Part 1

Produced by Tapio Riikonen

SUSIEN SAALIINA

Kirj.

Jack London

Toimittanut

Teuvo Pakkala

Mailta ja meriltä N:o 26.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Susien saaliina:

Matkue. Naarassusi. Kiljuva nälkä.

Tiikerinpyynti Pohjois-Afrikan rannikolla.

SUSIEN SAALIINA.

Matkue.

Tumma korpi kohosi uhkaavan synkkänä jäätyneen joen molemmin puolin. Tuuli oli äskettäin karistanut puista valkean lumipeitteen, niin että ne näyttivät kaamean mustina ahtautuvan toisiansa vasten hämärtyvän päivän valossa. Syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla tässä elottomassa erämaassa, joka oli niin autio, niin kylmä, ettei se näyttänyt edes surulliselta. Pikemmin oli siinä ikäänkuin naurua, naurua, joka oli kamalampaa kuin mikään murheellisuus, ilotonta kuin sfinksin hymy, hyytävän kylmää ja julmaa kuin täytymyksen pakko. Ikuisen olennon järkähtämätön, tutkimaton viisaus siellä nauroi elämän ja sen ponnistusten turhuutta. Se oli aito erämaa, villi, kylmäsydäminen pohjolan korpi.

Ja kuitenkin oli siellä eloa, vieläpä uhmaavaa eloa! Jäätynyttä jokea pitkin vaelsi verkalleen jono sudennäköisiä koiria. Niiden tiheä turkki oli kuurassa, hengitys jäätyi ilmassa heti, päästyään sakeana höyrypilvenä kidasta, ja ripustautui jääkiteinä turkin karvoihin. Koirat kulkivat nahkahihnoista tehdyissä valjaissa vetäen perässään rekeä. Tässä reessä ei ollut jalaksia ensinkään. Se oli valmistettu paksusta koivunkaarnasta ja lepäsi koko pohjallaan lumessa. Kokka oli taivutettu ylöspäin, ja kulkiessa se velloi kuohkeata lunta nostattaen ikäänkuin vaahtoharjaisia aaltoja. Reessä oli pitkä, kapea, nelisärmäinen kirstu ynnä muuta kalua, villaisia peitteitä, kirves, kahvipannu ja kattila, jotka olivat siihen kiinni köytettyinä, mutta suurimman tilan otti tuo mainittu pitkä, kapea, nelitahkoinen kirstu. Koirien edellä hiihti mies leveillä suksilla ja reen perässä toinen. Reessä makasi kirstussa kolmas, jonka vaivat ja rasitukset olivat päättyneet, mies, joka oli sortunut erämaan pakkaseen, niin ettei enää liikkunut, ei hievahtanut. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä on sille loukkaus, sillä elämä on liikuntoa, ja erämaa pyrkii pysäyttämään kaiken liikunnon. Niinpä se jäädyttää veden, estääkseen sen virtaamasta mereen, karkoittaa nesteen puista, kunnes nämä kuivettuvat ydintä myöten; mutta julmimmin ja kauheimmin se vainoo ihmistä pakoittaakseen hänet alistumaan, hänet, kaikista olennoista levottomimman, joka aina ja myötäänsä kapinoi sitä sääntöä vastaan, että lopuksi kaikki liikunto lakkaa.

Reen edessä ja takana taivalsivat kuitenkin hellittämättä ja pelottomina nuo kaksi miestä, jotka vielä olivat elossa. Heidän ruumiinsa oli verhottu paksuun turkkiin ja pehmeäksi muokattuun nahkaan. Heidän silmäripsensä, poskensa ja huulensa olivat niin kauttaaltaan hengityksen synnyttämän kuuran peitossa, että kasvot olivat tuiki tuntemattomat, ja se teki heidät aavemaisen näköisiksi. He olivat kuin mitä ruumiinkantajia joissakin kummitusmaailman hautajaisissa. Ihmisiä he kuitenkin olivat, vähäpätöisiä seikkailijoita, jotka vaelsivat autiota, pilkallista, äänetöntä erämaata ja taistelu valmiina uhmasivat maailmaa, joka oli niin kaukainen, vieras ja eloton kuin avaruuden tyhjä äärettömyys.

