Part 6

»Vaaleaverisillä alkaa olla harvinaisuuden arvo» niin on asia», selitti nuori Eric, jonka joskus epäiltiin lueskelevan. »Sivistyksen väitetään vähitellen tummentavan eurooppalaista rotua. Sinikeltaiset ja puna vaaleat sekaantuvat muihin väreihin! Ruskeat silmät ja musta tukka tummentavat puhdasta pohjoista laatua. Ja niinpä keskinkertaisessa, kohtalaisessa, sekavärisessä ihmisessä kehittyy uusi kaipaus — vaaleaveristen ihailu!»

»Sen mainitseminen todistaa huonoa makua, kun ajatellaan, kuinka perin mustasta _variksenpoikueesta_ te kaikki miehet olette ottaneet vaimonne», huomautti Phyllis. »Mutta minä puolestani ihailen täydestä sielustani vaaleaverisiä. Pidän heitä kaikkia korkeampaan rotuun kuuluvina, itseäni ylempinä, ihan samoin kuin minä itse olen neekerinaista ylempi. Ajatella vain vaaleaverisen pukeutumista! Hän on hauskemman näköinen kuin tummaverinen kaikissa tummaverisen omissa väreissä; sitten hän näyttää taivaalliselta kaikissa sinisen vivahduksissa. Minä suunnittelun sinisiä ja esikon värisiä morsiuslahjoja Topin mallikelpoiselle tytölle.»

Top näytti niin äreältä kuin hänen piirteensä suinkin saattoivat näyttää.

Tällaista ja paljon muuta puheltiin vaaleaverisistä, kun jotkut serkut olivat elävistä kuvista palatessaan poikennet illan kuluksi juomaan kupin äidin suklaata, tavanneet Topin otsa rypyissä istumassa hydrauliikkaa käsittelevän teoksen ääressä ja puhelleet hänelle elävienkuvien tähdestä, oka oli esiintynyt _Lapsivampyyrin_ nimiosassa.»Hänen ihonsa», selitti Gertrude, »täytyi näyttää, sen saattoi erottaa, ihan kuin kermalta, johon on sekoitettu pisara klaret-viiniä!»

»Ja valkealla kankaallakin näki, että hänen silmänsä olivat kuin kaksi huhtikuisen taivaan värisinä heloittavaa lautasta!»

»Ja hänen ihanan kultaiset kiharansa loistivat kuin takaapäin valaistut pilvet auringon laskiessa.»

»Millaiset mahdollisuudet on surkealla tummaverisellä tyttö-pahasella, kun sellaisia keijuja käyskentelee maan pinnalla?» surkutteli Phyllis nauraen. »Onhan tosin laulu:

Jollet tumman lempeä tunne, et lempeä tunnekaan!

Mutta kukaan ei ota sitä vakavalta kannalta. Jopa Shakespearekin, silloinkin kun hän kiihkeimmin rakasti sydämensä tummaa valtiatarta — niin, hänenkin oli kirjoitettava _kilometrittäin_ puolustelusonetteja tämän hairahduksensa selitykseksi! '_Musta kuin manala, tumma kuin yö_', niin hän naista kuvasi.»

»Se vain on surullista, että Top itse on ihan vaalea.»

»Ei se haittaa. Minusta on värien sopusointu ihmisissä aina paljoa parempi kuin värien vastakohtaisuus! Taivaan tähden siis, Top, valitse vaaleaverinen tyttö, teethän niin?»

»Hm!» Se oli Topin antama lisä keskusteluun.

Hän ei aavistanut, mikä häntä odotti vielä samalla viikolla.

3

Se — etsivän Topin ja hänen ensimmäisen mahdollisen morsiamensa välinen kohtaus — sattui kirkkaana aamuna Hyde-puistossa.

