Part 2

»Happamia pihlajanmarjoja, happamia pihlajanmarjoja! Juuri senvuoksi ei ainoallakaan teistä ole rahaa. Te ette ole säästäneet. (Säästäneet? Te?) Te ette ole käsittäneet asioiden arvoa. Minä olen; käsitin sen jo elämäni alkutaipaleella — niin, ennenkuin useimmat teistä olivat syntyneet. Minä olen ollut viisas siinä, missä te ette ole edes järkeviä. Olen osannut tulla toimeen ilman sellaista, mikä ei ole ollut tärkeätä, jotta myöhemmin minun kannattaisi hankkia sellaista, mikä on oivallisempaa.»

10

»Totisesti en tiedä, mitä se _on_», mietti rouva Mundy. »Mitähän se saattaa olla, se hänen 'oivallisensa'? Sillä miten hän elääkään nyt, kovaosainen vanhus-raukka! Surkean epämukavasti. Pitkän elämänsä lopussa vailla kaikkea! Viluisena, huonosti ravittuna, yksinäisenä; ei edes mattoa jalkojen alla; oleksii pimeässä kuin lepakko eikä syö voitakaan... Kuitenkin hänellä on se elinkorkonsa. Kun hän maksaa vuokransa ja Hendersonin palkan, täytyy hänelle jäädä jotakin jälelle. Varmastikin hän voisi suoda itselleen joitakuita mukavuuksia. Mutta hän kuluttaa vain —»

Hän aprikoi, kuinka paljon. Tuntui tosiaankin tuskin mahdolliselta arvioida tämän itsepäisen vanhuksen niukkoja menoja liian vähäisiksi.

Hänen palvelijansa Henderson teki työtä viidestätoista shillingistä viikon. Asunnon vuokra oli kuusikymmentä puntaa vuodessa.

Vanhus ei koskaan juonut ja söi vähemmän kuin Mundyjen kilpikonnanvärinen kissa. Vaatteita hän ei ostanut milloinkaan; tuo vanha, ikivanha, tippuneesta kastikkeesta jäykkä, munatahrainen päällystakki, nuo ennen vedenpaisumusta teetetyt housut, tuo höyhenpeite, josta levisi untuvia kaikkialle huoneeseen, kun hän vain liikahti —kas siinä isoisänisän pukuvarasto! Hänen ainoa minkäänarvoinen omaisuutensa oli tuo mustapuinen, käyräkahvainen keppi, jolla hän takoi lattiaa suvaitessansa kutsua luokseen aristelevia sukulaisiaan.

Mutta niin suuri oli hänen persoonallisuutensa voima, niin hellät heidän sydämensä, että he varoivat pahoittamasta hänen mieltään ihan yhtä tarkoin kuin olisivat eläneet jälkisäädöslahjojen toivossa.

11

Äkkiä hän rajusti kysyi: «Kuinka suuret tulot otaksutte minulla olevan? Arvatkaa! NAINEN?»

Rouva Mundy pudisti päätänsä.

»TYTTÖ?»

»En tiedä, isoisänisä», virkkoi tyttö äänessänsä sävy, joka merkitsee: »En siitä välitä.»

»Entä sinä, POIKA? Mikä on sinun arvauksesi? Kuinka paljon arvelet minulla olevan tuloja tässä istuessani?»

»En osaa arvata, sir.»

Viehättyneenä isoisänisä ilmoitti: »_Hyvä joukko toistakymmentä tuhatta puntaa vuodessa_.»

12

Syntyi pitkä, pitkä äänettömyys, ikäänkuin tämä ilmoitus olisi vaikuttanut kuulijoihin tavattoman voimakkaasti. Mutta kuinka vähäisen vaikutuksen se olikaan tehnyt sukulaisiin!

Isoisänisä oli väittänyt hänellä olevan tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa! Se oli todistus yhdestä seikasta, nimittäin siitä, että nyt taaskin oli isoisänisän »paha» päivä, tuumi rouva Mundy.

Helen ajatteli karkeasti: »Hullu!»

Top mietti: »Sekaisin, vanhus-raukka!»

