Part 2

Chapter 22,875 wordsPublic domain

-- Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.

Hän lisäsi:

-- Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?

Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan istumaan.

Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä, ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.

Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:

-- Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis ryhtymään työhön.

Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.

Hän huudahti kärsimättömänä:

-- Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja sitten on syksy vähitellen käsissä...

Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista, joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis sovitellen:

-- Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys. Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä, että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.

-- Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?

-- Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys. Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.

-- Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta. Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.

-- Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.

-- Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?

-- Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.

-- Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin nolata.

-- Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.

-- Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla mallinanne.

-- Jos niin haluatte.

Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo seuraavana päivänä he päättivät alkaa.

Hannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:

-- Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena, että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.

Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin kääsiensä eteen ja lähti matkaan.

Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että muotokuva oli hyvin lupaava.

Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.

Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia. Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja saamaan kiiltoa karvaansa.

Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa. Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.

-- Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä -- näin muisti Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen -- ettei pidetä mitään huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!

Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:

-- Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan meillä kyetään sellaiseen!

Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.

Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan, joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten saaden sievät lisätulot.

Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko, yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.

Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen, herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä ja hyvyyttä.

Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:

-- Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin hyvin iloiseksi.

-- Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. -- Ja sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää siis vaivautuko, rouva Forsgrén.

-- Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan kahvipannun tulelle.

Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui parinkymmenvuotias neitonen.

-- Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.

Hän lisäsi:

-- Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä teatteriasioissa.

Hän poistui sisälle.

Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen, kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle, muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.

Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:

-- Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.

-- Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan näyttämötaidetta -- tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.

-- Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.

Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:

-- Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö, ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta, esiintymishalusta...

Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.

Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:

-- Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta. Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen, kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen, että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa. Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan... vahvasti vaikuttamaan muihin...

-- Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että sen juuret piilevät syvemmällä. -- Miten siis luulette minun voivan aikeitanne hyödyttää?

-- Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa. Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada ohjeita roolianalysiin... Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille... vaikkapa kerjäämällä... käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.

Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan, oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.

Hän ehdotti siis:

-- Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille hyödyllisiä teoksia.

Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:

-- Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä vähän opetusta tuntien muodossa.

-- Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle kiitollisuuttani...

Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.

Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.

Hän huudahti:

-- Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään, yhteiskunta on kaikki kaikessa.

-- Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. -- Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.

-- Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.

-- Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.

-- Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja? kysyi epäröiden rouva Forsgrén.

-- Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä Koivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.

-- Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.

-- Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä, selitti Fredrika rouva.

-- On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen, joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta pysytellä loitolla taiteesta.

Aino Vanaja innostui:

-- Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain huomattavaa ja suurta, tai ei mitään...

Samaan aikaan kun Hannes Borg oli käymässä Kuuselassa, sujui Elisabetilta maalaaminen erinomaisesti.

Kapteeni Eversen oli tuonut entistään isomman ja komeamman ruusuvihon, ja kun hän tapansa mukaan suudellen Elisabetin kättä ojensi sen hänelle, tunsi Elisabet, että hänen henkensä löyhkäsi väkeviltä. Kahvipaussin alussa kuistikolla Eversen siirtyi istumaan liian lähelle Elisabetia, joka hankki asiaa sisälle ja sieltä palattuaan kahvikuppineen asettui toiselle puolelle pöytää.

Kapteeni oli hyvällä tuulella ja kertoi puheliaasti vaikutelmiaan sotilasvuosiltaan Venäjällä. Vaikka hänen keskustelussaan olikin ylhäisen maailman piireihin tottuneen miehen sileä ja hienokäänteinen sävy, kuulsi siitä kuitenkin esiin joltinenkin kerskuruus ja halu korostaa omaa osaansa. Hän mainitsi mielellään kreivittäriä ja suuriruhtinattaria, joiden kanssa oli seurustellut "intiimisti", ja viehättyi värikkäästi kuvaamaan erään suuriruhtinaan palatsissa vietettyä orgiaa, jonka osanottajat olivat esiintyneet Aatamin ja Eevan puvuissa. Ylhäinen orgian toimeenpanija vähän väsähti keskellä yöllistä hurjastelua ja otti silloin virkistyäkseen samppanjakylvyn marmorialtaassa. Kylvyn aikana soitti näkymätön orkesteri kiihoittavaa kappaletta, jonka säestäminä tanssijattaret ammeen ääressä harsoja heilutellen, mutta muuten tuiki puvuttomina, tekivät kiehtovia liikkeitä... Elisabet, jonka mielestä tällaiset realistiset kuvaukset paremmin soveltuivat herraseuraan, oli käynyt totiseksi ja sanoi hetken kuluttua:

-- Tuollaiset orgiat todistavat oikeastaan suurta henkistä onttoutta ja dekadenssia ja olivat luullakseni luhistuvan Venäjän viimeisiä perikadon syitä.

Eversen vastusti:

-- Siltä voi tuntua vakavista suomalaisista, joilla on kylmempi ja hitaampi tempperamentti. Minusta ei. Sukuni on kotoisin Tanskasta, mutta äitini puolelta on suoniini valunut slaavilaista verta. Huumaavaa se oli, tuo elämä! Ja nuo Pietarin hovipiirien naiset -- niissä vasta oli intohimoa ja tulta! En silti tahdo moittia suomalaisia naisia. Heillä on oma viehätyksensä, ehkä etupäässä sentähden, että he ovat vaikeammin valloitettavissa. Onhan heissäkin intohimoa, mutta se piilee syvemmällä, kova ulkokuori on ensin puhkaistava...

Emännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti kieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.

Toinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi, jonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa tarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla verhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti häikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui matkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi hänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta aistikasta avokaulaista kesäpukuaan:

-- Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos minulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia kuin te...

Hän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan ja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja kaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä kuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.

Elisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin raju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin jälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet syliinsä, kuiskaten:

-- Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi teidän tähtenne tulla vallan hulluksi.

Tehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti hänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä, silmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään maalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa vasten kasvoja.

Maalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta maalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia, mutisten:

Iltapäivä -- Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen miesten ihailuun nähden, rouva Borg.

Elisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi sameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti:

-- Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme varsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.

-- Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on elämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken... noin kouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa. Voin vakuuttaa, että se tuli hänelle _hyvin kalliiksi_. Mutta te olette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset saattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.

-- Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.

Näin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.

Hetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näki Eversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.

VII

Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden raatelemana. -- Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään? Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää ollutkaan mikään salaisuus.

Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.

Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut. Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen. Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi? Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja parjausta! -- Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan erillään muista ihmisistä.

Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina, Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.

Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. -- Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle. Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen, ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille. Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja, poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.

Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti, että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:

-- Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken, mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä... en koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan...

Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet, että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään, että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.

Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:

-- Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa. Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi, äläkä muistele minua katkeruudella...