Part 3

Kun kevät lentää seudulle kuin suuri ja laulava kultarintainen lintu, ja aurinko sulattaa likaisen, nokisen lumen pajan edustalta ja ilman lämpö imee kosteuden maasta, istuu Regina hiekalla ja leikkii vanhoilla hevosenkengillä. Hän rakentaa portteja niistä ja juoksuttaa vikkelää, metallinhohtavaa kovakuoriaista niiden lävitse. Ja hän luo korkeita valleja hiekasta, ettei se karkaisi häneltä, mutta se pujahtaa kuitenkin tiehensä ja katoo olkien ja lastujen väliin. Ja silloin Reginasta tuntuu niin yksinäiseltä ja hänen mielensä käy murheelliseksi.

Regina saa leikkiä aina yksin. Toiset kylänlapset eivät välitä hänestä. He vaiti nauravat, kun hän koettaa yhtyä heidän seuraansa. Kerran Regina tuli vanhalle, sammaltuneelle myllyntokeelle, jonka pinnalla kasvaa rehevää, vihreätä limaskaa ja jossa lapset uittavat kaarnalaivojaan. Ja hän pyysi niin kauniisti saadakseen leikkiä niillä pikku aluksilla. Mutta silloin eräs iso poika, joka onki kaloja tokeesta, otti ahvenen ja ojensi sen häntä kohti sanoen että leikkiköön sen kanssa, sen näköinenkin hän on. Ja sitte poika viskasi sen hänen päälleen ja nauroi niin ilkeästi. Silloin Regina juoksi säikähtyneenä pois, ja siitä päivin hän on kovin pelännyt kaloja. Hän ei uskalla milloinkaan enää syödä ahvenia, hän ei saata edes katsellakaan niitä, kun ne vadissa viruvat valkoset silmät suurina tuijottaen.

Regina leikkii hevosenkengillään. Ja vuodet vierivät. Mutta ei käy vain Regina vanhetessaankaan kauniimmaksi. Hänen hoikat jäsenensä eivät lainkaan pyöristy ja yhtä sisään painuneena ja litteänä piilee rinta kumarain hartiain välissä. Vaikka nythän hänelläkin pitäisi olla kukoistuskautensa, sillä Regina on varttunut neidoksi.

Ei tahdo riittää aikaa enää leikkiin. Reginan täytyy kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja pestä likaisia ruoka-astioita ja hoitaa laihaa lehmää vanhassa, ränstyneessä ometassa. — — —

Kevät on joutunut taas. Kottarainen viheltelee koivunlatvassa, ilosta huumautuneena, ja pilvenhattarat purjehtivat kuin valkeat lammaslaumat taivaanlaella. Päivät hupenevat kuin hiekka sormien lomista, ihanat, aurinkoiset, visertävät päivät. Tekisi mieli sulkea syliinsä ne välkkyvät kevätpäivät ja pyytää kauniisti, etteivät ne pitäisi niin ääretöntä kiirettä, sulkea helmaansa kuin sylellisen kukkia pyytäen, etteivät kuihtuisi niin nopeaan.

Lauantai-iltasin, kun aurinko suutelee kylän harmaita taloja toivottaen hyvää yötä, kun se painaa niihin viimeisen suutelonsa, joka sytyttää matalat ikkunat hohtamaan ja kimaltelemaan kuin kullassa, kokoontuvat kylän kaikki iloiset ja reippaat pojat ja tytöt leikkimään ja tanssimaan suurtilallisen pihamaalle. Ja Regina istuu käsirattailla, joille hän on kömpinyt syrjään aitan seinävierelle, ja kuuntelee viulujen vinkunaa ja vetopelin pitkäveteisiä säveleitä, ja hänen suuret sameat silmänsä ihan imeytyvät tanssijoihin. Hän näkee, miten pojat ojentavat kätensä tytöille ja pyörivät heidän kanssaan niin, että hameenhelmat kietoutuvat täyteläisten pohkeiden ympärille, miten posket hehkuvat ja huulet ovat hymyssä. Ja Regina on samalla sekä iloinen että murheellinen, yksinäinen ja onnellinen ja sydän sykkii hänen rinnassaan kuin rastaanpoikasen, joka tahtoo lähteä lentoon, mutta siivet eivät kanna ja hän tahtoisi niin mielellään päästä mukaan.

