Part 5
Gertrude oli tänä iltana pistäytynyt hetkiseksi sisälle noutamaan tavaroitaan, jotka edellisenä päivänä olivat häneltä unohduksessa jääneet. Aina häneltä jäi äidin luokse jotakin, milloin täytekynä, milloin sateenvarjo, milloin käsikirjoituksenliuska. Tällä kertaa rouva Mundy oli ymmällä nähdessään naimisissa olevan tyttärensä; hän olisi mielellään ollut selittämättä Gertrudelle, mistä kieltäytyessään Top olisi ollut typerä. Ihan uteliaisuuden ruumiillistumana Gertrude tiukkasi: »Kertokaa toki. Oi, teidän täytyy. Ettekö kerro, jos lupaan ja vakuutan, ettette ikinä näe sitä painettuna?» Niin rukoili kuvalukemisto-kertomusten kirjoittaja. »Sitäpaitsi olen Topin lempiserkku. Hän tietää, että olen hyvä kumppani. Aina hän juttelee minulle pikku salaisuutensa, aina lörpöttelee minulle rakkausasioistaan; eikö totta, Top? Kertokaa minulle! Ei Top pahastu.»
»En pahastu», myönsi Top mutkattomasti. »Kertokaa hänelle. Mitäpä siitä?»
10
Kaikki olivat hetkisen hiljaa, sitten rouva Mundy puolustelevasti jupisten kertoi Gertrudelle isoisänisän hämmästyttävästä oikusta. Sitten taaskin äänettömyys.
Top katsoi suoraan eteenpäin. Helen ravisti hiukset silmilleen, laski suipon leukansa molempien kämmeniensä varaan ja odotti. Gertrude huohotti; hän ei oikein tiennyt, miten tuoda julki sekavina tulvivat huomautuksensa.
»Sallitteko minun hetkiseksi istahtaa ja sulkea silmäni koettaakseni sopeutua siihen ajatukseen, että jollakulla meidän sukumme jäsenellä on rahaa käytettävissään?» sai hän vihdoin sanotuksi. »Meidän olisi kai sopinut epäillä isoisänisää. Vain rikkaudessa kieriskelevät ihmisethän pitävät tarkan vaarin siitä, menevätkö puolipennyset hukkaan vai eivätkö. Juuri sen vuoksi he pääsevätkin kieriskelemään. Hyväinen aika — Mallikelpoinen tyttö!... Mikä _vahinko_, että satun olemaan naimisissa», lisäsi Ericin vaimo, vääntäen eloisat kasvonsa lohikäärmemäiseen virnistykseen. »Muussa tapauksessa tietysti — Isoisänisä on silminnähtävästi hullumpi kuin olemme luulleet, mutta hänen hulluutensa olisi voinut pukeutua pahempaankin muotoon. Oliko hän kovin riemuissaan, Top, kun hänen komea pojanpojanpoikansa ilmoitti koottavansa toteuttaa hänen rakkaimman toiveensa? Mutta miten hän on suunnitellut sinun alkavan? Mistä hän arvelee sinun löytävän tämän kauneuspalkinnon saajan? Lähettääkö hän sinut Amerikkaan? Ajatteleeko hän, että 'kaikki ovat persikoita Georgiassa’? Vai Wieniinkö? Vai onko sinun ensiksi käytävä omassa maassasi?»
»En tiedä, en tosiaankaan», vakuutti Top.
»Kuinka ihana tästä syksystä tuleekaan!» huudahti Gertrude, lämmeten tilanteen mukaisesti. »Totisesti minä nautin. Top, älä ole tuonnäköinen, ikäänkuin sinulla ei olisikaan hauskaa. Onhan sinun, ystävä kallis, 'polvistuttava kauneimman eteen’ eikä etsittävä ruminta naista taivaan kannen alla. Sinun on otettava puolisoksesi _joku joskus_ — miksi sitten nureksia siitä, että vaimosi pitää olla kaunis? Miten käyneekin, se on joka tapauksessa kiintoisia.»
