Part 3

Gertrudin puoliso (boheemi, hilpeä entinen upseeri, sellainen mies, joka on valmis menemään minne tahansa ja tekemään mitä tahansa ja josta oli tullut jotakin epämääräistä jossakin teatteritoimistossa) oli täksi pyhänseuduksi ottanut heidän huoneisiinsa näyttämöystäviä, jotka oli häädetty asunnoistaan ja olivat »lepäämässä», mutta jääneet ilman suojaa, johon olisivat päänsä kallistaneet. Heidän luonaan ei Gertrude senvuoksi saanut tilaa eikä rauhaa lopettaakseen kertomuksen, jonka oli maanantaina oltava valmiina toimituksessa. Niinpä hän oli tuonut työnsä äidin asuntoon.

Gertrudia ympäröivät hajallaan olevat paperiliuskat kuten syreenipensasta varisseet kukat.

Hänen vastassaan istui pöydän ääressä hänen seuraava sisarensa Phyllis, ommellen harsomaisen ohuita, aprikoosinpunertavia alusvaatteita, joilla hän toivoi voivansa lisätä (»jonakin» moottorimaailmassa toimivan) nuoren puolisonsa tuloja.

Eikö Phyllis olisi muka voinut suorittaa ompelustansa kotonaan? Mutta Phyllis oli samanlainen kuin monet nuoret, laajasta, eloisasta perhepiiristä lähteneet aviovaimot; häntä painoi raskaasti verrattain yksinäinen avioelämä. Oltuaan vuoden naimisissa hän yhäti väitti, että hänestä oli _kaameata_ olla makuuhuoneessa seuranaan vain yksi mies, lanaan oli eräs autoilijaystävä vienyt hänen nuoren puolisonsa pelaamaan golfia; mielihyvin Phyllis palasi sisarellisen kumppanuuden pyörteeseen tänne muiden tyttöjen täyttämiin huoneisiin.

4

»Älä rohkenekaan puhella!» varoitti kirjailijatar häntä, itse edelleenkin puhuen ja kirjoittaen melkein yhtä aikaa. »Mihin kummaan olen pistänyt yhdeksännen liuskan? Ahaa! Tässähän se on. Tämä kertomukseni kuvailee poliisitarkastusta jossakin hämärässä yökerhossa.... Kunpa minun kannattaisi kerran käydä sellaisessa kerhossa, jollaisissa tarkastuksia pidetään, saadakseni kertomukseeni paikallista väritystä!»

Ompeleva sisko virkkoi: »Ennenkuin menimme naimisiin, kutsuttiin Guy usein tanssiaisiin johonkin paikkaan, jossa solisi ihana hopeinen suihkukaivo palmujen ja saniaisten keskellä, jotta poliisien saapuessa tarkastamaan, juojinko kerhossa määrätuntien jälkeen, kulein saattoi hätäisesti kaataa luvattoman samppanjansa suihkulähteeseen —»

»Mikä mainio piirre!» riemuitsi Gertrude, pyyhkäisten otsaltaan suvulle ominaisen, tuuhean, tumman tukan ja tarttuen uuteen paperiliuskaan. »Sen sovitan heti kertomukseeni. Tämän himmeästi valaistun, ruusuhohteisen, epäillyn paikan keskellä solisi suihkulähde' — oliko se neliskulmainen vai pyöreä, Phyl?»

»Osaanko minä sen sanoa? Olenko minä ollut siellä? Sopiiko meidän suoda itsellemme epäiltäviä huvituksia? Minä kuvaisin suihkulähteen jonkunlaiseksi vanhanmalliseksi, millaiseksi hyvänsä, kunhan siinä vain on 'lirinää’ ja 'hopeista'.»

»Ja ahdan sen täyteen humaltuneita, pyrstö edellä uivia kultakaloja», ehdotti Gertrude kirjoittaessaan. »Mitähän jos kirjoittaisi tämän kappaleen uudelleen, ottaen lähtökohdaksi kultakalojen katselemisen? Olen jo kuvannut paksulti maalattua vampyyriä ja pappilan raikasta ruusunnuppua —»

»Mitä tekemistä hänellä on yökerhossa?»

