Part 2

-- No niin, Viiman päivät ovat joka tapauksessa päättyneet. Se on todennäköisesti jo sulatettukin ja laukkaa tällä hetkellä parinkymmenen suden mahassa pitkin maailmaa.

Se oli Henrikin ruumispuhe tämän viimeksi kadonneen koiran muistoksi.

-- Juo kahvia, Bill! lisäsi hän sitten.

Mutta Bill pudisti päätään.

-- Älä ole narrimainen, tyrkytti Henrik ja kohotti pannua.

Bill vain työnsi kuppinsa syrjään.

-- Ennen antaisin hirttää itseni kuin joisin. Sanoinhan, etten tahdo kahvia, jos joku koirista puuttuu, enkä niinmuodoin huoli siitä nyt.

-- Kahvi on niin turkasen hyvää, tuumi Henrik.

Mutta Bill oli itsepäinen ja söi aamiaisensa kuiviltaan höystäen sitä vain hiljaisilla kirouksilla Yksikorvan tekemän kepposen johdosta.

-- Tänä iltana kytken ne erilleen toisistaan, sanoi Bill, kun vaellus jälleen alkoi.

He olivat kulkeneet satasen metriä, kun etumiehenä hiihtävä Henrik kumartui ja otti maasta jonkun esineen, jota oli satuttanut suksellaan. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä sitä, mutta koettelemalla hän sen tunsi. Hän heitti sen taakseen, niin että se kalahti rekeen ja siitä lensi Billin jalkain juureen.

-- Ehkä voit vielä käyttää sitä, sanoi Henrik.

Bill päästi huudahduksen. Siinä oli kaikki, mitä Viimasta oli jäljellä, -- keppi, jolla se oli ollut kytkettynä kiinni.

-- Ne ovat syöneet sen nahkoineen karvoineen, sanoi Bill. -- Keppi on silkoinen kuin piipunvarsi. Nahkahihnatkin ovat poissa molemmista päistä. Kylläpä niillä näkyy olevan kiljuva nälkä. Jo minä sen huomaan, että ne saavat meidätkin, ennenkuin matka on lopussa.

Henrik nauroi uhmaavasti.

-- Ei minua tosin vielä ennen ole sudet vallan pahasti ahdistaneet, mutta olen toki eläissäni ollut kovemmissakin paikoissa. Ei meistä tuollainen kourallinen viheliäisiä susia sentään niin vain loppua tee, tiedä se, Bill poikaseni.

-- Älä sano vielä, mutisi Bill täynnä pahoja aavistuksia.

-- Olkoon menneeksi, sanon sitten, kun olemme perillä Mac Gurryssä.

-- Minä en oikein luota siihen perilletuloon, intti Bill.

-- Vatsasi on epäkunnossa, ja se vaivaa sinua, opetti Henrik. -- Sinun pitäisi saada kelpo annos kiniiniä, ja sen minä sinulle toimitankin heti, jahka pääsemme perille.

Bill murahti äreästi tälle taudinmääräykselle ja vaipui entiseen äänettömyyteensä.

Päivä kului niinkuin kaikki muutkin. Kello yhdeksältä valkeni, kahdeltatoista lämmitti näkymätön aurinko eteläistä taivaanrantaa, sitten tuli iltapäivän kylmä harmaus, joka kolmen tunnin kuluttua pimeni synkäksi yöksi.

Juuri silloin kun aurinko voimattomasti ponnisteli päästäkseen paistamaan, veti Bill reestä köysien alta pyssyn ja sanoi:

-- Hiihdä sinä vain eteenpäin, Henrik, minä tässä katselen mitä olisi tehtävä.

-- Paras olisi, että pysyisit reen luona, kehoitti toveri. -- Sinulla on vain kolme patruunaa, eikä tiedä mitä vielä voi tapahtua.

-- Kuka se tällä kertaa arkailee? ilkkui Bill.