»Niinkö arvelet?»
»Etkö sinä sitten sitä usko, Top? Muuten, onko sinulla minkäänlaista _suunnitelmaa_? Eikö? Onko isoisänisällä suunnitelmaa? Haahmoitteliko hän mitään ohjelmaa? Tarjosiko hän neuvoja nuorelle —? Älä karkaa!» (Top oli meluttomasti koettanut paeta.) »Kerrohan! Mitä isoisänisä — niin, varmastikin hän puhui jotakin siitä, miten hän toivoi neljännesmiljoonansa tavoittelijan _menettelevän_.»
»No niin —»
»No?»
»Hän sanoi, että ennen kaikkea minun on —»
»Niin, niin; jatka vain! Että sinun on —?»
Ovelta Top pamautti: »Että minun on hankittava vaatteita.»
Sitten hän katosi, ja hänen perässään kaikui Gertruden riemuisa huudahdus: »Vaatteita? Kuinka verratonta! Hän tarkoittaa _soidinhöyheniä_!»
V luku
Soidinhöyhenet
1
Tässä samassa uusien vaatteiden, kosioasun eli soidinhöyhenten kysymyksessä valmisti isoisänisä Mundyjen perheelle vielä yhden yllätyksen.
Hän, joka kitsasteli jokaisen puolipennysen menoa, osoittautui tässä tapauksessa valmiiksi tuhlaamaan lukemattomia seteleitä! Hän, joka itse pukeutui linnunpelättimen tapaan ja rääsyihin verhoutuneena kyyhötteli tuon eltaantuneen, sanoinkuvaamattoman höyhenpeitteensä suojassa, päätti, ettei pojalla ollut ainoatakaan käyttökelpoista vaatekappaletta. Insinöörien huolimaton pukeutuminen oli sananpartena; Top oli heistä kaikkein pahin.
Palvelija, Henderson, veisi nyt Topin kaupungille ja tilaisi hänelle kunnollisen pukuvaraston.
2
Sananen Hendersonista, jonka puhetapa oli hillittyä ja joka ilmeestä päättäen ajatteli: »_Minun on mentävä kohtaamaan kuolemaa_.» Tämä Henderson ei ollut aina oleskellut vuokrakasarmien neljännen kerroksen asumuksissa Thamesin demokraattisella puolella. Hän ei ollut omistanut koko elämäänsä valmistaakseen vuoteita ja terveysjuomia iäkkäille, omituisille vanhuksille, jotka supistivat talousmenonsa mahdollisimman vähäisiksi.
Kaukana siitä! Henderson oli ollut suurten, vaativaisten herrojen kamaripalvelijana. Hän oli kiilloittanut saappaita, valmistanut kylpyjä, tuonut varhain aamulla soodavettä sellaisille miehille, joita on nimitetty Burken maanomistajavetelehtijöiksi.
Mutta senjälkeen kun Henderson oli lähtenyt viimeisen isäntänsä (johon silloin tällöin vedotessaan hän puhui »loordivainajasta») palveluksesta, oli kulunut hämyinen aika, ennen kuin hänestä tuli herra Horace Mundyn miespuolinen hoitaja, ruoanlaittaja, pullonpesijä ja peitteenravistaja. Tänä väliaikana oli sattunut joku salaperäinen juttu... Tärkeintä oli se, että Henderson joka tuli palvelukseen ilman suosituksia työskenteli hyvin ja rehellisesti, täyttäen isoisänisän vähäisimmätkin toiveet pienestä palkastaan ilman minkäänlaisia sivutuloja.
3
Murheellinen Henderson, päässänsä »knalli» ja yllänsä tarkoin harjattu, musta puku, valmistautui saattamaan Topin, joka oli kömpelötekoisessa sinisessä sarssipuvussaan, loordivainajansa entisille ostospaikoille.
Siellä täytyisi kuluttaa tuntikausia, jotka olisi pitänyt olla opistolla.