Kun tanssi alkaa väsyttää ja mielet käyvät illan tuoksuisessa rauhassa hennoiksi ja kaihoovan helliksi, saattaa tapahtua, että he hiipivät pois, parittain, pitkin polkua, joka vie vihannoivaan -koivikkoon. Ja pojat kiertävät käsivartensa tyttöjen vyötäisille ja kumartuvat alas kuiskien ja supatellen heidän herkkään korvaansa.

Reginakin hiipii pois, hiipii kotia ja käy vuoteelleen. Hän ei voi nukkua — aatokset häntä niin ahdistavat, nuo marjanraakilan kaltaiset aatokset. Hän alkaa uneksia valveillaan ihmeellisiä unelmia. Regina kulkee polkua, joka kiemurtelee koivikossa mättäiden ja tiheiden viitain lomi. Tuolta tulee joku häntä vastaan, Regina ei erota muuta, kuin että hän on kookas ja väkevä ja hymyilee ja hänen lakkinsa on urheasti niskaan valahtanut. Sitte ojentaa hän kätensä Reginalle. Mutta kauemmaksi eivät aatokset häntä kanna, hänen silmäinsä eteen lankee ikäänkuin suuri musta verho, ja kaikki unelmat raukeavat, ja Regina lepää vuoteellaan ja häntä paleltaa niin että hampaat kalisevat. —

Varhain aamulla on Reginalla kiire työhön. Hän kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja hän näyttää niin viheliäiseltä ja kutistuneelta välkkyvässä päivänpaisteessa.

Mutta kun ilta tulee, lauhana ja lempeänä kuin äidin hyväilevä käsi päivän vaivain ja raadannan jälkeen, — pehmosena ja rauhottavan ihanana, silloin Regina kulkee hakaan, missä iltarusko syleilee koivuin hoikkia runkoja ja sammuu niin hitaasti ja hennosti, että sen viimeinen vaalea punerrus lepää kuin haihtuva autere ilmassa ja vapisee. Siellä haassa on niin ihanaa — pehmeä sammal peittää kiviä, ja koivun puhkeavista urvuista leviää ihmeellinen tuoksu, tuoksu, joka tarttuu vaatteisiin, eikä haihdu niistä pitkiin aikoin. Regina istuutuu, ja aatokset liihottelevat hänen luokseen jälleen, arkoina kuin yöperhot. Ehkeivät ne olekkaan aatoksia: ne ovat niin murtuvan hauraita ja heikkoja ne kutistuneen sielun pimeistä kätköistä versovat tunnelmat, etteivät ne voi kehkiintyä oikeiksi aatoksiksi. Mutta jotain liikkuu Reginan sielussa, liikkuu hapuillen kuin itu mustan mullan uumennossa. Hän näkee taas vanhan näkynsä, miten joku tulee vastaan ja ojentaa kätensä — kunnes kaikki peittyy jälleen mustaan verhoon.

Regina istuu tuijottaen hämärään. Istuu siksi, että yökylmä hyytää hänen velton ruumiinsa, kostea yökylmä, joka värisyttää häntä niin, että hän tuskin saattaa nousta. Pakkanen on purrut sinisiksi hänen poskensa, ja jalat ovat niin raskaat, niin raskaat. —

Regina lepää vuoteellaan väristen vilusta...