»Kas vain; te ette näy välittävän siitä sen enempää kuin jos olisin sanonut kymmenen _pennyä_, niinkö? Te ette tietenkään usko minua. Mutta on ihan yhtä hyvä teille, että tiedän sen! Sillä tajuan kyllä, ettette te olisi juosseet portaita ylös ja alas useammin ettekä hoppuisemmin huolehtineet minusta, jos olisittekin tienneet minut rikkaaksi. — Te olette pitäneet minua köyhänä, koska olen ollut itara. Yhä typerämpää. MIES, Henderson! Enemmän valoa nyt!»

»Sähkövaloko, sir?»

»Niin, te apina. Arvelitteko minun tarkoittavan revontulia? Tahdon heidän näkevän —»

Sähkövalo syttyi, paljastaen huoneen alastomuuden sillä sisustusta ei mikään varjostanut. Tuli hehkut räikeänä paljaassa lampussa. Ainoastaan yhdessä nurkkauksessa oli edelleenkin pehmeän ruusuinen valaistus. Kynttilän liekki levitti yhäti hohdettaan vanhanaikaiselta hopeajalaltaan kauniita ruusuja sisältävään posliinimaljakkoon ja kauneuden jumalattaren pitkiin, verhottuihin raajoihin, verrattomaan vartaloon, kädettömiin olkapäihin ja pieneen, hymyilevään, klassilliseen päähän.

Vastaisessa nurkassa — mikä vastakohta! — kyyhötti kilpikonnamainen, iäkäs vanhus.

Häntä verhoavan höyhenpeitteen alta kuului kahinaa ja ratinaa.

»Näissä papereissa», virkkoi hän, »on se kaikki. POIKA! Ota ne ja silmäile niitä. Jollet sinä niitä ymmärrä, niin ajattelevat ihmiset kyllä ymmärtävät. Olen kirjoittanut käyttämääni lakiasiaintoimistoon. Sieltä tulee tänne mies huomenna... Ei, se ei käy päinsä — sunnuntaina. Hän tulee maanantaina. NAINEN! Sinä tunnet sen liikkeen. Vävysi oli työskentelemässä sen konttorissa. Mutta hän ei tiedä tästä mitään. Siitä ei ole hajuakaan kellään muulla kuin liikkeen päämiehellä. Hän se tänne tulee. Teidän on tuiki hyödytöntä uskotella itsellenne, että tämä on sekavia harhaluulojani. POIKA, oletko lukenut sen kirjeen?»

»Kyllä.»

»Alkuperäinen, eikö niin? Kirjoitettu eilen, vai mitä? Antaa varmuuden, eikö totta? Ja sen lisäksi — nämä pikku tavarat —»

Taaskin kahinaa höyhenpeitteen alla. Luisevat kädet toivat esille ison, mustan, lakeeratun lippaan ja kilistivät avainnippua. Hän avasi lippaan, sysäsi syrjään tukuittain papereita, joiden laatua hänen sukulaisensa eivät tunteneet — ne olivat haltijalle asetettuja arvopapereita. Näkyviin tuli vanha, punainen nenäliina, nelikulmaisesti laskostettu. Sen sisältä vetivät petolinnun kynsiä muistuttavat sormet jotakin, mikä lipui ja välkkyi pehmeästi, maitomaisesti.

»Tässä helminauha», äänsi vanhus ja riiputti kaulaketjun kimaltelevia pallerolta ilmassa. »Tämän korun väitetään olleen keisarinna Josephinen omaisuutta. Helmisiä korvarenkaita... Tässä timantteja.» Hän aukaisi sametilla sisustetun kotelon ja käänteli sormusta, josta säihkyi häntä vastaan äkäistä, vihreän ruusuista valoa. »Houkkamaiset timanttikauppiaat väittivät näitä liian vanhanaikaiseen tapaan hioituiksi. Ne on muka hiottava uudelleen muodikkaasti, upotettava platinaan tai mikä nyt muodissa lieneekään. Ne muka muutoin menettivät puolet arvostaan. Paksupäät! Tämä sormus timanttineen... TYTTÖ, nämä jalokivet saat sinä...»