Top oli kalvennut, kun isoisänisä oli ilmoittanut, että niitä tunteja ja luentoja, joilta hän olisi poissa, ei laskettaisi hänen huolimattomuutensa syyksi, koska hän, isoisänisä, oli kirjoittanut ja selvittänyt asian opiston johtajalle.
»Millainenhan se kirje oli?» oli Top levottomana aprikoinut.
Kun nuori mies ei ollut vielä perehtynyt isoisän menettelytapoihin, ei hän aavistanut, että vanhan herran laatima anteeksipyyntökirje oli ollut ehdottoman mallikelpoinen kahdeksannentoista sataluvun aikaisessa muodollisuudessaan ja kohteliaisuudessaan.
Katselkaamme siis Topia, insinööriä ja siirtomaalaista, Lontoon vaatturien pakeilla.
Loistavan hienouden pieniin, himmeihin, eristettyihin sopukkoihin, joiden esimiesten profiilit olivat puhdaspiirteiset ja esiintyminen huokui kylmää kuin jäävuorien läheisyys, vei Top klassillisen vartalonsa ja avosydämiset kasvonsa. Ne eivät pystyneet jäävuorien jäähän. (Onko nimenne kirjoissamme, sir?) Vasta nähtyään loordi-vainajan kamaripalvelijan ja kuultuaan hänen lyhyen jupistun selityksensä, muuttuivat nämä ylhäisen eristäytyneet henkilöt sydämellisen läheisiksi liittolaisiksi.
4
»Aletaan ilta-asusta», määräsi Henderson. »Smoking. Ja frakki. Kolmet tai neljät valkeat liivit aluksi, arvelen.»
(»Soitan tänne herra Harrisin ottamaan herrasta mittoja.») »Olisi parempi kutsua herra Craven, eikö olisi», ehdotti Henderson. »Herra Craven otti aina mitat — tiedättehän —»
»Juuri niin; hän se oli. (Soittakaa Cravenille ja pyytäkää häntä tänne!)»
»Voitte luottaa heidän herra Craveniinsa, herra Tophampton, sir», vakuutti Henderson suopeasti. »Teillä on hyvin samanlainen vartalo kuin eräällä loordi-vainajan läheisellä mieskohtaisella ystävällä, jonka vaatteet herra Craven aina ennen leikkasi.»
»Ja hänen vaatteittensa leikkaaminen olikin todellinen nautinto», huomautti herra Craven, sijoittaessaan mittanauhansa Topin vuorimaiselle rinnalle. »(Satayksi ja puoli satakaksi, sanokaamme.) Joskin hän oli hiukan sanoisinko muistopatsaan mallinen? — oli nautinto leikata pukuja miehelle, jolla oli sellainen vartalo... Mutta siinä se nautinto olikin», lisäsi hän synkemmin, »viime vuosina; siinä se oli _kaikki_».
»Mitä tarkoitatte?» kysäisi Top.
Herra Craven ja Henderson vilkaisivat toisiinsa tuikeasti ja olisivat olleet valmiit lyömään vetoa, ettei se herrasmies, jonka pukuja leikkasi nautinnokseen, käsittänyt, mitä puvun maksaminen merkitsi; hän siirtyi räätäliliikkeestä toiseen kautta koko West Endin. Ei koskaan vähääkään rahaa hänen laskunsa maksuksi. Ei milloinkaan. Maailman huonoin epävarma saatava.
Avomielinen Top virkkoi: »Minua kummastuttaa, miten jotkut sellaiset miekkoset elävät.»
»Oh! He _elävät_ kyllä, sir; _he_ elävät. (Vyötäiset seitsemänkymmentäkuusi — ei, vaan ne seitsemäänkymmeneenkolmeen ja puoleen.)»
»Vyötäiset seitsemänkymmentäkolme ja puoli», mutisi mittakirjaa hoiteleva apulainen.
»Ja nyt ne liivit —»
5
Aina vain »ne» liivit, »ne» housut, »se» frakki, ikäänkuin muita samanlaatuisia ei olisikaan koko tällä taivaankappaleella; ja huippusaavutus oli Topin kuulema, leikkaajan apulaisen hänen oppaalleen kuiskaama tervehdys: »Miten on sen vanhan terveyden laita?»