Ketä sinä odotat, Regina? Etkö tiedä, ettei sinun uniesi väkevä ja hymyilevä sankari koskaan tule. Etkö tiedä, että rintasi on kutistunut ja sisäänpainunut, etkö tiedä, ettei sellaista vastaan kukaan päätänsä paina, eikä punertavia onnenunelmia sellaisella povella uneksi. Etkö tiedä, ettei rumain silmäisi tuikkeesta kukaan lue taruja kesästä ja kukkuvasta käestä ja vihreistä metsistä. Etkö tiedä, ettet koskaan saa riemuiten kiertää laihoja käsivarsiasi kenenkään vyötäisille, ja ettei sinun hiuksillasi kukaan huoli leikitellä. Ketä sinä vuotat, Regina?

Etkö tiedä, että odotus saa sinut nurjaksi ja kylvää vihaa kutistuneeseen sieluusi, vihaa kaikkia onnellisia ja hymyileviä kohtaan. Etkö tiedä, että vuodet käyvät sinulle katkeraksi myrkyksi. Ketä sinä vuotat sitte, Regina?

Jos osaisit rukoilla, Regina, niin rukoilisit hyvää jumalaa, joka asuu purjehtivien pilvien yläpuolia, että hän lähettäisi jonkun, joka olisi hyvä ja lempeä kaikille, jotka päämäärättä ovat viskatut elämän aaltojen ajeltaviksi ja joiden olemassa olo näyttää olevan ilman tarkotusta.

Jonkun, josta varmaan et koskaan ole uneksinut, Regina, mutta jonka kuihtuneella kädellään hivellessä nääntyneiden ihmisten otsia, kaikki käy niin oudon hiljaiseksi ja kaikki katkerat ajatukset sammuvat ja raukeavat ihmeelliseen, viileään rauhaan.

Rukoilisit, Regina, että hyvä jumala lähettäisi hänet luoksesi, kun sinä lepäät vuoteellasi tuijottaen kevätyöhön, joka suurena ja sinisenä ja korkean pyhänä tuolla ulkona lepää, ja kuunnellen leppälinnun laulua karviaismarjapensaassa tuvan nurkalla, laulua joka ei katkea koko vaIoisana ja lauhana kevätyönä.

Tai rukoilisit, että hän tulisi luoksesi jonakin talviyönä, kun on kuutamo ja hanki kantaa. Että saisit tanssia hänen rinnallaan yli valkeiden lakeuksien, sinisen taivaan alla, jolla tähdet palavat.

Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi....

Raskaana painostaa erämaan talvi: raskaana rintaa, joka lintuna livertäen tahtoisi keinua koivujen kevätvihreillä oksilla, raskaana sitä, jonka kaipuu on avoin syli.

Tiedätkö millainen erämaan talvi, sen kuolettava valkeus ja tukauttava äänettömyys on? Oi, raskaana se sulkee nauravan suun, ja painaa rinnoille pään, joka ylpeästi riemuiten otsansa kohottaisi, ja kuolleena raukeutena se hiipii katseeseen, joka hymyillen tahtoisi loistaa. —

Kohta lumi kietoo maan valkeaan vaippaansa. Raskaina ja lyijynharmaina lepäävät pilvet yli seudun. Haavat metsänreunassa ovat pudottaneet punaset lehtensä — vuodattaneet viimeiset verikyynelensä kauneutensa katoamista itkien. Kaikki vainiot näyttävät minusta avoimilta haudoilta, niin mustina ja palelevan alastomina ne lepäävät. Raskas ja tympeä kalmanhaju nousee mullasta.

Niin oudon äänettömäksi käy talo. Ei kaiu enää laulu, ei helky nauru. Vaieten ihmiset menevät työhönsä. He ovat ääneti kaikki, ja heidän kasvonsa näyttävät jäykiltä kuin ne olisivat puuhun piirretyt, ja niin omituisen vanhoilta. He kulkevat kuin odottaen jotain raskasta, tukalaa, jota ei voi välttää.

Päivät ovat kuin loppumattomaan nauhaan pujotettuja harmaita helmiä. —

Ikkunani edessä värjyy muutamia mustia, kuihtuneita orvokkeja, jotka halla on hyytänyt. Mutta niiden keltaset silmät tuijottavat mustan sametin keskellä niin polttavan surullisina; minusta tuntuu kuin kuolema ja onnettomuus heijastaisi niiden kasvoilta. Ja hallaöiden jälkeisinä aamuina ne seisovat valkoseen huntuun kietoutuneina — sellaiseen huntuun, joka peittää sokeita silmiä. —

Sitte rupee satamaan lunta. Sataa yötä päivää. Yhä valkeammaksi käy kaikki, yhä äänettömämmäksi. Hiuteita putoo putoamistaan lyijynraskaista pilvistä, taukoamatta leijailee tuhansia hiuteita. Tiet uupuvat umpeen; polut tuisku lakasee tietämättömiin, ja tuntuu siltä kuin lumi peittäisi seudun harvat ja köyhät talot vaippaansa.

Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi käy kaikki — ja talon vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.

Harvoin tulee vieraita enää taloon. Ja jos joku tuleekin, kahlaten lumen halki pitkin polkua, jonka tuisku on näkymättömiin nietostanut, niin on se paleleva ja nälkäinen kerjäläinen.

— Oi niitä kerjäläisiä! Ne saattavat tulla jonakin iltana, kun väki istuu pirtissä katetun pöydän ääressä. Eteisestä kuuluu niiden laahustelevain askelten töminä. Sitte ne käyvät sisään, tuoden ulkoa pakkasen mukanaan, joka niiden roikkuviin ryysyihin on imeytynyt.

Heidän katseensa pistää miltei aina silmääni, ja toisinaan varvas, joka pilkistelee risaisesta kengästä, tai ammottavasta repeämästä näkyvä likainen ja siniseksi paleltunut polvi.

Niin omituinen tuike on heidän silmissään! Muutamat tuijottavat välinpitämättömän tylsinä, jäykkinä kuin lasista valetut. Toisilla on arka katse, josta kalvava nälkä vaanii. Toisten kalpeilla kasvoilla leimuaa viha. Ja ne, joilla on sellaiset silmät, astuvat sanaakaan sanomatta pirttiin. Heidän huulensa ei kerjää leipää, mutta heidän silmänsä säihkyvät vihaa niitä kohtaan, jotka istuvat katetun pöydän ääressä taittaen pehmeätä ruisleipää. Säihkyvät vihaa taivaan Jumalaa ja maailman hymyäviä lapsia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita elämä hemmotellen polvellaan tuutii ja joiden käsiin se pyytämättäkin antaa onnen kauniita leikkikaluja. Ja vihaa ne säihkyvät siksi, kunnes armelias maa on kätkenyt ne multaansa — kuin viileään aamu-unoseen kuumeyön valvonnan jälkeen, kunnes armelias maa on täyttänyt mullalla heidän nälkäiset suunsa.

Talven palelevia lapsia he ovat, yön arkoja, eksyneitä lintuja. Loppumattomain teiden vaeltajia, yksinäisiä vaeltajia poluilla, jotka päämäärättä risteilevät. Ulkoa he astuvat yöstä ja pakkasesta lämpösiin pirtteihin, ja yöhön ja pakkaseen he taasen lähtevät ja heidän askelensa hukkuvat tupruavaan lumeen. Mutta pakkasen he jättävät jälkeensä pirttiin, ja minua paleltaa vielä kauan jälkeenkinpäin, kun ovi on sulettu ja kynttilät palavat himmeämmin ja pimeys ulkona näyttää tiheämmältä minusta. —

Näen ikkunastani torppaan, joka kohoo metsänlaidassa. Aamun harmaassa koitteessa tulee torppari vaimoineen taloon, pitkin polkua, jota he koettavat pitää auki, mutta jonka lumi aina nietostaa umpeen. — He menivät naimisiin keväällä, nuo nuoret. — Mies kävelee edellä ja vaimo seuraa jälessä, astuen kenkineen syviin jälkiin, joita miehen suuret saappaat jättävät lumeen. He kulkevat molemmat äänettöminä pää rinnoille painuneena.

Tahtoisin nähdä heidän kulkevan kuin mennä kevännä, kun he luulivat, ettei kukaan heitä nähnyt. Rinnan pilaa ja leikkiä laskien, onnellisina, nuorina, rinnatusten laulaen. Tahtoisin nähdä hänen leveiden hartiainsa nojaavan vaimon hentoja ja pyöreitä vastaan. Mutta nyt he kulkevat peräkkäin, ja heidän huulensa ovat sulettuina, lumen putoillessa heidän kumartuneelle päälleen. —

Valkeiksi käyvät metsät, valkeiksi ja äänettömiksi oksain alaiset holvit, missä suuri ja kuollut yksinäisyys lepää. Pitkin rämeikköjen laitoja, jotka kasvavat matalaa männikköä, kettu hiipii äänettömin askelin. Ja jos siellä samoillessa metso kahahtaa edestä lentoon, niin pelästyy sen ääntä — tuntuu siltä kuin kulkisi kalmistossa ja äkkiä kuulisi jonkun kuolleen alkavan puhua.

Asutuille seuduille ovat metsän harvat talvilinnut lentäneet. Keltavarpunen nokkii jyviä riihien lattian alta, punatulkku viheltelee kartanon pihlajissa, ja pakastiainen naputtelee terävällä nokallaan ikkunalautaa, nälän kuristaessa sen keltasta rintaa.

Mutta taloon ei tule vieraita enää, ja jos ystäviä kaipaat kanssasi istumaan, niin odotat turhaan.

Lunta on satanut kaiket päivät, jotka ruskotta ovat haihtuneet, ja yöt, jotka ovat hehkumatta valjenneet. Ja nyt talvi on niin valkea ja niin äänetön kuin se saattaa olla.

Talossa ihmiset liikkuvat ääneti, eivätkä toinen toisiinsa luo katsettaan. He ikäänkuin pelkäävät aukasta suutaan, etteivät lausuisi tylyjä sanoja toisilleen. Mutta vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.

Ja kun on lakannut satamasta lunta, alkaa pakkanen kumahdella yön sinertävissä avaruuksissa teräskovana kalskahdellen. Lakeuksilla peltopyy huutaa nälissään, lyhyesti ja vihlasevasti, turhaan koettaen paksun hangen alta kaivaa esiin maata, mistä kenties löytyisi vielä muutama syyssadosta varissut jyvä.

Raskas on talvi erämaassa, raskaasti se painostaa sitä, jonka rinta keväisenä kukkana keinuisi valoisassa haassa ja jonka kaipuu on avoin, huokaileva syli.

Tarina eräästä isästä.

Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta...

Läpi suuren metsän ajoi isä poikineen. Oli niin hirveän kylmä, että lumi valitteli reen jalaksien alla, ja joka kerta kun hevonen iski kavionsa maahan, parahti se niin kimakasti, että metsä kaikui. Koko luonto ikäänkuin valitti pakkasen kovuutta.

Mutta reessä heillä oli lämmin nahkasissa ja peitteissä. Ja niin monta oivallista esinettä sitte — joululahjoja kaikki. Huomenna kellot soittavat suuren rauhan maailmaan, sen rauhan, joka ylhäisistä taivaista laskeutuu alas huokailevien ihmisten luokse lapsen muodossa — pienen Jeesuslapsen, joka kolkuttaa kaikille oville.

Isä matkusti pienen poikansa ja kaikkien joululahjojen kera, jotka olivat ostetut suuresta kaupungista, kotia kohti, missä äiti istui ja odotteli saavansa kuulla reen kilisevine kulkusineen kääntyvän ulkohuonerivin takaa ja pysähtyvän portaiden eteen.

Mutta vielä isä ja poika olivat kaukana kotoa, vielä heidän oli kuljettava suuren metsän läpi ja yli kotojärven aukean valkean jään.

Tuli ilta ja tähdet paloivat kylmänsinisellä taivaalla. Suuret kirkkaat tähdet, jotka yhä vaihtoivat väriään, ja pienet kalpeat arat tähdet, jotka miltei piiloutuivat honkien lumenraskaiden oksien väliin. Metsässä puiden oksilla ja rungoilla paukkui pakkanen. Mutta korkeuksissa hiljaisuus lepäili suurena ja juhlallisena ja kaulaili taivaiden säihkyviä avaruuksia. Ja varjot lankesivat raskaina ja mustina.

Reessä istuva lapsi katseli ylös tähtiä kohden. Ja siellä kasvoi hänen silmissään suuri puu, jonka juurina, oksina ja latvana taivaan loppumattomassa sinessä olivat maailman kaikki kiemurtelevat varjot. Suuri joulupuu, missä kimaltelevat tähdet olivat kynttilöinä, jotka paloivat. Lapsi ajatteli kuusta kotona. — Isä, hän sanoi, minä tahtoisin muutamia tähtiä antaakseni ne äidille joulukuuseen pantaviksi. Ja isä hymyili lapsen aatoksille. — Ne ovat liian suuria meidän pieneen kuuseemme, hän sanoi.

Äkkiä hevonen syöksähti juoksuun kuin vinkuvan ruoskanlyönnin yllättämänä. Uh, tuolla tiepuolessa, nukkuvan metsän varjossa, juoksenteli tähtiä, vihreitä, säihkyviä — parittain! Se oli omituinen tähtirivi: pari ja pari, kylki kyljessä. Ne kohoutuivat ja laskeutuivat hankien kohopaikkojen ja notkojen mukaan, ja aina parittain kuin hehkuva hiili varjojen pimeydestä.

Isä tarttui ohjaksiin vapisevin käsin. Huuto kajahteli illassa, huuto niin terävä ja kimakka. Se vihlasi halki ilman, kunnes se kangistui kauhusta ja jähmettyi hiljaisuudessa jonnekin kauas lumelle alle metsän oksaholvin.

— Susia!

Hevonen juoksi. Jokainen lihas kuin viritetty kieli kauhusta jännitettynä. Lumi valitteli raivoisasti jalaksien alla ja uikutti kavioiden alla. Honkien jäykät varjot lensivät ohi, mutta ne vihreät hiilet pysyivät reen perässä. Ylös ja alas ne hetkahtelivat, rinnatusten.

Lapsi ei uskaltanut katsella. Silmät ummessa se istui isänsä rinnalla. Mutta isä kääntelihe silloin tällöin.

Ja hevonen juoksi juoksemistaan, mutta ne vihreät hiilet olivat yhtä nopeat.

Tuska istui heidän kummankin luona reessä — suurena ja mustana. Tuska oli tarttunut ohjaksiin kuumeisine käsineen ja ruoski hevosen lautaset vaahtoon. Se repi pitkillä sormillaan hevosen harjaa; ja kirkui kavioiden alla.

Vihreät hiilet olivat ilmestyneet pakenevien rinnalle.

Isä alkoi viskellä joululahjoja pois reestä. Toinen toisensa jälkeen ne lensivät ulos ja putosivat tielle. Siellä oli äidin silkkisaali ja pojan pahvihevonen ja kuvakirja ja torvi.

Joka kerta kun jotakin putosi tielle, jäivät vihreät hiilet hetkeksi jälelle. Sudet kotoutuivat piiriin ja repivät äidin silkkisaalin repaleiksi ja lapsen pahvihevosen kappaleiksi.

Hevonen juoksi. Kauhu ratsasti sen selässä ja viilsi kannuksillaan sen kupeet verille. Ja takana tuska istui ja ruoski lautaset vaahtoon.

Metsä loppui. Reki lennähti aukealle jäätasangolle, joka oli valkea illan tähtien valossa. Kotirantaa kohti se lensi.

Mutta ne vihreät hiilet lähenivät — niin kamalan lähelle. Ne leimuilivat reen ympärillä ja tupsahtivat hevosen kavioihin.

Ulos reestä nahkaset lennähtivät, ja sudet heittäytyivät hurjalla raivolla niiden yli.

Uh, miten pakkanen oli tuima. Lasta palelsi ja hänen hampaansa kalisivat. Mutta isän ruumis oli kuumeenhehkuva. Hän tempasi yltään lakin ja turkit. Hevonen sai pillastua ohjien ollessa löyhällä. Hän repäsi yltään takin ja liivit, saappaat ja sukat ja istui puolialastomana reessä.

Mutta sudet lensivät heitettyjen esineiden ohi. Ne olivat nälän ja raivon hurjistamia. Ne tahtoivat tunkeutua rekeen ja näykkivät hevosen kavioita.

Isä katseli ympärilleen löytääkseen jotakin ulosheitettävää, mutta reessä ei ollut enää mitään.

— Minä luulen, että meidän täytyy kuolla, sanoi isä lapselle. Hän kangistui tuskasta, ja veri karahti hänen sydämeensä, missä se seisahtui ja jähmettyi kuin lyijy.

Mutta lapsi ei voinut ymmärtää, että hänen pitäisi kuolla. Hän ajatteli joulukuusta ja äitiä, joka istui kotona odottaen.

Silloin tuli tuikahti rannalla olevasta kylästä. Ja isä alkoi huutaa apua; hän kirkui ja huitoi käsivarsillaan kuin mielipuoli.

Mutta sudet karkasivat hevosen kimppuun, joka kavahti pystyyn, ja isä sulki silmänsä ja odotti kuolemaa.

Silloin saatana istuutui lapsen ja isän väliin ja hymyili. — Sinä rakastat vaimoasi, saatana sanoi isälle. Hän kuolee surusta, jos hän menettää teidät molemmat. Elä, lohduttaaksesi vaimoasi, elä, antaaksesi hänelle toisen pojan. Ja saatana kumartui isän puoleen ja kähisi hänen korvaansa: heitä poikasi reestä!

Saatana ryömi isän sieluun. Ja isä ajatteli vaimoaan, jota hän rakasti, ja hänen suruaan. Hän näki verta silmiensä edessä ja hän tarttui vapisevin käsin poikansa vyötäisiin ja veti hänet ylös.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän ainoastaan tarttui käsillään isänsä käsivarteen, niin lujasti, että kynnet tunkeutuivat ohuen liinavaatteen läpi. Silloin se ymmärsi ja kirkasi —

* * * * *

Taas hevonen lensi eteenpäin. Mutta isä oli sokea verestä, joka oli asettunut hänen silmäinsä eteen, ja hän ei kuullut mitään myrskyltä, joka raivosi hänen korvissaan hän kuuli ainoastaan, miten saatana istui hänen sielussaan ja nauroi, ulvoi kuin nälkäinen susi.

Yli jään hevonen juoksi, ylös loivaa rantaäyrästä, ohi tumman ulkohuonerivin ja pysähtyi portaiden eteen vaikenevin kulkusin ja polvet väristen.

Ja vaimo riensi miestään ja lastansa vastaan ja poimiakseen joululahjat reestä.

Hän kohtasi ainoastaan yhden. Tämä oli paljain jaloin ja puolialastonna, yön synkkyys ympäröi hänen otsaansa, ja tuskan veriset liekit leimusivat hänen katseessansa.

— Missä on minun poikani? — Vaimo kirkasi.

— Sudet raastoivat hänet reestä — —

* * * * *

Viikkoja vierähti ja kuukausia kului. Mies koetti lohduttaa surevaa vaimoansa. Mutta suru oli suuri. Nälkäisen korpin tavoin se oli asettunut hänen sydämeensä ja nokki sen verille.

