Part 5

Paul arveli, että se kävisi hänelle liian vaikeaksi.

— Koeta edes! neuvoi tyttö. Sinusta pitää tuleman taiteilija — suuri taiteilija.

Paul pelästyi tästä Elisabetin puheesta; hän tuskin uskalsi ajatellakaan sitä. Metsän toisessa reunassa he erosivat. Elisabet lähti valkoiseen taloon päin, ja Paul kääntyi takaisin. Kun hän näki katajapensaan, jonka juurella he olivat istuneet, tuntui kaikki äskeinen hänestä unelmalta, ja siksi se jäi eteenkin päin.

Kaksi, kolme päivää kului, ennenkuin Paul uskalsi puhua äidillensä seikkailustaan, mutta sitten hän ei enää voinut pidättää, vaan ilmaisi kaikki. Äiti katseli kauan häneen ja meni sitten ulos, mutta siitä lähtien hän alkoi syrjästä salavihkaa kuunnella Paulin vihellystä.

Molemmat lapset kulkivat vielä usein yhdessä kotiin, mutta sellaista hetkeä kuin oli ollut katajapensaan juurella ei heille enää tullut. Kun he kulkivat sen ohitse, katsoivat he toisiinsa ja hymyilivät, mutta kumpikaan ei uskaltanut ehdottaa, että vielä kerran istuttaisiin sen siimekseen.

Ei huilunsoittoakaan mainittu heidän kesken, vaikka Paul sitä usein ajatteli. Se oli hänestä jotakin taivaallista, ihmeellistä, ikäänkuin se tiede, jota opittiin logaritmitauluista. Jospa hän olisi ollut viisas ja lahjakas niinkuin hänen molemmat veljensä! Mutta hän oli vain tyhmä, yksinkertainen poika, joka saattoi olla iloinen siitä, että hän sai kärsiä toisten puolesta.

Hyvin usein hän itseksensä mietti, kuinka kauniilta huilunsoitto oikein kuului ja millaisia ne ihmiset olivat, jotka sitä osasivat. Hänellä oli hyvin korkea käsitys heistä ja hän uskoi, että heillä aina oli suuria ja pyhiä ajatuksia, kuten hänellä itsellään joskus harvoin, kun hän oli oikein syventynyt vihellykseensä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin hän sai nähdä huilunsoittajan kasvoista kasvoihin.

Oli synkkä, myrskyinen marraskuun iltapäivä. Alkoi jo hämärtää, kun hän lähti koulusta ja käveli vitkalleen pitkin kylänraittia kotiin päin. Silloin tunkeutui kummallisia säveliä hänen korviinsa kapakasta, missä seudun roskaväen oli tapana pitää tyyssijaa. Semmoisia säveliä ei hän ollut koskaan kuullut, mutta hän arvasi heti, että niiden täytyi lähteä huilusta. Hän seisahtui kapakan edustalle kuuntelemaan. Hänen sydämensä sykki melkein kuuluvasti, hänen jäsenensä vapisivat. Sävelet muistuttivat hänen vihellystänsä, mutta olivat paljon täyteläisemmät ja vienommat. — Noin varmaankin enkelit soittavat Jumalan istuimen ympärillä, ajatteli hän.

Yhtä asiaa hän ei voinut käsittää: kuinka huilu, jonka sävelissä soi vain valitus ja ikävöiminen, oli eksynyt tuollaiseen paikkaan. Kirkuna ja melu ja lasien kilinä, mikä soiton keskeltä tunkeutui hänen korviinsa, sai hänen sydämensä kirvelemään. Suuttumus valtasi hänet, ja jos hän olisi ollut suuri ja voimakas, olisi hän hyökännyt sisään ja viskannut ulos kaikki kirkujat ja juopuneet, jotteivät he saisi saastuttaa pyhiä säveliä.

Samassa paiskattiin ovi auki, juopunut työmies hoiperteli hänen ohitsensa, ja tukahuttava haju löyhkäsi häntä vastaan. Melu lisääntyi. Vaivoin hän enää saattoi eroittaa huilunsoittoa.

Silloin hän teki päätöksensä ja tunkeutui sisään, ennenkuin ovi ehti mennä kiinni. Hän hiipi tyhjän viinatynnyrin taakse. Ei kukaan huomannut häntä.