Tophampton, mukanaan toinen Jones-niminen insinöörinkokelas (niin, hän oli walesilainen), oli hilpeässä touhussa hyvin loitolla meidän tyhjänpäiväisestä naismaailmastamme, jonkinlaisissa niin sanotuissa »punnitsemis»-puuhissa, kun hän kohtasi —

Voidaanko puhua tytön »kohtaamisesta», kun tyttö äkkiä singahtaa aurinkoisesta syysilmasta hevosen kaulan ylitse miehen syliin ja hautaa hänen kasvonsa pehmeään, kiharaan tukkaan, joten toinen ei vähään aikaan tajua, mitä on tapahtunut?

Tapaturma tietysti; se olisi saattanut olla erittäin ilkeä tapaturma. Tytön ratsu oli pillastunut ja laukkasi hillittömästi tallirengin ja parin ratsupoliisin ajaessa sitä kiihkeästi takaa; Varisseiden lehtien peittämällä ruohikolla rauhallisesti työskentelevät insinöörinkokelaat yllätti häiriö, kavioiden töminä, häly, luikkaukset ja kirkaisu, kuin susi lammaskatraan.

Topin kumppani huusi:

»Varo — Top!»

Mutta Top oli jo ponnahtanut pystyyn, oivaltanut tilanteen ja tarttunut ison, korskuvan, kastanjanruskean hevosen suitsiin. Tallirenki saapui paikalle; ratsupoliisit saapuivat; uuteen, muodikkaaseen asuun puettu hentorakenteinen nuori nainen, joka oli kyyröttänyt ratsun niskassa, pudota tupsahti Topin rinnalle, huohottaen, hatuttomin päin, syksyisen auringon takaapäin valaistessa hänen runsashiuksista tukkalaitettaan, joka ei ollut muodikas, mutta kyllä vaikuttava, ja joka oli osunut Topin silmille. »Ooh», ähkäisi tyttö, soluttautuen pienten, saappaiden verhoamien jalkojensa varaan. »Olette pelastanut henkeni —»

»Niin», virkkoi Top ankarasti. »Teidän ei pitäisi sahata hevosen suupieliä tuolla tavoin; ettekö sitä tiedä?»

»En ole ratsastanut paljon — vielä», selitti tyttö kasvoillaan hymy, joka tarttui nopeasti keräytyneeseen väkijoukkoon, Topin kumppaneihin, ratsupoliiseihin, lapsenhoitajattariin, kahta koiraa opettavaan kookkaaseen tyttöön ja Topiin. »Mutta olen teille _niin_ kiitollinen... Oi, hattuni — kiitos... Teidän — teidän on tultava käymään luonani», lisäsi hän kuninkaallisesti.

Tämä tuntui Topista »rohkealta». Minkä ihmeen tähden hänen pitäisi mennä käymään tytön luona? Kuka oli tämä pörröpäinen heilakka, jonka ratsastusasu oli ihan uusimman kuosin mukainen ja joka selvästikään ei erottanut hevosen suupieliä käsisahasta? Hän oli estänyt tytön katkaisemasta hupakonkaulaansa; minkä tähden tyttö otaksui, että heidän oli uudelleen tavattava toisensa?

»Tulkaa tapaamaan minua harjoitusten jälkeen jonakin päivänä tällä viikolla», lisäsi hän lapsellisen tärkeänä, mikä teki vastustamisen mahdottomaksi, painaen samalla hatun kiharoilleen kuten tulentukahduttajan kultaisen liekin peitteeksi. Tavattoman suurien, sinisten silmien tähyillessä Topin kasvoja hän sitten jatkoi: »Te kai tiedätte, kuka _olen_ — tiedättehän?»

»En», vastasi Top.

»Oi, ettekö? Todellako? Arvelin — no niin! Tietysti olen toisennäköinen tässä asussa. Tämä minä oikeastaan _olen_», ilmoitti pelastettu tyttö. Hän kaivoi hienosti valmistetun takkinsa taskusta käyntikortin.

»Nyt otaksun teidän kuulleen puhuttavan minusta», virkkoi hän hymyillen.

»_Neiti Bébé St. Clair_.» Sen nimen Top luki.

