Part 7

Ne olivat omituisimmat teekekkerit, missä Top oli milloinkaan ollut — tämä ateria tavattoman ison keittiön takana olevassa tarjoiluhuoneessa, johon nämä uurastajat harjoitusten päätyttyä kokoontuivat.

Tyttö, joka viisi minuuttia aikaisemmin oli ollut morsian — jonka yllä vielä oli kalliit hepenet, joka yhä vielä oli täydellinen, välkkyvä tähti appelsiininkukkakiehkurasta hopealla kirjailtuihin kenkiin saakka! — näytti (jollei hänellä olisi ollut kammottavaa filminaamiota) siltä kuin olisi juuri tullut hääaamiaiseltaan jostakin Park Lanen ravintolasta, jossa hän ympärillään uhkeita vieraita, mahdollisesti Hendersonin loordi-vainajan läheisiä mieskohtaisia ystäviä, oli puolisonsa miekalla leikannut pyramidinmuotoista hääkakkua... Mutta tässä hän nyt istui puisen keittiöpöydän ääressä, jota peitti karkea, valkoinen liina, edessään kuppi ja lautanen, joita olisi pidetty »ihmeesti hyvinä koululaisateriaa varten». Istuen puuselkämyksisellä keittiötuolilla hän nälkäisesti ahmi voileipää, paksumpaa kuin koululaisateriaa varten on koskaan tehty.

Hänen vastassaan istui hänen filmipuolisonsa (jonka kasvoilla oli perinpohjaisen väsymyksen ja haluttomuuden ilme).

»Onnittelen», virkkoi harmaapukuinen mies, joka oli pujotellut Topin kanssa heidän luokseen täysien pöytien lomitse. »Vihdoinkin kiinni, niinkö, Bébé? Vaatii vietävän paljon aikaa, ennenkuin filmissä päästään avioliittoon, eikö vaadikin? Toivon teidän olevan erittäin onnelliset!»

Kaino Top punehtui sen kuullessaan, niin että hänen kasvonsa olisivat varmaankin näyttäneet helakoilta, vaikka häneen olisikin sillä hetkellä suunnattu näyttämön vihreä valo.

Mutta pieni, kultakutrinen näytelmämorsian ei ollut millänsäkään. Hänen sydämenmuotoinen, tummaksi maalattu suunsa raottui hymyyn, kun hän kääntyi poispäin väliaikaisesta sulhasestaan (jota läheisille kuvattiin maailman dudleymaisimmaksi Dudleyksi) ja ojensi kätensä Topille.

»Kuinka voitte? Löysitte tänne. Mitä piditte kappaleesta? Kaikki kai ihan outoa teistä! Äiti, tässä on herra Tophampton, joka seisautti ratsuni puistossa. Tässä on äitini —» Ei tietenkään ihojauheinen, viidenkolmatta ikäinen tyttö, vaan säteileväkasvoinen, turkisvaippainen matroona, joka tervehti Topia lämpimästi.

»Kuinka voitte? Oi, kuulin teistä _niin_ paljon tuonnoittain, herra Tophampton. Juuri tehän ponnahditte pystyyn ja pelastitte pikku tyttäreni uhkaavasta, hirveästä tapaturmasta... Olen ikävöinyt tavata teitä saadakseni kiittää teitä sydämellisesti... Istukaahan tänne viereeni... Miltä kappale teistä tuntui?»

»Mainiolta», vastasi Top, joka ei tiennyt, mitä sanoa.

»Niin inhimillinen, eikö olekin? Niin mielelläni näen tyttäreni näyttelevän suurissa kappaleissa. Se herätti mielessäni oudon, tukahduttavan tunteen», puheli Bébén äiti. Hän on, tuumi Top, aika hyvä ihminen, paljoa »inhimillisempi» kuin tämä näytelmä. Top huomasi kääntyvänsä hänen puoleensa, poispäin seurueen nuoremmista jäsenistä, kun hän jatkoi:

»Tosiaankin minusta tuntui siltä kuin jo todenperään menettäisin pikku tyttäreni. Oletteko jo nähnyt hänet _Lapsivampyyrissä_, herra Tophampton?»