Aluksi hän ei eroittanut mitään. Paha löyhkä ja melu olivat huumanneet hänen aistimensa, ja huilun sävelet kävivät kimeiksi ja väärä-äänisiksi, niin että ne vihloivat hänen korviansa. Keskellä kirkujia ja hyppiviä istui ylösalaisin käännetyn tynnyrin pohjalla repaleinen mies, jolla oli pöhöttyneet, näppyiset kasvot, juomarinnenä ja mustat, rasvaiset hiukset -olento, joka sai Paulin kauhistumaan... Hän se puhalsi huilua.

Jähmettyneenä kauhusta poika tuijotti soittajaan. Hänestä tuntui, kuin taivas luhistuisi ja maailman loppu olisi käsissä.

Ja nyt laski soittaja huilun kädestään, lausui käheällä äänellään muutamia raakoja sanoja, kulautti kurkkuunsa viinan, jota hänelle tarjottiin, ja alkoi sitten jaloillansa tahtia polkien soittaa jotakin renkutusnuottia, jota kuulijat kirkumalla säestivät.

Silloin Paul pakeni pois kapakasta ja juoksi, juoksi, mieletönnä, näkemättä, kuulematta, ikäänkuin peläten tulla jälleen tajuntaan...

Kun hän oli päässyt lakealle nummelle, jonka poikki myrskytuuli humuten puhalsi ja jonka vastakkaisella reunalla hohti iltaruskon kelmeä, keltainen viiru, niin hän painoi kädet kasvoillensa ja itki katkerasti. — — —

Sinä talvena, joka nyt seurasi, lakkasi Paul kokonaan viheltämästä, ja vielä enemmän hän inhosi huilunsoittoa. Kun hän ajatteli sitä, johtui hänen mieleensä tuo renttu, joka oli saastuttanut hänen pyhän ikävöimisensä.

Elisabetia hän ei tavannut. Kylmän vuodenajan tultua muutettiin rippikoulu kirkosta pappilaan, ja kun ei siellä ollut tilaa yhtaikaa kaikille lapsille, niin opetettiin poikia ja tyttöjä erikseen. Välisti hän kyllä näki Elisabetin vaunujen kulkevan ohi, mutta tyttö itse oli niin turkkeihin ja liinoihin kiedottu, ettei hänen kasvojaan näkynyt. Hän ei tietänyt, oliko tyttö häntä huomannutkaan.

Siihen aikaan hänellä oli paljon harmia Erdmannin pojista, jotka osasivat kiusata häntä hirveästi. Hän oli aivan turvaton heitä vastaan, sillä kummallakin heistä oli kaksi kertaa niin paljon voimia kuin hänellä; ja he ahdistivat häntä aina yhdessä, toinen piti kiinni, ja toinen nipisti. He eivät oikeastaan olleet ilkeitä luonnostaan; toisia kohtaan he saattoivat osoittaa hyväntahtoisuutta ja ylevyyttä, mutta Paulin hiljaista, mietiskelevää luonnetta he vihasivat sydämensä syvyydestä. He nimittivät häntä tekopyhäksi, ulkokullatuksi, ja annettuaan hänelle selkään he sanoivat:

— Kielittele nyt! Se olisi sinun kaltaistasi.

Paul alkoi yhä katkerammin vihata noita vastustajiansa. Usein hän moitti itseänsä siitä, että hän käyttäytyi pelkurimaisesti ja häpeällisesti. Eräänä päivänä kiihoitti hän itsensä sellaiseen vihaan, että hän päätti vapautua kiusaajistansa, vaikkapa henkensä menettäisi. Hän juoksi vajaan, missä oli tahko, sulatti kourussa jäätyneen veden ja teroitti kynäveistänsä, kunnes se puri ohuinta silkkipaperia. Mutta kun hän seuraavana maanantaina jälleen sai hyvän selkäsaunan, niin ei hänellä ollut rohkeutta ottaa veistä taskustansa, ja taas hän sai soimata itseänsä pelkurimaisuudesta. Hän jätti tuumansa seuraavaan kertaan — mutta siksensä se jäi.

Isänkin tähden Paul sai kärsiä paljon. Tällä oli yhä vaan suuria aikeita päässään, ja kun hän ajatteli niitä, tunsi hän itsensä aina niin suureksi ja oli vihainen Paulille, jonka vähäpätöisiä pyrinnöitä hän halveksi.