Missä hän oli nähnyt sen aikaisemmin? Hän oli sen nähnyt. Hän oli varma siitä, että oli sen nähnyt. Hän oli lukenut sen... niin, tuonneittain suunnattomasta ilmoitustaulusta Beai-kadun varrella. Niin, ja Oxfordin vuokra-alueen kohdalla pysähtyvien omnibus-vaunujen seinistä... ja, tulimmainen! ohjelmasta, jonka serkut olivat näyttäneet hänelle eilenillalla tultuaan elävienkuvien teatterista. Niin. Tämäkö oli se tyttö? Hän ei näyttänyt lainkaan _siltä!_ Hän oli ihan tavallisen näköinen, jollei oteta lukuun hänen pöyheätä, vaaleata tukkaansa ja ällistyttävää ratsastustapaansa... mutta nyt hän, Top, oli selvillä siitä, kuka tyttö oli.

Mutkattomasti Top virkkoi: »Olette filminäyttelijätär, eikö niin?»

Niin hän sanoi — juuri siten! — neiti Bébé St. Clairille! Kuten Helen myöhemmin huomautti, olisi hän yhtä hyvin voinut sanoa sen Felix-kissalle.

4

Neiti Bébé St. Clair ei tällöin ollut paljoakaan yli seitsemäntoista vuoden.

Nuorempana kuin Helen Mundy hän oli äkkiä saavuttanut maineen voittamalla tuhannen punnan kauneuspalkinnon, jollaisia viimeisen vuosikymmenen aikana on käytetty jokapäiväisten kuvalehtien levikin enentämiseksi. Senjälkeen oli haastateltu nuorta neitoa itseään (»_Ei kukaan ollut sen hämmästyneempi kuin minä_») ja hänen vanhempiaan (»_Oli kokonaan isän keksintöä lähettää lehdelle Babystä peräpuutarhassa otettu pikakuva_»).

Baby oli sitten kääntänyt nimensä ranskankieliseksi ja eronnut kauppakoulusta ottaaksensa vastaan hänelle operettinäyttämöllä tarjotun paikan.

Täällä ei tuhannen punnan kaunottaren menestys ollut sukeutunut varsin loistavaksi. Pian senjälkeen hän oli siirtynyt äänettömälle näyttämölle.

Siellä hän oli löytänyt alansa —tuntenut kutsumuksensa! Hänellä oli se etu, että hänet voitiin suoranaisesti luokittaa. »_Toinen Mary Pickford_», oli hänen liikanimensä, ja pian lause »_Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar_» kiteytti hänen menestyksensä.

Se nimi oli kaikkialla. Ei ainoastaan valkealla kankaalla ja ilmoitustauluissa. Silloin, isoisänisän oikullisen suunnitelman aikana, ei voinut avata seuraelämän kiiltosivuisia viikkolehtiä näkemättä niissä koko sivun täyteistä, huolellisesti valotettua ja retusheerattua valokuvaa, jonka täydennyksenä oli silkkivaippa, helminauha ja Keatsin säe. Eikä voinut lukea tarua kauneus voiteen, hammasvoiteen tai hiusveden aikaansaamista ihmeistä saamatta samalla tietää, että näitä aineita suositteli _kuuluisa näyttelijätär ja filmitähti, neiti Bébé St. Clair, Britannian kiehtovin vaaleaverinen kaunotar_, joka myöskin »_hoiti työskentelyn kuluttamia ja väsyttämiä hermojaan säännöllisesti käyttämällä sitä ja sitä virkistysainetta»_.

Kaikkialla oli tuo huolekkaasti valaistujen kiharoiden muodostama sädekehä — nuo levällään olevat, tyttömäisen avoimesti tuijottavat silmät —tuo sydämenmuotoinen suu.

Ja Top kysyi häneltä, _oliko_ hän filminäyttelijätär!

Se rikkoi jopa sen miellyttävän, sateenkaaren väreissä kimaltelevan kuplan, jossa tämä lapsi oli elänyt kuukausi määriä. Mikä uutuus!