He vaelsivat sanattomina, sillä heidän täytyi säästää hengitystään ruumiilliseen ponnistukseen. Ympärillä vallitsi ahdistava hiljaisuus, joka painosti heidän mieliään kuten vesipaljous sukeltajan ruumista meren syvyydessä. Se puristi heitä äärettömyyden painolla, järkähtämättömän täytymyksen tylyydellä. Se tunki heidät sielujensa syvimpiin sopukkoihin ja pusersi heistä, kuten rypäleestä mehun, kaiken väärän pyrkimyksen, kaiken epätodellisen innostuksen, kaiken liiallisen maallisten asiain arvossapitämisen, kunnes he olivat pienet ja mitättömät kuin pölyhiukkaset, joiden järki ja viisaus on niin tuiki vähäistä ja jotka avuttomina liikehtivät sinne tänne suurten, sokeiden luonnonvoimien temmellyksessä.

Kului tunti ja toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi sammua, kun kaukainen, heikko sävel ikäänkuin kohosi ilmaan. Nopeasti se liukui muutamia ääniaskelia ylemmäksi, kunnes jäi hetkeksi väristen soimaan ylimmälle asteelle ja sitten häipyi kuulumattomiin. Sitä olisi voinut luulla kadotetun sielun valitushuudoksi, ellei sen surumielisyyteen olisi sekaantunut eräänlaista nälkäistä, himokasta hurjuutta.

Edessä hiihtävä mies käänsi päätään, kunnes kohtasi toverinsa katseen, ja sitten he nyökkäsivät toisilleen pitkän, kapean kirstun yli; he olivat kumpikin tajunneet, mitä tuo ääni merkitsi.

Kajahti toinen ulvonta, joka kimeänä puhkaisi hiljaisuuden kuin terävä neula. Molemmat miehet huomasivat, että se tuli takaapäin lumiaavikolta, jonka halki he vastikään olivat taivaltaneet. Kolmas ulvonta -- ikäänkuin vastaukseksi äskeiselle -- kajahti samalta suunnalta, mutta edellisen vasemmalta puolelta.

-- Ne ovat meidän jäljillämme, Bill, sanoi edessä kulkeva mies.

Ääni kuului käheältä ja aavemaiselta. Mies oli ilmeisesti puhunut suurella vaivalla.

-- Lihaa on niukalti, vastasi hänen toverinsa. -- En ole viikkokauteen nähnyt edes oravan jälkeä.

Muuta he eivät puhuneet, vaan kuuntelivat tarkkaavasti vainoojiensa metsästyshuutoja, jotka kaikuivat takaapäin.

Pimeän tullen he ohjasivat koiransa rantametsikköön ja leiriytyivät sinne. Ruumisarkku sai nuotion ääressä tehdä istuimen ja pöydän virkaa. Sudennäköiset koirat tunkeilivat tulen ympärillä muristen ja sivumennen puraisten toisiaan eivätkä osoittaneet mitään halua siirtyä loitommalle pimeyteen.

-- Kuulehan, Henrik, minusta näyttää, että ne tänään pysyttelevät merkillisen lähellä nuotiota, huomautti Bill.

Henrik nyökkäsi puuhatessaan kumarassa valkean ääressä asetellen jääpalasilla täytettyä kahvipannua tulelle. Hän ei virkkanut mitään, ennenkuin oli istuutunut paikalleen ruumisarkulle ja alkanut syödä.

-- Ne tietävät missä ovat paraiten turvassa, sanoi hän. -- Ne syövät myös mieluummin kuin antautuvat syötäviksi. Viisaita koiria.

Bill pudisti päätänsä.

-- Enpä juuri tiedä, sanoi hän.

-- Ensi kerran kuulen sinun epäilevän niiden viisautta.

-- Kuule, Henrik, vastasi toinen pureksien hitaasti papuja, -- huomasitko mitä melua koirat äsken pitivät, kun annoin niille ruokaa?

-- Pitivät ne todella tavallista isompaa ääntä, vastasi Henrik.

-- Montako koiraa meillä on? kysyi Bill.

-- Kuusi.

-- Hyvä... -- Bill oli vaiti hetken aikaa, antaakseen sanoilleen enemmän pontta. -- Kuten sanot, Henrik, jatkoi hän sitten, on meillä kuusi koiraa. Minä otinkin säkistä kuusi kalapalasta ja annoin kullekin koiralle yhden, mutta sittenkin yksi jäi ilman.

-- Laskit väärin.

-- Meillä on kuusi koiraa, uudisti toinen aivan rauhallisesti. -- Minä otin esille kuusi kalapalasta. Mutta Yksikorva jäi ilman. Sille otin säkistä jälkeenpäin vielä yhden.

-- Mutta meillähän on ainoastaan kuusi koiraa, intti Henrik.

-- Kuule, Henrik, jatkoi Bill, -- enhän minä tahdo sanoa, että ne kaikki olivat koiria, mutta seitsemän suuta sai kalaa.

Henrik taukosi syömästä, katsoi nuotion yli ja laski koirat.

-- Kuusi niitä vain on, sanoi hän.

-- Yhden minä näin juoksevan tiehensä äsken, väitti Bill edelleen pitäen kylmän järkähtämättömästi kiinni mielipiteestään -- ja minä laskin niitä seitsemän.

Henrik loi häneen sääliväisen katseen.

-- Olisinpa mielissäni, jos siitä matkasta pian selviydyttäisiin, sanoi hän.

-- Mitä tarkoitat? kysyi Bill.

-- Tarkoitan sitä, että tämä kuorma tässä käy sinun hermoillesi, jotta alat nähdä kummituksia.

-- Sitäkin olen ajatellut, vastasi Bill vakavasti. -- Sentähden, kun näin sen yhden niin suoraa päätä laukkaavan tiehensä, menin tarkastamaan lunta ja näin siinä jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli taas kuusi. Jäljet ovat vielä lumessa. Tahdotko nähdä? Minä näytän ne sinulle.

Henrik ei vastannut, vaan pureksi ääneti edelleen ja huuhtoi lopuksi aterian tähteet kahvilla alas. Sitten hän pyyhki suunsa käden selkäpuolella ja sanoi:

-- Sinä luulet siis, että se oli --

Pitkäveteinen, peloittavan surullinen ulvonta, joka kajahti jostain pimeydestä, keskeytti hänen puheensa. Hän vaikeni kuunnellakseen. Sitten hän lopetti lauseensa osoittaen kädellään sinnepäin, mistä ulvonta kuului: -- ... joku noista tuolla?

Bill nyökkäsi.

-- Tahtoisin satatuhatta kertaa mieluummin uskoa sitä kuin mitään muuta. Ja kuulithan itse mitä melua koirat pitivät.

Yhä uudistuvat ulvonnat, joista toinen aina tuntui olevan vastauksena toiseen, muuttivat ympäröivän hiljaisuuden ikäänkuin hulluinhuoneen meluisaksi rähinäksi. Joka taholta kuului ääniä, ja koirat painautuivat hädissään toisiinsa kiinni ja tunkeutuivat niin lähelle tulta, että kuumuus kärvensi niiden turkkia.

Bill heitti lisää puita nuotioon, ennenkuin sytytti piippunsa.

-- Taidat olla hieman alakuloisella tuulella, huomautti Henrik.

-- Kuulehan, tuota... -- Bill imeksi vähän aikaa miettiväisenä piippuaan, ennenkuin jatkoi: -- Minä tässä juuri tuumiskelin, miten äärettömän paljon onnellisempi tuo tuossa on kuin me, sinä ja minä, koskaan voimme olla.

Puhuessaan hän osoitti peukalollaan ruumisarkkua, jolla he istuivat.

