Part 1

SUUDELMA RAKKAIMMALLE

Kirj.

Berta Ruck

Suomentanut ["Kneel to the Prettiest"]

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1927.

SISÄLLYS:

I. Oikkuilijan esitys II. Kauneudenpalvoja III. Rauhattomuuden päivä IV. Maanantainen mieliala V. Soidinhöyhenet VI. Vaaleaverisen lumousvoima VII. Filmitähti-ilta VIII. Luonteva seuramies IX. Dianan puutarha X. Nuori Venus XI. Kalnostelematonta keimailua XII. Väärä hälytys XIII. Tanssiaiskutsut XIV. Syntymäpäiväjuhla XV. Haaveilijan vetoomus XVI. Öinen säikähdys XVII. Tuhkimon ilta XVIII. Columbinen voitto

I luku

Oikkuilijan esitys

1

»Polvistus sievimmälle, kumarrus sukkelimmalle ja suudelma rakkaimmalle» on vanhanaikainen panttileikin ehto.

Huolettava määräys! Kaikkien ei ole helppo noudattaa sitä aina tarvittaessa. Sillä jotkut meistä ovat syntyneet rakkautta varten; toiset saavuttavat rakkauden; vain muutamille rakkaus työnnetään. Tässä esimerkiksi on kertomus nuoresta miehestä, jolle rakkaus työnnettiin, pakotettiin, suorastaan tungettiin kurkkuun.

Kenties ette pidä hänestä ettekä hänen tavoistaan... En minäkään niitä puolusta enkä pyydä teitä pitämään tästä nuoresta miehestä. Sallikaa minun vain kertoa teille, miten hänen kävi.

Hänen aikansa ei vielä ole esiintyä tässä kertomuksessa. Esiripun kohotessa on näyttämöllä (kodikkaassa arkihuoneessa eräässä Oxfordin vuokrakasarmi-alueen huoneistossa Lontoossa lähellä Thamesin rantaa) toisarvoisia naispuolisia henkilöitä.

Ikkunakomeron istuimella kyyrötti nuori tyttö, katsellen ulos, tähyillen, pälyillen — ikäänkuin odottaen jonkun juhlakulkueen ohimenoa.

2

Hänen toinen pitkä, hoikka säärensä ja toinen kaareva, hieman rapistuneen suèddkengän peittämä jalkansa lepäsivät matolla hänen aitansa. Toinen kyynärpää nojasi ikkunalautaan; toinen käsi oli hautautunut hänen tuuheaan, ruskeaan tukkaansa, toinen painettuna hänen pehmeitä huuliansa vasten. Hänen kirkkaat silmänsä tuijottivat ulos ikkunasta kellertävään hämyyn, alas kadun litistyneiltä näyttäviin plataaneihin, huojuvien, täyteen sullottujen linja-autojen kattoihin, kotiansa kohti kiiruhtavien jokapäiväisten uurastajien hattuihin.

Ei suinkaan riemastuttava linnunsilmillä katseltu näky.

Mutta sittenkin Helen Mundy, joka oli juuri äsken täyttänyt kahdeksantoista, katseli sitä silmiä väräyttämättä ikäänkuin olisi odottanut jonkun juhlakulkueen tulevan sitä tietä.

Millaista juhlakulkuetta hän saattoi varrota?

3

»Top on myöhästynyt», lausui hänen äitinsä ääni hänen takanaan.