»Kiitos, isoisänisä», sanoi Helen hillityn vastahakoisesti.

»Nämä saat sinä, rakas neiti Ynseä, kun minä olen kuollut. Missään tapauksessa en ole kuollut vielä nyt, joten sinun ei olisi tarvinnut vastata niin ihastuneen innokkaasti! Hyvin kaukana kuolemasta vielä. Mutta kuoltuani epäilemättä saat jotakin, mikä turvaa sinua joutumasta vaivaistaloon, jossa sinun tuhlaavaisuutesi tähden pitäisi päiväsi päättää, sinun ja äitisi!»

»Isoisänisä», sekaantui puheeseen ääni, rouva Mundyn kiihtynyt, hellän surullinen ääni. »Olette kovin hyvä, mutta —»

»Olet kovin vilpillinen, NAINEN, saneessasi sellaista. Missään nimessä en ole ollut kyllin 'hyvä’ jättääkseni rahojeni pääosaa sinulle tai tuolle huonosti esiintyvälle tyttärellesi. Omaisuuteni sattuu olemaan häntä varten.» (Kilpikonnanpää käännähti.) »POIKA. Kuulitko sen? Kymmenentuhatta puntaa vuodessa odottamassa, että sinä otat ne.»

13

Tällä tavoin puhuteltu Harry Morse Tophampton seisoi häikäisevässä valossa liikkumattomana kuin patsas, kuin nuori poliisi, kuin liikenteen pysäyttämä vanttera autonohjaaja. Topissa olikin sillä hetkellä jotakin niistä kaikista, niin kookas, niin kalpean vaalea verinen, niin hiljainen hän oli.

Hän oli kuin heittoansa arvioiva nuori kiekonheittäjä taidekoulun antiikkisten teosten huoneessa. Hän oli kuin hyvännäköinen nuori konstaapeli, joka avatakseen kävelijöille tien Strandin poikki ojentaa ison, valkean puuvillakäsineen peittämää kättä tavattoman laajan öljykangasverhon liepeessä. Hän oli kuin matkanne ahdinkoisella pääteasemalla luoksenne rientänyt, miellyttäväpiirteinen, nuori kantaja, jonka lakin lipan alta tuikahtava harmaa katse lupaa: »Hankin sen teille tuossa tuokiossa, neiti!» Hänessä oli myöskin jonkun verran nuorta prinssiä, jota on kiidätetty valtakunnan äärestä toiseen ja joka väsyneenä, mutta hienotunteisena hymyilee väkijoukolle avuttomasti, vastustamattomasti.

Toisin sanoen Top oli järkkymätön nuori anglosaksilainen, hieman vaiteliaampi ja soreakasvuisempi kuin ikätoverinsa, mutta suuresti monia heistä muistuttava.

Kuten huomautin, ette kenties pidä hänestä. Salaa, torjuvasti, peittäen tunteensa sättimiseen, isoisänisä (omituinen oikkuilija) oli aina pitänyt hänestä.

14

»Sinä siis saat kymmenentuhannen punnan tulot vuodessa, POIKA; eikä sinun tarvitsekaan odottaa kuolemaani saakka, vaan ainoastaan siihen asti, kunnes —»

Hän keskeytti lauseensa silmäilläksensä Topia, joka seisoi odottavana, tarkkaavana.

»Rahaan liittyy ehto. Ymmärrätkö?

»En», virkkoi Top.

»Mitä tarkoitat? Etkö tiedä, mitä 'ehto’ merkitsee?»

»Kyllä; mutta en tiedä teidän ehtoanne, sir.»

»Sen kyllä selitän. (Te toiset — te naiset! Jääkää kuuntelemaan, jos haluatte; oikeastaan se ei vähääkään koske teihin, ja olen teille kiitollinen, jos pidätte asian omina tietoinanne. Siihen nähden minun on luotettava teihin.) No niin, POIKA, kuinka vanha olet?»

»Kaksikymmentäyksi vuotta ensi kuussa.»

»Kaksikymmentäyksi vuotta. Niinkö todellakin?» Äkkiä kuin pistoolinpamaus singahti taaskin kysymys: »Onko sinulla jo tyttö?»