— Miksi ei tuo poika ole saanut pienintäkään kipinää minun nerostani? sanoi hän. Silloin saattaisin kasvattaa hänestä apulaisen itselleni. Mutta hän on niin perin tyhmä, — hukkaan ovat häneen nähden menneet hyvät humalat.

Meyhöfer aikoi nyt muodostaa osakeyhtiön turpeen valmistamista varten; suuri pääoma piti koottaman, ja itsensä hän antaisi nimittää tirehtööriksi niin ja niin monen tuhannen taalarin palkalla. Joka viikko hän kävi kaksi, kolme kertaa kaupungissa eikä usein tullut vielä toisenakaan päivänä kotiin.

— Kovalle ottaa, sanoi hän selvittyänsä kohmelostaan; mutta minä panen sittenkin asian toimeen. Ja Douglas, tuo pomo, hänkin saa keventää kukkaronsa. Jos vain tietäisin, kuinka hänet saisin kynsiini. Helenenthaliin en koskaan mene — en tahdo nähdä, kuinka tuo mies on antanut talon joutua rappiolle -ja kaupungissa ei häntä koskaan tapaa. Mutta heltimän pitää häneltä, ei auta. Jollei hän ota koko vakallista osakkeita, niin piru hänet perii.

Elisabet rouva kuunteli tuota kaikkea sanomatta sanaakaan, mutta Paul otti salaa vajan avaimen mennäksensä puhuttelemaan Mustaa Sussua; hän kun nyt oli saanut päähänsä, että siitä se kerran pelastus koituu.

* * * * *

Pääsiäispyhien mentyä muutettiin rippikoulu jälleen kirkkoon. Pojat ja tytöt tulivat puoli vuotta erillään oltuansa taasen yhteen.

Elisabet oli talven kuluessa muuttunut hyvin paljon. Hän näytti jo melkein täysikasvuiselta naiselta. Hänellä oli puolipitkä hame ja kiharoita otsalla.

Paul tervehti häntä raskaalla mielellä, he eivät enää näyttäneet sopivan yhteen, — mutta Elisabet nousi ja puristi hänen kättänsä kaikkien nähden.

Seuraavalla tunnilla kuljetettiin poikain puolella miehestä mieheen paperilippua, joka herätti suurta iloa. Kaikennäköisten koukeroiden keskellä luettiin siinä sanat:

Kihloissa:

Paul Meyhöfer Elisabet Douglas.

Käsiala oli nuoremman Erdmannin. Paulin käsi tapaili veistä; hetken aikaa tuntui hänestä siltä, kuin hän voisi paljastaa sen naapurilleen keskellä kirkkoa ja kostaa. Paul sieppasi häneltä paperilipun ja repi sen pieniksi palasiksi.

Elisabet katsoi kummastellen Pauliin, ja kirkkoherra käski hänen olemaan hiljaa. Nyt hän hämmästyi omasta rohkeudestaan. Erdmannin pojat kai huomasivat, ettei Paul tässä asiassa sietänyt pilaa, eivätkä he sen koommin yrittäneetkään häntä Elisabetilla härnätä.

Sunnuntaina ennen helluntaita lapset laskettiin ripille. Paul ei nukkunut koko yönä. Ennen päivän koittoa hän nousi vuoteeltaan, puki yllensä uudet mustat verkavaatteensa, jotka hyvä täti oli lahjoittanut hänelle tätä juhlaa varten, ja kierteli läpi koko talon ja kasteiset pellot käyden aina suolla saakka, joka kukkaverhossaan näytti niin juhlalliselta.

Auringon nousua katsellen hän pani kätensä ristiin ja lausui palavan rukouksen. Tästä päivästä, hän sanoi, alkaa hän uuden, paremman elämän, antaa anteeksi kaikki vääryydet ja rakastaa vihollisiaan, niinkuin Kristus on käskenyt... Samassa hän muisti veitsen, jonka hän oli teroittanut Erdmannin poikain menoksi. Hän otti sen taskustaan ja heitti suohon, missä se läiskähtäen vaipui vetelään noroon.

Kuumia kyyneliä valui hänen silmistään. Huonoksi, kurjaksi hän tunsi itsensä, aivan arvottomaksi astumaan Jumalan alttarin eteen... Tuskin hän uskalsi palata takaisin taloon, ja vasta sitten kun kaksoiset uuden uutukaiset hameet yllä riemuiten tulivat häntä vastaan, kävi hänen sydämensä vapaammaksi ja keveämmäksi. Hän syleili siskoja ja teki itseksensä lupauksen olla heidän uskollinen auttajansa ja ystävänsä.