Vilkkaasti Helen pyörähti valaistuun huoneeseen päin. Sen seiniä verhosivat hyllyt, jotka olivat täynnä nuhrautuneita kirjoja — rivittäin punakantisia seitsemän pennyn romaaneja; sen matot olivat haalistuneet, mutta värikkäät, sen nojatuolit nukkavierut, mutta houkuttelevan näköiset, sen lumivalkeaan, ommelkoristeisen liinan peittämälle pöydälle oli järjestetty miellyttävä posliinikalusto. Sen uuninmatolla lepäsi kirjava, kiemuraan sykertynyt, karvaista toukkaa muistuttava kissanpoika, kehräten, yhä vain kehräten — ja koko sisustus tuntui pikemminkin sopivan vanhanaikaisen, onnellisen maalaispappilan koulusaliin kuin lontoolaisen, halvan vuokra-asunnon arkihuoneeseen. Se johtui siitä, että rouva Mundy —lukuisan perheen leskiäiti, jonka lapsista enää ainoastaan Helen oli hänen siipiensä suojassa — että rouva Mundy oli sellainen nainen, joka osasi tehdä majakan tornista, linnan vankiholvista tai lainsuojattoman luolasta tuon hymyilevän turvapaikan — kodin.

Mutta mikään ei olisi voinut tehdä kirjavampaa vaikutusta kuin Mundy-perheen kalusto. Minkään merkitys ei olisi saattanut olla selvempi. Se kuvasi perhettä.

Lattian välkkyvä, tumma vahakangas oli jäänyt perinnöksi edelliseltä asukkaalta. Kirjahyllyt olivat kotitekoiset. Bamburuokoinen sivupöytä, jossa oli kaksi lautaa — toinen perheen ompelukonetta, toinen käytettynä ostettua gramofonia ja sen levyjä varten — oli mahdollisimman halpaa tekoa.

Tähän olivat Mundyt johtuneet. Mistä he olivat lähtöisin, sen osoittivat uuninreunuksen kohdalla ristikkäin olevat meriväenmiekat ja sarja mustapuitteisia, pienoiskokoisia muotokuvia, uljaita, soturipukuisia miehiä ja kauniita, kiharatukkaisia naisia, joiden puvut olivat korkeauumenisia.

Rouva Mundyn miesvainaja oli palvellut laivastossa, Samoin oli hänen isänsä. Hänen äitinsä oli työskennellyt tupakkamyymälässä. Hänen puolisonsa iso-isä, joka vieläkin oli elossa ja uskomattoman vanha, oli harjoittanut teekauppaa. Hänen lapsensa olivat avioliittojen kautta joutuneet erilaisiin yhteiskunnallisiin kerroksiin; kaikissa heissä kävi halpa koulutus epätoivoista taistelua ihailtavaa kotikasvatusta vastaan. Heillä oli ystäviä kaikista piireistä, ja yhteiskunnallisesti he olivat kahdennenkymmenennen vuosisadan tyypillistä sekaluokkaa. Pian tutustumme heihin kaikkiin; ikävä, jos he teistäkin ovat liian »sekalaisia». Tämä on jazzisekoituksen aikakautta; miksipä emme katselisi jazzin hilpeätä puolta? Jopa rouva Mundykin, vaikka hän oli Viktorian ajan loppupuolen luonteenomainen edustaja, teki niin. _Hän_ ei vähääkään pyrkinyt olemaan »uudelleen nuortunut», ei millään tavoin tekeytymään tyttärensä sisareksi. Hän oli _äiti_, siitä ei voinut erehtyä.

Tämä pieni, hintelä, viidenkuudetta ikäinen nainen, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja tuuhea, harmaa tukka, hyöri huoneessa, pyyhki kaakeleilla päällystettyä uuma, otti kuihtuneen kehäkukan uuninreunuksella olevasta kristallimaljakosta, kohotti liedelle sijoitetun teeleipäastian kantta. Sitten hän vilkaisi isoon kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia vaille kuusi.

»Mikähän Topia viivyttää?»

»Sinä!» tokaisi ikkunalla istuva tyttö, kiertyen kissan tavoin sykkyrään. Helen näytti viehkeältä jopa kömpelötekoisessa, kotona valmistetussa, tummassa leningissäänkin, vaikka hänen pieniä, kalpeita, suippoja kasvojansa painoikin ruskeata kanervamätästä muistuttava tukka, joka teki hänen päänsä suhteettoman isoksi hänen hentoon vartaloonsa verrattuna, »Syy on sinun, äiti.» Puolittain nauraen hän kääntyi rouva Mundyyn päin. »Kuka pitää Topille ateriat valmiina mihin aikaan tahansa ja rohkaisee häntä tulemaan ja menemään, milloin itse hyväksi näkee? Kuka hemmoittelee hänet piloille? Kuka varaa hänelle kuivat sukat? Kuka lämmittää häntä varten pyyhinliinat? Kuka hankkii hänelle torttuja teetä varten -»

»Etkö sinä itse tänään juossut teeleipiä noutamassa.»