»En.»

»Oi, ettekö? Ettekä _Yhdennessätoista hetkessä?_ Ettekä...» Ylpeänä hän luetteli kuvia, joissa Bébélla oli ollut osa, samalla kun kuunteleva Top ikävöi kotiin.

»Tanssitteko?» kysyi Bébé alentuvasti.

Top kyllä osasi tanssia, mutta itsesäilytysvaisto sai hänet hätäisesti vastaamaan: »En.»

»Oi, mutta teidän täytyy. Teidän on opittava», määräsi Bébé. »Aioin ehdottaa, että menisimme kaikki yhdessä tanssiaisiin Piccadillyyn.»

Top avasi ja sulki suunsa. Hänen mieleensä välähti kuvia erinäisistä opistokumppaneistaan —siitä, miltä he näyttäisivät ja miltä heistä tuntuisi, jos heitä kutsuttaisiin tanssiaisiin Piccadillyyn kuuluisan, taruihin kiedotun neiti Bébé St. Clairin seurassa. Totta vie! Esimerkiksi Jones, heidän walesilainen tukimiehensä. Jones olisi ollut valmis luopumaan kaikesta, mitä hän piti rakkaana (palloa kenties lukuunottamatta!) saadaksensa tämän kutsun tämän saman kutsun, joka upotti Topin sielun vastahakoisuuden viluiseen hyökyaaltoon!

Tomppelimaista. Top olisi saattanut potkia itseänsä. Minkä tähden hänestä tuntui sellaiselta? Oliko tämä oikea tapa aloittaa, jos hänen oli mieli saada kymmenentuhannen punnan vuositulot?

Hän aikoi ne saada. Päättävästi hän ajatteli Madgen pikku poikaa, Phyllisiä, Tossieta, Joania — kaikkia serkkujaan, joita hän voisi auttaa! (Kaikkia serkkujaan, jotka muuten eivät taipuneet ottamaan ehdotusta vakavalta kannalta, jotka kirkuivat isoisänisän suunnitelmasta puhuttaessa ja jotka entistä ytimekkäämmin sinkauttelivat hänelle kokkapuheitaan: »Joko Top on kihloissa? Onko Top löytänyt SEN tytön?»)

Top oli ajatellut: »Kyllä!» Topin mielessä oli kytenyt epämääräinen toive, että Britannian kauneimman vaaleaverisen naisen seura saattaisi — jollei se tekisikään mitään muuta — ainakin totuttaa hänet tuohon kummalliseen makuun — pitämään tyttöseurasta.

Muut nuorukaiset näyttivät siitä kylläkin nauttivan. Se oli esimerkiksi Jonesin suurin mielihalu, potkupallon jälkeen. Kutsuja, joissa saattaisi tavata vielä miellyttävämpiä tyttöjä...

Mutta jos Top kaipasi jotakin seuraa, piti siinä seurassa olla pelkkiä miespuolisia. Muutoin hän jäisi ihan yhtä mielellään kotiin tehtyänsä päivän työtä tai oltuansa iltapäivän ankarasti pelaamassa — jäisi mukavasti istumaan takkatulen ääreen Oxfordin vuokra-alueelle, lueksimaan... tarkkailemaan rouva Mundyn hyörinää... vaihtamaan jonkun pistosanan Helen-lapsen kanssa... soittelemaan pennynpillillään...

Top, jolla oli tällainen maku, sai filmitähden kutsun. »Pähkinöitä», mietti hän synkästi, »niiden purtavaksi, joilla ei ole hampaita».

Mutta siitä ei ollut kerrassaan mitään hyötyä. Hänen oli selviydyttävä tästä, puheltava tytölle.

Hän terästäytyi pohtimaan, mitä hän sanoisi. Hän avasi suunsa. Hän ei keksinyt mitään.