-- Kun me, jatkoi hän, kuolemme, sinä tai minä, olemme onnelliset, jos saamme raatomme päälle niin suuren kasan kiviä, etteivät koirat pääse meihin kiinni.

-- Eihän meillä olekaan sukulaisia eikä rahaa eikä kaikkea sitä mitä hänellä tuossa, vastasi Henrik. -- Ei meidän kannata kustantaa kuolleelle ruumiillemme pitkiä matkoja.

-- Se minua ihmetyttää, jatkoi Bill, miksi sellainen mies kuin tämä tässä, joka omassa maassaan oli korkea herra ja jonka ei ole koskaan tarvinnut huolehtia syömisestä eikä juomisesta eikä yösijasta, -- miksi hän tulee tänne tällaiseen jumalan hylkäämään erämaahan. Sitä minä en voi oikein käsittää.

-- Hän olisi saattanut elää vanhaksi, jos olisi pysynyt kotonaan, myönsi Henrik.

Bill avasi suunsa puhuakseen, mutta huomasi samassa muuta. Hän osoitti sen sijaan kädellänsä pimeyteen, joka muurin tavoin ympäröi heitä joka puolella. Siinä ei eroittanut mitään muotoja, ei mitään ääriviivoja, ainoastaan hehkuvien hiilten kaltaisen silmäparin saattoi nähdä siellä loistavan. Henrik osoitti päällään toista ja kolmatta silmäparia. Kokonainen piiri kiiluvia silmiä näytti ympäröivän leiriä. Nuo loistavat pisteet liikkuivat, katosivat väliin ja ilmestyivät seuraavassa tuokiossa jälleen näkyviin.

Koirien levottomuus oli kasvanut; äkillisessä pelonpuuskassa ne syöksähtivät nuotion toiselle puolelle ja tunkeutuivat miesten turviin. Siinä mellakassa yksi niistä kaatui ihan nuotion viereen. Ilmassa tuntui palaneen villan käryä, ja koira vikisi kivusta ja pelosta. Kiiluvien silmien piiri häilyi sillävälin levottomasti edestakaisin, vieläpä hetkeksi peräytyikin, mutta palasi taas heti entiselle paikalleen, kun koirat hieman rauhoittuivat.

-- Onpa todella suuri onnettomuus, ettei meillä ole enää patruunia, virkahti Bill.

Hän oli polttanut piippunsa loppuun ja autteli toveriaan tämän levittäessä yösijaksi villapeitteitä ja nahkasia männynhavuille, joita he jo ennen illallista olivat koonneet lumihangelle. Henrik murahti myöntävästi ja aikoi riisua mokkasiineja jaloistaan. [Mokkasiinit = Pohjois-Amerikan intiaanien käyttämät kannattomat jalkineet, jotka valmistetaan parkitusta villieläinten nahasta.]

-- Montako patruunaa sanoit meillä olevan jäljellä? kysyi hän.

-- Kolme, kuului vastaus. -- Kunpa niitä olisi kolmesataa. Silloin näyttäisin noille kirotuille pedoille mitä kuuluu.

Bill pui äkäisesti nyrkkiä kiiluville silmille ja alkoi hänkin vetää jaloistaan mokkasiineja, jotka asetti tulen paisteeseen.

-- Toivoisin, että tämä pakkanenkin jo hiukan lauhtuisi, jatkoi hän. -- Sitähän on tässä jo kaksi viikkoa ollut viisikymmentä astetta, Peijakas, että ollenkaan läksin tällaiselle matkalle! Se ei miellytä minua. Minun ei ole hyvä olla, ja koska nyt kerran olen toivomistuulella, niin haluaisin, että retki olisi päättynyt ja me istuisimme, sinä ja minä, tällä hetkellä Mac Gurryn linnoituksessa takkavalkean ääressä pelaamassa korttia. Se se olisi toista kuin tämä.

Henrik murahti jotakin ja ryömi peitteen alle. Hän oli jo nukkumaisillaan, kun hänet herätti toverinsa ääni.