Kummako, että hän tähysti tätä kookasta nuorukaista, niin että hänkin tuntisi Topin myöhemmin (hän, joka »ei pannut merkille kasvoja»)? Kummako, että hän lausui sen suunnattoman filmiatelierin nimen ja osoitteen, jossa hän huomisesta alkaen työskentelisi eli, kuten hän itse sanoi, »tekisi kuvia», mainitsi Topille, mikä omnibusvaunu veisi hänet sinne, ja lupasi, että Top saisi tiedustaa häntä.

5

Topia ei haluttanut mennä.

Velvollisuus ajoi häntä menemään... Kaikki oli niinkuin olla pitikin, mutta siihen asti hän ei ollut tehnyt muuta kuin sallinut Hendersonin (kuten hän lausui) »pukea hänet tällaiseksi nukeksi»... Jonkinlaisiin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Jollakin tavoin hänen oli alettava. Entä jos alkaisi tästä tytöstä? Hän, Top, ei pitänyt häntä haaveita herättävän ihastuttavana. Monen monet muut ihmiset varmastikin pitivät. Muutoin hän ei olisi saanut sitä palkintoa. Esittiköhän hän yli-inhimillisen kauniiden sankarittarien osia? Sitäpaitsi, jos kävisi kaikkein pahimmin (millä Top tarkoitti tämän tytön valitsemista virheettömäksi tarjokkaaksi), vapauttaisi se hänet paljosta vastuunalaisuudesta.

Kukaan (sillä sanalla Top tarkoitti isoisänisää) ei voisi väittää: »No niin, sinä et ole kauneuden _tuomari_!» Hänen sopisi vastata: »Katsokaa tätä tyttöä! Hän on _palkittu_ vaaleaverinen kaunotar!»

Luonnollisesti ei asia ollut niin pitkällä. Eikä sinne saakka tarvittu joutuakaan, rohkaisi Top mieltään.

Mutta hänen oli oltava rehellinen ja pantava asia alkuun! Hän luopuikin päätetystä jalkapallo-ottelusta; hän oli päästänyt Jones-nuorukaisen sijaisekseen, kun hän eräänä iltapäivänä yllään melkein luumunvärinen pukunsa (joka nyt oli melkein mukava, koska hän piti sitä päivät pääksytysten vilkaisemattakaan herttuallisen puvustonsa muihin vaatteuksiin) käveli filmiatelierille.

6

Leuka tiukkana hän astui halliin, jonka seinillä oli huomautuksia: »Liikkukaa hiljaa», »Tupakanpoltto kielletty» ja »Joukkoesityksiin pyrkivät tarjokkaat kaiteen tälle puolelle». »Joukkoesitys» tuntui hänestä pahanenteiseltä sanalta.

Vahtimestari, jonka puoleen hän kääntyi, silmäili häntä kummastuneena. Samassa meni ohitse valppaan näköinen, harmaapukuinen herrasmies, joka katsahti sinnepäin, seisahtui ja puhutteli tätä rotevaa, kukoistavan näköistä nuorukaista.

»Ahaa! Tekö olette neiti Bébé St. Clairin ystävä?»

»Niin», tuntui ainoalta mahdolliselta vastaukselta.

»Herra Tophampton, sama herrasmies, joka pelasti hänet puistossa? Niin, tunnemme tapauksen kulun hyvin! Mikä vahinko, ettei siellä ollut ketään meikäläistä ampumassa —»

»Ampumassa?» kertasi Top, joka ei ollut perehtynyt tähän ammattisanaan.

»Kuinka mainio yleisökuva siitä olisikaan tullut!» huoahti valpas herrasmies. »Meidän onnistui kuitenkin saada useita kohtia... Kovin hauska tutustua teihin, herra Tophampton. Tulkaa sisälle... Opastan teidät neiti St. Clairin puheille. Hän on ihmeellinen tyttö, kuten tiedätte! Hänellä on loistava ura edessään! Tulkaa sisälle.»