Hän sulki suunsa.

17

Taaskin oli Bébén aloitettava puhelu. Hänen tärkein keskustelunaiheensa oli hän itse. Siinä hän oli tottunut saamaan tukea kaikilta kohtaamiltaan nuorilta miehiltä, elävienkuvien nuoria näyttelijöitä tietysti lukuunottamatta. Heitä ei voinut pitää miehinä. He eivät ajatelleet mitään muuta kuin itseään, palkkojaan, ulkonäköään, vaatteitaan, silkkiliinojaan ja ilmehtimistään. Entä mitä ajatteli tämä nuori mies, joka aluksi oli näyttänyt niin miellyttävältä? Mikä ihmeellinen unitauti häntä oikein vaivasi? Oliko hän vain ujo? Vai eikö hän ollut koko elämänsä aikana koskaan ollut missään?

Hieman tuskastuneena filmitähti kysyi:

»Pidättekö maaseudusta?»

»Kyllä», vakuutti Top innokkaasti, osittain koska se oli totta, osittain koska hänen ei maaseudulla tarvitsisi pelätä kohtaavansa mitään niin kaupunkilaismaista ja teennäistä kuin hän nyt näki vieressään.

Hänen vilpittömiin, merenharmaihin silmiinsä osui tytön katse. Mutta miten hän olisi saattanut sietää toisen silmien vihertävän sinistä loistetta ja niitä reunustavia jäykkiä, mustia ripsiä? Hänen katseensa kääntyi alaspäin. Hän katseli tytön utuista harsoa, huikaisevan valkeata silkkileninkiä ja pieniä, appelsiininkukka-ruusukkeiden koristamia kenkiä.

»Hyvä Jumala», mietti hän kauhuissaan, »jos hän olisi se morsian! Minun!!!»

Vilunväreet puistattivat hänen selkäänsä, ja hänen kämmenensä kävivät äkkiä kosteiksi hänen sitä kuvitellessaan.

Tällävälin morsian ja hänen äitinsä vilkaisivat toisiinsa, loivat toisiinsa sukulaisten välisiä, sähkösanoman tapaisia katseita, joilla sisar voi kehoittaa veljeään: »Pyydä sinä häntä!» ja äiti ilmoittaa lapselleen: »Ei mitään heikkoa, hän on vain kaino. Ei pidä tästä paikasta. Hän olisi perin iloinen, jos olisi meidän luonamme kotosalla! Entä jos kutsumme hänet sinne?»

Bébén katse ilmaisi: »No hyvä, äiti, jätän sen sinun huoleksesi! Koeta, miten käy!»

Niinpä rouva St. Clair, hyvänsävyinen, vieraanvarainen sielu, puhkesi sitten ensiksi puhumaan: »Oi, jos herra Tophampton pitää maaseudusta, on hänen joskus tultava luoksemme Grotteen pyhänseuduksi.»

Heidän luokseen? Pyhänseuduksi? Taaskin kauhun nostattamat vilunväreet kiitivät pitkin Topin selkää.

Huonosti verhoten pelkoaan hän tokaisi: »Ette kai asu siellä?»

»Niin, emme, mutta meillä on perin hupaisa sunnuntaimaja», virkkoi rouva St. Clair lohduttavasti, »lähellä niin, Thamesin varrella. Tudorissa; mutta nyt kun olemme saaneet sinne sähkövalon ja kaikki on uudelleen koristettu Bébén värisuunnitelman mukaan, on siellä todella viehättävää. Eihän kyllä ole juuri sopiva vuodenaika, kuten aina olen sanonut, jolloin se olisi parhaimmillaan, mutta me riennämme sinne joka lauantai, ja muassamme on aina joukko nuorta väkeä, joten saamme virkistävää vaihtelua. Koska te siis pidätte maaseudusta - määrätään heti päivä. Minkä voi tehdä tanaan, sitä ei pidä jättää huomiseksi. Mitä arvelette ensi lauantaista, herra Tophampton?»

VII luku

Filmitähti-ilta

1

Tietysti hänen oli mentävä.

Vaikka Top sitä inhosi, kammosi ja pelkäsi, oli hänen mentävä.

Hänen ensimmäinen raju Vastalauseensa: »Mutta _kilpailu_?» oli tukahtunut hänen kurkkuunsa. Oli tuiki tarpeetonta ajatellakaan mitään sellaista mullistusta...

Lauantain jalkapallokilpailua ei tietenkään voinut syrjäyttää; Topin opiston joukkue pelasi »scallywageja» vastaan. Viime vuonna oli scallywagien joukkue ainoa, joka heidät voitti. Ja lisäksi kahdellatoista pisteellä. Melkein kuin kriketissä.

Inhimillisellä uhrautumisella on rajansa, ja kuka olisi hetkeäkään uskonut Tophamptonin jäävän pois kilpailuista, hankkivan sijaisen paikalleen? Vaikka häntä olisi pyytänyt kokonainen hunajansuloisten, vaaleaveristen kaunotarten täyttämä Hollywood, ei Topin mieleenkään olisi pälkähtänyt, että hänen joukkueensa olisi hankittava toinen mies hänen sijalleen, kun hän hyväksyi filmitähden kutsun. Hän lausui tytölle ehdottoman ehdottoman selvästi, ettei hän mitenkään voinut lähteä vierailulle ennenkuin kilpailun jälkeen.

2

Tässä järjestelyssä oli omat vaikeutensa.

Ensinnäkin hänen tavaransa. Uusi matkalaukku oli noudettava isoisänisän asunnon tyhjästä huoneesta. Siinä säilytettiin nyt Topin kaikkea uutta omaisuutta, jota ei sopinut jättää sinne tänne potkittavaksi hänen pienessä komerossaan ja jota varten ei ollut tilaa missään muualla rouvan Mundyn asunnossa. Matkalaukku oli nyt täytettävä vaatetustarpeilla, kengillä, uusilla harjoilla ja pukeutumisvehkeillä, joita Top intohimoisesti vihasi. Sittenkin hänen oli sallittava Hendersonin laittaa ne matkaan, mokomatkin Bond-kadun helyt. Eipä silti, että ne olisi ostettu Bond-kadun varrelta. Paitaliikkeen herra Batt oli osannut neuvoa miehen... Kun Top nyt johtui sitä ajattelemaan, oli se kylläkin hyvä; miehen ei sopinut mennessään kestävälle vierailulle kaunottaren kotiin ottaa mukaansa kaikennäköisiä vanhoja luukampoja, joiden piit olivat suureksi osaksi karisseet.

»Henderson sulloo tavarasi, POIKA», oli isoisänisä luvannut; mitään muuta hän ei ollut virkkanut, mutta koko hänen kilpikonnankasvonsa hehkuivat ivallisesta harrastuksesta, hauskuudesta.

Henderson sulloi Topin tavarat. Henderson vei laukun Paddington-aseman säilytystoimistoon sieltä noudettavaksi.

Topilla oli sellainen tunne, että hän oli hädintuskin pelastunut saamasta Hendersonia mukaansa kamaripalvelijakseen.

3

Ensimmäisen pyhänseudun Englantiin tulonsa jälkeen Top nyt vietti poissa rouva Mundyn luota.

Hän ilmoitti rouva Mundylle, minne hän oli lähdössä, ja kertoi, kuten tavallisesti, hyvin lyhyin sanoin, miten hän oli tuonnoittain kohdannut tytön ratsastamassa puistossa.

Rouva Mundy sanoi vain, että he toivoivat kilpailun sukeutuvan loistavaksi — tarkoittaen kilpailua scallywageja vastaan.

4

Scallywagit kärsivät oikein perinpohjaisen tappion ja kilpailun aikana, elämän kunniakkaina, joskin mutaisina hetkinä, Top unohti huolensa, unohti, että maailmassa oli muutakin kuin miesten pyrkimyksiä, unohti, että Britanniassa oli vaaleaverisiä sulottaria.