»Vain säästääkseni sinua! Juuri sinä, äiti, menettelet ikäänkuin Top olisi ainakin Walesin prinssi. Minkä tähden. Koska hän on mies. _Minua miehet ellottavat_. Ja täällä me asumme tähän vuokrakasarmiin sullottuina seurassamme heitä kaksi kappaletta. Toisen heistä tarvitsee vain kolkuttaa kepillään lattiaan» — tällöin hänen äitinsä loi hermostuneen katseen vaaleanpunertavan hohteen valaisemaan laipioon, jossa oli kyyhkysenharmaita kuvioita —»ja sinä kiidät tanssiaskelin yläkertaan häntä palvelemaan. Toinen taas — no niin! Mitä tulee siihen olentoon, _Topiin_ —

Pelkästään tämä nimikin tuntui kannustavan Heleniä sättimään, mutta sittenkin kuului hänen puolittaisen naurunsa värähtely.

»Top tekee asuntomme sietämättömäksi inhoittavilla piipuillaan ja savisilla kengillään ja korjaamista kaipaavilla potkupallopuseroillaan ja konerakennusta käsittelevillä oppikirjoillaan ja autoilulehti-läjillään ja inhoittavan moottoripyöränsä varakappaleilla! Sulloo arkihuoneemme —meidän huoneemme! — niin täyteen, ettei täällä näe mitään muuta kuin Topin tavaroita. Niin, älä katselekaan ympärillesi osoittaaksesi minulle; ettei mitään ole näkyvissä. Sehän johtuu vain siitä, että sinä juuri äsken siivosit sen kookkaan, rojoluisen raakalaisen jäljet. Miksi hän ei pysynyt erämaissaan muiden villien ja maorien ja muun kansan seassa. Miksi tulla pesiytymään meille?»

»Minne muualle hän sitten pesiytyisi?» pani rouva Mundy herttainen äitinsä pyysi minua suomaan hänelle täällä kodin siihen saakka, kunnes hän suorittaa tutkintonsa. Me olemme hänen ainoat sukulaisensa Englannissa. Veri on vettä sakeampaa —»

»Ja paljoa siivottomampaa», keskeytti Helen. »Minkä tähden hän sitten joka lauantai saapuu kotiin yltäpäältä veressä, ikäänkuin sinulla ei olisi yllinkyllin tehtävää sitomatta hänen inhoittavia haavojaan ja paikkailematta laastarilla hänen kammottavia ruhjevammojaan?»

»En minä siitä pahastu.»

»Mutta niinä pahastun. Ja jos Top olisi edes huvittava, äiti — mutta hän ei puhu koskaan mitään!»

»Kyllä hän puhelee minun kanssani.»

»Röhkimällä. Ihan kuin mikäkin karju. Yksitavuisia urahduksia. Oletko milloinkaan kuullut Topilta mitään muuta? Typerää. Jumi sentähden hänen on sillä tavoin lukea päntättävä tutkintojansa varten, istuttava kirjojen ääressä myöhäiseen yöhön. Kaikki muut opistolaiset käyvät tanssiaisissa, vievät tyttöjä teattereihin! Mutta niin ei Top. Ei osaa. Ei uskalla. Pässinpää!»

»St! Eikö hän juuri tulekin?»

»Kyllä!»

4

Ovi avautui; rauhallisesti astui sisään pitkä, vankkarintainen, vaaleaverinen nuori mies.

