Part 6

Punaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: "Heine: Laulujen kirja". Paul ravisti päätään vastaukseksi.

— Etkö?... Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen sinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina itkemään.

— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.

— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin... kuin... siinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus valtaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä lootus kukkii ja missä...

Elisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:

— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?

— Mikä niin?

— Se, mitä lörpöttelen.

— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.

— Tosiaankin?... Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin turvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.

Elisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä Paulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

— Miksi katselet poispäin?... kysyi tyttö.

— Enhän katsele.

— Katseletpa... Katso minuun — soisin sen niin mielelläni... Sinulla on niin totiset, uskolliset silmät... Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut muistuttavat?

— Mitä sitten?

— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä ymmärrät... Vihellätkö vielä usein?

— Hyvin harvoin.

— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.

— En.

— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit opetellut... Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.

— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!

— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos sydämesi tuntuu oikein raskaalta... niin lue tätä kirjaa, siitä löydät kaikki.

Paul tarkasteli sitä joka puolelta.

— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.

— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja puuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?

Paul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään olisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle mieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen odotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin jälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli suosta väännättänyt.

— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.

— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?

— Päivällisen aikaan.

— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta tule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin minutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät niin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja jyvien sadellessa ympärilläsi.

Paul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.

— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan, sittenkuin olet lopettanut työsi.

Renki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi tuskin nostaa silmiään.

Joka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön, kohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello kahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän reunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset... Vastaukseksi Paul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän ei ollut näkevinään, ei kuulevinaan...

Päivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he olivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja kysyi:

— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?

— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.

— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi pois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä — kysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa se, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Oli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika posket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.

Paul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa. Salaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei saattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen täytyi odottaa sunnuntaita.

Hän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän vain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle vieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt, vei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset elävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin ennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli vain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen ajatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita itseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä paljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen tuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti, mikä oli syynä tähän tunteeseen.

Seuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista liehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli mieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.

Vielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei enää näkynyt.

Sunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei tullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet erään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen poskillensa.

Niin hän käänsi "Laulujen kirjaa" omalle kielellensä. — — —

Vähän sen jälkeen hän kuuli, että lääkärit olivat määränneet rouva Douglasin oleskelemaan etelässä pitemmän aikaa ja että Elisabetin piti seurata häntä matkalle.

— Paras onkin, ajatteli Paul itseksensä, silloin ei hän hanki minulle niin paljon päänvaivaa.

Kauan Paul oli kahden vaiheilla, lähettäisikö hän takaisin lainatun kirjan vai ei; hän olisi mielellään pitänyt sen, mutta omatunto ei oikein sallinut sitä. Paul odotti sopivaa hetkeä — kunnes hän kuuli, että Elisabet oli jo matkustanut. Silloin hän rauhoittui.

IX.

Viisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti elämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla kädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi, se onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina huolissaan tulevaisuuden tähden.

Hänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama raskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei virkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.

Hän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut odottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku isän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon saanut.

Hyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien kuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti sitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun velvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet muualle.

Paul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: "Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi" - "isääsi äitisi tähden", niin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän tutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä hymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä, niin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien joukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta saakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista sukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä, jonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka oli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.

Mies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni matkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen käskettäessä täsmällisesti paikalle.

Paul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus ja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen, mutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli samallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.

Isälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän päihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan koskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta lähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.

Tämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran kauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —

Tuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa hiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän hävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute ruoka-aitassa.

Puutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa kasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten uusittu.

Karja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut, jotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.

Isän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta alkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi keinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui kuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen hyväksi.

Veljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut tutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana koetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia kuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne olivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: "Hellitä minulle paikalla 30 taalaria!", mikä sydäntä särkevä, kuten: "Jollet tahdo, että joudun perikatoon, niin armahda" j.n.e.

Paul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja usein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.

Kerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja välttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia itselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten hän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen veljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen oma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui ylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen, jossa sanottiin: "Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä vaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää."

Myös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin vaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii niin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät yksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden tilanomistajaperheiden tyttäriä varten.

Koulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei mahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä vaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien toverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta, miltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi suonut sisarillensa.

Äidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä alituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää uskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.

— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi kaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.

Suruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän läheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa, kaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja ehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja...

Heitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä ollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että tytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet heidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa heidän punaisia huuliaan. —

X.

Oli kaunis kesäkuun sunnuntai-iltapäivä.

Metsästä kuului torvisoittoa. Siellä vietettiin tänään suurta juhlaa. Kuljeksiva soittokunta oli palkattu pitämään soittajaiset. Läheltä ja kaukaa oli sinne kokoontunut maalaisväkeä; suurten säterikartanoiden omistajatkaan eivät olleet laiminlyöneet tätä harvinaista tilaisuutta.

Päivällisistä asti kulki vaunuja Meyhöferin talon ohitse, ja ukko Meyhöfer, joka ei juuri mielellään istunut kotona, kun oli tilaisuutta juhlimiseen, oli satunnaisessa hyvyyden puuskauksessa luvannut ottaa talon naiset mukaansa juhlaan.

Kaksoiset, jotka jo kauvan olivat halusta hehkuvin silmin katselleet ulos ikkunasta, puhkesivat riemuhuutoihin; Elisabet rouva hymyili lempeästi tuon ilon nähdessään ja kääntyi Pauliin, joka istui nurkassaan rauhallisesti kukkakeppiä vuoleskellen, ikäänkuin ei koko asia koskisi häneen.

— Etkö sinä tahdo mukaan? kysyi äiti.

— Paul saa tulla ajomieheksi, sanoi Meyhöfer välinpitämättömästi.

Paul kiitti ja arveli, että hänen takkinsa oli liika kulunut. Hän tahtoi myös pitää silmällä päiväläisiä, joita auringon laskun aikaan tulisi taloon, sillä huomenna piti heinänkorjuun alkaman.

Kaksoiset vilkuttivat silmää Paulille, kuiskuttelivat keskenänsä ja kikattivat. Kun hän sitten meni ulos, kävivät he häneen kiinni, ja Katri suhkaisi:

— Me tiedämme jotakin!

— No, mitä sitten?

— Jotakin hyvin hauskaa! myhäili Kerttu.

— Anna kuulua!

— Elisabet Douglas on kotona taas.

Ja pyrskähtäen kovaan nauruun he juoksivat tiehensä.

Paulia suututti aluksi se, että siskot uskalsivat pilkata häntä; sitten hän huoahti, hymyili ja ihmetteli, että hänen sydämensä äkkiä rupesi niin kovasti sykkimään.

Puoli tuntia myöhemmin toiset lähtivät kotoa... — Tule pian perässä! huusi äiti Paulille vaunuista, ja Katri kuiskasi hänen korvaansa.

— Luulen että hekin ovat siellä.

Nyt oli Paul yksinään tyhjässä talossa. Piiat olivat menneet laitumelle lypsämään — ei ainoatakaan elävää sielua ollut läheisyydessä. Ankat olivat painaneet päänsä siipien alle lammikossaan, ja kahlekoira tavoitteli unisena kärpäsiä.

Paul istui puutarha-aidalle ja katseli metsään, jonka reunassa näkyi kirjavia pukuja vilisevän. Väliin välkähti salaman tapaisesti, auringon säteiden heijastuessa odottavien ajoneuvojen heloista.

Ilta tuli. Vielä hän oli epävarma, uskaltaisiko seurata omaisiansa. Tuhannet painavat syyt näyttivät vaativan häntä pysymään kotona, ja kun hän täydellisesti oli saanut selville, että hän kuului kotiin eikä mihinkään muuhun, niin hän puki yllensä pyhänutun ja lähti juhlaan.

