Part 5
'Kunnioitettava Neiti.
Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi. Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla. Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.
Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi pääviehätyksensä.
Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän tarvitsee vaan käyttää puhelinta.
Pyydän vastaustanne.
Kunnioittavimmin: _Julius Eversen_.'
Luettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa kutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.
-- Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä sinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.
-- Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän pitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.
-- Te nuoret olette niin valmiit uhmailemaan. Ja uhmailkaa vaan minun puolestani, kun uhmanne on oikeutettua. Mutta se, mitä sinä sanot pikkumaiseksi suuttumukseksi, on itse asiassa suureksi osaksi oikeutettua loukkautumista Eversenin ylimielisen käytöksen johdosta.
-- Se on totta, että kapteeni Eversen suvaitsi tanssia enemmän minun kuin muiden kanssa. Ja se voi olla hänen asiansa. Mutta se ei ollut minun syyni, en minä häntä siihen kehoittanut.
Fredrika rouva puuttui nyt puheeseen:
-- Minusta on kyllä ikävä, että verrattain pienestä seikasta on nostettu suurta melua, ja se voi vielä kiihtyä, jos Aino lähtee huviretkelle. Mutta paha on myös suututtaa kapteeni Everseniä. Hän on rikas ja aulis auttamaan. Hän ehkä lainaisi Ainolle rahoja hänen opintoihinsa.
Forsgrén nuhteli närkästyneenä:
-- Sinä, Fredrika, olet joskus vallan sokea teatteri-innossasi. Eversen on viimeinen henkilö, jonka puoleen on käännyttävä raha-asioissa. Hän vaatii aina erityisen korvauksen antamastaan avusta.
-- Mutta setä näyttää pitävän minua lapsena, jota voi kohdella mielivaltaisesti. Minä en pelkää kapteeni Everseniä, olenhan jo nuoresta saanut tulla omin neuvoin toimeen ja osaan pitää varani. Te nähtävästi pidätte Everseniä hirviönä. Minulle hän on näyttänyt ainoastaan ritarilliset puolensa.
-- Hän osaa olla ritarillinen ja rakastettava, silloin kun tahtoo ja niin kauan kuin se häntä itseään miellyttää. Toiste hän taas voi olla häikäilemätön, jopa raakakin, huomautti Elisabet.
Aino Vanaja loi Elisabetiin pitkän, kysyvän katseen.
-- Minä en salli, että lähdet tuolle huviretkelle, huudahti Forsgrén, kun sinne yksinomaan tulee nuoria ja kun pidot ovat syrjäisellä karjatalolla.
-- Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta tuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.
-- Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin asut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan pietarilaiseen orgiaan.
Metsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja peläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän poistui sisälle.
Tilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet ja Hannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.
Rouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että lähdettäisiin kävelylle puutarhaan.
XV
Naapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut laveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina vuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen kajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli poimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi hänen tulevaisuudentuumiaan.
Kulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän päätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja siten panna alkuun suoviljelyksensä.
Hänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen, että se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä hän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä. Mutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden mukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen peittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä on niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että henkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta. Miten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä aineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui osaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella itse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.
Tiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin palasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset hänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat. Oliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa jäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen toisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen vastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet ristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen, jota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut koko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana saattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä keinoilla tahansa.
Kun hän palasi kotiin kävelyltään, odotti häntä poika, joka toi kirjeen neiti Vanajalta. Hannes Borg avasi kuoren ja luki:
'Kunnioitettava Herra Tohtori!