Hänen mukanaan tuli huoneeseen toisenlaisen ilmakehän henkäys, uutteran ulkoilmaelämän virkeä, alkuperäinen, miesmäinen tuntu! Silminnähtävästi hän oli juuri palannut lauantai-iltapäiväisestä potkupallo-ottelusta, tämä atleettirakenteinen nuorukainen. Hänen kasvonsa, hieman pienipiirteiset hänen muuhun olemukseenpa verrattuina, olivat sileiksi ajellut, poikamaiset, niiden ilme sopuisa, mutta pidättyvä. Hän oli senlaatuinen kotiintulija, jollaisen kuka taloutta hoitava nainen tahansa ilomielin näkisi väsyttävän päivän päättyessä.

»Heikel!» äänsi nuori Helen-tyttö välinpitämättömästi, kääntyi sitten jälleen, kyyristyen kasvot ikkunaan, selkä huoneessa olevaan mieheen päin.

»Kas niin, Top», virkkoi rouva Mundy ystävällisesti tälle nuorelle pikkuserkulleen. Top tuntui hänestä kuin omalta pojalta, jollaista hän itse ei ollut saanut. Hän oli tullut Australiasta opiskelemaan konerakennusta South Kensingtonissa, ja hänen täydellinen nimensä oli Harry Morse Tophampton, joka, kuten tunnettua, lausutaan »Toppain»; siitä hänen lyhennetty hyväilynimensä. »Siinähän olet.»

»Niin olen», vastasi Topin lempeä, syväsointuinen ääni. »Istuhan, poika-kulta; tässä on teetä. Teeleivät on pidetty lämpiminä sinua varten. Ruskeata leipää ja voita, jollaisesta pidät. Kierrä valo palamaan, ole hyvä.»

Liikahtamatta tuoliltaan nuori mies nosti kättänsä ja kiersi palamaan pöydän kohdalla olevan lampun. Sitä varjosti ruusunvärinen silkkireunus, jonka rouva Mundy oli laittanut vanhasta jumperista.

»Oliko iltapäiväsi hauska, Top? Eihän sinussa näy olevan ainoatakaan haavaa sidottavaksi tällä kertaa. Jätitkö reppusi eteishalliin? Mary purkaa sen. Kummat voittivat ottelussa?»

»Me», sanoi Top koruttoman ylpeästi. Olipa hänen ylpeytensä niin suuri, että se houkutteli hänet käyttämään kuitakin kuin yksitavuisia sanoja. »Viisitoista — yksitoista. Se oli tiukalla ajan puolivälissä. Voitimme viimeisten kahdeksan minuutin aikana. Hieno ottelu. Sivumiehemme vältti vaaran ihan viime hetkellä.»

»Ihmeellistä joukkoa, ettekö olekin?» pilkkasi nuori tyttö, kiertäen päätänsä taaksepäin.

Top hymyili hänelle. Mutta Helenin hiuspensas oli taaskin kääntynyt olkapäillä entiseen asentoonsa. Vain silloin, kun Top ahmiessaan ruskeata leipää ja voita vastaili emäntänsä hiljaiseen puheluun syvä-äänisillä: »Kyllä!... Niin!... Ahaa!... Oh!... Kiitos!» — vain jokaisen tällaisen lyhyen sanan jälkeen Helen loi veitikkamaisen vilkaisun olkansa ylitse, koettaen nähdä äitinsä katseen ja tarkoittaen »_urahduksia_».

Pahankurisesta lapsesta välittämättä rouva Mundy kehoitti:

»Ota lisää voileipää, Top!»

»Kiitos, ei enää; olen jo kylläinen.»

»No, ota viimeinen viipale! Otathan? Se merkitsee kymmentätuhatta puntaa vuodessa ja sievää vaimoa.»

Top otti viimeisen viipaleen.

»Lisää teetä?»

»Neljäs kuppi», mutisi nuori potkupallonpelaaja. Pannessaan sokeria ammeenkokoiseen teekuppiinsa hän tiedusti: »Miten on _hän_ ollut?» Samalla hän katsahti punertavakaihtimisen lampun ylitse laipioon.