Paddington-asemalla odotti häntä uusi ikävyys.

Jones, heidän joukkueensa tukimies, jolla oli kilpailujen muistona ihana mustelma silmän alla, oli myöskin lähdössä maaseudulle pyhänseuduksi. Hän tuli samaan junaan, kuin Top, jolla oli vain päästä jalkoihin asti helläksi kolhittu ruumis, venähtänyt nilkka ja pahasti potkitut sääret. He matkustivat yhdessä; ja jos teidät, joka olette tyttö, on kasvatettu siihen uskoon, etteivät nuoret miehet utele toistensa asioita, etteivät he pane merkille kumppaneittensa äkillisiä pukuni muutoksia, ettei heidän mieleensäkään johdu lausua nenäkkäitä kysymyksiä ja että he kammoavat henkilökohtaista juoruilua yhtä paljon kuin ruttoa — no niin, silloin teistä ehkä tuntuu, että huomiota herättävänä poikkeuksena tästä säännöstä oli nuori walesilaisemme, Jones.

»Minne oikeastaan olet matkalla, Top? Sukulaisten luokse? Et, et noissa housuissa. Iloisempaan seuraan?»

»Melkein luumun värisen» oli Henderson, joka aikoi silittää sen, kiskonut pois Topilta. Pyhäistä retkeä varten oli Top puettu urheilutakkiin, polvihousuihin, pitkiin sukkiin ja lakkiin.

»Aiotko tapaamaan mielitiettyäsi? 'En, en’, väittää mies, punastuen kuin iltarusko. Olen sitä aavistellut. Aha! Olen epäillyt sitä viikkokausia. Onpa hyvä, että silmänalus on mustana minulla eikä sinulla, eikö olekin? Minä olen menossa vain naineen sisareni luokse... mutta kukapa osaa etukäteen arvata, vai mitä?» lisäsi hän toiveikkaasti.

»Tuleeko hän sinua vastaan asemalle, Top?»

»Siitä saat panna vetoon armaan elämäsi», tokaisi Top muka ivallisesti. »Tokihan _hän_ tulee.»

»Mainiota. Silloin näen hänet edes vilahdukselta», riemuitsi nuori walesilainen eloisat kasvot säteilevinä.

Hän oli Harry Tophamptonin suoranainen vastakohta, ja ehkä juuri senvuoksi nämä nuorukaiset sopivat hyvin yhteen. Todennäköisemmin ei se ollut oikea syy. Kuta enemmän tätä ystävyyden, mieltymyksen ja rakkauden kysymystä pohtii, sitä vähemmän osuutta tuntuu järjellä niissä asioissa olevan.

Niin oli myöskin Jonesiin, Topin ystävään, nähden. Hänellä oli samat ristimänimet kuin lukemattomilla walesilaisilla — William Richard. Hänen isänsä oli baptisti pappi, hänen äitinsä toisen baptistipapin tytär. He asui vai Cardiganshiressä kivisessä, liuskekattoisessa talossa, j°n vierashuoneessa oli keittiönliesi, liuskakivestä kaiverrettu pyörylä uuninkoristuksena, arkihuoneen ikkunalla useita kurjenpolvi- ja käenkaaliruukkuja ja keskuspöydällä suunnattoman iso, walesilainen perheraamattu; _sellainen_ oli se talo. Talon pojasta oli myöskin aiottu pappia. Tämän onnettomuuden (pappissäädylle) oli torjunut se seikka, että hänessä jo nuorena huomattiin erikoisia taipumuksia sähköalaan.

Hän oli päässyt opistoon.

Jones oli pienenpuoieinen; hän saikin uutterasti ponnistellen estää painoansa vähentymästä säilyttääkseen paikkansa Topin jalkapallojoukkueessa; ja ehkä hänen ei olisi onnistunut pitää paikkaansa, jollei häntä olisi pidetty huvittavana — hänellä oli ehtymätön varasto juttuja, lauluja ja kepposia, joilla hän lyhensi rautatiematkojen ikävyyttä joukkueen käydessä muilla paikkakunnilla kilpailemassa.

