Part 7

Chapter 73,019 wordsPublic domain

-- Minä taas uskon, että jos he joutuvat erityiseen elämänkohtaan, joka voimakkaasti valtaa ja hellyttää heidät, voi toisen ihmisen vaikutus heihin tehota ja aikaansaada heissä mielenmuutoksen. Tosin on minulla ollut pettymyksiä. Mutta toisinaan olen taas huomannut kokeistani hyviäkin tuloksia. Eikä aina vaadita edes mullistavia koettelemuksia. Esimerkkinä mainitsen vanhan mäkitupalaisen, Vapun, äsken kohtaamamme Junun äidin. Vielä joku aika sitten hän oli lopen katkera ja syytti herroja sorrosta. Nyt, kun hän on käynyt meillä töissä ja minä melkein joka päivä olen puhunut hänen kanssaan, selittäen hänelle asioita ja elämän menoa, hän jo on muuttunut paljon sovinnollisemmaksi.

-- Mahdollisesti. En tahdo vähentää sinun persoonallisuutesi kehittävää vaikutusta enkä haihduttaa harhaluulojasi. Mutta mitä tuohon vaimoon tulee, oletko ottanut huomioon, että hänen poikansa on hurja elostelija, joka ei auta äitiään, ja että tuon naisen puute ja hätä on pakoittanut hänet myöntyväisemmäksi ja nöyremmäksi. Onkohan tällä muutoksella syvempiä juuria?

-- Täytyy ainakin koettaa syventää niitä. --

He saapuivat pihaportille.

Samuli Aura, hiukan kumarassa kulkeva renki, tuli ottamaan haltuunsa hevosen. Hän kertoi, että eräs naapuripitäjän mies odotti kyökissä tohtoria.

-- Onko hänellä kiire? kysyi tohtori Borg.

-- En luule, sanoi ehtivänsä odottaa. Hannes Borg meni vieraansa kanssa sisälle.

XXI

Metsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja antanut ensimäisen neuvonsa:

"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin syviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian vähiin".

Kun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen kahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.

-- Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. -- Kuulehan, sinä taidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.

Hannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana "pikiintynyt" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan tunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.

Hetken kuluttua hän vastasi:

-- Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä, neljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti kuin nuorukainen.

-- Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon mielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua onnelliseksi.

-- Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain tunne.

-- Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino Vanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne, hän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että hän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana maaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli suhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin. Puhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi käydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi lemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi tyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen, miellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan. Hänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen ja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin vaatteisiin. -- Tämä piirre -- elämänkoreuden tavoittelu -- on ainoa, jonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis ulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota hän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen lemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.

-- Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut sen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet osunut väärään.

-- Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?

-- Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin ilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme liian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on nuoruuteni onneton suhde.

-- Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?

-- En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella. Asiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut selville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun aikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi, kun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä olinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on herännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää ole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.

-- Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli ja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa hän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?

-- Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan ja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini ja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja minun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata laiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino Vanajan kättä.

-- Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy johonkin ihmiseen -- jos hän yleensä voi kiintyä -- en luule, että sinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että hän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja "pikanttina". Mutta toistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. -- Luulen, että voimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea -- jos kaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.

* * * * *

Kun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen ajoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka ulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura oli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo mies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen. Hänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa rouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.

-- Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla ja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. -- Mutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle sukulaiselleen.

Mies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:

-- Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava sille rouvalle itselleen.

Ja kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:

-- Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin taitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla on mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa kuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan millainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.

Hän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan tukahuttanut hänen äänensä.

Nyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon miehen kasvot olivat ja hän virkkoi:

-- Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa kotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä saan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä tapaamaan.

Veikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen muistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi sen Hannes Borgille.

-- Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.

-- Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun minun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.

Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun, peittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän nyyhkytti rajusti.

Hannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta pitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa puhettaan:

-- Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he tuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta kansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat kuoliaaksi viattomia ihmisiä... silloin silmäni aukenivat ja kirosin sen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.

-- Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?

-- Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan saa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat hänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani näen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni syyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä odottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja, niin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.

Hannes Borg selitti hänelle olevansa "viisauden tohtori" ja ettei hän osannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli keventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.

Veikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään vieroivat häntä "punikkina" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt hänelle kylmemmäksi.

-- Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne on vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä kunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne kanssa.

Veikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:

-- Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin palkita?

-- Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.

Ilta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti Aavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä suostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin Veikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi vieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:

-- Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä ahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään helposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.

Veikko Aavikko vastasi:

-- Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän pitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.

XXII

Lausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana aamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.

Aamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä kirjeen. Oliva kirjoitti:

'Arvoisa ystäväni,

Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani, mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.

Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne, jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.

Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakas tohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.

Ystävänne _Vincenzo Oliva_.'

Tämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään aikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen ilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut kirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen tanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän sentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen harrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut matkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino Vanajan tanssiopinnot.

Hannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava ratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle rakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut paperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä epävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli puhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä, jotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen sydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden ja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä vapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada tähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota hän rajattomasti ihaili.

Raitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän palasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon, jota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

'Kunnioitettava Neiti!

Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä yllätyksenä.

Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei, tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne, jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.

Ihaillen, odottaen _Hannes Borg_.'

Kun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa ensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla asettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen vastaus oleva?

XXIII

Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella. Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu ammuttavaksikin.

Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin, toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.

Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen. Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne -- Vahtera miehekkään luja ja häikäilemätön...

Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:

-- Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.

-- Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.

-- Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä nuoruuteni asioista.

Hän keskeytti puheensa epäröiden.

Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.

-- Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?

-- Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.

-- Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.

-- Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden...

He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään sitä.

Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan. Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle, sanoi Hannes Borg:

-- Päivää, Väinö!

Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:

-- Päivää.

Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:

-- Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on paljo puhuttavaa kanssasi.

Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:

-- Minulla on vähän kiire... on tilipäivä ja... tuolla talossa maksetaan palkkoja.

-- Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja saamme sitten puhua enemmän.

-- Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi Väinö vältellen.

-- Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.

-- Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.

-- Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken. Sitten hän virkkoi:

-- Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla siellä kävin.

Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä, mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet pois. Hän selitti:

-- Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.

-- Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten puolelle.

-- Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.

Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:

-- Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut, sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi. Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.

Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja hän sanoi aikoessaan mennä:

-- Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten...

Hannes Borg kehoitti lämpimästi:

-- Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.

Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

-- Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.

Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.

Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat matkaansa.

Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle, josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin. Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen pienempi.

-- Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? -- Mutta nythän hän tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.

Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.

Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:

-- Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?

-- Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan. Hän on karjapihalla työssä.

-- Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.

Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.

Hän yltyi valittamaan:

-- Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään, eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä... haaveilee vaan itsekseen ja suree... ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen häpeän koko talon yli... vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan...

Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni, puuttui tohtori Borg puheeseen: