Part 1

SURUN TIE

Kirj.

Jalmari Hahl

Jyväskylässä, K. J. Gummerus, 1922.

I

Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa nuorisoseuran kokouksesta.

-- Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.

-- Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy mihinkään tulokseen.

-- Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta. Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.

-- Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?

-- Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin epäilyttävää osaa.

He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken, avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta, pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.

He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle, kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran hovin isäntä.

Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään. Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.

Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:

-- No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa poltetun sijalle?

Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:

-- Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan tätä auttamatonta saamattomuutta.

-- Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.

Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.

-- Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.

-- Se on komea.

-- Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne -- tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?

-- Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme kiitolliset.

Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.

-- Olkaa hyvä, herra tohtori!

Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:

-- Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.

Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt vuorostaan:

-- Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?

-- Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin, että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen...

-- Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä vielä odottaa hetken -- ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä seuraamme.

Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.

Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.

-- Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen. Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna Sarela -- anteeksi, rouva Borg -- näin hän hämilleen joutuen korjasi muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa sukunimen -- epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä tehnyt huvilan piirustuksetkin.

-- Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa -- tietysti vaan kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin alkuperäiseltä.

-- Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni, että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän kutsukortit -- olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te, herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella, olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.

Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.

Hän huomautti:

-- Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.

Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.

Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista elostelijaa kohtaan.

Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti: -- Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.

Elisabet sanoi vaatimattomasti:

-- Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.

Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:

-- Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään, etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi mennä takuuseen.

Elisabet väisti:

-- Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt pääharrastukseni.

Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia. Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.

II

Hannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja kysyi lähtiessään: -- Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot kokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.

Elisabet vastasi:

-- Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä. Voimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.

Metsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet. Sillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten vaihto heidän välillään virkistävä.

Metsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa ääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä rinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu. Tämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.

-- Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes Borg. -- Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa nähdä sinut noin reippaana!

-- Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi piileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö ladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.

-- Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.

-- No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli minulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani elinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa, sitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä, tuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo sellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.

-- On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi. Tämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen, mihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen puolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.

-- Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä harmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen. Se on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa -- ajattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne isäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan haltioihinsa ja nuoreksi jälleen.

-- Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme varjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.

-- Niin, sinä piintynyt pessimisti. -- Mutta etpä sinäkään, kuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua suojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.

-- Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.

Samassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes Borg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se oli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa kunnossa.

-- Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset olivat sijoittaneet tähän asuntooni "kansliansa". Huoneissani he lisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa seiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa tilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan "puumerkkinsä", seinät ovat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan jätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli kasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli töhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo on kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen järjestämistyöhön.

Metsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet vakaviksi ja hän virkkoi:

-- Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon raakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui vanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta esimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä kansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.

-- Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen työ on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt tokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi ja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja kuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat iltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa, antoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein viime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen vaikutuksesta tulla paremmaksi?

-- Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa kasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät hyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät pahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.

-- Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen toisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista pettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää kirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka vähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa oppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja yleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua. Mutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi kaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä kerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja epäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.

-- Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät, että hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen luovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät, sillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti, paraikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä on vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen. Mutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei hänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut hänet.

-- Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste tarkemmin.

-- Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä luule, että saat minua niihin houkutelluksi.

-- Saammepa sitten nähdä.

He olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.

Ennen lähtöään sanoi metsänhoitaja:

-- Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä unhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin vaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori neitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua näyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita harrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän neuvoja.

-- Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan teatterihaaveistaan, -- tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka vaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia lahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.

-- Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani saanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa jotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.

-- Kernaasti teen minkä voin -- teidän tähtenne. Mutta sen sanon suoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun, minä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.

Forsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan Hannes Borgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.

III

Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun kohdalla upean keltaisena.

Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.

Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän kirkkoon tilattuun alttaritauluun.

-- Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa kuulla sinun mielipiteesi.

Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista kapinan aikana oli tärveltynyt.

-- Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.

-- Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä. Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta". Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään. Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".

Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.

Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:

-- Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.

Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.

Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.

Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.

Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä vielä syvemmälle.

Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:

-- Kuka on siellä mansikkamaassa?

Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.

Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen poika.

-- Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä -- kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.

Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja kädet olivat marjoista vallan punaiset.

Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

-- En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä, että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.

Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi siinä mulkoillen kulmiensa alta:

-- Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.

Junu mörähti vastaukseksi:

-- En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi lerppahattuaan ja aikoi poistua.

-- Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.

-- Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.

-- Mikä häntä vaivaa?

-- Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.

-- Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän lääkkeitä?

-- Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi poistua.

Hannes Borg palasi sisälle.

IV

Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin erikseen läksivät aamukävelylle.

Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja lääkkeitä.

Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.

Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:

-- Kuka siellä kolkuttaa?

-- Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.

Hetken kuluttua aukeni ovi.

Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.

Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:

-- Mitä herrasväellä on asiaa?

Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.

-- Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi Hannes Borg. -- Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.

Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.

-- Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.

-- Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on, niin ettei siitä ole paljoa apua.

-- Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun kasvot muuttuivat jäykiksi.

-- Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan. Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan meiningeistä...

Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

-- Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse... Meillä ei ole mitään. Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut ryyppäämään... ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne kylän pojat sitä houkuttelevat...

-- Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.

-- Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä...

-- Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti Elisabet.

Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:

-- Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?

Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:

-- Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.

He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta jälleen aamunraikkaaseen luontoon.

Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:

-- Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa, minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.

-- Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.

-- Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa enemmän teoin kuin sanoin.

* * * * *

Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin, ojensi Elisabetille.

Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys. Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu kantamaan.

Hän perusteli pyyntöään: