Part 3

Hän uneksi olevansa Mac Gurryn varustuksessa. Siellä oli lämmin ja hyvä olla, ja hän pelasi korttia päällysmiehen kanssa. Samalla hänestä näytti, että varustus oli yltympäri susien piirittämä. Ne ulvoivat portilla, ja monta kertaa joko hän tai päällysmies keskeytti pelin kuunnellakseen ja nauraakseen niiden turhia sisääntunkeutumis-yrityksiä. Mutta yhtäkkiä kuului romahdus. Portti särkyi jollakin merkillisellä tavalla, ja hän näki, miten sudet tunkeutuivat varustuksen suureen asuintupaan. Melu ja ulvonta kävi hirvittäväksi, ja tämä ulvonta häiritsi häntä nyt. Uni muuttui toiseksi, mutta ulvonta jatkui edelleenkin.

Hän heräsi äkkiä aivan valveille ja huomasi, että melu olikin todellista. Hirveästi ulvoen ja leukojaan louskutellen sudet karkasivat hänen kimppuunsa. Yhden hampaat olivat jo kiinni hänen käsivarressaan, ja kun hän vaistomaisesti hyppäsi tuleen, tunsi hän, miten toinen tarrautui hampaillaan hänen jalkaansa. Ja nyt alkoi ankara taistelu tulen aseilla. Paksut nahkakintaat suojelivat jonkun aikaa hänen käsiään, kun hän riehui syytäen joka taholle tulisia hiiliä, niin että nuotio näytti tulivuoren purkaukselta.

Mutta tätä ei voinut kestää kauan. Kuumuus kärvensi hänen kasvojaan, silmäripset ja kulmakarvat olivat palaneet, ja jalkoja poltti sietämättömästi. Palava risu kädessä hän hyppäsi tulesta pois, mutta sudet hän oli jo ajanut pakosalle. Kaikkialla, minne tulisia kekäleitä oli pudonnut, kuului lumesta sihinää, ja tuontuostakin ilmaisi äkäinen murina ja hurja loikkaus, että joku pakeneva susi oli astunut hehkuvalle kekäleelle.

Viskattuaan vielä pari kekälettä viimeisten vihollistensa jälkeen mies heitti savuavat nahkakintaansa lumeen ja alkoi jäähdytellä jalkojaan tömistämällä niitä.

Molemmat viimeiset koirat olivat poissa, ja hän tiesi hyvin, että ne olivat olleet vain yhtenä ruokalajina siinä pitkäksi venyneessä ateriassa, jonka alkuna oli ollut Paksu ja jonka jälkiruuaksi hän nähtävästi oli itse joutuva.

-- Mutta vielä ette ole minua saaneet! karjui hän puiden nyrkkiä nälkäisille pedoille.

Hänen äänensä sai taas koko lauman kiihdyksiin. Murina yltyi, ja naarassusi hiipi lähelle ja katseli häntä ahnain silmin.

Hän ryhtyi nyt panemaan toimeen ajatusta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä. Hän laajensi nuotion suureksi kehäksi ja asettui sen keskelle, levitettyään makuupeitteen allensa suojaksi sulavaa lunta vastaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut tulimuurin taakse, kun koko lauma jo lähestyi uteliaana, nähdäkseen mitä hänestä oli tullut. Tähän asti oli nuotion lähistö ollut niille kielletty alue; nyt ne sijoittuivat aivan tulen äären loikomaan, räpyttivät silmiään kuin koirat, haukottelivat ja venyttelivät laihoja jäseniään oudon suloisessa lämmössä. Yhtäkkiä naarassusi kohosi istualleen, nosti kuononsa tähtiä kohden ja alkoi ulvoa. Heti seurasi susi toisensa jälkeen esimerkkiä, kunnes koko lauma kyykötti kuono taivaaseen päin täyttäen ilman nälkäisellä ulvonnalla.

