulautuivat Bébé St. Clairin askeleet samoin kuin kalan liikkeet mukautuvat niiden väreiden mukaan, jotka kuljettavat sitä virrassa. Rusettavan ja kullan värinen tyttö hymyili katsoessaan nuorukaisen kasvoihin (joissa oli väritön, kolmiomainen läikkä) ikäänkuin olisi tuntenut hänet koko ikänsä. Niin, tyttöpä nautti! Nyt hänen ilmeensä kuvasti todellista iloa. He tanssivat tanssimistaan; Jones _näytteli_ uusia askelia toisten tarkkaillessa.

»Top, vanha veikko, suo anteeksi», puolustihe veijari vihdoin, »tuntuu siltä kuin anastaisin hänet yksin itselleni. Et ole vielä tanssinut yhtään tanssia hänen kanssaan, vai oletko? Suokaa seuraava tanssi Tophamptonille, neiti Bébé!»

»Minä muistelen hänen väittäneen, ettei hän tanssi.»

»Nilkkani oli venähtänyt», selitti Top, hieman punastuen. »Nyt se on jo hyvä.» Hän sai seuraa van tanssin.

Herkkätuntoisena australialainen vaistosi, että kaikki sikäläiset, Bébé, hänen äitinsä, Hallettit, katselivat nyt häntä toisin silmin. He olivat hänelle kiitollisia siitä, että hän oli ollut osallisena tuomassa seuraan rouva Peacockin miellyttävää veljeä. Ja nyt he olivat alkaneet pitää hänestä.

Painostava tuntu kaikkosi hänestä nyt. Opiskelu- ja urheilukumppaninsa tukemana Top oli taaskin oma itsensä, hillitty, harvapuheinen, mutta herttainen, mukiinmenevä seuramies.

4

Kun he tuntia myöhemmin istuivat takan ympärillä, paahtaen kastanjia lapiossa ja poltellen tupakkaa, ehdotti Jones, joka halusi näyttää ystävänsä hyviä puolia, että Top laulaisi.

»Laulaisi?» kertasi Bébé St. Clair. »_Osaako_ hän?»

Ehättäen sitten haihduttamaan sanojensa epäkohteliaalta kummastelulta tuntuvaa vaikutusta hän lisäsi: »Herra Tophampton laulaa; kuinka mainiota! Pyytäkää häntä, herra Jones.»

Istuuduttuaan pianon ääreen Jones soitti (hyvin virheellisesti, mutta vauhdikkaasti) laulun »Mistä lohdun saanen» säestystä. Top kajautti sointuvan, tunteikkaan lauluäänensä, ja kuuntelijat vetäisivät melkein kuuluvasti henkeään hämmästyksestä.

Varmasti oli tässä herra Tophamptonissa jotakin suositeltavaa (muutakin kuin hänen vaatteensa ja miellyttävä ystävänsä). Kapteeni Hallet jupisi nuorelle vaimolleen, että hänestä tämä muistutti laulua oopperalaulajan hääyöstä — »_Laula, nainen, laula! Jumalan tähden, laula_!»

Yhtä ujostelematta, kuin häntä kuuntelemassa olisivat olleet ainoastaan rouva Mundy ja Helen-pienokainen, Top lauloi murheelliset sanat:

Mistä lohdun saan, kun surujani kuulemassa kuva yksin on...

Kovan onnen säe!

Se toi taaskin Topin mieleen kaikki sen huoneen seiniä verhonneet valokuvat, jossa hän oli muuttanut pukuaan. Taaskin hän näki ne, tämän sangen viehättävän, kaikkien muiden vastenmielisten miekkosten kanssa lemmenhurmiota näyttelevän tytön kuvat.

Mitäpä Jones olisi välittänyt sellaisesta seikasta. Hän olisi joko hyvin kevyesti sopeutunut siihen, että yksistään pianon kohdalla olevassa seinässä riippui neljä isoa, kehystettyä valokuvaa tästä tytöstä, jolla oli »moitteettomat kuvakasvot» ja joka katseli silmiin neljää eri miestä samalla tavoin kuin oli katsellut hänenkin silmiinsä, tai sitten hän pystyisi sanomaan: »Kas niin, nyt loppuu kaikki tuo. Me teemme rovion noista kuvista ja unohdamme koko elävätkuvat. Tästä lähtien esität rakkauskohtauksia ainoastaan yhden miehen kanssa — minun kanssani.»

Kesken laulunsa Top pahoitteli, mikä vahinko oli, ettei Jones, jolla oli uskallusta, ollut tavoittelemassa kymmenentuhannen punnan vuosituloja.