»Mikä, sir?

»Tyttö, Tunneliitto.»

»Ei», vastasi Top entistä vilkkaammin, jopa levottomasti.

»Ei tyttöä? Ah! Mitäs se on! Kummallista; kummallista! Sinunkaltaisesi nuorukainen. — Mutta minä uskon sinua.

Oikeastaan olinkin jo edeltäpäin varma, ettei sinulla ole. Mistä se johtuu?»

Tätä suorasukaista kysymystä seurasi vaitiolo. Rouva Mundy ei hievahtanutkaan; Helen ei kääntänyt päätänsä. Mutta kylläpä he kuuntelivat! Naisellinen uteliaisuus näytti äkkiä tehneen heidät molemmat samanikäisiksi naisiksi.

Sitten puhkesi nuori mies puhumaan. »Asian laita on se, sir, että minä en taida tuntea — ainoatakaan tyttöä —»

»Perin harvinaista, eikö olekin?»

»En tiedä, sir. En kai ole sitä ajatellut. Hm — minä nähtävästi haluan vain —»

»Tällä hetkellä merkitsee sangen vähän, mitä _sinä_ haluat. Kuuntele, mitä minä toivon. Sinun on etsittävä tyttö, seurusteltava hänen kanssansa, taivutettava hänet suvaitsemaan huomaavaisuuttasi, mentävä hänen kanssaan kihloihin ja naimisiin. Sillä ehdolla sinä saat rahani. Ymmärrätkö, POIKA? Varmastikin olen käyttänyt kyllin alkeellisen selvää kieltä sinunkin tajuttavaksesi. Tyttö. Eikä tyttö saa olla minkälainen tahansa, muista se. Ei, ei. Hänen on oltava —»

Vaikutusta tehostava pysähdys. Sitten omituinen vanhus lausui ultimaattuminsa.

»Hänen on oltava moitteeton tyttö. Nimittäin moitteettoman, virheettömän kaunis. Etsi hänet ja rahat ovat sinun!»

II luku

Kauneudenpalvoja

1

Pysähtymättä kuuntelemaan, mitä hänen kuulijoillaan olisi sanomista tästä eriskummaisesta ehdotuksesta, jatkoi vanha herra Mundy (saituri, oikkuilija, teoreetikko) dogmaattista, narisevaa saarnaansa.

»Kauneus on hallitseva intohimoni. Sellaiset ihmiset, joilla on joku hallitseva intohimo, ovat myöskin lujasti takertuneet elämään. Juuri sentähden olen minäkin tänään yhdeksänkymmentäviisivuotias. Aina on minulla ollut intohimo pitämässä minua hengissä. Minkä luulette sen olleen? Rahanko?»

»Isoisänisä —»

»NAINEN, hillitse kieltäsi ja kuuntele — jos nainen yleensä kykenee sellaiseen. POIKA, kierrä nuo valot sammuksiin! Oletteko luulleet, että intohimonani on ollut raha? Onnelliset sijoitukseni viisikymmentä vuotta takaperin? Jatkuneet keinotteluni neljäkymmentä vuotta sitten, joiden nojalla nyt olen —mikä? Neljännesmiljoonan omistaja. Se on sivuharrastukseni. Olemukseltani olen kauneudenpalvoja. Kauneus on määräävä tekijä elämässäni.»

Epäuskoisina toiset kuuntelivat. Mitä hän nyt sanoisi? Tuossa kammottavan epämukavassa, pimeässä ja kylmässä huoneessa pitkitti vanhuksen sortunut ääni:

»Tähän maailmaan on ahdettu liian paljon rumaa.»

Mitä oli siihen vastattava?

Vilpittömän katkerasti isoisänisä täydensi ajatustaan: »Minun on ihan tuskallista katsella ympärilleni ja nähdä sellaista kauneuden puutetta! Nyt en pääse liikkeelle, kuten tiedätte. Mutta silloin kun pääsin — niinä viimeisinä vuosina, jolloin liikuskelin kaupungilla — mitä näinkään kaikkialla ympärilläni! Niin paljon inhimillistä rumuutta kuin jos olisin kuluttanut päiväni tähyilemällä omaan parranajopeiliini! Maailma, varsinkin Lontoo, muuttuu yhä rumemmaksi joka päivä. Katsokaahan sitä!»