7

Talon koko hämmästytti Topia aluksi. Hänen insinöörivaistonsa oli sekin varsin avara. Liki puoli kilometriä käytävän päästä vastaiselle ovelle. Mutta tämä! Hänelle kerrottiin että se oli ollut lentokonetehdas. Se näytti pikemminkin Paddingtonin asemalta, viimemainittu kun katsottiin suurentavasta peilikatteesta. Se näytti siltä kuin olisi kymmenen Olympia-teatteria rakennettu siihen yhdeksi.

Top katseli ympärilleen näissä tilavissa, kajahtelevissa saleissa, silmäili niiden sokkeloisia laipioita ja lattioita, joilla virui kiemuroissa ja koukeroissa paksuja köysiä — eristysaineella päällystettyjä sähköjohtoja, kuten Top arvasi.

Tämä kiinnosti häntä. Elävienkuvien teollisuuden tämä puoli olisi olisi saattanut kiehtoa nuoren insinöörinkokelaan tuntikausiksi. Hän olisi mielellään tutkinut koko laitoksen, tunkeutunut salaperäisiin tarkastushuoneisiin, katkomishuoneisiin, pimeihin huoneisiin, huuhteluhuoneisiin. Hän olisi toivonut, että hänelle olisi näytetty tämän ihmeellisen koneiston sisäisin toiminta.

Turha toivo.

Häntä odotti ankarampi työ.

Tämä tyttö —

8

»Hän on harjoituksissa, täälläpäin», puheli Topia opastava valpas, harmaapukuinen herrasmies. »Tähän nähkääs oi järjestetty _Yhdennentoista hetken_ pienen maalaistalon ulkopuoli, sen talon, jossa raju sademyrsky pidätti tyttöä. Näittekö sen kuvan, herra Tophampton? Ettekö? Mikä vahinko! Se oli ihmeellinen näytös. Luonnollisesti meillä oli oikeaa sadetta. Suoraan tuolta katosta, suihkustamme. Oli muka valtava myrsky: rankkasade pieksi noita majan ikkunoita. Niistä näkyivät tytön viattomat kasvot, joista kuvastui kauhua — '_On myöhäistä! Mitä minun on tehtävä? Mitä esimieheni sanovat, jos he saavat tietää minun olevan täällä, tämän miehen huoneessa_?’ Bébé St. Clair esitti Liliania, tyttöä. Hän oli ihastuttava! Hänen ilmehtimisensä on ihmeellinen; ja olimme tiivistyttäneet koko lattian; vettä oli pari desimetriä. Perin onnistunut. Saadaksemme sitten sen vaikutuksen, että oli hirveä myrsky», jatkoi innostunut kertoja, »hankimme tuulta panemalla tämän lentokoneenpotkurin pyörimään. Avasimme nämä ovet ja ohjasimme ilmavirran suoraan suihkuun... Mutta te kai haluatte joutua näkemään tähtemme kuvaa tekemässä.»

Viivytellen Top tiedusti: »Miten pääsitte eroon parin desimetrin paksuisesta sadevedestänne?»

»Niin, me vain ajoimme sen pois, ajoimme sen pois. Ja nyt vien teidät majan lävitse. Kaikki kirvesmiestemmc työtä. Ja tätä kautta; tässä, nähkääs, on miljoonamiehen kirjasto. Sekin kaikki puuseppiemme käsialaa. Ette uskoisi, kuinka paljon työtä täällä on; kaikkia yksityiskohtia on mietittävä. Kas niin, olemme täällä. Uskotteko, että tänä aamuna ei kaikesta tästä näkynyt merkkiäkään. Tämä ympäristö —»

»Hattuni!» ähkäisi Top kääntyessään miljoonamiehen kirjaston takaisesta nurkkauksesta ja huomasi nähtävästi joutuneensa kirkkoon, jossa parhaillaan oli vihkimätoimitus käynnissä!

9

Tämäpä oli täydellinen painajainen, min samanlainen ja kuitenkin niin erilainen kuin ne näyt, jotka viime aikoma olivat häirinneet tämän morsianta etsimään tuomitun nuoren miehen unta.