Jones olisi kyennyt hankkimaan ne yhdessä illassa, mietti Top, juuri sinä iltana.

5

Pian Jones oli vetäissyt esille pienen muistikirjansa. Sen täyteen kirjoitetuille sivuille hän merkitsi eri tanssiaisten päivämääriä, joihin häntä kutsuivat »serkkuni Maud», nuori rouva Hallett ja Bébé itse.

(Nyt Jones jo nimitti häntä Bébéksi.)

»Ja tietysti teidän on tuotava herra Tophampton mukaan», virkkoi Bébé kohteliaasti. »Tulettehan hänen muassaan, tulettehan?»

»Kiitoksia paljon, hyvin mielelläni», vastasi Top niin sydämellisesti, että se ihmetytti häntä itseään yhtä paljon kuin kaikkia muitakin.

Vilpittömästi hän ajatteli: »Se on paremmin kohdallaan. Jos Jones olisi koko ajan seurassani, saisin asiat luistamaan... mutta hyvä Jumala, ne valokuvat!»

6

»Kun te miehet tulette joulutanssiaisiimme», puuttui puheeseen rouva Seymour, joka hyväntahtoisena häämötti lämpimässä, hajuvedelle, suklaalle, juomalle ja hehkuviinille tuoksahtavassa ilmassa, väikkyvien, himmeän sinisten tupakansavupilvien takaa, »on minun esitettävä teille mitä kaunein tanssitettava —»

»Jouluun? Miksi odottaa jouluun saakka?»

»Koska hän ei sitä ennen pääse tanssiaisiin. Hän on opistossa —» (Hiljaisin ähkäisyjä miehiltä.) »Ei, ei, en tarkoita Oxfordia enkä mitään muuta korkeaoppista laitosta. Hänen alansa on ruumiinhoito. Hän on vielä nuori, hyvin nuori. Hän aikoo leikkien ja voimistelun opettajattareksi, kertoi hänen äitinsä, mutta minä en jaksa käsittää, minkä tähden häntä, kun hänellä on sellainen ulkonäkö, ei lähetetä näyttämölle, sillä hän on kuin elävä veistos. Varmasti häntä onnistaisi.»

Rouva Peacock pisti väliin: »Kaikki vakuuttavat niin jokaisesta, joka menee näyttämölle, paitsi niitä henkilöitä, jotka työskentelevät näyttämöllä!»

»Kuulkaahan sitä!» virkkoi pieni rouva Hallett.

Rouva Seymour väitti itsepintaisesti: »Mutta tämä tyttö. Hän on todentotta ihastuttava. Hän oli luonamme kerran pyhänseudun. Kaikki taiteilijaystävämme suorastaan hurmaantuivat häneen ja jälkeenpäin puhelivat hänestä haaveilevasti minulle. He nimittivät häntä hengittäväksi Miloksi.»

»Miksi?» kysyi Jones.

»Hengittäväksi Miloksi; lapsen kaikkien mittojen otaksutaan olevan samat kuin milolaisen Venuksen.»

»Niin, mutta minä en pidä sellaisista käsivarrettomista tytöistä», valitti kapteeni Hallett wiskylasinsa äärestä»Niin, en; minulle ei maksa suositella raajattomia luonnonoikkujanne!»

»Luonnonoikkuja? Hänen käsivartensa ovat viimeistellyn kauniit. Sanon teille, että Marjonen joka kohta on virheetön», tokaisi rouva Seymour harmistuneena. »Muuan kuvanveistäjä, ystävämme, sanoi minulle, että sellaisia ihmisolentoja syntyy tässä maassa vain yksi miespolvessa. Kerran — (anna minulle tulta, Charlie!) — kerran hänen oli maamme pohjoisosassa oltava palkintotuomarina kauneus kilpailussa, joissa etsittiin moitteetonta vartaloa. Hän löysikin virheettömän kauniin miehen. Viehättävän nuoren kreikkalaisen jumalan, leopardintaljaisen ja kultasandaalisen.»

»Kuinka äitelää!» äänsi kapteeni Hallett— keskitason miesten tapaan heidän joutuessaan arvostelemaan miehistä kauneutta.

»No niin, ystävämme kuvanveistäjä vakuutti, ettei hän ollut milloinkaan muulloin nähnyt niin komeata miestä. Ei pienintäkään virhettä! Ainoan karvaan pillerin hän sai niellä puhutellessaan tätä palkinnonsaajaa, tiedustaessaan hänen ammattiaan. Olento ei osannut muuta kuin sekavasti hihittää, jyskyttää hetkisen rintaansa ja tylsämielisen äänellä sopertaa: ‘Minä olen hämmentäjä!‘ Hän oli jonkinlainen apuri, roskaisen työn tekijä, sulan metallin tai saven tai jonkin semmoisen hämmentäjä. Joka tapauksessa hän oli melkein järjetön.»