Henrik ei vastannut, vaan taivalsi yksinään eteenpäin luoden usein huolestuneita katseita harmaaseen korpeen, jonne toveri oli kadonnut. Hetken kuluttua hän kohtasi Billin, joka reelle mahdottomia oikoteitä kulkien oli päässyt edelle.

-- Ne ovat levinneet laajalle alalle, kertoi hän, -- Ne seuraavat meitä, mutta tähystävät samalla sivustakin mitä saisivat suuhunsa. Näethän, meistä ne ovat varmat, tietävät vain, että täytyy odottaa jonkun aikaa. Sillävälin ne etsivät syötävää mistä saavat.

-- Tarkoittanet vain, että ne luulevat olevansa meistä varmat.

Mutta Bill ei kuunnellut.

-- Minä näin niitä muutamia, jatkoi hän kertomustaan. -- Ne ovat hirveän laihoja. Viikkokausiin ei niillä luultavasti ole ollut muuta syötävää kuin Paksu, Sammakko ja Viima, ja lauma on niin suuri, ettei koirista ole paljoa riittänyt kullekin. Niin, kamalan laihoja ne ovat. Kylkiluut törröttävät terävinä, ja vatsa on ihan selkärangassa kiinni. Ne ovat epätoivoisia, ja kohta ne tulevat ihan hulluiksi. Varo silloin itseäsi.

Pari minuuttia myöhemmin Henrik, joka tällöin kulki reen takana, päästi hiljaisen, varoittavan vihellyksen. Bill kääntyi katsomaan ja pysäytti tyynesti koirat.

Heidän takanaan hiiviskeli viimeisessä tienkäänteessä ja selvästi näkyvänä paksuturkkinen eläin. Se kulki kuono maassa ja omituisen kevyin, luistavin askelin. Kun miehet pysähtyivät, jäi sekin seisomaan, kohotti päänsä, katsoi heihin tiukasti ja nuuski vainuten sieraimillaan.

-- Se on sama naarassusi, sanoi Bill.

Koirat olivat heittäytyneet hangelle lepäämään, ja hän astui niiden ohitse toverinsa luo. Yhdessä he katselivat tuota omituista eläintä, joka oli monta päivää vainonnut heitä ja vienyt heiltä puolet vetäjistä.

Varovaisesti eläin lähestyi, astuen pari askelta kerrallaan, kunnes tuli noin sadan metrin päähän. Sitten se seisahtui pää koholla erään mäntyryhmän kohdalle ja tutki katselevia miehiä silmin ja sieraimin. Se tuijotti heihin omituisen jännittyneellä tavalla kuten koira, mutta vailla koiran mieltymystä; päinvastoin oli sen katseessa nälkäistä himoa, hirvittävää ja jääkylmän säälimätöntä.

Se oli sudeksi hyvin kookas; sen laihan ruumiin ääripiirteet osoittivat sen kuuluvan lajinsa suurimpiin.

-- Se on lapojen kohdalta hyvästikin kaksi ja puoli jalkaa korkea, huomautti Henrik, ja lyön vetoa, ettei sen pituus ole alle viiden jalan.

-- Ja mikä merkillinen väri sillä on suden karvaksi, jatkoi Bill. -- En ole vielä ikinä nähnyt punaruskeaa sutta, mutta tämä on ihan kanelin värinen.

Peto ei itse asiassa kuitenkaan ollut kanelinvärinen, sillä päävärinä siinä oli oikean suden karva, harmaja, mutta jokin punertava vivahdus siinä oli, joka vaihteli ja tuntui melkein näköhäiriöltä, sillä väliin se näytti harmaalta, selvästi harmaalta, väliin siinä taas oli tuollainen kummallinen väri, jolle ei ole oikeata nimeäkään olemassa.

-- Se on ihan kuin suuri ajokoira, virkkoi Bill. -- En ensinkään kummastelisi, vaikka se heiluttaisi häntäänsä. -- Hoi, koira! huusi hän sille, -- tule tänne, mikä lienetkin nimeltäsi.