Kuinka aristuttavasti kaikki tämä muistutti häitä.

Kirkon sisusta ja siinä hämärästi näkyjä, jotka muistuttivat Regent-kadun jäljennöstä: niin täynnä ne olivat tikkaita, rakennustelineitä, ulkonemia ja puolittain näkyviä, paitahihasillaan uurastavia työmiehiä.

Maalatut ikkunat — paperia vaiko musliinia? Patsaat! Palmut! Saarnastuoli! Penkit täynnä väkeä — ja millaista väkeä! Top ei ollut milloinkaan ennen joutunut kosketuksiin filmivalaistuksen kanssa. Outo hehku, jollaista ei koskaan ole ollut maalla eikä merellä, valaisi filmi seurakunnan kasvoja. Jos Top olisi innokkaasti käynyt taulukokoelmissa, olisi hänen mieleensä saattanut muistua loordi Leightcnin maalaus »Ja meri antaa kuolleensa takaisin». Näyttelijöiden kasvot näyttivät tuhkanharmailta kuin ruumiiden kasvot, tuhkanharmaat olivat vihkimistä suorittavan papin kasvot; tuhkanharmaat olivat myöskin vaippaan verhotun urkurin kasvot, joka urkujen ääressä istuen pani Vihkiäishymnin säveleet värähtelemään tämän taikanäyn yllä.

10

»Harjoituksissa me käytämme aika paljon musiikkia», selitti innostunut saattaja. »Se lisää oikeata tuntua ilmakehään.»

»Ymmärrän», jupisi Top. Hän mietti: »Hyvä Jumala, SE olisi ihan tällaista.»

11

Voimakkaammin kuin tämän pahaenteisen hautajaisveisun (jollaisena Top sitä piti) pauhu kuului äkkiä potkupallokilpailujen erotuomarin pillin kimeä vihellys.

»Väliaika?» ajatteli Top.

Hän muisti sitruunia, muisti usein viruneensa selällään savisella kentällä, jotta hengitys tasaantuisi! Kalpean marraskuisen iltapäivän ilma, jalkapallokentän huudot, poljetun ruohon, ponnistaneiden ihmisten haju! Veri kuumana, innostus ylimmillään hänen lempiurheilussaan... Kuinka Top kaikkea sitä kaipasikaan!

Mutta pian hän malttoi mielensä, palasi näiden ventovieraiden harrastusten näyttämölle.

Tämä, niin, tämä kuvanvalmistaminen, kuten he sitä nimittivät, oli joistakuista näistä ihmisistä todellista elämää. (Topin Jumala!)

Filmikirkon päässä olevasta uima-altaalta näyttävästä paikasta syöksähti nyt esille muuan henkilö, joka tosiaankin oli omassa elementissään, pitkä, ruskeapukuinen mies, jolla oli innostuneen, henkevän näköiset kasvot, päässä leveä hellehattu ja ääni kuin sumutorven toitotus.

Se mylvi: »Rahvas!»

»Tuo», selitti Topin opas, »on taitavin näyttämöohjaajamme — herra Frederick Peters».

Herra Peters päästeli raikuvia karjauksia.

»Nyt! Rahvas! Kaikki penkeissä olevat ihmiset alkavat hälistä kiihtyneesti!»

Kaikki penkeissä istuvat ruumiit joutuivat kuin sähkövirran vaikutuksesta peloittavaan, elämää muistuttavaan liikkeeseen.

»Katseet morsiameen päin nyt! Kaikkien katseet morsiameen päin!» kajautti sumutorvi. »Eteenpäin nyt! Eteenpäin; ei liian ripeästi; tasaisesti! Tulkaa, Bébé!»

»Kas niin! Tuolla hän on, herra Tophampton.»

Niin, siellä hän oli, pääosan tyttömäinen esittäjä filminäytelmässä, jota Top sai myöhemmin katsella elävissäkuvissa viimeistellyn upeassa asussa, jonka te otaksuttavasi kaikki olette nähneet ja jota olette ihailleet —

RAKKAUSAVIOLIITTO Pääosassa NEITI BÉBÉ ST. CLAIR (Britannian viehkein vaaleaverinen kaunotar)

Kuinka liikuttava kappale se olikaan! _Rakkausavioliitto!_

Myöhemmin helIytti morsiamen nuorekas kauneus rouva Mundyn kyyneliin. Se kirkkokohtaus oli niin vakuuttavan hyvästi esitetty, että se osui sydämeen... Se osui — se oli järjestettykin osumaan — moniin sydämiin.

Kuinka monet ihan nuoret tytöt kuvittelivatkaan itseään tuon harvinaisen kauniin pikku olennon sijalle, joka näytti avuttomalta, Paquinilta tilatun morsiuspuvun yllä häilyvään pitsiverkkoon takertuneelta perhoselta! Juuri sellaiselta pitäisi heidän ihannemorsiamensa näyttää, levittää vaaleaverisen lumousvoimaa kaikkiin, jotka hänet näkevät.

Kuinka monet nuoret miehet ovatkaan (otaksuttavasti itsetiedottomasti) ottaneet sen — tai sentapaisen — kuvan unelmiensa esineeksi! (Joskus, jossakin sellainen tyttö.)

Ja kuinka monet nuoret miehet, jotka myöntävät olevansa haaveilijoita, ovat suorastaan kuvitelleet sellaista ihmettä, että he kohtaavat suosikkinsa, tämän neiti Bébé St. Clairin, henkilökohtaisesti!

Jos hän kerran oli niin säteilevän kaunis valkealla kankaalla (jossa kuitenkin on ainoastaan mustaa ja valkoista), niin millaiselta hänen täytyisikään näyttää niistä, jotka saivat nähdä hänen kullalle kimeltävät hiuksensa — kapinalliset kiharat, jotka kerrankin painettiin sileiksi tuon appelsiininkukista sommitellun suippopäisen kiehkuran sisälle — hänen suurisilmäisten, soikeiden kasvojensa rusottavat ja valkeat vivahdukset? Kuinka hänen ihailijansa olisivatkaan kadehtineet (jos olisivat tietäneet) Harry Tophamptonia, joka nyt sai nähdä hänet sellaisena kuin hän oli!

12

Tuolta autovajastako? — jossa hän näytti olleen odottamassa, tämä nuorekas tähti tuli esiin.

Morsian kaikessa komeudessaan.

Hän näytti upeaksi puetulta vahanukelta; se on alaston totuus. Nukelta, jonka vaha oli jätetty haalistumaan päivänpaisteessa.

Sillä paahtavien säteiden häikäisevässä valossa näytti tämä onnellinen morsian yhtä kaamealta kuin kirkkoväkikin. Hänen kasvonsa, jotka olivat paksulti peitetyt ensinnäkin ihomaalilla numero viisi (jotta ei näkyisi jälkeäkään luonnollisesta, kuvassa mustalta näyttävästä punasta) ja sitten keltaisella jauheella, olivat tasaisesti savenvihreä naamio. Siihen oli hyvin tummalla ruskealla maalattu sydämenmuotoinen suu. Isoja, tyttömäisesti tähyäviä silmiä ympäröivät vihreän siniset varjot. Saven väriset olivat myöskin pitkät, välkkyvillä orjanrenkailla koristetut käsivarret.

»Hymyilkää nyt, hymyilkää!» jymisi näyttämöohjaajan sumutorvenääni. »Suloinen hymy morsiamen huulille!»

Smaragdinvihreinä välähtivät hampaat ruskeiden huulien välitse Britannian palkitun vaaleaverisen kaunottaren lyijynharmaissa kasvoissa.

Kauhun lumoissa Top katseli kammottavaa näkyä.

»Hyvä Jumala!» ajatteli hän. »Tämä on yhäkin pahempaa. Hän näyttää Thamesista ongitulta... Tällaistako hänen on kestettävä, lapsi-raukan?»