»Me emme ole käyneet yläkerrassa koko päivänä, vaikka lähetinkin Hendersonin välityksellä hänelle pikku lahjani», vastasi rouva Mundy. »Nyt on hänen syntymäpäivänsä, kuten tiedät, mutta hän ei halua meidän menevän sinne, jollei meitä pyydetä... Hän ei ole kutsunut; mutta luulisin —»

5

Samassa kajahti ylhäältä laipiosta kolme koputusta, jotka panivat lampun värisemään. Kops, kops, KOPS!

»Kas siinä se! Minua.» Hätäisesti rouva Mundy juoksi pois teepöydastä.

Ennenkuin hän ennätti ovelle, kuului ylhäältä vielä kaksi kovaa kolausta. KOPS, KOPS!

Kääntäen vaaleatukkaisen päänsä ja harmaat silmänsä ikkunakomeroon päin nuori Tophampton huomautti. »Se on sinulle.» Helen oli jo solahtanut istuimeltaan ja juoksi ovelle. Hänen ehdittyään sinne kajahti huoneessa vielä yksi kolahdus, joka pani tee vehkeet kilisemään. KOPS!

»Ahaa! Hän tahtoo sinne minutkin.» Nopealla harppauksella Top oli toisten jälessä.

Kuinka meluttomasti hän liikkuikaan, tämä yli sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, kahdeksankymmenenkolmen kilon painoinen nuori mies, joka oli opistonsa potkupallo joukkueen kapteeni ja jota pidettiin käyttökelpoisena urheilun monilla muilla haaroilla. Hän aiheutti esimerkiksi vähemmän melua kuin kömpelö Mary, joka nyt tuli korjaamaan pois teeastioita; hän vaati vähemmän tilaa kuin keijukaismainen Helen. Kuka muuten olisi uskonut, että tyttö kompastui Topin jalkoihin kaikkialla heidän pienessä asunnossaan; minne ikinä hän halusi mennä, siellä oli tuo olento vastassa. Nytkin oli Topin päästääksensä tytön edelleen painettava iso, komeanmuotoinen vartalonsa litteäksi kirjakaappia vasten.

Portaiden yläpäässä rouva Mundy pysähtyi yläkerran huoneiston suklaanväriseksi maalatun oven eteen; pelokkaasti hän katsahti molempien nuorten kasvoihin.

»Käy sisälle!» jupisi Top. »Täällä on onni tarjolla. Hän saattaa olla hyvällä tuulellaan.»

»Mikä toive!» huudahti Helen yleensä koko maailmalle.

Ovi lennähti auki, ja aukossa näkyi mustapukuinen mies, Henderson, palvelija.

»Suvaitsetteko ystävällisesti mennä suoraan sisälle?» kysyi hän hillityllä, nöyrän kohteliaalla ja perin kolealla äänellä.

Samassa kuului asunnon (ainoastaan portaista tihkuvan valon valaiseman) käytävän lävitse kolme kovaa koputusta, rouva Mundyä kutsuva merkki.

Sisällä huusi ääni, valittava ja tyytymätön — huusi käskevästä »NAINEN!»

»Kyliä, isoisänisä, olen juuri tulossa.»

Kuin kaniini juoksi rouva Mundy käytävässä raollaan olevaa ovea kohti.

6

Huone, johon hän joutui, tuntui painostavan kylmältä.