»Hän on vastakohtana vampyyrille. Toivoisin sinun pysyvän vaiti ja sallivan minun jatkaa... (Kymmenes liuska, yhdestoista liuska.) Tämä viaton tyttö on tullut erään seurueen mukana — tosiasiallisesti hän ei olekaan kirkkoherran tytär —»

»He eivät koskaan ole sinun kertomuksissasi. Sankarittaresi esiintyvät aina vieraassa naamiossa.»

»Mielestäni riittää hyvin olla oma itsensä tosielämässä... Tämä tyttö on oikeastaan pieni kamaripalvelijatar, joka kaihoisasti toivoo vaikka yhden tunnin kestävää loistavaa elämää ja muuta sellaista. Niinpä hän onkin sujauttanut yllensä nuoren emäntänsä leningin ja tullut. Emäntä itse on tanssiaisissa jossakin muualla epävirallisen sulhasensa seurassa. Valepukuinen kamarineito on tosioloissa rakastunut raikashipiäiseen nuoreen poliisiin, joka sattuu olemaan kerhoa tarkastamaan lähetettyjen siviilipukuisten poliisimiesten joukossa. Ja siellä, paheen pesässä, maalattujen ja avorintaisten tuntemattomien keskellä hän tapaa — lemmittynsä... Kauhistus, kohtaus ja hirveä hälinä.»

»Miten kertomus loppuu?» kysyi Phyllis, pujottaen lankaa neulansilmään. »Onnellisesti kaiketi.»

»Miten sinä ehdotat? Sopiiko minun käyttää ylpeän kyynillistä kieltä vai — Kas vain!» huudahti hän, kun ovi äkkiä avautui. »Sisälle astui komea serkku puettuna villapaitaan ja polvihousuihin... Minkä tähden olet noin ällistyneen näköinen. Top?»

5

Top oli nähtävästi palannut kotiin suoritettuaan aamuisen juoksunsa puiston ympäri, aikoen pari tuntia tutkia hydrauliikan teoriaa makuuhuoneessaan. Siellä — kummako, että hän näytti ällistyneeltä? — siellä hän oli nähnyt pieluksellaan uinumassa oudon lapsen — ajatteles! — pitkämekkoisen pienokaisen.

»Niin, kyllä. Se on minun. Se on vain Bubbles», selitti Phyllis, ommellen rauhallisesti edelleen. »Laskin hänet sinne, Top; en löytänyt mitään muuta sopivaa paikkaa, koska Madge on sovittamassa Helenin ylle ruskeata leninkiään äidin huoneen pitkän peilin edessä, ja Helenin oma vuode on pukutarpeiden peitossa. Ethän pahastu siitä, Top, ethän? Muuta vaatteesi kylpyhuoneessa; siellä ei ole ketään muita kuin Rex uittamassa moottorivenettään. Ja tule sitten lukemaan tänne; kukaan ei virka mitään. Gertrude työskentelee.»

6

Gertrude, samoin kuin muutkin Mundyn tyttäret (paitsi Heleniä) tunnusti suoraan pitävänsä kookkaasta, suoramielisestä siirtomaaserkusta.

Topin jälleen näyttäytyessä pyhäasussaan Gertrude tervehti häntä ystävällisesti: »Top, etkö vielä ole naimapuuhissa?»

»En vielä.» Vanhan Mundyn edellisenä iltana tekemän hurjan, eriskummaisen tarjouksen muisto sai Topin harmaat silmät välähtämään hänen istuutuessaan takan viereen sijoitetun notkoselkäisen tuolin käsinojalle. Tänä aamuna hänen ei maksanut ajatellakaan työntekoa, arvasi hän.

»Sallitteko minun polttaa piipullisen?... Kiitos. Mitäs muuten kuuluu?»

Gertrude kertoi, että hänellä oli ollut huono onni, mutta että hän toivoi pääsevänsä köyhäinkotiin ensi viikolla.

»Hm!» äänsi Top myötätuntoisesti.