Tällöin vanhus täräytti keppinsä paljaisiin lattialautoihin ikäänkuin olisi taaskin kutsunut Topia.

»Katsokaahan totisesti sen ihmisiä. Normaalista kehnompia! Elinvoimiltaan heikkoja! Katsokaa kaduilla tungeksivia ihmisiä, jotka sohivat sateenvarjoillaan toistensa vastenmielisiä kasvoja. Katsokaa heitä parvissa, kun he tyytymättöminä sysivät toisiansa koettaessaan päästä omnibusvaunuihin! Katsokaa heitä, kun he matkustavat maanalaisilla radoilla! Niin. Siellä luullakseni voi heidät nähdä heidän huonoimmalta puoleltaan — ihmiset. Menkäähän istumaan jollekin maanalaisen radan asemalle; tarkkailkaa matkustajia, jotka kapuavat täyteen sullottuihin juniin, yksi kerrallaan, loputtomana virtana! Heitä on liian paljon, ihan liian paljon ja ihan, ihan liian rumia.»

Hän selvitti kurkkuaan; mutta hän ei ollut vielä lopettanut. »Turmeltuneita olentoja kaikki järjestään, toinen toistansa surkeampia. Vääntyneitä vartaloita, pöhöttyneitä tai kuivettuneita, inhoittavimmissa, muodottomimmissa puvuissa mitä vuosisatoihin on nähty», valitti isoisänisä, kiertäen peitettä tiukemmin luittensa ympärille. »Raajat roikkuvat miten sattuvat; päät pistävät esiin rinnasta. Piirteet nähtävästi kutistuneina vetäytyneet sellaisiksi, joita ihmiset nimittävät 'alempien eläinten’ ilmeeksi. Verikoiramiehiä, turskanaisia — apinamaisia lapsia... Heidän muotonsa on kamala — entä sitten heidän värinsä! Hipiä kuin säilykeliha tai kylmä kaurapuuro —»

Tällöin pääsi Heleniltä heikko, hermostunut, miltei hillitty naurahdus...

»Se ei ole mikään naurunasia, TYTTÖ. Näitä värittömiä naamareita näkee nuorillakin naisilla. Tytöillä! Minkä tähden?»

Mitä oli taas tähän vastattava? Tuossa pimeässä huoneessa, jossa oli yksi ainoa ruusuisen hohteen valaisema soppi, ruusujen koristama Venuksen alttari, vallitsi tiukka hiljaisuus.

»Kaikkialla rumuutta! Sivistyksemme vika, niinkö väitätte?» huudahti isoisänisä kolmelle kuulijalleen, jotka eivät olleet hiiskahtaneetkaan. »Sitä pahempi sitten sivistyksellemme. Perustuuko se valheeseen? 'Kaunis on totta, tosi kaunista.’ Eikä ainoatakaan penniä», lisäsi hän, laskeutuen ylevästä sävystä asialliseen, »ei penniäkään minun rahoistani säilyttämään asioita ennallaan. Ei ropoakaan rumuuden jatkamista varten. Ei! Se on pisara meressä —»

»Missä meressä?» aprikoi rouva Mundy.

»Pisara meressä, mutta minä panen vastalauseeni. Jos lasken pohjan yhden ainoankaan terveen ja kauniin perheen onnelle, niin enkö silloin ole tehnyt jotakin?»

Äänettömyys.

Ehkäpä hänen pojanpoikansa vainio, seitsemän lapsen altis äiti, ajatteli myöskin tehneensä jotakin.

Kenties me kaikki arvelemme tehneemme jotakin.

Otaksuttavasti isoisänisän työn kaltainen teko työntäisi syrjään kaikki, mihin me voisimme viitata.