-- Kuule, Henrik, -- minä tässä ajattelin sitä vierasta, joka kävi täällä ja sai kalaa, -- miksi koirat eivät pure sitä? Se tekee minut levottomaksi.

-- Sinä kiusaat itseäsi suotta, Bill, kuului unelias vastaus. -- Ethän ennen ollut tuollainen. Lopeta nyt jo ja nuku pois, niin olet aamulla virkku ja iloinen taas. Olet syönyt mahasi pilalle; siitä sinun levottomuutesi johtuu.

Molemmat miehet nukkuivat saman peitteen alla vierekkäin, raskaasti hengittäen. Nuotio paloi ja hiiltyi, ja kiiluvien silmien piiri kiertyi yhä lähemmäksi leirin ympärille. Koirat sulloutuivat pelokkaisina yhteen kohti ja murisivat uhkaavasti, milloin joku silmäpari tuli liian lähelle.

Kerran kasvoi melu niin äänekkääksi, että Bill heräsi. Hän hiipi varovasti vuoteesta, jottei herättäisi toveriaan, ja lisäsi puita nuotioon. Kun liekki leimahti korkealle, niin kiiluvaiset vetäytyivät kauemmaksi. Sattumalta hän vilkaisi koiriin, hieraisi silmiään ja katsoi tarkemmin. Sitten hän ryömi takaisin peitteen alle.

-- Henrik, sanoi hän. -- Kuulehan, Henrik!

Tämä havahti unesta ja murisi:

-- Mikä hätänä?

-- Ei mikään, kuului vastaus. -- Sitä minä vain, että nyt niitä on taas seitsemän. Laskin juuri.

Henrik vastasi ilmoitukseen murinalla, joka pian muuttui kuorsaukseksi, kun uni sai hänet valtaansa.

Aamulla Henrik heräsi ensiksi ja puukkasi toverinsakin valveille. Päivä tosin valkeni vasta kolmen tunnin päästä, vaikka kello oli jo kuusi. Henrik alkoi puuhailla pimeässä ja keittää aamiaista, sill'aikaa kun Bill kääri peitteitä kokoon ja laittoi reen lähtökuntoon.

-- Kuulehan, Henrik, virkkoi hän äkkiä, -- montako koiraa sanoit meillä olevan?

-- Kuusi.

-- Erehdys! ilmoitti Bill voitonriemuisesti.

-- Seitsemänkö taas? kysyi Henrik.

-- Ei, vaan viisi, sillä yksi on poissa.

-- Tuhat tulimmaista! karjaisi Henrik raivostuneena ja jätti aamiaisen laiton sikseen ruveten laskemaan koiria.

-- Oikeassa olet, sanoi hän. -- Paksu on poissa!

-- Ja niinkuin öljytty salama se hävisi heti irti päästyään. Ei mitään jäänyt jäljelle.

-- Mitäpä olisikaan jäänyt? vastasi Henrik. -- Ne tietysti nielivät sen heti elävältä. Lyön vetoa, että se vielä haukkui, kun ne sen pistivät poskeensa, tuhannen vietävät!

-- Se olikin aina hieman typerä.

-- Mutta ei tyhmänkään koiran pitäisi olla niin hullu, että itsestään juoksee päistikkaa surman suuhun.

Henrik katseli tutkivasti muita koiria, ikäänkuin saadakseen selville kunkin luonteenominaisuudet.

-- Lyön vetoa, ettei sitä tekisi yksikään noista tosista.

-- Niitä ei kalikallakaan saisi nuotion äärestä pois, myönsi Bill. -- Jo minä aina ajattelinkin, ettei Paksun laita ollut oikein.

Se oli ruumispuhe kuolleen koiran muistoksi matkalla pohjan pimeillä perillä -- ei yhtään niukempi kuin monen muun koiran ja monen miehen.

Naarassusi.