Jones oli älykäs, notkea; sukkela kuin musta kissa. Jotakin mustaa kissaa muistuttavaa oli myöskin hänen sileässä, tummassa päässänsä ja hänen katseessaan. Hänen vahingoittumaton silmänsä välkkyi vihertävän keltaisena, pahankurisesti, liukkaasti.

Sillä Jonesin luonne ei ollut läpikotaisin rehti. Luotettavuus ei ollut hänen vahva puolensa eikä vilpittömyys hänen sielunsa pääsävel.

Arvelette kaiketi, ettei Top sitä tietänyt? Top tiesi sen hyvin. Eräissä suhteissa Top ei olisi luottanut W.R. Jonesiin, papinpoikaan, vähääkään yli varmojen tietojensa rajojen. Top piti hänestä; älkää kysykö minulta, minkätähden? Top piti hänestä.

Mutta sillä hetkellä olisi Top taivaan nimessä toivonut, että Jones olisi matkustanut hänen seurassaan sille asemalle saakka, jolla hänen oli poistuttava junasta lähteäkseen autolla St. Clair-perheen Thamesin rannalla sijaitsevaan huvilaan.

5

Nurja onni (nimittäin Topin mielestä nurja) järjesti niin, että Britannian viehkeimmän vaalean kaunottaren itsensä piti tulla asemalle Topia vastaan.

Lamppujen puolittain valaisemalla, hämyisellä asemasillalla hän seisoi, suoraryhtinen, hentorakenteinen tyttö hieman teatterimaisessa maaseutuasussa, päässänsä huopahattu, yllänsä smaragdinvihreä, juovaisesta suèdestä tehty autoilutakki ja lyhyt, poimutettu hame ja jalassaan pienet, napakat kengät.

Hänen ympärillään oli useita muita hauskan näköisiä tyttöjä, mutta hän oli silmäänpistävästi kaunein! Yksi vilkaisu häneen selvitti Topille, että muualla kuin rumentavassa filmivalaistuksessa tyttö oli vaalean punertava kuin kukka, raikas, säteilevä.

»Oi, katsos tuota!» huudahti nuori Jones heti.

Hän oikaisihe istumaan suorana nurkkapaikallaan ja avasi terveen, vihertävän silmänsä levälleen junan pysähtyessä. »Katsohan, Top, katso! Mies hoi, eikö tuo ole —»

Neiti Bébé St. Clair, joka samassa erotti odotetun vieraansa vaununosaston toisessa ikkunassa, hymyili iloisesti tervetuliaisiksi ja heilutti korupaarteista käsinettään.

»Suuri kuningas!» pääsi Jonesilta walesinkielellä. »Heidän luoksensako aiot, Top?»

»Hm — niin», myönsi Top. »Näkemiin!»

Hän kiskoi siannahkaisen laukkunsa telineeltä ja juoksi pois junasta, ja heti riensivät häntä tervehtimään neiti St. Clair, rouva St. Clair ja seurueen muut jäsenet, joille hänet nyt esiteltiin. »Serkkuni Maud... Winnie... Herra Smith... Herra Robinson... Kapteeni Hallett... rouva Seymour ja Bonzo. Tulkaa, herra Tophampton, auto on odottamassa!»

Tämän joukon nielemänä Top katsahti taaksensa ikäänkuin olisi matkalippujen kokoojassa menettänyt viimeisen ystävänsä.

6

»Kas vain, sepä jotakin!» äänsi Jones junan lähtiessä kiidättämään häntä sille asemalle, jonka läheisyydessä hänen naineen sisarensa koti oli.