Hänen äänensä värähti. »Maailmassa täytyy olla viehättävääkin. Siellä täällä keidas tässä kelvottomuuden erämaassa. Totisesti täytyy olla olemassa joku nuori nykyajan tyttö, joka voisi pitää tuota» —hänen petolinnunkynttä muistuttava sormensa sujahti kipsistä jumalatarta kohti — _luuta_ kylpyhuoneensa pöydällä tarvitsematta joka aamu punastua verratessaan sitä itseensä. Täytyy olla olemassa joku sellainen tyttö, nykyisinkin. Tuo hänet tänne, POIKA!»

2

Top avasi suunsa.

Ei Topin suu ollut suinkaan mikään ruusunnuppu. Tällä nuorella miehellä oli joidenkuiden vaaleaveristen henkilöiden kiinteä iho, joka sileänä, tasaisen kalpeana kuin marmoripinta peittää syvällä sen alla kuohuvaa verta. Hänen Kaunismuotoisten, lujapiirteisten huuliensa väri oli mahdollisimman vaalea, terveen punertava. Muodoltaan hänen suunsa muuten aika paljon muistutti nurkassa seisovan patsaan suuta Hänen raottuneiden huuliensa välistä lähti henkäys, eräänlainen huokaisu. Ei ainoatakaan sanaa.

Hän sulki suunsa jälleen.

3

»Vaikka saattaisitkin näyttää kuuromykältä ja vähäjärkiseltä», jatkoi isoisänisä kohteliaasti Topille, »olet sinä koko sukuni ainoa jäsen, jolla on hämärintäkään aavistusta siitä, mikä minua miellyttää.» Häneltä pääsi äkäinen tirskahdus ja hän loi nurkkaan päin katseen, joka olisi saattanut kuihduttaa siellä olevien ruusujen terälehdet. »Tarkkaile makuani, ja sinä saa palkkiosi. Poika, etsi ja tuo tänne moitteeton tyttö!»

Top pysyi vaiti.

Lempeällä äänellään virkkoi rouva Mundy empivästi:

»Isoisänisä, kuka olisi — kuka on tuomarina ratkaisemassa, onko tyttö, jos hänet löydetäänkin, kuten sanot, moitteettoman kaunis?»

»Asiantuntijoita luonnollisesti. Lääkäri, kuvanveistäjä, maalari ja minä. Me olemme neljä suurmiestä —»

Jollakulla selittämättömällä naisellisella tavalla rouva Mundy sai sen vakaumuksen, että hänen opettavainen sukulaisensa oli ajatellut noita kolmea muuta arvostelijaa vasta sillä hetkellä...

»Ja jolleivät muut kolme olisi yhtä mieltä minun kanssani, niin heidän arvostelunsa tietysti syrjäytettäisiin», lisäsi isoisänisä kuivasti. »Kauneuden laatu taas jää tytön kosijan mieskohtaisen maun varaan.» Kilpikonnanpää kiertyi yhäti ilmeettömänä ja äänettömänä seisovaan Topiin päin. »Emme välitä siitä, onko hän tumma vaiko vaalea, pitkä vaiko lyhyt, Juno vaiko Hehe, germaanilais- vaiko latinalaisverinen. Mutta hänen täytyy olla virheetön laatuaan.»

Hiljaisuus.

»Varmastikin voidaan Englannista — näyttämöiltä, korumyymälöistä, opistoista — varmastikin sieltä löytyy joku määrä tyttöjä, joiden vartalo, kasvot ja iho ovat virheettömät. Minä haluan vain yhtä», selitti isoisänisä kaihoisesti. »Vain yhtä, joka on kyllin hyvä saamaan rahani, jotta minä ollessani vielä tässä maailmassa, joka on minusta niin huono, saisin siitä vähän lohtua. Hanki minulle se lohdutus, POIKA; se merkitsee sinulle viehättävää morsianta ja samalla omaisuutta.» (Taaskin hän nopeasti muuttui ärtyneeksi.) »Onko se selvinnyt paksussa päässäsi?»

4

Hitaasti, hyvin hitaasti tuli nuoren miehen vastaus.