Kun aamiainen oli syöty ja vähät leirikapistukset sullottu rekeen, käänsivät miehet loimottavalle nuotiolle selkänsä ja katosivat pimeyteen. Kohta alkoi jälleen tuo peloittavan surullinen ulvonta; joka kaikui eri tahoilta halki pakkasen ja pimeän. Miesten puhelu taukosi.

Kello yhdeksältä valkeni aamu -- keskipäivällä hohti etelän taivas ruusunpunaisessa valossa, joka pian kuitenkin kalpeni. Jäljelle jäänyt harmaja kajastus kesti kello kolmeen, jolloin sekin sammui, ja sitten levitti napaseudun yö mustan vaippansa yli aution, äänettömän maailman.

Pimeän tullessa ulvonta alkoi kuulua lähempää oikealta, takaa ja vasemmalta, vieläpä jonkun kerran niin läheltä, että uupuneet koirat vapisivat pelosta ja hädissään joutuivat epäjärjestykseen ja sotkivat valjaansa.

Erään sellaisen lyhyen pysähdyksen jälkeen, kun Bill ja Henrik olivat taas saaneet valjakon järjestykseen, virkkoi edellinen:

-- Toivoisin, että ne löytäisivät muuta saalista ja jättäisivät meidät rauhaan.

-- Ne hermostuttavat todellakin julmasti, myönsi Henrik.

Muuta he eivät virkkaneet ennenkuin vasta yöleirillä.

Henrik kumartui kattilan yli, jossa papurokka porisi, ja pani sinne pieniä jääpalasia, kun äkkiä kumahti jykevä isku ja kajahti Billin huuto, äkäinen murina ja koiran kiljahdus, joka vavahutti häntä. Hän suoristihe ja näki tumman otuksen mennä pyyhältävän hangella ja katoavan pimeyteen. Sitten hän huomasi Billin, joka puolittain voitonriemuisena, puolittain nolona seisoi koiraparven keskellä, toisessa kädessä paksu kalikka, toisessa kuivatun lohen pyrstöpuoli.

-- Puolet se pahus kuitenkin sai, ilmoitti hän, mutta annoinpa sille siitä hyvästä aika tärskäyksen. Kuulitko, miten se älähti?

-- Minkä näköinen se oli? kysyi Henrik.

-- En minä sitä niin tarkkaan eroittanut. Mutta neljä jalkaa sillä oli ja kita ja karvat ja koiralta se näytti.

-- Ehkä se oli kesy susi.

-- Riivatun kesy, oli mikä oli, kun noin vain tulee ja sieppaa suuhunsa kalapalasen.

Kun illallinen oli syöty ja molemmat miehet istuivat kirstulla poltellen piippujaan, taajeni kiiluvien silmien piiri taas ja alkoi lähetä.

-- Toivoisin, että ne kohtaisivat peuralauman tai muun sellaisen ja heittäisivät meidät rauhaan, virkkoi Bill.

Henrik murahti jotakin, joka ei juuri kuulostanut myöntymykseltä, ja neljännestunnin he istuivat ääneti, Henrik tuijottaen tuleen ja Bill silmäpiiriin, joka kiilui pimeydessä ihan nuotion takana.

-- Toivoisin, että Mac Gurry olisi vain yhden päivämatka päässä täältä.

-- Heitä jo hiiteen nuo toivomiset ja marinat! ärjäisi Henrik kärsimättömästi. -- Johan minä sinulle sanoin, että mahasi on vialla. Nielaise hyvä annos natronia, niin saat paremman olon ja seurasi käy hauskemmaksi.

Seuraavana aamuna Henrik heräsi Billin hirveihin kirouksiin. Hän kohottautui kyynäspäiden varaan ja näki toverinsa loimottavan nuotion ääressä koirien keskellä nyrkit pystyssä ja kasvot vihan vääristäminä.

-- Hoi! huusi Henrik. -- Mikä hätänä?

-- Sammakko on poissa! kuului vastaus.

-- Älä!

-- On kuin onkin, sanon minä!

Henrik hypähti peitteen alta ja ryntäsi koirien luo. Hän laski ne ja yhtyi sitten kumppaninsa keralla sadattelemaan erämaan valtoja, jotka taas olivat ryöstäneet heiltä koiran.