Sillä vaikka oltiin lokakuun lopulla ja seudun täytti joen viluinen usva, oli isoisänisä mieluummin valmis värisemään kuin sallimaan huonetta lämmitettävän. Isoisänisä (herra Horace Mundy) oli muuten Helenin eikä hänen äitinsä isoisänisä. Hän oli hyvin vanha, ennakkoluuloinen, omituinen, ja monet seikat olivat hänestä vastenmielisiä. Enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa hän kammosi rahan tuhlausta. Senvuoksi hänellä ei ollut valoa. Tätä Oxfordin vuokrakasarmialueen yläkerran asunnon kolkkoa arkihuonetta valaisi vain heijastus hevosenkengänmuotoiseen kaareen sijoitetuista (vuorotellen punaisista ja valkeista) lampuista, jotka oli sytytetty palamaan vastapäätä sijaitsevan elävienkuvien teatterin oven yläpuolelle. Niiden hohteessa näkyi pitkä, alaston, niukasti kalustettu huone. Yhdessä nurkassa välkkyi valkoisena joku korkea esine maljakko, veistos? ilma huoneessa tuntui kolealta kuin holvissa, se tuoksahti kylmältä korkkimatolta, joen usvalta, joka tunkeutuu kaikkien Thamesin rannalla olevien talojen jokaiseen rakoon; tähän hajuun sekaantui häive jostakin miellyttävämmästä... Heleniltä, joka rakasti tuoksuja, pääsi hiljainen, vaistomainen nuuhkaisu; se häipyi, se tuoksahdus... Nyt olivat vieraiden silmät paremmin perehtyneet pimeään, ja he kääntyivät kaukaisempaan soppeen ja siellä olevaan nojatuoliin päin. Siinä he tiesivät olevan mytyn mattoja ja peitehuopia sekä ikivanhan höyhenpeitteen, jonka takaa kohosi näkyviin pieni pää, ihan kalju, ja pari haparoivia, laihoja käsiä.

Jos isoisänisä näytti miltään maalliselta olennolta, niin ennen kaikkea hän näytti joltakin häijyltä kilpikonnalta.

Hän puhutteli heitä valittavaan, komentavaan sävyynsä »Te olette kaikki tulleet, oletteko? Tarvitsitte siihen jonkun verran aikaa. Etkö kuullut kolkutustani, NAINEN?»

»Kyllä kuulin, isoisänisä; olen pahoillani, jos annoin sinun odottaa», sopersi rouva Mundy-poloinen.

Hän oli viisikuudettavuotias ja toimellinen ihminen. Hän oli ollut hyvä aviovaimo, oli aina ollut mainio taloudenhoitaja ja oli ollut seitsemän vallattoman lapsen altis äiti. Mutta tn isoisänisän läheisyydessä nämä ominaisuudet jättivät hänet pulaan, ja hänestä tuli änkyttävä koulutyttö, jonka polvet pyrkivät pettämään.

»No niin», pitkitti isoisänisä, »kutsuin teidät tänne, ihmiset, koska tänään täytän yhdeksänkymmentäviisi vuotta ja mielestäni teidän on aika nähdä jotakin, mitä haluan teille näyttää».

Top aloitti: »Minä kierrän siis valon palamaan, sir —» »Ei sinnepäinkään, sir!» ärähti isoisänisä. »Tuhlataan sähköä! Tuhlataan kaikkea. Tuhlataan. Tuhlataan. Tuhlataan. Enpä ihmettelisi, vaikka olisitte jättäneet alakertaan kaikki valot palamaan, kun olette tuollaisia.» (Niin he olivatkin tehneet.) »NAINEN! Kuinka suuri oli sähkölaskusi viime neljännekseltä?»

Tämä pistoolinlaukauksen tavoin tullut kysymys pani nais-paran haukkomaan henkeään tavoitellessaan vastausta.

»Etkö tiedä sitä? Mitä oikein tarkoitat? Etkö sitä tiedä?» »Saan sen selville yhdessä minuutissa, isoisänisä», vikisi emäntä-rukka. »Olen pannut ne kaikki nippuun —»

»Nippuun? Mitä niiden niputtaminen hyödyttää? Miksi et ole painanut niitä mieleesi? Sinun olisi pidettävä ne päässäsi, sormenpäissäsi! Tyttö! Minä arvaan, mitä ajattelit.» Tämä syytös oli suunnattu Helenin pientä, tummaa hahmoa kohti, joka pörrötukkaisena kuvastui valaistua ikkunaa vasten. »Älä olekaan olevinasi ikäänkuin et olisi ajatellut, että 'äitisi on mahdotonta pitää asioita samalla kertaa päässänsä ja sormenpäissään’. Ahaa! Joko oivallat, että olen liian älykäs teihin kaikkiin verrattuna. Ihan liian älykäs!» Viimeiset sanat suhteellisesti ystävälliseen sävyyn. Melkein kuuluvasti rouva Mundy huoahti helpotuksesta.