6
»Entä ne napit?»
Nappi kuin nappi Topista; pyöreä esine, joka piti koossa vaatekappaleita, kun se tungettiin puolittain kimmoisen, napinläveksi nimitetyn raon lävitse.
Näistä asiantuntijoista »ne» napit merkitsivät hartautta, taidetta, elämäntyötä.
Solahti puoli tuntia, ennenkuin saatiin ratkaistuksi, että tällä kertaa olivat helmiäisnapit sopivat.
7
Sitten:
»Herra kai tarvitsee sieviä kalvosimia?»
»Ei, kiitos; minulla on», vastasi Top. Mutta samassa Henderson keskeytti:
»Hän tarvitsee kalvosimia.»
»Juuri sellaisia, joihin tällä hetkellä mielihyvin työntää kätensä», jupisi muuan asiantuntija. »Aivan samoja, joita Cartierilta teille tarjottaisiin — Hävytöntä, kuinka paljon jotkut heidänlaisensa hyötyvät. Kaskenko —»
»Näyttäkäähän niitä minulle», sanoi Henderson yksikantaisesti,
»Olette oikeassa; soitan heti ylös... (Käskekää herra Lewinskyä!)... Ne ovat täällä, ennenkuin olemme suoriutuneet aamupuvuista.»
Niin ne olivat.
8
»Mustaa kangasta shakettipuvuksi?»
»Tumman harmaata, arvelen. Reunustus, tietysti», määräili isoisänisän orja, joka nyt ilmeisesti jälleen oli omalla maaperällään ja oikealla alallaan vietettyänsä kuolettavan ikävän vuoden Oxfordin vuokrakasarmialueella. Kuinka innokkaasti hän keskusteli kashmirikankaisista housuista ja pahoitteli valkeita rusetteja, joiden kiinnittäminen oli usein niin vaivaloista! _Con amore_ hän otti esille pienen muistikirjan merkitäksensä siihen, millaisia kauluksia oli piakkoin tilattava. »Niin, kolmenlaisia ensi tilassa. Pystykauluksia illaksi; ei saa unohtaa myöskään kaulanauhoja, muutamia tusinoita», mutisi Henderson. »Kääntökauluksia aamupukua varten. Pehmeitä kävelypuvun kanssa käytettäviksi —»
9
»Kuusi kävelypukua hän tarvitsee, vähintään.»
»Kuusi?» luiskahti kauhistuneelta Topilta.
Hänestä ei kukaan näyttänyt rahtuakaan välittävän. (»Keneksi ja miksi», aprikoi Top ohimennen, »saattavat kaikki nämä miekkoset minua luulla?») Nyt kiskottiin hyllyiltä kangaspakkoja, ne laskettiin pöydälle, kangas levitettiin, asiantuntijat katselivat ja hypistelivät sitä, pohtivat.
Ja jos te, joka olette tyttö, kuvittelette miesten pukujen vaativan vähemmän aikaa ja päänvaivaa kuin herttuallisen perheen hoviesittelyä varten valmistettavan ensikertalaistyttären asuun uhrataan, niin ette ole liikkunut niissä Piireissä, joissa loordien kamaripalvelijat oleksivat.
»Ensiksi tulee yhden olla merensininen —»
»Sitten tuollainen vaalean hopeanharmaa, melkein aluminiuminvärinen. Niin. Tehkää se oikein sirosti, se puku.»
»Hieman liian vaalea herralle, eikö teistäkin?»
»No, enpä tiedä — Tämä vivahdus on parempi. Niin, tätä.»
»Sitten tumman harmaa. Juuri niin. Ukkospilven vaikutus; se sopii sangen hyvin.»
»Herralle ei sovi nuuskanvärinen, vai mitä? Liian vaalea. Vahinko! Ihan liian vaalea. Mutta nyt sen keksin. Mitä arvelette melkein luumunvärisestä?»