Vaimo ei antanut lohduttaa itseään. Varmaankin siksi hän ei voinut unhottaa, että hän kuuli joka yö nukkuessaan vuoteella miehensä vieressä suden ulvovan tämän sydämessä.

Eräänä yönä mies heräsi siihen, että joku katseli häntä. Kuunvalo virtaili huoneeseen, ja vuoteella vaimo istui suorana, ja hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti. Hän tuijotti mieheensä kauhulla. Ja kun tämä aikoi hyväillä ja rauhottaa häntä, kirkasi hän niin kimakasti, että miehen veri jähmettyi. — Sinähän olet susi, hän kirkui, näin unta, että susi makasi vieressäni! Ja miehen täytyi nousta sytyttämään kynttilä.

Jonkun ajan kuluttua oli vaimo synnyttävä. Mutta kun hän oli synnyttänyt lapsen ja se aiottiin laskea hänen käsivarsilleen, kangistui hän pelästyksestä tuijottaessaan pienokaiseen.

— Ota pois se! — hän kirkasi. Minähän olen synnyttänyt karvaisen suden. Ja hän ei huolinut lohdutuksista, lastaan hän ei tahtonut nähdä: hän raivostui kun he aikoivat tuoda sen hänelle.

Muutaman ajan kuluttua heidän täytyi viedä vaimo miehensä luota sairaalaan, ja jonkun viikon kuluttua hän kuoli, mutta aina kuolemaan asti hän värisi pelosta kuin haavanlehti. —

Siten mies, joka uhraamalla poikansa oli elämän ostanut, elääkseen vaimonsa hyväksi, menetti hänet sensijaan...

— Tarina illalla hiljaisuudessa, tarina talvenvalkeasta erämaasta.

* * * * *

Maa talvenpainostama, vilusta värisevä, — suokoon Jumala, ettei koskaan löytyisi niitä, jotka tahtovat heittää sinun kalleimpaasi susille. Sillä mitä he, jotka niin tekevät, vastaisivat sinulle, kun sinä heiltä kysyt sydämesi kalleinta aarretta? Kenties he lähestyisivät sinua valhe huulilla. Mutta talviyön valkosten tähtien yläpuolella on Jumala, joka näkee.

Kuninkaan unelmia.

Seison häkin edessä, jonne vangitut kotkat ovat suljetut.

Kirpeän pistelevänä puhuu pohjatuuli ja räiskyy myöhän, harmaansinisen talviaamun pakkanen. Lumihiuteet putoilevat hiljaa rasahdellen sälepuiden lomitse häkkiin.

Silloin tällöin räpyttelevät nuo mahtavat linnut siipiään, ikäänkuin tahtoisivat ajaa pakkasen pakosalle, torjua sitä luotaan ja karkottaa sen takasin pohjoseen, hiipivän pakkasen, joka tunkeutuu höyheniin ja siipien alle, niin että niiden täytyy painaa ne lähelle, lähelle ruumistaan, antaakseen sille niin vähän tilaa kuin mahdollista. Ylös orrelle ne ovat lentäneet ja istuvat liki toisiaan, miltei kylki kylessä, keltaset silmät suoraan kohti avaruutta tuijottaen. Ainoastaan visertävän tiaisen lentäissä häkin yli kääntävät ne hitaasti päätään ja seuraavat sitä katseellaan.

Mutta muuan lintu ei ole jaksanut nousta hataran katon alla olevalle orrelle. Se istuu häkin ulkosyrjässä, niin lähellä, että ylettyisin käsin siihen koskemaan. Niin se istui eilen ja niin se istuu vielä tänäänkin. Se ei ole liikahtanut, ei muuttanut asentoaan, ties kuinka moneen päivään. Sen toinen siipi on varmaan katkennut: hervotonna ja sulat hajallaan se roikkuu alas kuvetta pitkin.