13

Niin luontevasti se kaikki kävi valkealla kankaalla. Mutta sellainen ei synny itsestään.

Jos tämä kuoleman morsian, jonka tyttomäisen herttainen ilme oli räikeässä ristiriidassa hänen sienimäisen kalpeutensa kanssa — jos tämä pieni morsian käveli yhden kerran kuoria myöten alttarille taluttajanaan filmiäitinsä (komeamuotoinen viidenkolmatta ikäinen tyttö, jonka valkea peruukki teki ihojauheisen vahanuken näköiseksi) palataksensa sieltä filmisulhaseensa nojaten, teki hän sen ainakin neljäkolmatta kertaa. Ja sitä säestivät urut, joiden äänen seasta kuului erotuomarin pillin vihlovia vihellyksiä, ja näyttämöohjaajan jymisevät komennukset.

»Yrittäkää uudelleen, Bébé. Käsi ylemmäksi Dudleyn käsivarrelle. Nyt te, Cartwright, Cartwright tulee esille kädessään kukkavihko — tulee esille —»

(Pillin vihellys.)

»Seis, seis, seis! Kehnoa! Uudelleen alusta alkaen! Kirkkoväki. Morsiamen äiti. Morsian. Ensi kerralla, Bébé, hymyilkää ja katsokaa sulhasen silmiin! Katsokaa Dudieyn silmiin, rakas —»

Sitten ärtymyksen puuskassa: »Tuoleistako on miehelle hymyileminen? Bébé! Mitä te tähyilette?»

Unohtaen hetkeksi osansa Bébé St. Clair katseli seurakunnan päiden ylitse valopiirin ulkopuolelle, katsahti Topiin, jonka hän oli vihdoinkin osunut näkemään.

Kiljaisten ja tehden äkkiä hillittömän liikkeen sieppasi näyttämöohjaaja mustan sombreron päästänsä. Raivokkaasti hän paiskasi sen atelierin lattialle; ja morsiamen, sulhasen, seurakunnan, valokuvaajien, työmiesten ja Topin katsellessa hän hyppäsi kolmasti hattunsa päälle.

Tämä purkaus näytti palauttavan hänet ennalleen. Täysin hyväntuulisesti hän alkoi uudelleen. »Yrittäkää uudelleen, hyvä neiti! Kaikki penkeissä istuvat ihmiset tarkkailevat morsianta. Kaikkien katseet morsiameen nyt! Hurmaannusta! Hymyilkää!»

Vähääkään välittämättä tästä häneen kohdistetusta kiihkeästä huomiosta katsoi lapsellinen morsian (ottaen kasvoilleen hurmaannuksen ilmeen) tottelevaisesti filmi puolisonsa kasvoihin. Viimemainittu oli piirteiltänsä moitteeton miesmannekiini; hänellä oli patenttinahkainen pää, ja hänen yllänsä oli kureeton sakettipuku, joka olisi saavuttanut herra Cravenin hyväksymisen.

Top mietti: »Miltähän hänestä tuntunee? Mitähän he kaikki ajattelevat?»

14

»_Eikö hän näytä viehättävältä?_ hokekaa!» siten neuvo sumutorvi. »Hieman pakinaa penkeissä, tehkää hyvin! Ei liian paljon! Nyt kaikki hymyilevinä ja iloisina! _Eikö morsian ole kaunis — eikö sulhanen ole onnellinen — eikö kaikki käynytkin ilman kommelluksitta_», sepitteli näyttämöohjaaja, joka viehättyi tämän aiheen inhimilliseen todellisuuteen.

»Loppunäytös nyt! Morsiamen äidin jäähyväiset! Margaret, tänne näin!» (Ihojauheinen tyttö siirtyi eteenpäin.) «Nyt kyyneliä, paistinpannukannen kokoisia, Margaret —»

15

»Kappale loppuu yhdessä minuutissa, herra Tophampton», lohdutti Topin ystävä. »Sitten saamme kaikki yhdessä juoda kupin teetä taiteilijoiden tarjoiluhuoneessa.»

16