Alkoi hämärtää hänen kulkiessaan tuoksuavaa ahoa myöten. Salainen ahdistus painoi hänen mieltänsä. Sen syitä hän ei uskaltanut tiedustella, mutta kun hän kulki sen katajapensaan ohitse, jonka juurella hän kerran oli viheltänyt Elisabetille kauniimman sävellyksensä, tunsi hän rinnassaan tuskan ikäänkuin pistoksen.

Hän seisahtui ja mietti, eiköhän sittenkin olisi parempi kääntyä kotiin. Nuttuni on niin huono, ajatteli hän, etten voi näyttäytyä siistissä seurassa. Hän riisui sen yltään ja tarkasteli sitä joka taholta. Selkäpuolen saumat esiintyivät harmaina juovina, kyynärpäissä oli hämäränhopeinen kiilto, ja etupuolelta olivat reunat ripsaantuneet.

Ei käy laatuun keinolla millään, sanoi hän itseksensä ja istui katajapensaan alle. Hän kuvitteli, kuinka hienolta hän näyttäisi saatuaan hankituksi, itselleen uuden nutun. Mutta siihen kuluu vielä pitkä aika, jatkoi hän; ensin pitää Maxin ja Gottfriedin saada varma toimeentulo, ja Kertun ja Katrin tulee saada tanssileningit, joita he ovat itsellensä toivoneet, ja äidin nojatuoli täytyy uudestaan täyttää ja korjata -ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän johtui mieleen asioita, joilla oli etusija.

Sitten hän taas näki itsensä puetuksi uudenuutukaiseen mustaan pukuun, kiiltonahkaiset kengät jalassa ja muodinmukainen liina kaulassa. Varmana, välinpitämättömän hienona hän astui tanssisaliin Elisabetin hymyillessä hänelle kunnioittavasti.

Äkkiä hän heräsi unelmistaan. Hyi, olenhan oikea narri! torui hän itseänsä. Mitä minä kiiltokengistä ja muodinmukaisista kaulaliinoista? Nyt menen suoraa päätä metsään vanhassa nutussani... Onhan sitä paitsi tullut jo melkein pimeä, lisäsi hän varovaisesti.

Yhä kovemmin kajahteli soitto. Riemua ja naurua tunkeutui kuusten oksain välitse hänen korviinsa.

Pyöreä aho metsässä oli varustettu juhlakentäksi. Keskellä kohosi soittajien lava, oikealle siitä oli kylän kapakoitsija pystyttänyt kojun, jossa myytiin hapanta olutta ja makeita leivoksia, ja vasemmalla puolella oli tanssipaikka, jonne pääsystä sai erityisesti maksaa kymmenen pfennigiä, niinkuin suuressa valkoisessa taulussa ilmoitettiin.

Suuren kaaren muotoon oli sinne tänne sijoitettu pöytiä ja penkkejä, joilla perheet istuivat eväitään nauttien, ja yltympäri tunkeili remuava, kikattava, töllistelevä juhlajoukko himoten lemmenseikkailuja tai tappeluita.

Soittajaiset olivat juuri päättyneet, ja tanssi alkoi; kovaksi sotketulla kentällä pyörivät parit kompastellen ja läähättäen.

Mailleen menevän päivän viimeinen kajastus tunkeutui avonaiselle juhlapaikalle ympärillä olevan metsän ollessa jo pimeän peitossa. Sen reunaan olivat ympäristön rengit ja piiat kokoontuneet, vieläpä kuskienkin oli täytynyt etääntyä ajoneuvoistaan, koska eivät voineet lemmenkisoja niin kaukaa katsella. Joka pensas näytti elävän, ja metsän pimeydestä tuli kuuluviin hiljaista lemmenkuisketta.

Arkana kuin pahantekijä Paul hiiviskeli pitkin juhlapaikkaa. Vieraassa ihmisjoukossa oleskeleminen oli aina hänestä ollut vastenmielistä, mutta nyt se hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin milloinkaan.