Hän tiesi, mitä tämän tyttömäisen pilan takana piili. Vaikka hänen serkkujensa avioliitot olivatkin onnellisia ja he olivat nuoria ja uljasmielisiä, olivat he kuitenkin kaikki ihan umpikujassa rahahuolien tähden. »On suvunmukaisia avio liittoja, ihan samoin kuin on sukupiirteitä», sanoi Gertrude. »Me kaikki siskokset olemme olleet samaa maata ja menneet naimisiin miellyttävien köyhien miesten kanssa. Enää °n vain Helenin vuoro tehdä samoin.»

»Pikku Helen-parka on liian allapäin kovasta onnestaan, ajatellakseen minkään tekemistä tänä päivänä», jupisi Phyllis ommellessaan. »Lapsi on murheissaan!»

Sen kuullessaan Top vilkaisi toisiin päin, otti ruman, vanhan, mustan piippunsa raikkaiden, nuorekkaiden, vaaleanpunaisten huuliensa välistä ja kysyi: »Murehtiiko hän? Minkä tähden?»

»Oi, eikö Top tiedä? Poika-kulta, poloinen pienokainen tahtoisi niin _kovin_ mielellään saavuttaa menestystä omalla alallaan —»

»No niin, eikö hän saavuta?»

»Ei, jollei hän saa edelleen harjoitella, ja äiti vakuuttaa että se on mahdollisesti lopetettava, koska hänellä ei ole kylliksi rahaa edes maksaakseen Helenin oppitunneista.»

Helen oli näet kolmen viime vuoden aikana käynyt balettikoulua. Joka päivä hän oli, kantaen pienessä käsilaukussaan eväspalojaan puolista varten, liittynyt siltaa myöten Cityyn virtaavaan palkkatyöläisten joukkoon. Helenin koulun, jota pidettiin tilavassa atelierissa Chelseassa, oli alunperin perustanut kuuluisa venakko — yksi taiteellisen baletin uranuurtajia! — tanssijatar, joka tunnettiin nimellä Madame itse.

»Kuinka hävytöntä, jollei Helen saa jatkaa», pahoitteli Gertrude. »Eric vakuuttaa» — Eric oli hänen teatteritoimistossa työskentelevä puolisonsa — »Eric vakuuttaa, että kun Helen on saanut täydellisen harjoituksen ja hieman kokemusta, hänestä sukeutuu yhtä etevä kuin June tai Ripple tai kuka kuuluisa tanssijatar tahansa. Helenillä on taipumuksia. Ja sitten vielä — Helen on synnynnäinen ilmehtijä. Ihan vilpittömästi luulin lapsen valittavan viime sunnuntaina, kun Helen parkui. Entä ettekö ole nähnyt hänen matkivan —»

Tässä Gertrude katkaisi puheensa, visusti varoen katsahtamasta sisareensa.

Yhtä aikaa olivat sisarukset muistaneet, mitä Helen parhaiten jäljitteli, juuri Topin ominaista tapaa, kun hän aina avasi suunsa ikäänkuin lausuakseen jonkun huomautuksen ja sulki sen sitten jälleen, jättäen huomautuksensa iäksi lausumatta.

»Hävytöntä, jos Helenin taipumus menee hukkaan! Lapsi-raukka, hänen sydämensä pakahtuu murheesta... Hän on niin kunnianhimoinen... Tuntee, että hänessä on kykyä tulla tähdeksi —mutta mitä toiveita hänellä on, kun hänen hyväkseen ei voida uhrata varoja? Ajatella karvasta totuutta — näyttämöllä ei kukaan saavuta varsin suurta menestystä, jollei hänen käytettävissään ole runsaasti _rahaa_! Kova onni, ettei kukaan meistä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.»

7

»'Köyhä köyhää auttaa’», lausui Gertrude. »Siispä, Top, mitä sinä osaat minua auttaaksesi kertoa nykyisin muodissa olevista, hienoista tanssikerhoista.»

»En paljoakaan. En ole ollut ainoassakaan niistä.»