7

Grotte, joen rannalla oleva pyhähuvila, johon Top autolla vietiin, oli oikeastaan kolmesta huvilasta yhdistetty, perin mukava asumus. Neiti Bébé St. Clairin omaisilla, joiden apuna olivat tyttären varat, oli näytettävänään paljoa parempi kalusto kuin Mundyillä. Mutta se oli kaikki uudenuutukaista. Siellä ei ollut bamburuokoisia pöytiä, mutta ei myöskään suvun jäsenten pienoiskuvia. Heidän hyvästi sisustetussa virkistyskodissaan oli tavanmukaiset vanhat tammipalkit ja tavaton, avoin takka ja samalla myöskin uudenaikaiset parannukset, sähkö valaistus, radiolaitteet, Pompadour-hameisten nukkien peittämät puhelimet, korkeita gramofoneja ja »Bébén värisuunnitelman» mukaisia jazzisitsejä, kyyhkysenharmaita, ruusuisen sinipunervia, seassa kermanvärinen läiskä ja tasaannuttava, kiiltävän musta juova.

Seinät ja laudoitukset oli maalattu samanvärisiksi — jos seinät olisivat näkyneet, kuten Top myöhemmin lausui. Kaikkia seiniä peittivät — kuten elävienkuvien maailmassa sanotaan — »liikkumattomat», suunnattoman isot, kehystetyt valokuvat, jotka esittivät filmitähteä hänen eri osissaan. Ne verhosivat avaraa, pielusten täyttämää odotushallia; niitä oli sijoitettu pitkin matkaa portaisiin; ne piilottivat Topille varatun, varsin mukavan, matalan makuuhuoneen seinät.

Kun hän veti yllensä päivällispuvun, kiskoi kravattia kohdalleen ja silitti vaaleata tukkaansa uusilla harjoillaan, jotka eivät olleet yhtä ottavia eikä käytännön kypsyttämiä kuin hänen hylätyt harjansa, tuntui hänestä siltä kuin olisivat neiti St. Clairin tavattoman isot silmät tarkkailleet häntä, minnepäin hän kääntyikään.

8

Kaikkialla tuo tyttö, mihin hyvänsä hän katsoikaan. Kaikkialla nuo kasvot, hymyilevinä tai mietteisinä, avosilmäinen, viaton, tyttömäinen tuijotus, sydämenmuotoinen suu, takaa valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä. Niiden alla oli milloin juhlapuku, milloin kesäleninki, milloin ratsastusasu. (Voi, ettei hän hennonut luopua ratsastusasusta, joka puki häntä ja siten viekoitteli hänet usko maan joskus oppivansa ratsastamaan!) Hänen takanaan kohosi milloin minkinlainen tausta, puutarha, merenranta, laudoitettu kirjasto. Ja hänen (kuten sanotaan) »vastapelaajinaan» olivat ne eri näyttelijät, jotka olivat esittäneet Britannian kiehtovimman vaaleaverisen kaunottaren nlmirakastajain osia.

Top tunsi »Dudleyn» (kammottavan miekkosen), joka oli näytellyt sulhasta äskeisissä harjoituksissa. Hän oli ainoastaan yksi — kuinka suuresta joukosta! Siellä oli keikari päässänsä Yrjö-kuninkaan aikuinen peruukki. Siellä oli khakiasuun pyntätty mies. Siellä oli mulkoileva meriupseeri kuvattuna Bébén seurassa _joka satamassa_.

He kumartuivat, nämä erilaiset miehet, suutelemaan hänen pientä kättänsä. He tähyilivät hänen pitkäripsisiin silmiinsä. Heidän kätensä olivat kiertyneet hänen hentojen vyötäistensä ympärille. Kaksi tai kolme heistä — yksi kerrallaan tietysti — oli polvistunut hänen pienten jalkojensa juureen.

Se oli heidän työtänsä, kuten Top vakuutti itselleen.

Mutta, tuumi hän, millaista työtä! Millaista työtä oli miehen tai naisen lakkaamatta näytellä tätä teennäisen kiihkeätä armastelua!

Eikä se kaikki merkinnyt kerrassaan mitään — ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista vaikutelmaa.