Eilinen kohtaus, jonka todistajaksi Te jouduitte, kärjistyi lähdettyänne, ja setä Forsgrénin ja minun välillä vaihdettiin sanoja, jotka kummaltakaan puolelta kenties eivät olleet niin pahasti tarkoitettuja, mutta jotka kuitenkin saattavat minulle mahdottomaksi kauempaa nauttia sukulaisteni vieraanvaraisuutta. Ja vaikka olen päättänyt olla lähtemättä kapteeni Eversenin huviretkelle, ovat setä Forsgrénin lausumat paheksumissanat siksi ankarat, että en voi tehdä muuta kuin jo huomispäivänä lähteä pois Kuuselasta. Konttoripaikastani Tampereella olen aikaisemmin sanoutunut irti, ja kun ei minulla tällä haavaa ole muuta toimeentuloa, aion toistaiseksi lähteä auttamaan äitiäni, joka on postinhoitajattarena pienessä syrjäisessä sisämaan postikonttorissa. Mutta en voi lähteä seudulta, ennenkuin olen saanut Teitä kiittää ja sanoa Teille hyvästi. Sillä olenhan elinikäni Teille kiitollinen harvinaisesta ystävällisyydestänne ja niistä uusista avaroista näköaloista, jotka olette aukonut minulle taiteen maailmassa. Saanko tulla jo tänään iltapäivällä? Olen kiitollinen, jos pojan mukaan lähetätte minulle vastauksen. Mutta pelkään, että Tekin olette minuun suuttunut. Voin kuitenkin vakuuttaa, etten ole tarkoittanut pahaa. Mutta luonteessani on jotain itsepäistä ja päättäväistä, joka vastustuksesta yltyy jyrkäksi.
Kunnioittavin terveisin: _Aino Vanaja_.'
Tämä kirje sai Hannes Borgin ensin levottomaksi, mutta sitten se häntä rauhoitti. Levottomuus aiheutui siitä, että ratkaiseva tapaus oli edessä, rauhoittava vaikutus taas siitä, että neiti Vanaja oli päättänyt jäädä pois Eversenin kutsuista ja että tämän miehen turmiollinen vaikutus ainakin toistaiseksi oli torjuttu.
Mutta millaisiksi olot nyt muodostuivatkaan? Olihan Hannes Borgista vaikea se ajatus, että Aino Vanaja poistuisi sinne kauas sydänmaahan. Katkeaisihan siten heidän seurustelunsa, ja kuka takaisi, etteikö Eversen ottaisi selvää hänen uudesta olinpaikastaan.
Mitä siis tehdä? Hannes Borg kulki kauan edestakaisin työhuoneessaan. Viimein hänelle selvisi tuuma. Hän pyysi kirjeentuojaa odottamaan ja riensi Elisabetin luo. Hänen tekemänsä päätös oli niin luja, ja hän piti asiaansa niin kiireellisenä, että hän epäröimättä ja valmistuksitta ryhtyi siihen.
-- Olen saanut neiti Vanajalta kirjeen -- näin hän alkoi. Kuuselassa näyttää lähdettyämme olleen kuuma ottelu hänen ja Forsgrénin välillä, ja ukko tuntuu lausuneen niin kovia sanoja, että neiti Vanaja katsoo välttämättömäksi lähteä pois Kuuselasta. Hän sanoo matkustavansa äitinsä luo kauas sisämaan seudulle. En tahdo, että oppilaani näin hautautuu sinne syrjäseudun unhoitukseen, en tahdo, että hänen opetuksensa katkeaa, sillä hänellä on todella erinomaiset lahjat. Olen siis päättänyt toistaiseksi tarjota neiti Vanajalle tyyssijan täällä Koivukoskella. Pihakamarin, jossa itse asuin, kuten muistanet, ennenkuin päärakennus valmistui, voi helposti järjestää asuttavaan kuntoon. Ottaisitko sinä hänet niin sanoakseni suojelukseesi, Elisabet?
Hän oli puhunut kaiken tämän melkein kuin yhteen hengenvetoon, ja hengästyneenä hän jäi odottamaan sisarentyttärensä vastausta.
Elisabet tuntui epäröivän muutaman silmänräpäyksen. Huomattuaan, miten voimakkaasti hänen enonsa oli kiintynyt Aino Vanajaan, hän oli ruvennut pelkäämään tätä kiintymystä. Mutta silti hän ei katsonut olevansa oikeutettu lausumaan arvelultaan. Hän vastasi:
-- On luonnollista, että teen kaiken voitavani, jos vaan saatan sinulle tehdä palveluksen, ja jos tuo nuori nainen hyväksyy minut suojelijaksensa. Mutta minusta tuntuu sopivammalta, että hän muuttaa asumaan minun ullakkohuoneeseeni, joka on kunnossa ja kodikkaampi. Ja ihmisillä on vähemmän aihetta puheisiin, kun voin sanoa, että neiti Vanaja on minun mallinani ja seuranani.