-- Se ei pelkää sinua ollenkaan, nauroi Henrik.

Bill häristi sille nyrkkiään ja huusi kovasti, mutta eläin ei osoittanut mitään pelkoa. Ainoa muutos, minkä siinä saattoi huomata, oli lisääntynyt jännitys. Se katseli miehiä silmät palaen nälkäisen säälimättömästä himosta. He olivat lihaa, ja koska se oli nälissään, olisi se mielellään mennyt eteenpäin ja syönyt heidät, jos olisi uskaltanut.

-- Kuulehan, Henrik, sanoi Bill alentaen ehdottomasti ääntänsä, -- meillä on tosin vain kolme patruunaa, mutta tässä olisi mainio tilaisuus. Minä en ampuisi harhaan. Se on vienyt meiltä kolme koiraa, ja siitä olisi tehtävä loppu. Mitä sanot?

Henrik nyökkäsi myöntävästi.

Bill veti varovasti pyssyn reestä ja kohotti sen. Mutta ennenkuin hän oli saanut sen olkapäätänsä vasten, hyppäsi susi syrjään ja katosi puiden sekaan.

-- Se minun olisi pitänyt älytäkin, harmitteli Bill pannen pyssyn takaisin paikalleen. -- Onhan luonnollista, että susi, joka tulee koirien luokse aterian jaolle, tietää ampuma-aseistakin jotakin. Sanon suoraan, Henrik, että tuo peto on koko onnettomuutemme syynä. Ilman sitä meillä olisi nyt kolmen koiran sijasta kuusi. Ja sen minä sanon, että lopun siitä teen. Mutta se on liian ovela antaakseen ampua itsensä noin vain muitta mutkitta; siksi minä asetunkin väijyksiin ja sitten lähetän sille lyijyä turkkiin, niin totta kuin nimeni on Bill.

-- Älä sentään mene liian kauaksi, varoitti toveri. -- Jos koko lauma karkaa kimppuusi, niin kolme laukausta auttaa yhtä vähän kuin kolme hätähuutoa helvetissä. Pedot ovat vimmatusti nälissään, ja jos ne kerran sinut piirittävät, niin olet varmasti mennyttä miestä.

He asettuivat sinä iltana varhain leirille. Kolme koiraa ei enää jaksanut vetää rekeä yhtä nopeasti eikä yhtä kauan kuin kuusi oli tehnyt, ja näkyi selvään, että ne olivat uuvuksissa. Miehetkin menivät aikaisin levolle, sitten kun Bill vielä kerran oli tarkastanut, että koirat olivat kytketyt niin kauas erilleen, etteivät voineet puremalla katkaista toistensa kiinnityshihnoja.

Mutta sudet olivat käyneet rohkeammiksi, ja monta kertaa miehet heräsivät unestaan, kun ne tulivat niin lähelle, että koirat pelosta hurjistuivat ja nostivat äläkän. Silloin oli aina pakko lisätä puita nuotioon, jotta julkeat ahdistajat pysyisivät turvallisen välimatkan päässä.

-- Olen kuullut merimiesten kertovan haikaloista, jotka seuraavat laivaa, virkkoi Bill ryömiessään jälleen peitteen alle käytyään tulta kohentamassa. -- Nämä sudet ovat ihan kuin maan päällä eläviä haikaloja. Ne ymmärtävät asiansa paremmin kuin me eivätkä ne huvin vuoksi seuraa jälkiämme. Ne saavat meidät lopulta, Henrik, saavat kuin saavatkin.

-- Sinut ne ovat jo puolittain saaneet, kun noin puhut, vastasi Henrik vihaisesti. -- Ihminen on silloin jo puoleksi voitettu, kun hän sen myöntää, ja sinä olet puoleksi syöty, jos siinä vielä jaarittelet.

-- Ovat ne saaneet parempiakin ihmisiä kuin mitä sinä ja minä olemme, vastasi Bill.