Millaisia täytyi niiden ihmisten olla, jotka saattoivat viettää sellaista elämää? Palatessaan alakertaan Top puri hampaansa tiukasti yhteen, otaksuen heidän — ja kaiken heihin liittyvän — olevan myrkyllisen turmeltuneita.

9

Mikä erehdys!

He olivat samanlaisia kuin kaikki muutkin. He olivat ihan tavallista, hilpeätä, kukoistavaa, kaupungin laidalla asuvaa englantilaista väkeä. Kaikki nämä ihmiset »serkkuni Maud», herra Brown, herra Smith, herra Robinson osoittautuivat St. Clairien läheisiksi tuttaviksi jo niiltä ajoilta, jolloin Bébé oli vielä Baby ja jolloin hän ei vielä tiennyt, miltä tuntui laastaroida raikkaaseen ihoonsa numero viittä ja oleskella vetoisessa atelierissa täydelliseen juhlapukuun puettuna kello puolikymmenestä aamulla kello kuuteen illalla. Ainoastaan Winnie ja kapteeni Hallet olivat »näyttämöväkeä»; mutta nykyaikana, jolloin kaikki käyttävät melkein samanlaisia puheentapoja ja samanlaista huulisalvaa, olisivat he yhtä hyvin saattaneet työskennellä saarnatuolissa tai moottoriteollisuudessa. Rouva Seymour ja Bonzo olivat atelierissa Topia opastaneen harmaapukuisen, valppaan herrasmiehen vaimo ja foxterrieri.

Mitä tulee Britannian palkittuun vaaleaveriseen kaunottareen joka oli puettu paljaiden, pyöristyneiden käsivarsiensa vaaleanpunertavan värin kanssa täysin sopusointuiseen, ihonväriseen georgetteasuun — on meidän, ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia, myönnettävä, ettei hänen olisi välttämättä tarvinnut olla tähti, ei kuuluisuus eikä lainkaan erikoinen, vaan hän olisi saattanut olla minkä tahansa hyvinvoivan perheen ainoa, palvottu tytär; hänessä ei ollut mitään muuta merkillistä kuin kauneus, vaalea, lapsellinen ja todellinen.

Topin mielestä oli alkanut haihtua se kauhea muisto, kirkkokohtaus ja Bébé morsiamena, joka näyttämövalaistuksessa näytti eltaantuneen sienen väriseltä. Nyt olivat hänen poskensa rusottavat kuin »Tanskan kuningas»-kuijenpolven, ja niille oli valahtanut suoristuneita kullanvärisiä, todella kullanvärisiä hiuskiehkuroita — joiden jäljitteleminen on vaikeinta (vaikka niitä alituisesti jäljitellään!) Ruusunpunaiset (joka väri on tuhoisa elävissäkuvissa, koska se välttämättömästi! aina näyttää kuvassa mustalta) olivat nuo huulet, jotka nyt näyttivät huulilta eivätkä pelkältä pahvista leikatulta sydämeltä.

Top, joka tähysti häntä yhtä tarkoin kuin olisi tarkastanut opiston mustalle taululle piirrettyä luonnosta, päätteli, ettei hän ollut lainkaan pahannäköinen lapsi. Mitä siihen tuli, että hän oli kaunein - no niin, eikö siinä niin vakuutettu? Itsepintaisesti Top hoki mielessään pyhänä pidettyä lausetta, joka kerta kaikkiaan julisti hänet »Britannian viehkeimmäksi vaaleaveriseksi kaunottareksi». Hän oli ihan varma, että isoisänisän täytyi ihailla Bébéä, pitää häntä ulkonäköön nähden moitteettomana.

Tyttö taputti pehmeätä sohvaa, jossa hän istui.

»Ettekö suvaitse tulla istumaan viereeni?»

Lammasmaisesti Top meni hänen viereensä istumaan.

Bébé käänsi häneen päin sievät kasvonsa valmiina hymyilemään kaikelle, mitä hän vain sanoisikin.