Vihdoin koitti aamu ja valkeni päivä. Mies yritti astua tulikehän ulkopuolelle, mutta sudet olivat oitis häntä ahdistamassa. Hänen olisi välttämättä pitänyt mennä polttopuita hankkimaan, sillä varasto oli lopussa ja nuotio palanut matalaksi. Kekäleitä viskelemällä hän tosin sai sudet väistymään, mutta pitkälle ne eivät enää peräytyneet, ja kun hän vihdoin luopui siitä ja hoippui takaisin tulikehän keskelle, hyppäsi eräs susista häntä kohden, mutta liika lyhyeen, niin että pudota mötkähti keskelle hehkuvaa hiillosta. Peto kiljahti kauhusta, irvisti pahasti ja nilkutti takaisin jäähdytelläkseen käpäliään lumessa.

Mies kyyristyi jälleen peitteelle. Istuessaan siinä yläruumis eteenpäin kurotettuna, pää polvien välissä, hän näytti heittäneen taistelun sikseen. Vain silloin tällöin hän kohotti katseensa tarkastellakseen tulen riutumista. Liekkipiiriin alkoi syntyä aukkoja, jotka suurenivat suurenemistaan.

-- Kai te jo kohta tulette minua noutamaan, mutisi hän. -- Joka tapauksessa tahdon nyt nukkua.

Kerran hän heräsi ja näki aivan edessään naarassuden seisovan liekkien välisessä aukossa katsellen häntä herkeämättä. Sitten hän jälleen heräsi, vain hetkistä myöhemmin, vaikka hänestä näytti, että oli jo kulunut tuntikausia. Sillä ihmeellinen muutos oli tapahtunut, niin arvoituksellinen, että hän kummissaan avasi silmänsä selälleen. Hän ei aluksi ensinkään käsittänyt mitä oli tapahtunut, mutta sudet olivat poissa, ja vain tallattu lumi yltympärillä osoitti, kuinka lähellä häntä ne olivat olleet. Uni riisti hänet uudelleen valtaansa, ja hänen päänsä painui rinnalle.

Mutta silloin hän äkkiä säpsähti. Hän oli kuullut ihmisääniä, lumen narskumista rekien alla, vetohihnojen natinaa, koirien haukuntaa. Neljä rekeä nousi jokitörmää ylös hänen leiripaikkaansa kohden.

Kohta seisoi joukko miehiä Henrikin ympärillä, joka kyykötti sammumaisillaan olevien tulien keskellä. He ravistelivat häntä, herättivät hänet väkisinkin valveille. Hän katsoi heihin kuin juopunut ja soperteli kummallisella, unenpöpperöisellä tavalla:

-- Ruskea naarassusi... tuli syömään koirien kanssa... söi ensin koiranruokaa... sitten söi koirat... ja Billin...

-- Missä lordi Alfred on? huusi eräs miehistä hänen korvaansa ravistaen häntä kovakouraisesti.

Henrik pudisti päätänsä.

-- Ei, häntä se ei saanut. Ei saanut. Hän on puussa ylhäällä, siellä edellisellä leiripaikalla.

-- Kuollutko? kirkaisi mies.

-- Kuollut, niin -- ja arkussa, vastasi Henrik. Sitten hän pudisti ärtyisästi kysyjän käden olkapäältään ja jatkoi: -- Anna minun olla, kuuletko! Minä olen niin lopen väsynyt... Hyvää yötä, miehet.

Hänen silmänsä ummistuivat, leuka painui rintaa vasten, ja tuskin he olivat saaneet hänet nostetuksi rekeen peitteille, kun hänen kuorsauksensa jo kajahti hyiseen pakkas-ilmaan.

Mutta kuuluipa toinenkin ääni, heikko ja kaukainen. -- Nälkäiset sudet siellä ulvoivat lähtiessään uuden saaliin hakuun, kun ihminen oli niiltä mennyt hukkaan.

TIIKERINPYYNTI POHJOIS-AFRIKAN RANNIKOLLA.

Erään saksalaisen matkakirjeestä vuodelta 1840.