»En myöskään minä. Se minua juuri vaivaa», valitti lyhyiden kertomusten kirjoittaja. »Miten, kysyn sinulta, osaan kuvata poliisitarkastusta vakuuttavasti? Kuulehan. Top, jos sinä olisit poliisi, niin etkö olisi tuntevinasi tyttöä! Vai huudahtaisitko: '_Mary! Sinä! Täällä!_ Ja arveletko, että hän enää koskaan olisi ihan samanlainen sinulle? Tarkoitan, olisitko sinä enää milloinkaan ihan samanlainen häntä kohtaan?»

»Ketä kohtaan?» tiedusti Top luonnollisesti hämmennyksissä.

»No, tietysti sievää, hienostunutta, pikku kamaripalvelijatarta kohtaan, jota olet aina rakastanut —»

Piippu kädessä Top avasi suunsa, mutta aiheeseensa viehättyneenä Gertrude jatkoi: »Se on ihan paikallaan, ymmärräthän, mutta minun käsittääkseni ei sinulla ole yhtään enempää syytä ylpeillä itsestäsi kuin hänelläkään. Jos minään paljoa. Onhan joka tapauksessa likaista mennä pukeutumaan kerhon vieraiden tapaan, syödä mainio illallinen kuohuvine maljoineen, tanssia muotitansseja kaikkien kiehtovimpien vampyyrien kanssa ja sitten — sitten mennä oikeussaliin todistamaan, että ‘_kerhossa oli elämä perin säädytöntä... Samppanjaa ja konjakkia valui kuin vettä kello neljä aamulla!... Maudien nimellä tunnettu tyttö istuutui polvellani_', kerroit, ‘_ja suuteli minua useita kertoja_ —'»

»Mitä kaikki tämä merkitsee?»

»Se on vain Gertruden juttu kuvalukemistoon», vastasi Phyllis nauraen.

8

Sata kertaa kirjailijatar yhtyi omaan työhönsä kohdistuvaan nauruun; kenties kerran kahdestasadasta kerrasta hän punastui loukkaantuneena.

Nyt hän äkkiä pahastuneena tokaisi:

»'Vain juttu’? Kyllä se on enemmän kuin juttu, jos sinun täytyy se tietää. Se on vain puolet Ericin takaamasta vekselistä, jonka tunnustaja, joku vintiö, on jättänyt hänet pulaan ja joka eräytyy maksettavaksi tiistaina. Siinä kaikki ... mihin olen pistänyt kahdennenkymmenennen liuskan?

Tietääkö kukaan?»

Katuvaisena Phyllis otti kadonneen liuskan takan ristikolta ja ojensi sen sisarensa puolelle pöytää.

»Olen pahoillani, sisko-kulta!» supatti hän toisen tuuheaan tukkaan. »En tarkoittanut sanoa ‘_vain_’. Ja useinhan puhun '_vain_ Bubblesista'.»

»Ei mitään, Phyl. Ikävä, että ärähdin. Rahan puute on kaiken huonon tuulen juuri! Joka tapauksessa tämä» — hän järjesti paperejansa — »merkitsee kahtasataakymmentä shillingiä, kun vien sen toimitukseen; ja ne tulevat eh-dotto-masti kuin Jumalan lähettäminä. Sääli vain, että tulee vielä kalliimmaksi hankkia minulle juhlaleninki, pari hopeakudoksisia tanssikenkiä ja liput kullatun paheen näyttämölle, jota minua on pyydetty kuvaamaan '_luonnollisesti_'. Gertrude syrjäytti koko asian nauraen.

9

Sekä vähäisellä purkauksella että sitä verhoamaan tarkoitetulla naurulla oli ollut vaikutuksensa Gertruden poika serkkuun, joka kopisteli piippuansa tyhjäksi, naputtaen sitä uuninreunukseen, eikä näyttänyt huomaavan mitään, mutta kätki kaikki sydämeensä.