»Kyllä. Käsitän sen, sir. Mutta —» (Pysähdys.) »Se ei hyödytä mitään. Älkää luottako minuun, pyydän. Siitä ei tule mitään. Jollette pahastu —tarkoitan —minä en voi tehdä sitä.»

»Mitä? Et voi tehdä sitä? Mitä tuo nuori tomppeli tarkoittaa sillä, ettei hän voi sitä tehdä? Etkö osaa löytää tyttöä, joka on kyllin kaunis —»

»Ei, en talkoita sitä», vastasi Top, jolta jokainen tavu näytti vaativan ponnistusta.

Sivusta kuunteleva rouva Mundy saattoi melkein tuntea 'kuinka tuskainen poika oli loukatussa kainoudessaan. Helen seisoi hiljaa kuin nurkassa välkkyvä Venus.

Höyhenpeitteen verhoama, inhimillinen kilpikonna käänteli pientä, kaljua päätänsä puolelta toiselle ikäänkuin tähyillen jonkunlaista järjen välähdystä. Hän toisti:

»Mitä tarkoitat väittäessäsi, ettet voi sitä tehdä? Taivaan nimessä, miksi et?»

»En tahdo, sir», sanoi Top koruttomasti.

»Et tahdo, sir? Mitä tarkoitat: et tahdo? Oletko sinä vaistoiltasi normaalinen nuorukainen vai etkö ole? Vai oletko pähkähullu, POIKA? Mielipuoli, järjetön? Mitä minä pyydän sinua tekemään? Sellaista, mihin kenen hyvänsä sinunikäisesi ja sinunnäköisesi pojan uskottaisiin ryhtyvän omasta aloitteestaan. Rahanuolta huomioonottamatta. Mutta asiain näin ollen — etkö tajua, että tämä on tarjous, jonka saadakseen kuka opistokumppanisi tahansa antaisi vaikka korvansa? Kuka järjillään oleva nuori mies tahansa hypähtäisi ilosta, jos saisi vaihtaa paikkaa kanssasi.»

»Kyllä, tiedän sen.»

»Mutta sinä et tahdo?»

»Minä — minä en voi.»

»Etkö, vaikka saat kymmenentuhatta puntaa vuodessa?»

»En —luullakseni en, vaikka saisin kaiken maailman kullan.»

»Mitä tulimmaista sinä sitten haluat?»

»En halua _sitä_, sir», vastasi Top äärimmäisen koruttomaan tapaansa. »En tahdo tyttöä. En tahdo vaimoa. Enkä — hm —»

»No?»

»En tahdo käydä —»

Hän ei täydentänyt lausettaan.

Ne sanat, joita hän ei lausunut — karkeat sanat »kauppaa itsestäni» — häilyivät ilmassa.

5

Hiljaisuus häiriytyi äkkiä.

Hätkähtäen kuin säikähtynyt kissanpoikanen Helen syöksähti liikkeelle ja juoksi ovelle. Se avautui ja sulkeutui nuoren tytön jälkeen. Toiset kuulivat hänen askeleensa, kun hän pakeni kerrosta alemmaksi.

Mitä se merkitsi? Mahdotonta sanoa’. Vaikea on sanoa, minkä tähden kuka nuori tyttö tahansa suorittaa kolmannen osan päiväisistä teoistaan! Mutta tämä ei enää ollut pilaa! Syöksyä pois huoneesta pyytämättä sanallakaan anteeksi! Tämä oli majesteettirikos.

Säikähtyneenä tytön äiti odotti isoisänisän purkausta.

Sitä ei kuulunut. Nähtävästi ei vanhus ollut huomannut Helenin pakoa. Nähtävästi ei myöskään se uskomaton seikka, että Top oli asettunut vastustamaan hänen toiveitaan, ollut nostattanut hänessä odotettua raivonpuuskaa.