Lähdimme ratsastamaan aamulla varhain ennen auringonnousua. Edellisenä iltana olimme hieroneet koko ruumiimme öljyllä ollaksemme notkeammat, kuten sanotaan. Mutta minulle se temppu ei tehnyt hyvää, luullakseni siksi, että se tukkeaa hikihuokoset. Olin senvuoksi nukkunut huonosti ja istuin nyt täysiverisen arabialaisen rotuhevoseni selässä puisevampana ja jäykempänä kuin koskaan. Juuri päästyämme Tangerin likaisilta, ahtailta kaduilta aukealle tasangolle nousi aurinko heittäen ruusunpunaisen hohteen yli rehevän maiseman. Mutta emme siitä nyt paljoa välittäneet. Meitä oli kahdeksan eurooppalaista, ja seurueenamme oli kaksitoista beduiinia sekä kolmantenatoista nuori poikanen, noin neljäntoista vuotias, kasvoiltaan niin ruma kuin ikinä olla saattoi, mutta vartaloltaan ihmeteltävän siro ja notkea. Kuten tavallista on, olimme vaihtaneet eurooppalaiset vaatteemme aivan kevyihin housuihin ja eräänlaiseen hyvin ohueen nuttuun. Muutaman hiekkaisen harjujonon kuvetta kulki tumma tie loitoten kaukaisuuteen, ja sitä pitkin läksimme viipymättä ratsastamaan. Ei juuri ollut toivoa, että olisimme täällä tavanneet petoja, mutta ei se mahdotontakaan ollut, ja senvuoksi panimme pistoolit vyöhön pystyyn, jotta olisivat oitis käsillä, asetimme lyhyen keihään mukavasti poikkipuolin polville ja lasketimme sapeli käsivarressa riippuen viidakkoon, beduiinipoika etunenässä tähystellen maata ja tiheikköä ilveksensilmillään.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja helle kävi rasittavammaksi, mutta muutamat öljypuut ja taatelipalmut antoivat meille virkistävää siimestä. Niiden katveeseen pysähdyimme hetkeksi, söimme pikaisen aamiaisen ja nousimme sitten taas ratsaille. Beduiinipoikamme väitti, ettemme löydä petoja ennen iltaa, ja totta olikin, että saimme matkata yhä kauemmaksi etelään tapaamatta mitään. Myöhään iltapäivällä lähestyimme erästä kylää, mutta sen asukkaat läksivät pakoon heti meidät nähtyään. Muutamia minuutteja olimme senvuoksi todella herroina kylässä, jossa oli vain joitakuita vanhuksia ja lapsia; naisetkin olivat paenneet tai piiloutuneet. Näimme myös karjalaumat, jotka olivat hajallaan suunnattoman laajalla alueella, ja minun täytyy tunnustaa, että tällainen karjanpito on epäilemättä sangen tehokas keino rosvoja vastaan; sillä olipa näitä vaikka suurikin joukko, käy heille mahdottomaksi koota ja viedä pois noin hajallaan olevia laumoja. Turhaan olimme antaneet jos jonkinlaisia rauhanmerkkejä tyynnyttääksemme asukas-parkoja. Vasta kun jälleen ratsastimme kylästä, missä olimme vain juoneet hieman vettä, ja kun pakolaiset huomasivat, ettemme suinkaan himoinneet heidän tavaraansa, tulivat he esiin ja juosten ja kerjäten kokoontuivat pian ympärillemme epäilyttävän suureksi laumaksi, joka sekä mieslukuun että aseisiin katsoen oli meidän joukkoamme paljon voimakkaampi. Itse asiassa olisimmekin perin helposti voineet tässä joutua veriseen kahakkaan, kun kerjäläiset kävivät yhä tunkeilevammiksi ja heidän joukkoonsa ilmestyi ratsastajiakin. Kun sitten saimme kerjuusanojen sijasta kuulla kirouksia ja haukkumisia ja kun jälkijoukkomme kävi yhä äänekkäämmäksi ja lopulta täyttä kurkkua kiljuen ahdisti meitä, laskimme hevosemme täyteen laukkaan ja suorastaan pakenimme välttääksemme käsirysyä. Se oli häpeällisin, mutta viisain keino, mihin saatoimme turvautua, koska emme parhaassakaan tapauksessa olisi voittaneet edes kunniaa.

Sitten aurinko pian laski ja me saavuimme laajalle mäkimaalle. Sen halki ratsastettuamme näimme edessämme hiekka-aavikon, ja vain kaukainen, tumma juova osoitti meille, että sen toisella puolen oli taas metsää. Oikealla puolellamme, melkoisen matkan päässä, kohosi vuoristo. Siellä asui joku beduiiniheimo, jonka nimen olen unohtanut.

Täällä aavikolla keksi beduiinipoikamme, joka yhä kulki etumaisena, tiikerin jäljet hiekassa. Seurasimme hänen huudahdustaan ja näimme todellakin nuo helposti tunnettavat jäljet. Tiikeri näet kävelee siten, että etujalat ovat lähempänä toisiaan kuin takajalat, joilla se astuu verrattain kömpelösti ja hajalla säärin; mutta juuri tästä syystä sen hyppäys on sitä voimakkaampi ja varmempi. Hajasäärisyydestä siis tuntee tiikerin, ja takajalkojen välin leveydestä voi myös päättää, miten suuri ja väkevä peto on. Tämä, jonka jäljet nyt olivat edessämme, näytti olevan kookkaimpia, mitä rannikkoseuduilla tavataan. Seurasimme jälkiä. Niin kauan kuin takajalkojen jäljet ovat etujalkojen jälkien takana ja jalat nousevat vuorotellen, osoittaa se, että eläin astelee rauhallisesti. Niin oli tässäkin tapauksessa. Seurasimme pedon suoraa, tasaista kulkusuuntaa. Tässä se on pysähtynyt, tässä äkkiä käännähtänyt. Tässä kohden se nähtävästi on lähtenyt nopeampaan juoksuun, koska jokainen käpälä on painunut syvemmälle ja heittänyt jälkeensä pienen kasan hiekkaa. Nyt tiesimme, että saimme kelpo matkan seurata näitä jälkiä. Niiden tuoreudesta saatoimme myös päättää olevamme jotenkin lähellä jaloa eläintä, ja auringon kallistuessa laskuunsa saavuimme metsänreunaan, missä korkea ruohonkasvu teki jäljet vaikeammin eroitettaviksi.

Siellä laskeuduimme ratsailta päättäen tarpeen vaatiessa yöpyä paikalle. Mutta beduiinipoikamme yllytyksestä jäimmekin vain hetkeksi siihen levähtämään ja syömään niukan aterian, jonka jälkeen taas nousimme hevosten selkään tarkastellaksemme pojan neuvosta seutua ja maaperää.

Ja se olikin oiva neuvo. Metsä oli poikittain edessämme hyvin pitkänä, mutta jotenkin kapeana vyöhykkeenä. Ainakaan emme olleet vielä täyttä puolta tuntia jatkaneet ratsastusta äskeiseen suuntaamme, kun jo jälleen näimme edessämme jotenkin laajan hiekkatasangon. Poika kiiti nopeasti tasankoa ristiin-rastiin, mutta ei löytänyt tiikerinjälkiä. Ja koska nämä pedot harvoin juoksevat muuten kuin suoraan eteenpäin, teimme sen oikean johtopäätöksen, ettei tiikeri ollut kadonnut oikealle eikä vasemmalle metsän pituussuuntaan, vaan että se oli jossakin lähellämme.

Pitikö meidän uskaltaa näin illansuussa ruveta pyyntiin metsän pimeydessä? Se oli painava kysymys. Monet olivat yrityksen puolella, monet sitä vastaan. Pikku beduiinipaholaisemme -- pojan olennossa oli tosiaankin jotain paholaisen tapaista -- tappeli kynsin hampain sitä ehdotusta vastaan, ettei ollut heti ryhdyttävä pyyntiin; hän ei tahtonut tietää mistään viivytyksestä. Hän sätti meitä laiskureiksi ja yltyi ihan raivoon, ikäänkuin me olisimme olleet hänen renkejään, joita hän komensi työhön. Meitä eurooppalaisia tämä huvitti; lopulta hän kuitenkin kävi niin kiukkuiseksi, että eräs seuralaisistamme, joka oli pojan sukulainen, suuttui hänen sopimattomasta käytöksestään ja kohotti keihäänsä löylyttääkseen häntä sen varrella, mutta silloin poika päästi silmäimme edessä hurjan naurunrähäkän ja katosi. Hän oli läimäyttänyt kupeille ratsuaan, joka oli yhtä vimmatun hurjapäinen kuin hän itsekin, tämä ryntäsi metsään, niin että siinä tuokiossa kadotimme hänet näkyvistämme. Vasta myöhemmin, kun seisoimme hiljaa höristäen korviamme, kuulimme hänen ajaa karkuuttavan kaukana viidakossa.