Koko ajan oli nuori Tophampton tuntenut surua näiden englantilaisten serkkujensa tähden, jotka olivat hyvin tiukalla ja huolestuneita, ponnistelivat saadakseen jalansijan tässä liian täydessä kaupungissa, tarttuen jokaiseen oljenkorteen tässä muuttuvien olosuhteiden sodanjälkeisessä Pyörteessä, mutta olivat aina valmiit auttamaan niitä, jotka kykenivät pysymään pinnalla huonommin kuin he.

Top oli tuntenut myötätuntoa heitä kohtaan, mutta ei samalla tavoin kuin tänä sunnuntaina. Tänään hänen poikamaisen, heidän puolestaan surevan sydämensä pohjalla heräsi myöskin omituinen vastuunalaisuuden tunne, siellä ruiski vaivaava ajatus: »Minä saattaisin auttaa heitä! Voisin — jos —»

Saman sunnuntaipäivän kuluessa se ajatus syöpyi hänen mieleensä.

10

Sunnuntaipuoiiselle istuutui perhe yhdeksänhenkisenä huoneessa, jossa olisi ollut mukavasti tilaa kolmelle.

Mukana oli myöskin Madge, jonka puoliso oli Cityssä »jokin» (ei suinkaan »joku»), vanhin serkku, jota kysyi keinoista ja varoista nähtävästi pahimmin kiusasi. Kaikilla muilla, myöskin Tossien kaksosilla ja Phyllisin Bublesilla oli aseenaan Mundyjen vankka rakenne. Vain Madgen pikku poika Rex ei ollut lujatekoinen.

Pojan nuori äiti näytti kalpealta, ja hänen tumman tukan varjostamissa silmissään oli hajamielinen ilme; mutta hänellä riitti hilpeä sana jokaiselle, kun huoneeseen tunkeutuva lauma sommittelutehtävän kappaleiden lailla sovittautui vanhan ristijalkaisen pöydän ympärille, jolta ensin oli korjattava pois käsikirjoituskasat ja puolivalmiit liinavaatteet, ennenkuin se voitiin kattaa puolista varten.

Topille Madge sinkautti välttämättömän pilan: »Etkö vieläkään ole kihloissa?»

Top ravisti vaaleaa päätänsä. »En; en vielä, Madge.» »Jotakin on tässä asiassa tehtävä. Minkä tähden hän ei ole joutunut kiinni? Etkö edes ole rakastunut, Top?»

Taaskin Top pudisti päätänsä, samalla kun heikko punerrus alkoi (hyvin hitaasti) levitä hänen poskiinsa, syventäen hänen kiinteän, kermankarvaisen ihonsa väriä.

»Älä mene istuttamaan ajatuksia mies-paran päähän!» virnaili John, Tossien pankinkonttoristi-puoliso. »Topin aika tulee kyllin pian, kuten hän surukseen saa huomata.»

»Niin totisesti. Kuta kauemmin hän voi pysytellä rakastumatta, sitä parempi», myönsi Tossie juhlallisesti. »Sitä kauemmin hän säästyy siltä pulmalta — (Ei; he saavat pullon ensi kerralla, äiti.) — mistä hänen olisi etsittävä ruokaa perheensä suihin ja kenkiä perheensä jalkoihin.»

»Ja alppeja lastensa rintaa varten», lisäsi Madge. »Koska lääkärit väittävät, ettei Englannin talvi ole suotuisa Rexille (ikäänkuin Englannin talvi olisi suotuisa kenellekään muille kuin vesilinnuille), aion mennä kamarineidoksi johonkin sveitsiläiseen hotelliin, pannen ehdoksi, että poikaani siellä hoidetaan ja ruokitaan talvisella urheilukaudella.»

»Se ei ole huono suunnitelma, Madge.»

»On aina huono suunnitelma _tehdä työtä_ rahasta», vastusti

Phyllis suu täynnä.

»Ansaitsemattomat lisät ovat pääasia, tyttöseni!»

»Tai testamenttilahjat!»

»Mikä toive! Testamenttilahjat! Tässä suvussa ei ole yhtään sielua, joka jättäisi meille ropoakaan! Ainakin on meillä kovin huonot tiedot isoisänisän elinkorosta.»