— Onkohan Elisabet täällä? ajatteli hän. Ei missään hän nähnyt vilaustakaan valkoisen talon asukkaista, ja hänen omaisensakin olivat kadonneet. Kerran hän oli kuulevinänsä kaksoisten naurun, mutta samassa se hukkui yleiseen meluun.

Hän oli jo kulkenut kaksi kertaa juhlapaikan ympäri, kun hän äkkiä — sydän oli häneltä haljeta hämmästyksestä ja ilosta — näki aivan edessään isän ja äidin istuvan Douglasin perheen kanssa saman pöydän ääressä mitä ystävällisimmässä keskustelussa.

Isä oli nojannut kyynärpäänsä pöytää vasten ja puhui innosta hehkuen herra Douglasille. Tämä leveähartiainen, tuuheapartäinen jättiläinen kuunteli ääneti, nyökkäsi väliin ja hymyili. Kalpea, kivulloinen olento, jolla oli kuoppaiset posket ja siniset kehät silmien alla ja joka nojautuneena puunrunkoa vasten piti laihoin, valkoisin sormin kiinni äidin kädestä, hän oli Paulin kummi. Mutta hänen vieressään — koruttomasti harmaaseen puettu nainen, vaalea tukka yksinkertaisesti kammattuna...

— Elisabet! Elisabet! riemuitsi ääni hänessä, mutta sitte laskihe hänen ja tytön väliin sumuseinä; se peitti kylmänä hänen mielensä ja levitti kostean harson hänen silmillensä.

Vastapäätä tyttöä istui nuori herra, jolla oli rohkeat, vaaleat viikset ja vielä rohkeammat siniset silmät; hän oli kumartuneena tyttöön päin, jonka lempeillä kasvoilla kuvasteli hiljainen hymy.

— Tuosta tulee hänen miehensä, sanoi Paul itseksensä varmuudella, joka oli enemmän kuin luulevainen aavistus. Rakkauden tarkkanäköisyydellä hän oli huomannut, että nuo molemmat luonteet täydensivät toisiansa ja siis myös etsivät toisiansa. Ja ehkäpä, ehkäpä ne olivat jo löytäneet toisensa, sillaikaa kun hän kulutti aikansa tyhjiin unelmiin.

Ikäänkuin kivettyneenä hän jäi paikallensa seisomaan ja mittaili silmillään miestä, joka hänelle yhtäkkiä teki selväksi, mitä hän oli menettänyt — menettänyt milloinkaan omistamatta.

Kuinka hän olisi voinutkaan kilpailla tuon kanssa! Juuri tuollaiseksi hän oli kuvitellut ihannemiehen.

Rohkea, tarmokas, voitonvarma — sellaiseksi Paulkin kerran oli halunnut tulla — aivan tuollaiseksi kuin tuo vieras nuori mies, joka kevytmielisesti hymyillen katseli Elisabetia. Hänellä olikin kiiltokengät, muodinmukainen kaulaliina ja vaatteet hienoimmasta mustasta kankaasta.

Lähes tunnin Paul seisoi liikahtamatta paikallaan katselen Elisabetia ja hänen vastassaan istujaa.

Tuli yö. Hän ei sitä huomannut.

Lyhtyjä sytytettiin pitkiin riveihin ja ne levittivät epämääräistä valoa kirjavaan ihmisvilinään.

— Tässä ei kukaan voi minua nähdä, ajatteli Paul ja iloitsi siitä, että oli löytänyt niin pimeän piilopaikan. Hän ei ollenkaan huomannut, että hänen läheisyyteensä ilmestyi pari miestä, jotka puuhasivat maassa jotakin. Ja yhtäkkiä, kolmen askelen päässä hänestä, leimahti ilmoille punainen bengaalituli, joka upotti koko ympäristön loistavaan valomereen. Paul yritti nopeasti vetäytyä puun varjoon, mutta se oli myöhäistä.

— Eikö tuolla seiso Paul? huudahti äiti.

— Missä? kysyi Elisabet uteliaana.