»Niin, kauneus ei aina ole älyn merkkinä!» Jonesin hunajainen hymy vakuutti neiti St. Clairille, että viimemainitussa ne ominaisuudet kyllä olivat yhtyneet.

Rouva Hallett, nuori ja inhimillinen, halusi kenties muistuttaa filmitähdelle, ettei hän sittenkään ollut Britannian ainoa kaunotar; hän sijoittui rouva Seymourin jalkojen juuressa olevalle lattiapielukselie ja alkoi kysellä lisätietoja hänen ystävättärestään, ruumiillisen kulttuurin opistossa opiskelevasta hengittävästä Milosta.

»Hänen oikea nimensä on Marjorie Hannan. Kaikki sikäläiset tuntevat hänet nimellä täydellinen tyttö.»

»Niinkö?» sekaantui puheeseen Top, avaten suunsa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen minuuttiin ja lausuen tuon sanan todellisesti — jopa kiihkeästi — innostuneena.

Mistäpä olisivat toiset — nämä hilpeät ihmiset, joilla ei ollut aavistustakaan asiasta — osanneet arvata, mikä nuorta miestä kannusti? Miten he olisivat osanneet lukea hänen salaista ajatustaan: »Se tyttö kuulostaa juuri sellaiselta, jollaista vanhus tarkoitti!»

He purskahtivat raikuvaan nauruun, kaikki takkatulen ääressä puoliympyrässä istuvat ihmiset. Yleisestä naurusta erottui Jonesin ääni: »Top, Top, sinä ovela veitikka! Ajatella, ettei kukaan meistä ole tiennyt sinun olevan sellaisen naisleijonan!»

7

Topin puolustukseksi on sanottava seuraavaa.

Teitä kummastuttanee samoin kuin rouva Mundyä oli kummastuttanut se, kuinka alistuvasti hän antautui ajamaan omituisen vanhuksen nurinkurista suunnitelmaa.

Totta on, että Topia nyt mutkattomasti ja yksinomaan ohjasi toive saada pian käsiinsä se omaisuus. Hän aikoi sen saavuttaa samoin kuin hän ammattialallaan aikoi rakentaa rautateitä, viemäreitä ja jokien yli vieviä siltoja.

Hän piti sitä käsillä olevana tehtävänä.

Topille sitä tehtävää helpotti se seikka, joka aluksi olisi saattanut näyttää tekevän sen vaikeammaksi, se, että nuoren miehen vaistot vielä yhäti nukkuivat.

Britannian vaaleanverisen palkintokaunottaren päärynänkaltainen sievyys, joka oli kiihoittanut Jonesin niin yritteliääksi ja vilkkaaksi, oli jättänyt nuoren Tophamptonin rauhalliseksi, ikäänkuin se olisi ollut uusimallisen sitsipäällyksen kuvio. Hän näki sen. Jopa hän ihailikin sitä. Se ei kuohuttanut häntä. Se ei merkinnyt hänelle kerrassaan mitään. Se jätti hänet kylmäksi.

Hän vain piti vahinkona, että nuo taikasanat »viehkein kaunotar» menisivät hukkaan, kun niitä voitaisiin käyttää todistus välineenä, kun ne voitaisiin vetoavasti esittää isoisänisälle ja niille muille palkintotuomareille — lääkärille, kuvanveistäjälle, taidemaalarille — joiden neuvoa isoisänisä saattoi kysyä (tai olla kysymättä).

Samalla kertaa oli Topin vapaassa vallassa aprikoida — entä tämä toinen, entä tämä ruumiillisen kulttuurin edustaja, jonka nimi oli mainittu? (Top oli mitään hiiskumatta painanut nimen ja opiston muistiinsa.)

Luonnollisesti hän ei ollut vielä pohtinut, mitä nämä nuoret naiset ajattelivat. Asia kerrallaan. Ensin toiset tehtävät; oli löydettävä tytöt ja ratkaistava, täyttivätkö he vaatimukset. Ne ensin. Ja kun hän kerran oli siinä puuhassa, jäi kaikki muu syrjään.

Hän oli järkkymätön, kun hänen ystävänsä Jones toivotti hänelle hyvää yötä. »Tapaan sinut taaskin huomenna, sinä australialainen jääpuikko!»

8