Kului joltisenkin pitkä aika. Olimme tehneet suunnitelmamme ja päättäneet yöpyä metsänreunaan, johon aioimme rakentaa nuotion. Pojasta ei enää kuulunut mitään, ja me aloimme huolestua pikku paholaisemme tähden. Vallan kaukana hän ei voinut olla. Huusimme, mutta vastausta ei kuulunut; uhkailimme, kaikki turhaa. Olikohan hän joutunut liian kauas? Päätimme huutaa kaikki yhtaikaa, jotta hän varmasti kuulisi; mutta sittenkään ei tullut vastausta. Aloimme lopulta katsella metsänreunasta nuotion paikkaa, johon olisimme voineet leiriytyä.

Teltta meillä oli muassamme, mutta yö oli niin ihana, ettei sitä tarvittu. Niin harmissamme kuin olimmekin pikku paholaisellemme, kadehdimme kuitenkin joka mies hänen rohkeuttaan emmekä sen vuoksi tahtoneet ajatellakaan ryömiä teltan suojaan.

Tuskin olimme ennättäneet päästä yksimielisyyteen leiripaikasta, kun ratsumme yhtäkkiä alkoivat omituisesti vavista; ne kohottelivat päitänsä, ravistelivat harjojaan, korskuivat ja levittivät silmänsä suuriksi. Me tiesimme mitä se merkitsi. Jalorotuiset hevoset vainusivat pedon läheisyyden. Kuuntelimme. Oli jo liian pimeä, jotta olisi voineet ruveta tiikeriä metsästä etsimään, ja kuutamokin oli meille epäedullinen, se kun teki varjot vain läpinäkymättömämmiksi. Käskemättä olimme kaikki tarttuneet aseisiin ja pinnistimme korviamme kuullaksemme jotakin. Vähän aikaa oli aivan hiljaista; sitten kuulimme viidakosta ritinää, ja rauhattomat ratsumme ilmaisivat meille selvästi, mistä se johtui. Sitten läheni lehtien kahina, joka ilmeisesti johtui hevosen laukkaamisesta viidakon halki, ja taempaa kuului oksien ritisevää katkeilemista. Humaus kävi joukkomme läpi; kaikki oivalsimme, että peto ajoi takaa pikku paholaistamme ja hänen hevostaan. Ja miltei pikemmin kuin tässä ennätän kertoa, syöksyi viidakosta esiin ratsu, jonka selässä poika istui tai pikemmin makasi suullaan, pää hevosen kaulalla ja katsoen meihin villisti hehkuvilla silmillään. Mutta hänen jäljessään syöksyi kaksi tiikeriä metsän pimennosta, ja ennenkuin olimme ehtineet ajatellakaan aseiden käyttöä, olivat ne pyyhkäisseet meidän keskeltämme aavikolle.

Mutta me tiesimme mitä oli tehtävä. Edessämme hiekkatanterella pani beduiinipoikamme toimeen taistelun, joka on suurenmoisimpia, mitä olen koskaan nähnyt. Minulle itselleni jäi liian vähän aikaa taistellakseni mukana; sain tehdyksi kaikkiaan yhden piston, mutta se olikin aito espanjalainen.