-- Lopeta jo tuo ulina! Se alkaa ajan pitkään tympäistä.

Henrik käännähti harmistuneena toiselle kyljelle, mutta ihmetteli kuitenkin, ettei Bill suuttunut. Se tuntui omituiselta, sillä muulloin häntä terävä sana helposti loukkasi. Henrik mietiskeli sitä vielä kauan, ennenkuin nukkui, ja hänen viimeinen ajatuksensa oli: Bill on kieltämättä kovin masentunut. Minun pitää aamulla häntä hieman hauskuttaa.

Kiljuva nälkä.

Päivä alkoi suotuisin entein. Yöllä ei ollut yhtään koiraa kadonnut, ja paremmalla tuulella miehet jatkoivat vaellustaan halki hiljaisuuden, pimeän ja pakkasen. Bill näytti unohtaneen viimeöiset ikävät aavistuksensa, vieläpä hän laski leikkiäkin ja teki pilaa koirista, jotka puolipäivän tienoissa olivat kaataneet reen eräässä hankalassa paikassa.

Sekamelska oli sanomaton. Reki oli tarttunut kiinni puunrungon ja suunnattoman kalliolohkareen väliin ja lisäksi kaatunut ylösalaisin. Miesten täytyi päästää koirat irti, ja kun he sitten puuhailivat reen kimpussa, huomasi Henrik, että Yksikorva hiipi poispäin.

-- Tänne, Yksikorva! huusi hän suoristautuen ja kääntyen koiraan päin. Mutta Yksikorva lähti juoksemaan pakoon vieden valjaansa mukanaan, sillä taempana äsken kuljetulla tiellä seisoi naarassusi odottamassa. Lähemmä päästyään koira tuli äkkiä varovaisemmaksi. Sen sijaan että olisi juossut, astui se lyhyin, sievin askelin ja pysähtyi sitten kokonaan. Se katseli sutta tarkoin ja epäluuloisesti, mutta ilmeisellä mielihalulla. Susi näytti hymyilevän sille näyttäen hampaitaan pikemmin imartelevalla kuin uhkaavalla tavalla, astui sitten leikkisästi pari askelta sitä kohden ja pysähtyi. Yksikorva meni lähemmäksi, yhä vielä varuillaan ollen, korvat pystyssä, häntä koholla ja pää ylhäällä ilmassa. Se yritti nuuskia sutta, mutta tämä hypähti ikäänkuin leikillään takaperin, ja joka kerta kun koira lähestyi, väistyi susi taaksepäin ja houkutteli siten koiran askel askeleelta kauemmaksi ihmisten turvista. Kerran, ikäänkuin jokin epämääräinen varoitus olisi vilahtanut aivoissa, koira käänsi päänsä ja katsahti kumollaan olevaa rekeä, kumppaneitaan ja molempia miehiä, jotka yhä huutelivat sitä. Mutta mitä sen mielessä lienee liikkunutkin, se unohtui, kun naarassusi läheni, nuuski sitä tuokion ja sitten jälleen arkana peräytyi, kun koira puolestaan koetti lähennellä.

Sillävälin oli Bill muistanut pyssyn, joka oli kaatuneen reen alla; mutta ennenkuin hän oli Henrikin avulla saanut reen käännetyksi, seisoivat Yksikorva ja naarassusi jo vierekkäin ja välimatka oli liian pitkä ampumiselle.

Vasta liian myöhään Yksikorva älysi virheensä. Ennenkuin miehet ehtivät huomata mitä tapahtui, teki se käännöksen ja alkoi juosta heitä kohden. Yhtäkkiä he näkivät, miten tusina laihoja, harmaita susia karkasi esiin sulkien siltä paluutien. Silmänräpäyksessä katosi naarassudenkin arkuus ja teeskennelty oikullisuus. Hurjasti äristen se syöksyi Yksikorvan kimppuun. Tämä torjui hyökkäyksen ja yritti juosta reen luokse kaaressa, koska suora tie sinne oli katkaistu. Mutta yhä enemmän ilmestyi susia, jotka kaikki yhtyivät takaa-ajoon, ja naarassusi laukkasi aivan koiran kintereillä.