Kaikkia asiantuntijoita miellytti melkein luumun värinen tavattomasti.
»Siinä se... kahdet housut jokaiseen pukuun, muistattehan.»
»Entä mitä arvelette tällaisesta mustasta takista, jota hän voisi käyttää minkä kanssa hyvänsä? Näyttäkäähän minulle lisää malleja.»
»Minä» oli »Henderson».
10
»Meidän sopisi hyvin valita myöskin urheilutamineet, kun kerran olemme täällä.»
»Pari retkeilytakkia hän tietysti tarvitsee. Kahdet tai kolmet polvihousut. Neljät tai viidet harmaat», valui Hendersonin suusta hänen joka minuutti yhä enemmän lämmetessään, »ja kuudet valkeat flanellihousut sopii meidän samalla tilata. Ne hän tarvitsee Rivieralla oleskellessaan.»
Huuliaan kostuttaen Top suoritti luonteenomaisen liikkeensä, avasi suunsa ja sulki sen jälleen.
11
»Nyt paitoja. Kuka sitä puolta hoitaa?»
Mutta tästä puolesta ei Henderson keskustellut herra Cravenin ja hänen — olin vähällä sanoa: joukkueensa kanssa. Määrättyään ensimmäisen sovittamisen ajan ja sanottuaan jäähyväiset herra Cravenille ja hänen taiteilijakumppaneilleen lähti Henderson Topin kanssa kolean usvan täyttämälle Jermyn-kadulle ja mainitsi, että _hän_ kyllä tunsi paitaväen.
»Tänne, sir... Kas, hyvää huomenta, herra Battl... Niin; ei liene nurisemista... Suvaitsetteko katsoa, joutaako herra Smithson luoksemme?»
»Kaikki nämä ihmiset näkyvät tuntevan teidät, Henderson», huomautti Top.
»Tuntevan, minut, sir? Niin, sir, minulla on aina ollut koko joukko tuttavia West Endissä», myönsi Henderson, joka onnettoman kuningas Henrik ensimmäisen lailla ei koskaan hymyillyt, vaikka eräänlainen väre joskus väänsi hänen Alfred Lesterin kaltaisia piirteitään. Nyt ei sitä näkynyt.
Taaskin Henderson syventyi mässäilevään määräilyyn; tämä tapahtui alakerroksessa, eräänlaisessa kirjastossa, jonka hyllyt olivat täynnä paitakoteloita.
Tähän saakka oli nuori Top paitoja ostaessaan vain maininnut patsasmaisen kaulansa paksuuden ja ottanut sen, mitä hänelle annettiin.
Kuinka räikeän vastakohtaista oli Hendersonin menettely.
12
Hekumoiden Henderson antautui tähän tehtävään. »Kokosilkkisiä alusvaatteita... kohtalaista... Muodikkaita sukkia hän myöskin tarvitsee... silkkisiä. Eikö teillä ole hienompaa lajia kuin nuo? Niin, noita, joiden varret ovat _à jour_. Färsaarelaisia villapaitoja on kai yläkerrassa?... Joitakuita yksinkertaisia päällysvaippoja myöskin... Noita, joissa on ylöspäin kierrettävä kaulus, pidän ... ei, ei... en pidä noista halvoista, joissa on ainoastaan reunus mallikas... Skotlannin matkalaisia... jos kerran färsaarelaista, niin färsaarelaista. Uskotteko, että sivuutin Ivyyn menevän herrasmiehen, jolla oli kalastajan villapaita kävelypuvun alla? En _pidä_ sellaisista», puhui Henderson itsevarmasti. »Niin, en pidä siitä; teatterimaista tai ei, oikein se _ei_ ole... Värillisiä käsineitä sitten. '_Yksi käytettäväksi, toinen näytettäväksi_, oli loordi-vainajan tapana sanoa kaikkiin pukuihin nähden. Käsineet —»
»En käytä käsineitä; inhoan niitä!» kivahti Top. (Siitä ei välitetty.)