Pian saavutimme pedot, ja tuliaisiksi pamahti yhtaikaa kaksikymmentä pistoolia. Emme ampuneet suotuisan tuloksen toivossa, sillä tiesimme hyvin, että monet luodit eivät osu ja että ne, jotka osuvat, eivät tapa. Näitä petoja voi haavoittaa kuolettavasti vain muutamiin paikkoihin ruumista. Mutta laukauksilla oli kuitenkin toivottu vaikutus. Pedot säikähtivät, ja me voitimme aikaa niin paljon, että ennätimme muodostaa niiden ympärille piirin, jonka keskessä pieni paholaisemme vielä teiskaroi hevosineen. Keihäs tai miekka oli meillä jokaisella kädessä. Oltiin hetkinen aivan hiljaa. Toinen tiikeri avasi kitansa ja päästi lyhyen, kammottavan ulvahduksen. Kiiluvat silmät, avoimet kidat ja valkoiset hampaat näyttivät kuutamossa kamalilta. Toinen peto, joka oli suurempi, ei ulvonut, vaan kyyristäytyi hyppäämään ja lennähti samassa tuokiossa erään ranskalaisen kimppuun (hän on luullakseni Tangerissa asuvan Ranskan konsulin lanko). Mikä uljas hyppäys! -- Mutta ranskalainen -- toden totta, häntä olisi luullut espanjalaiseksi! -- kiskaisi samassa silmänräpäyksessä ratsunsa pystyyn ja sivalsi lennossa kohtisyöksyvää petoa rintaan niin navakasti, että se suistui maahan kyljelleen. Ne onnelliset, jotka sattuivat olemaan lähellä, luulivat jo pääsevänsä helpolla saaliin herroiksi; kymmenkunta keihästä ja säilää välähti, ja muutamat sattuivat lujastikin petoon, mutta tämä oli oitis jaloillaan taas ja karkasi erään beduiinin hevosen kimppuun tarrautuen hampaillaan kiinni sen reiteen. Siinä muodostui kummallinen ryhmä, kun tiikerin sekä etu- että takakäpäläin kynnet iskeytyivät hevosen nahkaan. Samassa tuokiossa -- kaikki tapahtui muuten paljoa nopeammin kuin voin kertoa -- hevonen karkasi pystyyn, heitti ratsastajan selästään, teki muutamia hurjia hyppyjä hirnuen vihlovasti ja viskautui sitten selälleen aivan sananmukaisesti rutistaen allensa tiikerin. Huu, kuinka peto levitti verisen kitansa ammolleen! Hevonen puristi painollaan sen rintaa ja kurkkua. Näytti siltä, kuin olisi maasta hevosen alta kasvanut esiin läähättävä, verinen tiikerinkita; mutta kauan ei tätä näytelmää kestänyt. Pistoja ja iskuja alkoi sadella, ja pian oli tiikeri hengettömänä. Minä sain olla siinä vain katselijana. Keihäs koholla ajaa karahuttelin ratsullani ympäri, mutta toiset olivat lähempänä ja ehkä taitavampiakin.

Silloin muistan yhtäkkiä toisen pedon, ja kautta pyhän Yrjänän -- otollisempaan aikaan ei se olisi voinut johtua mieleeni! Mitä se oli tällävälin tehnyt, sitä en tiennyt; syöksyn vain paikalle ja näen kaksi paholaista ottelussa keskenään. Haavoittunut hevonen laukkaa ratsastajatta poispäin. Eräs eurooppalainen viruu maassa, kuolleena ehkä, ja kahden toisiansa vasten painautuneen hevosen ääressä on syntymässä hirvittävä näytelmä. Toisella puolen riippuu meidän pikku paholaisemme tuijottaen hurjistunein katsein tiikerin ammottavaan kitaan ja palaviin silmiin. Pedon käpälät ja avoin kita ovat toisen hevosen kupeella, takajalat ovat maassa ja taivuttautuvat juuri nyt hyppäykseen...

En voi sanoa, että olisin juuri mitään harkinnut sillä hetkellä. Kaikki tapahtui yhtäkkiä. Suhahdus vain, ja keihääni törrötti pystyssä tiikerin kidassa, terä syvällä kurkussa, -- aito espanjalainen temppu!

Peto lensi nurinniskoin, mutta keihäs pysyi sen kidassa, vaikka se miten olisi riehunut väännellen päätään maassa. Se oli näky! Pää kaivautui hiekkaan, murhaavat käpälät huitoivat ilmaa ja häntä pieksi maata, niin että pauke kuului kauas. Sitten peto kiertyi keräksi, viskautui takajaloilleen ja sitä tietä seisoalleen, mutta ei saanut päätään jalkainsa väliin, kun keihäs oli kurkussa. Sitten se teki vielä muutamia hurjia loikkauksia, hypähti ilmaan, putosi jysähtäen maahan ja heitti henkensä.