-- Sammakko oli väkevin kaikista, huomautti Bill lopuksi.

-- Eikä se ollut typeräkään, lisäsi Henrik, ja se oli toinen ruumispuhe kahden päivän mittaan.

Aamiainen syötiin synkän mielialan vallitessa ja jäljellä olevat neljä koiraa valjastettiin reen eteen.

Päivä oli samanlainen kuin edellinenkin. Miehet vaelsivat sanattomina yli jäätyneen maan, ja hiljaisuuden keskeyttivät vain näkymättöminä seuraavien vainolaisten ulvonnat. Pimeän tullessa aikaisin iltapäivällä kaikui ulvonta lähempää, vainoojat kun tapansa mukaan likenivät; koirat säikkyivät ja takertuivat hädissään valjaihinsa, ja se sai miesten mielet yhä apeammiksi.

-- Kas niin, sanoi Bill tyytyväisenä illalla, kun nousi työnsä äärestä ja suoristihe. -- Eiköhän tämä pysty pidättämään noita tyhmyreitä.

Henrik jätti kattilansa ja tuli katsomaan mitä toinen oli tehnyt. Bill ei ollut ainoastaan kytkenyt koiria, vaan lisäksi tehnyt sen intiaanien tapaan keppejä käyttäen. Jokaisen koiran kaulaan hän oli pannut nahkahihnan niin kireälle, ettei koira päässyt hampaillaan siihen kiinni, ja näihin hihnoihin hän oli sitonut neljän tai viiden jalan mittaiset kepit, joiden toinen pää taas oli hihnalla kiinnitetty maahan iskettyyn paaluun. Keppi oli siten esteenä, ettei koira päässyt hampaillaan kaluamaan kumpaistakaan hihnaa. -- Henrik nyökäytti tyytyväisenä päätään.

-- Tuo on ainoa keino, millä Yksikorvan saa pidetyksi kiinni, sanoi hän. -- Sillä se puree hihnan poikki niin sievästi, että se on ihan kuin veitsellä leikattu, vaikka siihen tietysti menee hiukan enemmän aikaa. -- Huomenna ne kaikki ovat tallella.

-- Siitä lyön vetoa, vakuutti Bill. -- Jos huomenna joku puuttuu, niin minä en tahdo kahvia.

-- Ne tietävät aivan varmaan, ettei meillä ole enää ruutia eikä lyijyä, huomautti Henrik makuulle mentäessä osoittaen ympärillä kiiluvia pisteitä. -- Jos saisimme jonkun niistä kellistetyksi, niin ne varmasti osoittaisivat suurempaa kunnioitusta. Nyt ne tulevat joka yö lähemmäksi. Siirrähän hetkeksi silmäsi nuotiosta ja katso terävästi tuonnepäin. Näetkö tuota tuolla?

Miehet huvittelivat jonkun aikaa tarkastelemalla valonhohteen reunassa liikkuvia hämäriä olentoja. Kun he tähtäsivät katseensa lujasti johonkin pimeässä kiiluvaan silmäpariin, alkoi eläimen hahmo vähitellen muovautua, ja he saattoivat silloin tällöin eroittaa joitakin muotoja.

Koirien nostama melu veti miesten huomion puoleensa. Yksikorva vinkui rukoilevasti, tempoili kytkyttään pyrkien pimeyteen päin ja iski tuontuostakin hampaansa mielettömällä vimmalla puuhun.

-- Katsohan, Bill! kuiskasi Henrik.

Tulenhohteessa hiipi syrjästä salaa esille eläin, joka oli silmäänpistävästi koiran näköinen. Se liikkui epäluulonsekaisella rohkeudella, katseli tarkasti miehiä, mutta kiinnitti päähuomionsa koiriin. Yksikorva ponnisteli kytkyessään pyrkien tulijaa kohden ja vinkui valittavasti.

-- Ei tuo Yksikorva narri näytä pahasti pelkäävän, sanoi Bill hiljaa.