»Entäpä avioliitto ansion kannalta? Niin, hankkikoon Helen» (Helen rypisti koomillisesti otsaansa) »itselleen rikkaan puolison!»

»Tai Top!»

»Niin; miksi ei Top?»

»Nuoret miehet ovat tässä maassa harvinaisia. Tytöt ovat markkinakamaa!»

»Luotetaan siis kaikki Topiin. Top ei olekaan niin kovin vastenmielisen näköinen, rauhallisessa valaistuksessa! Joidenkuiden mielestä siirtomaalaisilla on ulkolaisten viehätysvoima —»

»Jossakin kertomuksessani tulee Topista, sitten kun hän on nainut biljoona vaimonsa, tarukummi, ja hän laskee pohjan meidän onnellemme.»

»Top, rakas — (Ojenna kastiketta, ole hyvä; minä kikkaan hänelle!) — Top rakas, vähällä vaivalla luulisin sinun pystyvän lumoamaan jonkun perijättären — vanhanlaisen!»

»Sinun tapaisesi», jupisi australialainen.

Heikko puna, joka oli levinnyt hänen poskiinsa Marjonen kysyttyä, oliko hän rakastunut, oli vasta nyt ehtinyt haihtua.

Nyt se alkoi uudelleen näkyä.

»Oi, jättäkää poika rauhaan!» kehoitti Tossie. »Älkää häiritkö hänen kandidaattimahdollisuusmietteitänsä!»

Mutta Top ajatteli kokonaan toista.

11

He laskivat pilaa, nämä nuoret naiset ja heidän nuoret puolisonsa, ovella vaanivasta sudesta. Mutta leikinlaskusta huolimatta, susi _oli_ ovella.

Heidän äitinsä tiesi sen istuessaan pöydän päässä ja leikatessaan viipaleita raavaspaistista, jonka paistamiseen hän oli kuluttanut aamun ja josta tämän perheaterian jälkeen ei jäisi jälelle muuta kuin paistinpuikko. Myöskin Top tiesi sen.

»Kuuromykkä ja vähä-älyinen» — sellaisen arvostelun oli isoisänisä lausunut hänen luonteestaan, itse hyvin tietäen, kuinka väärä se oli. Top, joka istui pöydässä, uurtaen lumiauran tavoin vakoja kelpo paahtopihvin, vihannesten, pasternakan, piparjuurikastikkeen ja yorkshireläisen muhennoksen muodostamiin nietoksiin — Top, joka yksitavuisilla äännähdyksillään lisäsi keskustelun hälinää — Top, ulkoisesti yhtä tunteeton kuin se ainoa kylmä peruna, joka ehkä jäisi jälelle tästä juhla-ateriasta, oli yhtä herkkä kuin kuka nainen hyvänsä tuntemaan, mitä ilmassa liikkui.

Hän tarkkasi Marjorien huolien ja Gertruden ajatusten kaikkia heilahduksia. Hän oivalsi, että tämä oli ensimmäinen kunnollinen ateria, jonka ystävällisen rattoisa Tossie ja hänen yhtä ystävällisen rattoisa Johninsa olivat kokonaiseen viikkoon nauttineet. Hänen mieltänsä kalvoi, että nuori Phyllis istui ompelemassa liinavaatteita muutamista shillingeistä eikä saanut mennä reippaalle kävelylle ulko-ilmaan. Vielä kovempi osa oli Madge-paralla, jolla oli tuo poika... Entä Helen sitten? Pikku Helen istui toisten joukossa äänettömänä, hautoen aatoksiaan tuuheiden hiuksien peittämässä päässänsä. Hän ei ollut suonut Topille ainoatakaan katsetta eikä sanaa; perin lamassa oli Helen tänään. Surkeata, jos hän koko sydämestään halusi saavuttaa mainetta näyttämöllä eikä siitä tulisi mitään. Mitä Helenistä myöhemmin tulisi? Mitä tulisi heistä kaikista muista? Hänellä, Topilla, ei ollut mitään heikkoa. Hänen queenslandilaiset omaisensa eivät tosin olleet varakkaita, jollaisiksi englantilaiset tuntuivat kaikkia »siirtomaalaisia» kuvittele van, mutta heidän kannatti hyvin lähettää hänen määrärahansa. Jos toiveet konealalla pettäisivät, sopisi heidän poikansa aina palata hyvään kotiin ja työhönsä maatilalle; kovaa työtä, mutta paljon hauskaakin, ulkoilmaelämää, auringonpaistetta...