-- Minne aiot? kysyi Henrik äkkiä laskien kätensä toverinsa käsivarrelle.

Bill tempautui irti.

-- En voi tätä kauemmin katsella, sanoi hän. -- Niiden ei pidä enää saada meiltä yhtään koiraa, jos minä voin sen estää.

Pyssy kädessä hän riensi lähellä olevaan viidakkoon. Hänen aikomuksensa oli selvä. Hän tahtoi ehtiä Yksikorvan juoksemalle kaarelle ennen takaa-ajajia toivoen pyssy kädessä ja päivänvalossa herättävänsä susissa pelkoa ja siten pelastavansa koiran.

-- Kuule, Bill! huusi Henrik hänen jälkeensä. -- Ole varuillasi! Älä poistu liian kauas!

Henrik istahti reelle odottamaan, muuta neuvoa hänellä ei ollut. Bill oli kokonaan kadonnut hänen näkyvistään, mutta Yksikorvan hän näki toisinaan vilahdukselta puiden välitse. Henrik piti koiran kohtaloa toivottomana, ja se näytti itsekin tajuavan vaarallisen asemansa juostessaan ulompaa kaarta, kun taas susilauma laukkasi sisempää.

Turhaa oli toivoa, että Yksikorva ehtisi vainoojistaan niin paljon edelle, että niiden ohitse pääsisi reen lue. Nopeasti lähenivät molemmat radat tuhoisaa yhtymäpistettä. Lumisella lakeudella tapahtui yhteenotto susien sekä Yksikorvan ja Billin välillä, sen Henrik tiesi, vaikka puut ja pensaat estivät häntä sitä näkemästä.

Mutta kovin äkkiä se tapahtui, paljon nopeammin kuin hän oli odottanut. Pamahti laukaus, sitten vielä kaksi aivan peräkkäin, ja hän tiesi, että Billin ampumavarat olivat lopussa. Sitten syntyi hirvittävä rähinä, raivokas ärjyntä ja haukunta. Hän tunsi Yksikorvan vihlovan kuolonkiljahduksen, kuuli henkensä heittävän suden hätähuudon, ja sitten kaikki oli lopussa. Raivoisa ärinä taukosi, hurja haukunta kuoli pois, ja syvä hiljaisuus levittäytyi aution seudun yli.

Mies jäi vielä joksikin aikaa istumaan reelle. Hänen ei tarvinnut käydä katsomassa mitä oli tapahtunut; hän tiesi sen yhtä hyvin kuin jos olisi nähnyt sen silmillään. Kerran hän tosin kavahti pystyyn ja sieppasi nopeasti kirveen, joka oli köytetty rekeen kiinni. Mutta sitten hän jälleen istuutui miettimään, ja molemmat jäljellä olevat koirat kyyristyivät vapisten hänen jalkainsa juureen.

Vihdoin hän nousi väsyneenä, ikäänkuin kaikki vastustuskyky olisi hävinnyt hänen ruumiistaan, ja ryhtyi valjastamaan koiria reen eteen. Hän heitti köyden olkapäänsä yli ja rupesi vetämään yhdessä koirien kanssa.

Pitkälle hän ei kulkenut. Heti pimeän tultua hän leiriytyi nopeasti ja keräsi suuren puuvaraston yötä varten. Hän ruokki koirat, keitti iltasensa ja teki itsellensä makuusijan ihan tulen ääreen.

Mutta levosta ei tullut mitään. Ennenkuin hän oli silmänsä ummistanut, olivat sudet jo hänen ympärillään aivan liian lähellä. Nyt ei enää tarvinnut vaivata silmiään niitä nähdäkseen. Ne olivat kaikki ahtaassa piirissä nuotiotulen ympärillä, hän näki ne ihan selvästi. Toiset makasivat, toiset istuivat, jotkut ryömivät vatsallaan häntä kohden tai hiiviskelivät edestakaisin, jotkut nukkuivatkin. Siellä täällä hän näki jonkun makaavan kiemurassa kuin koira ja nauttivan unen lahjaa, joka oli häneltä kielletty.