-- Se on naarassusi, kuiskasi Henrik vastaukseksi. -- Tämä selittää Paksun ja Sammakon paon. Tuo otus on lauman syöttinä. Se houkuttelee koirat tulen äärestä pois, ja sitten koko parvi karkaa niiden kimppuun ja syö ne suuhunsa.

Nuotio räiskähti. Hiiltynyt puupalanen pudota romahti syrjään. Vieras eläin säikähti ja livahti takaisin pimeyteen.

-- Henrik, minä luulen... aloitti Bill.

-- Mitä sitten?

-- Luulen, että tuo peto on sama, jota kerran sivalsin kalikalla.

-- Hyvin todennäköistä, vastasi Henrik.

-- Ja tahtoisin samalla huomauttaa, jatkoi Bill, että tämän eläimen tuttavallinen suhde leirinuotioihin on minusta epäilyttävää ja rietasta laatua.

-- Se tietää niistä ilmeisesti enemmän kuin on soveliasta säädylliselle sudelle, myönsi Henrik. -- Susi, joka tietää niin paljon, että tulee koirain kanssa aterialle, on kokenut yhtä ja toista.

-- Ukko Villanilla oli ennen muinoin koira, joka seurusteli susien kanssa, jatkoi Bill miettivästi. -- Minä sen tiedän, koska itse ammuin sen susilaumasta, ollessamme peuranpyynnissä, ja ukko Villan itki kuin lapsi. Hän ei ollut nähnyt sitä kolmeen vuoteen. Koko ajan se oli ollut sutten parissa.

-- Luulen, että olet osannut naulan päähän, sanoi Henrik. -- Tuo susi on oikeastaan koira, ja se on monta kalapalasta syönyt ihmisen kädestä.

-- Jos voisin tehdä niinkuin tahdon, olisivat tuon koirasuden päivät luetut. Meillä ei ole varaa menettää useampia koiria.

-- Mutta sinullahan on enää vain kolme patruunaa, huomautti Henrik.

-- Siksi aionkin odottaa oikein varmaa ampumistilaisuutta, vastasi Bill.

Aamulla Henrik kohenteli nuotiota ja keitti aamiaista toverinsa vielä kuorsatessa.

-- En raskinut herättää sinua, sanoi Henrik huutaessaan häntä myöhemmin aamiaiselle. -- Sinä nukuit niin makeasti.

Bill rupesi unenpöpperössä syömään. Hän huomasi kuppinsa tyhjäksi ja ojensi kätensä kahvipannua kohden. Mutta pannu oli kaukana Henrikin vieressä.

-- Kuules, Henrik, sanoi hän moittivasti, -- nyt olet unohtanut jotakin.

Henrik katseli ympärilleen ja pudisti päätänsä. Bill ojensi hänelle tyhjää kuppiaan.

-- Et sinä saa kahvia, ilmoitti Henrik.

-- Onko se lopussa? kysyi Bill huolestuneena.

-- Toivottavasti ei.

-- Arveletko, että se on vahingoksi vatsalleni?

-- Toivoakseni se ei ole.

Billin sisu kiehahti, ja kasvot lensivät punaisiksi.

-- Sitten pyydän kohteliaimmin selitystä! kivahti hän.

-- Viima on poissa, vastasi Henrik,

Kiirehtimättä ja kohtaloonsa alistuvan ihmisen ilmein Bill käänsi päänsä ja laski istualtansa koirat.

-- Miten se on tapahtunut? kysyt hän levollisesti.

Henrik kohautti olkapäitään.

-- Mistä minä tiedän. Yksikorva nähtävästi on sen irroittanut. Itse se ei olisi päässyt, se on varma.

-- Kirottu lurjus! -- Bill sanoi sen rauhallisesti ja totisesti, näyttämättä merkkiäkään siitä kiukusta, joka hänen sisässään kuohui. -- Kun ei saanut omaa hihnaansa poikki purruksi, niin pitipähän edes Viima hommata irti.