»Hän tarvitsee useita pareja... Juhlapukua —»
»Totisesti aika räikeitä!» moitti Top sävyisesti räpytellessään silmiänsä, kun hänen eteensä levitettiin loistava, futuristinen silkkikasa.
»Hän tarvitsee jotakin, missä on hiukan väriä. Kas noin, noita himmeitä paisleylaisia ei enää valmisteta... Eivät ne näytäkään miltään.»
»Pyjamia... Housunkannattimia...»
»Sukkanauhoja...»
»Osoiteko? Kyllä. Annan teille osoitteen», virkkoi Henderson — ja se oli hänen tehtävänsä ainoa kohta, jota hän ei suorittanut innokkaasti.
13
Päivät kuluivat; ja koko tämän ylettömän ostelun ja sovittelun aikana kaikki nämä housumaailman taiteilijat, nämä paitamiehet, takkimiehet, hattumiehet ja kenkämiehet — kenkämiehille sopisi omistaa kokonainen luku, mutta ei tässä kirjassa! — kaikki nämä asiantuntijat kohtelivat nuorta Harry Morse Tophamptonia ikäänkuin hän olisi ollut lyijyinen Apollon patsas, joka heidän oli pystytettävä jalustalle jonkun upean englantilaisen talon alueelle.
Persoonattoman riemuisesti he puhuivat hänen uuden asunsa sopimisesta.
»Kaunis», kehuivat he häntä katsellessaan, »kaunis», Mutta he eivät tarkoittaneet hänen herkulesmaista vartaloaan eivätkä hänen Venuksen-suutansa, vaan hänen sinistä sarssitakkiaan.
»Eiköhän pitäisi olla hiukkasen väljempi täältä kainaloista, herra Craven?» (Räätälinliidun terävä särmä jätti valkean viirun kankaaseen. Krip —)
»Selkä on moitteeton, kaiketi? Moitteeton. Voisikohan parantaa tuosta...»
»Malttakaahan, jahka näette harmaan...»
»Ahaa! _Tuo_ saisi olla hieman tilavampi vyötäisiltä.» (Herra Cravenin kädet nykivät molemmin puolin rinnushepeitä, nykivät nykimistään, lempeän pakottavasti muovaten Topin vartaloa harmaaseen takkiin.) »Kas niin, _siinä_ se on... Muistanpa, että kerran kun hän, tiedättehän, Henderson, poistui täältä yllänsä minun valmistamani puku, astui sisälle herrasmies — hän oli hyvin nuori herrasmies, palveli silloin lento voimissa. Hän sanoi minulle-. Täälläkö valmistetaan puvut sille miehelle, joka juuri lähti täältä?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Täälläkö on tehty se puku, joka oli hänen yllään?’ Minä sanoin: 'Täällä.’ Hän sanoi: 'Käyttääkö hän kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Ei, sir; hän _ei_ käytä kureliivejä.’ Hän sanoi: 'Voisitteko saada minut näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä?’ Minä sanoin: 'Varmasti, sir, voisimme saada teidät näyttämään sellaiselta ilman kureliivejä.' Hän käski meidän ottaa mitat itsestään heti paikalla; eikä hän ole meistä luopunut. Hämmästyisitte, jos mainitsisin teille hänen nimensä —»
Hendersonin kasvot olivat järkkymättömän ilmeettömät, kun hän virkkoi vain: »Hihat rahtusen liian pitkät!»
»Pitkätkö?... Puoli sentimetriä siis.» (Nips.)
»Ja sitten, malttakaahan!... Niin! Enkö puhunut teille siitä luumunvärisestä? Siitä melkein luumunvärisestä? Puhujahan teille!»... Kuiskaten:
»Se on viehättävä.»
14
»Top, vähäisin, mitä voit tehdä hyväkseni», selitti hänen serkkunsa Phyllis muutamia päiviä myöhemmin, »on se, että annat minulle yhden noista pahvirasioista, joissa ne tulivat, ompeluvehkeitteni säilytyskopaksi. Niin, se isoin, jonka kannessa on leijona ja sarvikuono ja se nimi. Ajattele hän, kuinka hienon leiman se antaa meidän halvalle arki huoneellemme! Vieraat kuvittelevat Guyn hankkivan Pukunsa sieltä.»