Mutta jos hän toivoi isoisänisän aikovan näyttää harvinaista hyvää tultaan, oli se toive ollut ennenaikainen.

Entistä pahasisuisemmin hän alkoi uudelleen syytää syytöksiä tämän perheen jäseniä vastaan, soimasi heidän rikollisen kehnoa rahojenhoitoaan, heidän välinpitämättömyyttään pikku kuluista — vuodosta, joka upottaa millaisen laivan hyvänsä. Kuinka usein he olivatkaan kuulleet sen jo ennen. Mutta näissä tuhlaavaisuuden ja mielettömän huolimattomuuden syytöksissä oli nyt toisenlainen sävy. Tuntui silta kuin isoisänisällä olisi yhdeksäntenäkymrnentenäviidentenä syntymäpäivänään ollut jotakin erikoista kaunaa sukulaisiansa kohtaan. Mitä he olivat tehneet?

»Pikku seikka toisensa jälkeen, ja ennenkuin aavistattekaan, olette vararikko-oikeudessa. Juuri sinne te kaikki joudutte.» Sitten taaskin pistoolinlaukaus: »Kuuletko sen, POIKA?»

»Kyllä», vastasi nuoren Tophamptonin ääni pimeästä.

»Hyvä. Sillä joskin äskeiset sanani kohdistuvat teihin koko joukkoon, kohdistuvat ne erityisesti sinuun. Toivon sinun ymmärtävän tarkoitukseni, POIKA.»

Äänettömyys.

7

Pimeydessä kääntyivät rouva Mundyn ja hänen nuoren tyttärensä päät sukulaisensa ja maksavan vieraansa kookkaaseen ruhoon päin.

Mitä ihmettä oli Top tehnyt? Ja juuri Top! Jos isoisänisä oli milloinkaan osoittanut muita mieluummin haluavansa jonkun ihmisolennon seuraa, niin se olento oli juuri tämä verrattain vieras henkilö. Top, suosikki, epäsuosiossa.

Huolestuttavan hiljaisuuden rikkoi isoisänisä pamauttamalla äkkiä: »Tahdon tietää — _kuinka paljon maksoit niistä?_ Häh? Älä koetakaan torjua kysymystäni. Suu puhtaaksi! Ja puhukin totta! Kuinka paljon ne _maksoivat_?» Taaskin äänettömyys kuten useinkin Topin lausunnon edellä. Kuten Helen oli pannut merkille, »oli aina pitkähkö äänettömyys edellä, kun oli tulossa enemmän kuin yksi tavu». Vaitiolon jälkeen kuului Topin tyyni vastaus: »Lasken sen, sir... Isot maksoivat kaksitoista shillingiä kuusi pennyä ja toiset kuusi shillingiä kuusi pennyä tusina. Ostin tusinan toisia ja puoli tusinaa —»

»Hyvä Jumala, POIKA! Onko sinun se laskettava? Etkö jaksa muistaa moista tuhlattua erää? Etkö edes tiedä, kuinka paljon olet päivässä menettänyt? Hävytöntä! En ikinä ole kuullut mistään niin kauheasta. Anteeksiantamatonta! Hävytöntä! Marraskuussa. Ostaa _ruusuja_ — RUUSUJA!»

Top sanattomana.

»Teitkö sen, Top?» huohotti rouva Mundy liikutettuna.

»Lähetitkö isoisänisälle ruusuja syntymäpäivälahjaksi.»

»Kyllä.» Top tunnusti rikoksensa.

Heleniltä pääsi: »Tunsin ruusujen tuoksun tullessani tänne.»