Hän virkkoi vain: »Sinä et tahdo, niinkö? Olet nuorukainen. Et tiedä, mitä tahdot. Tänään toista, huomenna toista. Mutta minä tiedän, mitä tahdon, ja tiedänpä vielä senkin, että minä sen saavutan! Saavutan sen aina. Mitä sinuun tulee, punnitse asiaa, POIKA. En välitä siitä, kuinka kauan tarvitset pohtiaksesi. Kulje omaa tietäsi. Kuluta aikasi insinöörinopinnoissasi ja potkupallo-otteluissasi Twickenhamissa ja missä tahansa — sitä ei kestä ikuisesti. Kutsun sinut luokseni joka päivä tiedustaakseni, miten ajatuksesi edistyvät. Nyt saat mennä.» Isoisänisä kohotti koukkukeppiään. »MIES! Henderson! Minun on aika saada kuppi sitä törkyä, jota te minua varten valmistatte — Cowlickin mallasjuomaa vai miksi te sitä nimitätte.»

Pimeästä riensi Henderson aavemaisena esiin.

»Hyvästi siis, isoisänisä.»

»Hyvästi, sir.»

Isoisänisä nähtävästi vaipui aatoksiinsa kiinnittämättä enää vähääkään huomiota poistuviin vieraisiinsa.

III luku

Rauhattomuuden päivä

1

Seuraava päivä oli sunnuntai, rouva Mundyn puuhaisin viikonpäivä! Sinä päivänä hänen naimisissa olevat tyttärensä — joskus yksi, joskus useampia, toisinaan kaikki puolitusinaa puolisoineen ja perillisineen — aina lehahtivat hänen luoksensa kotiin palaavan lintuparven lailla. Usein tämä hellä nainen lievästi aprikoi, mitä Englannin lait sanoivat liian täyteen sullotuista asunnoista. Sillä sunnuntaiaamuisin tämä perhe, jolle kaksi miespolvea aikaisemmin eläneiden Mundyjen koti, laajatiluksinen, avara maalaiskartano, olisi tarjonnut sopivat puitteet, täytti hänen ahtaan, neljännessä kerroksessa olevan vuokra-asuntonsa, niin että seinät tuntuivat pullistuvan ulospäin.

2

Alhaalla eteishallissa (koska näissä taloissa ei ollut hissiä) seisoivat isot, kaksipuoliset lastenvaunut, joissa Tossien kaksoset nukkuivat.

»He eivät liikahda kahteen tuntiin, ja jos joku heidät varastaa, niin lyönpä vetoa, että hän tuo hyvin kiireesti heidät takaisin», oli Tossie sanonut. Tossie, ei vielä yhdenkolmatta-ikäinen, oli naimisissa erään pankinkonttoristin kanssa. He molemmat ynnä lapset olivat melkein joka sunnuntai päivällisellä Oxfordin vuokrakasarmialueella. Tulinen, sydämellinen, raukea Tossie oli huono keittäjätär ja vielä huonompi taloudenhoitajatar.

Rouva Mundyn sunnuntaipäivällisen suunnitteli ja valmisti tavallisesti hänen ainoa käytännöllinen tyttärensä Joan, ammattimainen vierailukeittäjätär, joka oli mennyt naimisiin nuoren taiteilijan kanssa. Mies piirteli ruokalistoihin tushilla viehättäviä, omaperäisiä pikku otsikkkoja, siroitellen niihin perin uudenaikaisia väriläikkiä. Joanin puolisolla oli kyllä lahjoja. Onneksi Joanilla oli yllinkyllin työtä. Tällä viikolla (kovaksi onneksi hänen sisarilleen ja äidilleen) hänen oli järjestettävä suuret puoliskutsut Mayfairissa. Tänään senvuoksi myöskin Tossie oli äidin apuna kuorimassa perunoita ja valmistamassa vihanneksia vähäisessä keittiössä.

Mieltäni pahoittaa, että minun on vietävä teidät tällaiseen ympäristöön; kenties teistä Mundyjen asunto, yksi tuhansista samanlaisista, on halpa.

Mutta onko mikään sellainen asunto halpa, jossa vilisee kukoistavia, hilpeitä, nuorekkaita kasvoja ja kajahtelee iloisia ääniä?

3

Arkihuoneeseen oli rouva Mundyn tytär Gertrude, joka kirjoitteli kertomuksia kuvalukemistoihin, tuonut kirjoitussalkkunsa ja veti sieltä esiin käsikirjoituksia.