Gertrude lisäsi: »Vähin, mitä voit tehdä minun hyväkseni, on se, että lainaat tuollaiset — ne kai ovat pyjamat? — ylleni seuraaviin naamiaisiin. Myöskin lainaan sulhasmiehen juhlapukuasi. Minun suorastaan täytyy. Aion kirjoittaa lyhyen kertomuksen», jatkoi hän, »lyhyen kertomuksen Topin uusista vaatteista ja panna sen nimeksi: Kirkkaammat höyhenet’. Mottona on säkeistö:
Keväällä
(Tässä tapauksessa kyllä on marraskuu!)
Keväällä kyyhkyn puhdistuneen kirkkaammin hohtaa höyhenet
(Kuvitella herra Tophamptonia puhdistuneena kyyhkysenä!)
Keväällä miehen rakastuneen —
Älä työnnä meitä ulos huoneesta, Top! Emmehän ole vielä _nähneet_ puoliakaan.»
Tämä tapahtui seuraavana sunnuntaina, sittenkun Topinkin kaikki uudet vaatteet olivat saapuneet kotiin, ja kokoontuneet serkut tahtoivat välttämättä tehdä kotivierailustaan kapiojuhlan.
Yllänsä uusi melkein luumunvärinen kävelypukunsa Top seisoi tai pyri nähtävänä pienessä makuuhuoneessaan. Sen luostarimaiseen yhden hengen sänkyyn oli kasattu valtava läjä Jermyn-kadulta, Bond-kadulta ja Piccadillystä koottua saalista. Laudoituksen piilottivat kiiltävät ja välkkyvät saapas- ja kenkärivit. Kuinka intohimoisesti Henderson niitä kenkiä rakastikaan! Kuinka vitkallisesti hän liikkuikaan poistaessaan niistä nauhat, ennenkuin puhdisti ne, kiilloittaessaan niitä, pingoittaessaan ne lestille. Hatut koristivat Topin lipaston kantta. Itse uhrin ympärille olivat ryhmittyneet Gertrude, Gertruden Eric, Phyllis, Tossie, Joan, Madge, Madgen John, Madgen pikku poika Rex, Phyllisin Guy, joka piteli Bubblesia, rouva Mundy ja Helen.
Ja nyt Helen, joka oli aina laskenut pilaa Topin kömpelötekoisesta, jäykästä sarssipuvusta, Topin vanhasta, sammalenvärisestä, vanhasta norfolkilaisesta villapaidasta, Topin laatikkomaisista kengäntölkeröistä, oli ainoa serkku, joka ei purkanut ihastustaan Topin uusien vaatteiden johdosta.
Toiset tekivät sen hänenkin puolestaan.
Vihdoin Madgen John kysäisi: »Mutta mies, eikö mieltäsi kalva halu päästä entisiin tamineihisi?»
Voi, siinä murhe! Hänen työssä käytettyjä pitkiä mekkojaan, opistotakkiaan ja potkupalloasuaan lukuunottamatta ei hänelle oltu jätetty ainoatakaan riepua vanhoista vaatteistaan.
Hylätty asu (jota hänen pukujansa sovitelleet asiantuntijat olivat aina käsitelleet niin ivallisen varovasti) oli myyty.
Isoisänisän toivomuksen mukaan oli sillä tavoin kaupustelijoilta saaduilla rahoilla lyhennetty räätälien laskujen kokonaismäärää.
»Kuinka kuvaavaa!» huudahti Gertrude. »Katsoen siihen, hyvät ystävät, että yksistään kaulusvehkeiden» —' hän heilutti oranssin- ja kermankirjavien pyjamien lahkeita kuin silkkistä viiriä — »katsoen siihen, että pelkkien kaulusvehkeiden on täytynyt maksaa runsas satanen! Ja otaksutko sitäpaitsi, että hylättyjen vaatteittesi hinta kokonaisuudessaan joutuu takaisin isoisänisälle? Kuka ne myy?»
»Hänen palvelijansa.»
Eric, hoikka, tummasilmäinen, teatteritoimistossa työskentelevä nuori mies, joka oli palvellut rintamalla, virkkoi: »Uskaltaisin lyödä vetoa, että se lurjusmainen Henderson» entinen vankilanasukas, on saanut koko hyvin paikatuksi laskujaan tässä hommassa.»
»Joka tapauksessa hän on hankkinut herra Tophamptonillemme komeat höyhenet», kehui Gertrude. »Talla pikku kasalla» — hän viittasi vuodetta peittävään ylelliseen vaatteusläjään — »pojan pitäisi päästä kiinni tai irti!»
Top kalpeni.
15
Sinä yönä vaivasi Topia kammottava painajainen. Hän näki unta, että hänen yllään olivat hänen kaikki uudet vaatteensa, kaikki yhtä aikaa.
Kokosilkkiset alusvaatteet. Kuusi kävelypukua. Musta takki, jota sopi käyttää kaikkien kanssa — Topilla oli sen lisäksi shaketti, smoking, frakki ja viidet valkeat liivit. Niiden päälle hän oli kiskonut molemmat päällystakit ja paksun autoilunutun. Hänen päässään huojui kyhäys, jossa olivat »silkkipytty», oopperahattu, »knallit», pehmeä, harmaa huopahattu ja monet lakit. Parhaillaan Top nyki, tuskaisesti nyki käsiinsä seitsemättätoista säämyskänahkaista käsinepariaan, kun hän alaspäin vilkaistessaan huomasi jalkansa.
Hänen jalkansa olivat kuin norsun jalat; niissä oli lukematon määrä erilaisia sukkia ja pitkiä sekä polvihousuja.
»Millä vietävän tavalla», tuskaili hän unissaan, »minä käyn polvilleni _tällaisena_?»
16
Hiessä kylpien hän heräsi.
»Ah!» huoahti hän.
Mutta hänen mielensä, joka oli keventynyt hänen huomatessaan, että hänen yllänsä olivat vain yhdet uudet pyjamat, masentui uudelleen hänen muistellessaan.
Soidinhöyhenet (Gertrudin kamala sana vaivasi häntä) olivat nyt täysin valmiina. Ja se merkitsi, että morsiamen etsinnän piti nyt alkaa.
»Apua!» ähkyi Top.
VI luku
Vaaleaverisen lumousvoima
1
Pian senjälkeen oli Harry Morse Tophamptonilla, joka oli lähetetty etsimään sievintä tyttöä, onni kohdata hänet, joka koko kuningaskunnassa tunnetaan Britannian kauneimmaksi vaalea veriseksi naiseksi.
2
Vaalea verinen!
Se sana loitsii mieleen kaunottarien kuvia.
Tämän huomautuksen lausui tietenkin Gertrude, jolla, samoin kuin kaikilla muillakin Mundyn perheen jäsenillä, oli tuuhea, tumma tukka, syvän harmaat silmät ja sysimustat kulmakarvat.
»Jokainen kohtalaisen soma vaaleaverinen tyttö», jatkoi tämä tummaverinen, »on hauskemman näköinen kuin sievinkin tumma kaunotar. Hurmautuneina ja ihmetellen ihmiset sanovat: 'Hän on _hyvin_ vaaleaverinen.' Sävy on kokonaan toinen, kun huomautetaan: 'Hän on hyvin tumma!' (ja aprikoidaan, onkohan tyttöä pyyhkäisty tervasudilla). Jos minun milloin on puristettava kuvalukemistokertomukseni mahdollisimman vähäsanaiseksi, kirjoitan aina, että sankarittareni on vaalea. Siten säästyy sana. Minun ei tarvitse lisätä, että hän on viehättävä vaaleaverinen. Se on itsestään selvää, ainakin miehistä.»