Sitten tuli äiti puettuna haalistuneeseen silkkihameeseen, suuteli poikaa otsalle ja poskellepa pitäen hänen kasvojansa käsiensä välissä katseli häntä kauan silmästä silmään. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta enempää ei tullut kuuluviin kuin:

— Poikani! Rakas poikani!

Isäkin oli tänään mitä paraimmalla tuulella. Hän tarttui pojan käteen ja piti hänelle pitkän puheen siitä, kuinka hänen tulisi oppia aina kiinnittämään katseensa siihen, mikä ihmiselämässä on suurta, ja kuinka hänen tulisi pitää esikuvanaan isäänsä, jota tosin onnettomuudet olivat seuranneet ja ihmisten ilkeys paljaaksi ryöstänyt, mutta joka kuitenkaan ei koskaan ollut herennyt pyrkimästä korkeampiin päämääriin, kohti ikuisia tähtiä, ei tästäkään kurjasta loukosta, mihin kiero kohtalo oli hänet heittänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja haroi tukkaansa ollen pelkkää ylevyyttä ja hengensuuruutta kiireestä kantapäähän.

Paul suuteli hänen käsiään ja lupasi tehdä kaikki.

Kello kahdeksan hän näki maantiellä ohikulkevat vaunut, joiden hopeiset helat kimaltelivat aamuauringon paisteessa.

Kauan hän katseli vaunuja. Kaikki tuntui hänestä unelmalta... Hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, että mieltä oikein ahdisti pelkästä ilosta. Millä olen tämän ansainnut? kysyi hän itseltänsä ja alkoi sitte miettiä, minkälainen se ensimäinen suru olisi, joka häneltä tämän autuuden riistäisi... Kun kaksoiset ilmoittivat, että vaunut olivat kirkkomatkaa varten valmiina, tunsi hän itsensä surulliseksi ja alakuloiseksi.

Pappilan puistossa, jossa jasmiinit ja seljapuut kukkivat ja jonka ruohonurmella auringon säteet kimaltelivat, seisoi kaksi toisistansa erillään olevaa joukkoa, joista toinen oli musta ja toinen valkoinen. Edellisen muodostivat pojat, jälkimäisen tytöt.

Elisabet, jolla oli lumivalkoinen puku yllä ja pitsihuivi hartioilla, näytti puhtoiselta ja tuoksuvalta kuin tuomenkukka. Hänen poskensa olivat kalpeat, hänen katseensa alasluotu, ja hän hypisteli milloin virsikirjaa, milloin seljanlehteä, jotka olivat hänen kädessään.

Paul katseli tyttöä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Kenties hän ei tahtonut antaa maallisten ajatusten häiritä hartauttansa.

Ja sitten saapui kirkkoherra. Kellot soivat, urut alkoivat humista, ja verkalleen astui kulkue parittain alttaria kohden.

Paul kulki aivan Erdmannin poikien takana, jotka näyttivät niin totisilta ja siivoilta pitkissä mustissa verkanutuissaan. Äkkiä valtasi Paulin uudelleen syyllisyyden tunto. Hän kumartui eteenpäin, kosketti heitä niskaan ja kuiskasi kyynelsilmin:

— Antakaa minulle anteeksi! Olen tehnyt teille paljon pahaa!

Pojat nyhjäisivät toisiaan kylkeen ja hymyilivät ilkkuilevasti. Toinen heistä kääntyi puoleksi ympäri. Hänen kärsivä katseensa puhui väärinkäsitettyä ja loukattua viattomuutta, kun hän kuiskasi:

— Poikani, me annamme sinulle anteeksi.

Paul huomasi kyllä, että veljekset salaa nauroivat hänelle, mutta hänen sydämensä oli niin täynnä hartautta ja rakkautta, ettei mikään maailman pilkka voinut häneen pystyä.

Lapset järjestyivät kummallekin puolelle alttaria.

Paul loi aran katseen kirkon keskustaan päin, joka oli täynnä ihmisiä, mutta ei nähnyt ketään tuttua.

Saarna oli loppunut. Hän seisoi ja tuijotti lattiaan. Kaikki on kuin unta...