Hannes Borg painoi Elisabetin kättä ja sanoi:
-- Sinulla on aina niin paljo ymmärtämystä, Elisabet!
Hän riensi työhuoneeseensa ja kirjoitti:
'K. Neiti Vanaja!
Kirjeenne antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta tahdon heti vakuuttaa, että minä en ole suuttunut ja toivon, että vanha ystäväni Forsgrén leppyy, kun olen puhunut hänen kanssaan, ja että hyvät välit palaavat. Olette hyvin tervetullut Koivukoskelle, jo tänään, niin pian kuin ehditte. Meillä on paljo puhuttavaa, etenkin tulevaisuudestanne. Tulkaa siis empimättä, ja kuta pikemmin tulette, sitä iloisempi olen.
Terve tuloa!
_Hannes Borg_.'
XVI
Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi. Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen. Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja virkkanut: -- Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan liikuta minua.
Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan naisseuraa. Ja lisäksi -- näin oli Hannes Borg huomauttanut -- neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle keskeyttäisi hänen opintonsa...
Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: -- Minkähän neiti Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi sanoin tulkitsemasta.
Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä siitä, että hänen näin oli onnistunut -- ainakin toistaiseksi -- turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.
Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan keskeneräistä muotokuvaansa:
-- Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana, varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.
Tähän huomautti Hannes Borg:
-- Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se vaatii myös uupumatonta työtä.
Ja Elisabet lisäsi puolestaan:
-- Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi. Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen on vasta alkutaipaleella, siinä ero...
Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.
-- Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.
Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:
-- Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen, että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.
Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen, tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.
Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:
-- Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?
Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli aikaisemmin tottunut:
-- Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.
-- Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.
-- Enhän minä toki näin hienossa paikassa... kelpaahan se minulle kyökkikin...
-- Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:
-- Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:
-- Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi...
Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja ehätti lieventämään:
-- En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele, että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja olen elänyt puutteessa...
Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän kokemuksen hänelle opetukseksi:
-- Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.
Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.
Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:
-- En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi vankejaan.
Hannes Borg huomautti:
-- Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme parantaa ja auttaa.
XVII
Eräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias Herhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan hävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin korjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset saattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella. Tästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei turhaan pitäisi kiirettä.
Hän lisäsi:
-- Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin joutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että ei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen varattu.
Elisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion kiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä valmistaisi tilatun maalauksen.
Herhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki kiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.
Neiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan. Astuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi kiihkeästi selittää tulonsa aihetta.
-- Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla käväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä loukkauksesta?
-- Mitä loukkausta tarkoitatte?
-- Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan se hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut pois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä kanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden joukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?
-- En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt itsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.
-- Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut häntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät sen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää. Ja miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran hovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei se ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin lyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin hurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki tiehensä.
-- Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias Herhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette mitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä olitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa. Kapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.
-- Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että emme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat vetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.
-- Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä en puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun puoleeni, olen sanonut mielipiteeni.
Loukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui Herhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan portaiden eteen.
Herhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen, läimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.
Eversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.
Henrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä kapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino Vanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi palata niin pian kuin suinkin.
He olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea, ja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen vilaukselta nähdä toisensa.
Kapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän takkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli riisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä huolettomasti.
Hän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin ranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita valitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli ne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.
Hannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.
Sitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen periaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä Louhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.
Hannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta että hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan oppilas.
Eversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä erityistä kiirettä, ja sanoi:
-- Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa. Minä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset tullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.
-- Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään kohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä aistillisuuden kiihoitusta.
-- Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat näköaistin, musiikki kuuloaistin, runous "sisäisen aistin" ja mielikuvituksen kiihoitusta.
-- Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. -- No niin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme siksi erilaiset.
Hannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että hän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:
-- Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian kauan kuluttanut tohtorin aikaa.
Hän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään ikäänkuin ohimennen:
-- Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle pari sanaa.
Hannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että kirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä verukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti Vanaja.
Vaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut kieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla mielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle, sillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut vaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen tilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.
Hän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:
-- Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.
Joustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.
Hannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin tuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä katseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden loi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.
-- Muistatte kaiketi, neiti Vanaja -- näin alkoi kapteeni, että olen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen koonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen kokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse Kuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois. Saanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?