Hän hoiti huolellisesti nuotiota, jotta se paloi suurena ja kirkkaana, sillä hän tiesi sen ainoaksi keinoksi, millä sai nuo ahnaat pedot pysytetyksi jonkun matkan päässä. Molemmat koirat olivat aivan hänen vieressään ja painautuivat ikäänkuin suojaa rukoillen häntä vasten, muristen kiukkuisesti tai vinkuen peloissaan, milloin joku susi uskaltautui liian lähelle. Sellaisina hetkinä koko piiri näytti heräävän eloon. Sudet hypähtivät pystyyn ja tunkeutuivat eteenpäin, ja joka puolelta kuului leukojen louskutusta ja villiä ärhentelyä. Sitten melu taas asettui, ja siellä täällä vaipui susi jälleen uneen.

Mutta yhä ahtaammaksi kävi piiri. Vähitellen, tuuma tuumalta se kutistui kokoon, kun siellä täällä susi toisensa perästä ryömi lähemmäksi, kunnes ne enää olivat yhden ainoan hyppäysvälin päässä. Silloin mies monesti sieppasi tulisen kekäleen ja singahutti sen keskelle parvea. Siitä oli seurauksena nopea peräytyminen ja äkäinen louskutus ja murina, kun hyvin tähdätty kekäle oli sattunut liian rohkeaan petoon ja kärventänyt sitä.

Aamulla mies oli väsynyt, raukea ja uninen. Hän keitti pimeässä aamiaisen, ja kun yhdeksän tienoissa päivä valkeni ja susilauma vetäytyi pois, ryhtyi hän työhön, jota oli yön pitkinä tunteina suunnitellut. Hän kaatoi muutamia nuoria mäntyjä ja teki niistä riukuja, jotka kiinnitti korkealle parin puun latvaan tukevaksi telineeksi. Sitten hän hinasi koirien ja vetohihnan avulla ruumisarkun sinne ylös.

-- Billin ne saivat ja ehkä saavat minutkin, mutta sinua, nuori mies, ne eivät ikinä saa, puheli hän ruumiille saatuaan sen puuhun talteen.

Sitten hän laittautui matkalle. Kevyt reki luisti nopeasti ja hypähdellen eteenpäin virkkujen koirien kiidättämänä, sillä nämäkin tiesivät pelastuksensa riippuvan yksinomaan siitä, että päästiin Mac Gurryn varustuksen turviin. Sudet tulivat takaa-ajossaan yhä rohkeammiksi; ne juoksivat huolettomasti perässä ja molemmilla sivuilla, punaiset kielet riippuen ulkona suusta, ja jokainen liike toi näkyviin laihan ruumiin kylkiluut. Ne olivat todellakin pelkkänä luuna ja nahkana, lihakset ohuiksi rihmoiksi kutistuneina, niin että Henrik itsekseen ihmetteli, miten ne vielä jaksoivat pysyä jaloillaan, ja odotti joka silmänräpäys niiden suistuvan päistikkaa hankeen.

Hän ei uskaltanut jatkaa kulkua pimeän tuloon asti. Keskipäivällä aurinko ei enää ainoastaan punannut eteläistä taivaanrantaa, vaan vieläpä lähetti kelmeän, kultaisen viirun sen ylitsekin. Hän tervehti tätä hyvänä enteenä. Päivät pitenevät, aurinko palajaa! Mutta tuskin oli sen ystävällinen loiste kadonnut, kun hän jo asettui leiriin. Oli vielä tuntikausia raukeata päivänvaloa ja harmaata hämärää, ja sen ajan hän käytti suuren polttopuuvaraston kokoamiseen.

Yön keralla palasivat sen kauhut. Eivät ainoastaan nälkäiset sudet käyneet julkeammiksi, vaan lisäksi Henrik kärsi valvomisesta. Hän nukahti väkisinkin kyyrötellessään nuotion ääressä, peite hartioilla, kirves polvien välissä ja koira kummallakin puolellaan.

Äkkiä hän heräsi ja näki edessään, tuskin kahden askeleen päässä, suuren harmaan suden, yhden lauman suurimmista. Kun hän katsoi siihen, oikoi se itseään venytellen ja varovasti kuin koira ja haukotteli häntä vasten silmiä, katsellen häntä sellaisin ilmein, kuin olisi pitänyt häntä ainoastaan toistaiseksi lykättynä ateriana, jonka saattoi syödä milloin tahansa.

Ja sama varmuus näytti vallanneen koko lauman. Hän laski parikymmentä sutta, jotka kaikki tuijottivat häneen nälkäisesti tai makailivat rauhassa lumella. Ne muistuttivat hänestä lapsia, jotka seisovat katetun pöydän ympärillä ja vain odottavat lupaa käydäkseen ruokaan käsiksi. Ja hän itse oli nyt ruokana tässä! Hän vain tuumaili, miten ja milloin ateria mahtoi alkaa.

Kun hän sitten heitti puita tuleen, johtui hänelle mieleen, ettei hän vielä milloinkaan ennen ollut niin ihaillut ruumistaan kuin nyt. Hän katseli lihasten leikkiä, ihaili sormien nerokasta rakennetta. Tulen loisteessa hän käyristi niitä hitaasti kerran toisensa perästä, sitten taas suoristi, milloin yhden erältään, milloin kaikki yhtaikaa, ja levitti ne hajalleen tehden nopeita sieppaamisliikkeitä. Hän tarkasteli kynsiä, kosketti sormenpäitä milloin kovasti, milloin pehmeästi, koetellakseen hermojen herkkyyttä. Tämä kaikki viehätti häntä, ja hän alkoi yhtäkkiä rakastaa tätä niin taidokkaasti rakennettua ruumista, joka niin kauniisti, niin sulavasti ja hienosti toimien totteli häntä.

Sitten hän loi aran katseen susiin päin, jotka odottavina piirittivät häntä, ja hänen mieleensä jysähti ajatus, että tämä ihmeellinen ruumis, tämä elävä liha ei ollut muuta kuin nälkäisten petojen himoitsemaa ruokaa, jonka ne ahnaasti raatelevat hampaillaan, aivan samoin kuin peura tai jänis oli niille vain ruokaa.

Kerran hän säpsähtäen heräsi unesta, joka oli levotonta kuin painajaisen ahdistaessa, ja näki edessään punertavan naarassuden. Se istui lumessa vain noin viiden askeleen päässä ja katseli häntä herkeämättä. Molemmat koirat vinkuivat ja murisivat hänen jalkainsa juuressa, mutta susi ei niistä välittänyt. Se katseli vain miestä, ja tämäkin tuijotti siihen hetkisen. Sen katseessa ei ollut mitään uhkaa. Se katseli häntä vain ikäänkuin miettivästi, mutta hän tiesi, että tämä ilme oli vain ankaran nälän seuraus. Hän oli ruokaa, ja hänen näkemisensä herätti sudessa kiihkeän syömähimon. Sen kita avautui, kuola valui suusta, ja se nuolaisi huuliaan nauttien hengessään aterian ihanasta esimausta.