Mutta hänen serkkunsa? Heillä näytti kaikki olevan sattuman varassa, epävakaista. Kuinka huonosti olikaan tämä maallinen varallisuus jaettu! Kaikilla näillä nuorilla, iloluontoisilla, rohkeilla ihmisillä ei kerrassaan mitään, ei yhdelläkään, ainoastaan taakka kannettavana, vekselit, vuokrat, korot ja verot, lääkärinpalkkiot, liha-, leipä- ja kaasulaskut, rautatie- ja omnibuspiletit, kengät...

Seuraavassa kerroksessa kyyhötti vanha, hyvin vanha ukko, jolla oli neljännesmiljoona ja joka ei tehnyt sillä mitään muuta kuin hautoi oikullisia suunnitelmiaan ja kohteli omaisiaan hirmuvaltaisesti —

Tuttu merkki kajahti voimakkaasti Topin pään kohdalla.

13

Baabelimainen perhehälinä vaimeni. Ensimmäisen kerran aterian aikana Helen loi nopean silmäyksen Topiin, kääntäen sitten taas katseensa heti toisaalle. Päivällispöydän ympärille ahtautuneet henkilöt huudahtivat toinen toisensa jälkeen:

»Isoisänisä!»

»Saanko mennä ylös?» mutisi Top selvitellessään pitkiä raajojaan huonekalujen jalkojen seasta.

Rouva Mundy nyökkäsi, ja hän meni.

»Minkälaisen», tiedusti Gertrude, »otaksutte isoisänisän olleen, ennenkuin hänestä tuli tämä 'Ääni minaretista’? Mitä kuvittelet hänen puuhanneen nuorena ollessaan, John?»

Punatukkainen John virkkoi: »Olen kuullut hänen olleen teekauppiaan, niitä vanhojen, hyvien tee-aikojen miehiä, jotka lahjoivat merikapteeneja kiidättämään teelasteja purjealuksilla valtamerien ylitse Englantiin vallatakseen markkinat —»

»Nähtävästi hän ei ole pystynyt niitä kovinkaan suuresti valtaamaan, sillä muutoin hän ei olisi niin huonoissa varoissa kuin hän näyttää aina olleen. Hän olisi tehnyt 'leikkauksia', keinotellut ja kasannut tuhansia», tuumi Gertrude viattoman tietämättömänä siitä, kuinka likipitäen hän arvasi isoisänisänsä yksityisasiain oikean laidan. »Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, vaan sitä, minkä _näköinen_ hän oli. Onkohan isoisänäiti, minkänäköinen hän lieneekään ollut, saattanut olla milloinkaan rakastunut tuohon olentoon? Saattoiko hän, äiti? Ei, ei! Älä väitä: '_Tietysti, rakas, eikö hän mennyt avioliittoon hänen kanssaan_?’ Tiedän sen. Mutta hän kuoli yhdeksäntoistavuotiaana, joten ukko _kenties_ vielä oli ihan järjellisen inhimillinen —»

»Gertrude —»

Kyynärpäät pöydän varassa Gertrude liikahti, syrjäyttäen rouva Mundyn lievät vastalauseet. »Minusta on viehättävän hupaista arvailla, millaisia omien esi-isien rakkausasiat ovat olleet, _jonkunlaisia_ rakkausjuttuja heillä on täytynyt olla; muutoinhan ei olisi olemassa _meitä_. Ja aprikoinevathan Bubblesin lapset vuonna tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäviisi: 'Vanha isoäiti Gertrude-poloinen, onkohan kukaan noista oudon sievistä, vanhanaikaisista urheiluhousuisista nuorista miehistä koskaan pitänyt _hänestä_ vähääkään?»