Hetkistä myöhemmin hän tunsi polvensa lepäävän pehmeällä patjalla ja papin käden päänsä päällä... Hän ei tajunnut, mitä hänelle sanottiin. Toisessa päässä alttariympyrää hän näki Elisabetin itkevän nenäliinaansa.

— Itke vaan, itke vaan! Kohta taas nauratkin, ajatteli Paul.

Ja sitten hän kyseli itseltään, miksi kaikki ihmiset niin paljon nauroivat, vaikka yleensä maailmassa oli niin vähän naurun aihetta.

Urut alkoivat soittaa virttä, johon seurakunta täysin äänin yhtyi. Paulin katse kiintyi aurinkoon, joka monivärisinä säteinä paistoi maalattujen ikkunain lävitse kirkkoon. Tuota värileikkiä katsellessaan hän yhtäkkiä säpsähti. Alttarin yläpuolella olevan ristin toisella puolen seisoi suunnattoman suuri, synkkä harmaapukuinen nainen ja katseli alas häneen suurin, elottomin silmin... Katuva Magdaleena se oli.

Häntä värisytti.

— Surutar, kuiskasi hän ja kumartui, ikäänkuin nöyryydessä ottaakseen vastaan sen kohtalon, jonka tämä hänelle määräsi.

Ja kun hän nosti silmänsä, säteili aurinko entistä ihanampana.

Tulipunaisina ja smaragdinvihreinä sen liekit kiiluivat ja kimalsivat ja kutoivat harmaan naisen pään ympärille kirkkaan säteikön.

Mutta Surutar seisoi synkkänä tuon väriloiston keskellä ja tuijotti suurin, elottomin silmin alas häneen.

Voimakkaasti humisi urkujen loppusoitto, iloinen liike syntyi seurakunnassa — lapset riensivät omaistensa syleiltäviksi... ja Elisabetin kyynelten kostuttamista silmistä Paul sai ystävällisesti tervehtivän katseen.

VIII.

Paul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt ripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin halvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.

Iltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet itsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä, neuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli kypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui usein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua — mutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi...

Tähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita juovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset saivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä salaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen ollut.

— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna pojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä tullut.

— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän, vaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.

Silloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja sanoi:

— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni siivistä!... Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni tulisi, jollei sinua olisi?

Sellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi ajoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika eivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi puhutella. —

Kaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille ei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara ruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille, joiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot ja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen metsän pimennosta pilkistävän.

Heidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä talossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt olivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.

Kaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky talossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän riehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä uunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.

Paulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he- sieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat omaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja kiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin harakat.

Paulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän villiintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä väsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti kasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet mitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui, että toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä ja huudahti:'

— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.

Toinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen partahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin kävivät ynseiksi ja arvelivat:

— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.

Elisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli jo kulunut kokonainen vuosi.

Sanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan "seuraelämän tapoja". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt etääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka oli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi itse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.

Hänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan tarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen suihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin valkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä kylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.

Niin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen kun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.

Paul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:

— Taitaa olla riippumatto.

Mutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Silloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.

— Paul! Paul!

Se kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni kuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.

— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä väreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli. Häveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua, mutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.

— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka tytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin kansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.

Paul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin savea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä, että hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta. Hän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille heitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään, riippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.

Tytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän kokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että hän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei huomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin kauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja että nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja kohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että tytöstä oli ylennyt täysi nainen.

Kului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.

— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten kättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.

Paul oli vaiti ja hymyili.

— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.

Paul auttoi.

— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.

— Nyt on kaikki hyvin.

Elisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa päälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien läpi..

— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet kuitenkin parhain kaikista... Oletko ikävöinyt minua?

— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.

— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää selkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti keinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.

Paulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta kaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat lapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi vaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.

— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi tavattiin? kysyi Paul.

— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän kivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.

Varjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:

— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin — toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko, ja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat kävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle kukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä oli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja kolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän osasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin kanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä.

Paul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet levottomaksi.

— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.

— Minkätähden?

— Hänen uskottomuutensa tähden.

— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti olkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka sinun rinnallasi!

Paul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti nimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla tavalla.

— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.

— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän ei ole... Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän. Kirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.

Tuskallinen kateus heräsi Paulissa.

— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.

— Tunnetko sen?