»Hän ei voi väittää vastaan», ärisi isoisänisä. »Kelvotonta hulluutta; mutta minä arvasin niiden olevan häneltä! Ei minkäänlaista korttia; mutta olen liian älykäs koko teidän joukkonne petettäväksi.

— _Katsokaahan_ niitä! Ei; älkää sytyttäkö sähköjä, ennenkuin käsken. MIES! Henderson! Kynttilä makuukamaristani... Sytyttäkää se, te pöllö! Kas niin. Pankaa se tuonne nurkkapöydälle.»

8

Nurkka, tuon synkän onkalon pimein soppi, muuttui äkkiä sen kirkkaimmin valaistuksi kohdaksi.

Ruusuliekkinen, lyhyessä, nelitahkoisella kannalla varustetussa hopeisessa jalassa palava kynttilä paljasti omituisen näyn, joka muistutti pakanallista alttaria! Pöydällä seisoi kuolemattoman milolaisen Venuksen jäljennös, lähes metrin korkuinen, ja maljakko ruusuja, tumman punaisia ja meheviä. Kaunis kukkakimppu ulottui jumalattaren polventaipeeseen saakka. Ne näyttivät uhrilta...

»Niinpä niin. Arvasin kyllä, kuka ne oli lähettänyt otaksuttavasti osaamatta tehdä mitään parempaa käyttövaroillaan. Niiden piti saapua tänä aamuna, eikö niin?»

»Niin.»

»Ja ostit ne kukkakaupasta, jonka ohitse menet kävellessäsi opistoon? En koskaan ole kuullut sellaisesta hulluudesta. Mitä sinä oikein ajattelit?»

»Arvelin teidän pitävän niistä, sir.»

»Miksi ihmeessä ajattelit sellaista?»

»Niin... Minä arvelin», vastasi yksikantainen Top,

»Pyh! Juuri sen tähden, koska kerran kuulit minun sanovan, että rakastan intohimoisesti kauneutta ja että toivoisin saavani elää loppupäiväni lainkaan näkemättä ihmisiä, ympärilläni vain kreikkalaisia veistoksia ja punaisia ruusuja Se oli syy, eikö ollutkin?»

»Oli.»

»Nuori hupsu!» ärjäisi omituinen vanhus.

Äänettömyys.

»Ajattelit, niin, ajattelit minun unohtaneen sanoneeni sinunikäisesi kuullessasi silloin kerran viime kesänä. Olen liian älykäs, ihan liian älykäs teille, koko joukolle! Te höyhenpäiset, heikkojärkiset tuhlarit... Te ette tiedä, kuinka suuri on sähkölaskunne tai kuinka paljon olette maksaneet kukista samana aamuna. Toivoton kokoelma tylsämielisiä. Viimeinen kolikko taskussanne; mutta sittenkään, _sittenkään_ ette pane talteen jokaista penniä pahojen päivien varalle, mikä olisi ainoa toivonne, vaan tuhlaatte ne; ja mihin? Katkottuihin kukkiin; teeleipiin! (Enkö tuntenut niiden hajua? Enkö nähnyt tämän tytön juoksevan kadulle, heti kun se tomppeli tuli kohdalle ja kilisti kelloaan?) Herkkuja ja ylellisyyttä, ikäänkuin kieriskelisitte rahoissa — ja nyt olet ymmällä — NAINEN. Enkö arvaa, että olet usein pahoillasi, koska et voi lähettää mitään tyttäriesi mies-houkkioille, jotka menivät naimisiin ryysyläisten kanssa vain sodan vuoksi. Hyvin sinun sopii huoata. Entä sinä — TYTTÖ?» Sieltä, missä Helen seisoi, kuului kärsimättömän liikahduksen ääni. »Etkö olisi valmis antamaan mitä hyvänsä rahasta?»

»Jotakin olisin valmis antamaan. Mutta en mitä hyvänsä. Raha», päätteli Helenin kirkas, nuorekas ääni, hieman väristen, »raha ei ole kaikki kaikessa».