»Tosiaankin, Gertrude!»

»Niin he _tekevät_, äiti! Haluaisin vain tietää, minkälaisen nuoren miehen te kaikki arvelette isoisänisän mahdollisesti olleen Ericin ikäisenä.»

»Älä kysy minulta, tyttö-kulta!» torjui kahdeksankolmatta-ikäinen Eric. »En kärsi ajatella semmoista. (Lisää vanukasta, äiti, ole hyvä.) Minä kunnioitan liian paljon Ikää!»

Madge kummasteli: »Entä minkätähden — (Syö se kaikki, Rex, armaani! Enää vain _hiukkanen_!) — minkätähden isoisänisä kutsui Topia kesken päivällistä?»

»Hän kai vaatii Topia kertaamaan itselleen joitakuita säihkyviä pöytäpuheitaan. Mitä tahansa, kunhan se vain häiritsee», äkäili Tossie. »Niin isoisänisän tapaista!»

Vähemmässä kuin viidessä minuutissa Töppäiäsi hälisevän puolisseurueen keskuuteen. Hänen ilmeensä oli muuttumaton, jollei oteta lukuun tuikahtelevaa väikettä — harmin, huvituksen aiheuttamaa? — jonka nyt saattoi havaita pojan harmaissa silmissä, kun hän siirsi taaksepäin (keittiö-)tuoliansa ja sulloutui jälleen istumaan, melkein ihan rouva Mundyn syliin.

Hänen vastassaan istuva Helen katseli värähtämättä poispäin hänestä.

»Miten hänen Kärtyisyytensä jaksaa?» kysyi John. »Miltä kannalta hän ottaa elämän tänään?»

»Ihan kuin ennenkin.»

»Kas vain! Eikö Top selitä oivallisesti?» ihasteli Gertrude»Top, rakas, kuinka sulavia ovatkaan sanakuvasi, kuinka mestarillisia luonnekuvauksesi! Niinpä niin, jos sinä minun sijastani kirjoittaisit —»

»Top on hieman taipuvainen sanahelinään —»

»Niin, mutta jos Top opettelisi _karsimaan_ tyyliään —» Tämän lörpöttelyn suojassa rouva Mundy tiedusti _sotto voce_: »Eikö hän tahtonut meitä tai — mitään muuta, Top?»

»Ei», vastasi nuori Tophampton yhtä hiljaa. »Hän vain sanoi: 'Oletko vielä samaa mieltä kuin eilenillalla, POIKA:'’ Vastasin: 'Olen, sir.' Hän virkkoi: 'Hyvä. Näkemiin, sitten. Nyt saat mennä.’ Niinpä lähdin.»

13

Rouva Mundy ei enää kysellyt mitään.

Hän, epäitsekäs sielu, olisi mieluummin hakannut poikki oikean kätensä kuin suonut nuoren serkkunsa alistuvan mokoman vanhuksen nurinkurisiin suunnitelmiin.

Vielä, yhä vielä, piti hän tiukasti kiinni siitä uskosta — jota varmasti eivät kaikki hänen aikalaisensa hyväksy — että puolison valinnassa on noudatettava yhtä ainoata ohjetta.

Olipa hänellä vaikka kuinka paljon huolia naineista tyttäristään, se ei jaksanut muuttaa hänen uskoaan. Koska hänen tyttärensä olivat saaneet mieluisensa puolisot, oli kaikki pohjaltaan oikein. Hän olisi kyllä toivonut rakkaillansa olevan kylliksi rahaa, samoin kuin rakkauttakin. Mutta ei tullut kysymykseenkään, että hän olisi toivonut heillä ole van — pelkkää rahaa.

Heidän osansa oli parempi!

14

Vaikka Top olikin vaistomaisesti asettunut vastahankaan, vaikka hänessä olikin aluksi herännyt lausumatta jäänyt vastalause — _itsensäkauppaamista!_ eivät hänen tunteensa tässä asiassa kuitenkaan olleet niin voimakkaat kuin rouva Mundyn.