Raju tuska vavahutti miestä. Hän ojensi kätensä ja tavoitti palavaa kekälettä, millä viskata sutta. Mutta ennenkuin hänen sormensa ehtivät tarttua siihen, oli susi poissa, ja hän ymmärsi, että se oli tottunut väistämään sellaisia heittoja. Paetessaan se oli murissut ja paljastanut valkeat hammasrivinsä ikeniä myöten. Miettiväinen ilme oli kadonnut ja sijalle tullut häijy himo, joka herätti miehessä kauhua. Hän katseli kättään, joka vielä piteli palavaa kekälettä, ja huomasi miten sievästi ja hienosti sormet asettuivat rosoiselle pinnalle, miten ne käyristyivät karkean puun ympäri ja miten herkkätuntoinen pikkusormi, joka joutui liian lähelle palavata osaa, itsestään kavahti polttavaa hehkua ja etsi viileämpää kohtaa. Ja samassa tuokiossa hän näki ilmi-elävästi, kuinka suden valkoiset hampaat musersivat murskaksi nuo herkkätuntoiset, hienohermoiset sormet. Ei! Hän ei ollut vielä koskaan rakastanut ruumistaan niinkuin nyt, kun hän tuskin enää kauan sai sanoa sitä omakseen.

Koko yön hän karkoitteli nälkäisiä petoja tulikekäleillä. Jos hän jonkun kerran nukahti, herätti hänet kohta koirien vingunta ja murina. Aamu tuli, mutta ensi kerran tapahtui nyt, etteivät sudet päivän valjetessa poistuneetkaan. Mies odotti turhaan niiden hajaantumista. Ne jäivät piiriin hänen ja nuotion ympärille ja osoittivat julkeaa varmuutta, joka riisti mieheltä aamunkoiton synnyttämän rohkeuden.

Hän teki epätoivoisen yrityksen hankkiutua jatkamaan matkaa, mutta samassa silmänräpäyksessä, kun hän poistui nuotion suojasta, ponnahti rohkein susi häntä kohden. Hyppäys oli liian lyhyt; mies pelastui vetäytymällä taaksepäin, mutta tuskin kuuden tuuman päässä hänen kupeestaan pedon hampaat paukahtivat vastakkain. Muukin lauma karkasi häntä kohden, mutta syytämällä kekäleitä oikeaan ja vasempaan hän ajoi sudet takaisin kunnioittavan matkan päähän.

Ilmipäivälläkään hän ei uskaltanut jättää nuotiota mennäkseen puita hakkaamaan. Noin kahdenkymmenen jalan päässä kohosi valtavan suuri, kuiva kelohonka. Hän kulutti puolet päivästä siirtämällä leirinuotiota puuta kohden, jolloin hänellä myötäänsä oli valmiina puoli tusinaa palavia risukimppuja vihollistensa varalta. Päästyään hongan luo hän tutki ympäröivää metsää saadakseen selville, mihin suuntaan puu oli kaadettava, jotta antaisi mahdollisimman paljon polttoainetta.

Yö kului kuten edellinenkin, paitsi että unen tarve kävi ylivoimaiseksi. Koirien ärhentely menetti vaikutuksensa, sillä ne murisivat nyttemmin herkeämättä, eivätkä hänen unenpöpperöiset, puolittain turtuneet aistimensa enää eroittaneet, milloin melu kasvoi äänekkäämmäksi ja uhkaavammaksi.

Kerran hän säpsähtäen havahti; naarassusi oli tuskin metrin päässä hänestä. Koneentapaisesti hän sieppasi tulisen kekäleen ja lennätti sen suoraan pedon avoimeen kitaan. Susi pakeni ulvoen tuskasta, ja riemuitessaan palaneen karvan ja lihan kärystä mies näki sen kiukkuisesti ärjyen ravistelevan päätänsä.

Ennenkuin jälleen nukkui, sitoi hän sitten oikeaan käteensä palavan kuusenoksan. Vain lyhyeksi tuokioksi hän ummisti silmänsä; sitten hänet herätti kipu, kun liekki nuoleksi hänen kättänsä.

Tällä tapaa hän jatkoi tuntikausia, ja kaikki kävi hyvin, kunnes kerran sattui, ettei hän tullut sitoneeksi oksaa kyllin lujasti kiinni. Kun hänen silmänsä sillä kertaa olivat menneet umpeen, putosi oksa hänen kädestään.