— Poika! Mitä sinä pimeässä väijyt? kirkasi isä. Silloin hänen täytyi hyvällä tai pahalla tulla esiin, ja häpeästä punehtuneena, lakki kädessä, hän seisoi Elisabetin edessä, joka hymyillen katseli häneen.

— Sellainen hän on aina — oikea salahiipijä, sanoi isä lyöden häntä olkapäähän, ja vieras nuori herra pyyhkäisi hiukset otsaltansa ja hymyili osittain hyväntahtoisesti, osittain ivallisesti.

Sitten vanha Douglas nousi, astui Paulin luo ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

— Pää pystyyn ja rinta ulos, nuori ystävä! huusi hän jyrisevällä äänellään. Teillä on tosiaankin vähemmän kuin kellään muulla syytä seisoa alla päin. Joka kahdenkymmenen vuoden iässä on saanut toimeen niin paljon kuin te, hän on täysi mies eikä hänen tarvitse pysyä piilossa. En tahdo tehdä teitä ylpeäksi, mutta kysyn sentään, kukahan voisi olla teidän vertaisenne! Ehkä sinä, Leo? kysyi hän kääntyen nuoreen keikailijaan, joka iloisesti nauraen vastasi:

— Saat pitää hyvänäsi minut sellaisena kuin olen, eno!

— Jos sinussa olisi jotakin hyvää, senkin tyhjäntoimittaja, vastasi Douglas. Tämä näet on minun sisareni poika, Leo Heller, oikea Fritz Triddelfitz numero kaksi...

— Eno, minä kärvennän sinut!

— Vaiti, tolvana!

— Eno — kaksikymmentä lasia — kuka ensin makaa pöydän alla —

— Kas siinä arvon mitta!

— Eno, sinä nykistyt.

— Vaiti — katsopas tätä nuorta maanviljelijää! Hän on kaksikymmentä vuotta vanha ja hoitaa koko talouden.

— No, no, herra Douglas, olenhan minäkin, huudahti Meyhöfer hieman ällistyneenä.

— En tahdo loukata teitä, vastasi Douglas; mutta teillähän on niin paljon puuhaa osakeyhtiönne hommissa, ettette voi antautua tuollaisiin vähäpätöisyyksiin.

Meyhöfer kumarsi hyvitettynä, mutta Paul häpesi hänen tähtensä, sillä hän vallan hyvin ymmärsi sanoissa piilevän ivan.

Rouva Douglas viittasi hymyillen Paulia luoksensa, tarttui hänen käteensä ja silitti sitä.

— Olette tullut niin suureksi ja muhkeaksi, sanoi hän, ja olette saanut niin kauniin parrankin!

— Mutta sanokaa toki häntä sinuksi, sanoi äiti, joka tänään näytti ryhdikkäämmältä kuin tavallisesti. Paul, pyydä kummiasi...

— Minä — minä pyydän, sanoi Paul tapaillen ja punehtui uudestaan.

— Jumala on siunaava sinua, poikani, sanoi rouva Douglas; sinä olet ansainnut sen.

Ja sitten hänen päänsä vaipui jälleen puuta vasten. Paul seisoi penkin takana eikä tietänyt mitä tehdä. Täysikasvuisena oli hän nyt ensi kertaa vieraassa seurassa. Hänen katseensa sattui Elisabetiin, joka pää käden varassa katseli häntä.

— Etkö sinä tahdo sanoa minulle edes hyvää päivää? kysyi hän veitikkamaisesti.

Tuttavallinen "sinä" antoi Paulille rohkeutta. Hän ojensi kätensä Elisabetille ja kysyi, kuinka hän oli voinut koko tuon pitkän ajan.

Tytön kasvot synkistyivät.

— En hyvin, sanoi hän hiljaa; mutta siitä saamme puhua sittemmin kahden kesken.

Elisabet teki tilaa ja käski Paulin istua. Ja kun tämä asettui istumaan, kosketti hänen kyynärpäänsä tytön niskaa. Kummallinen väristys kävi hänen lävitsensä; hän ei ollut milloinkaan sellaista tuntenut.