Part 2

Ja hiljaa minä itsekseni mietin. Oi, äänetön ja valkea yö, jonka helmassa kuutamoutuiset niityt uinuvat, oi yö, sinä hehkuvain ihmissydänten houkuttaja, paljon sinun kylmät silmäsi näkevät, paljon, mistä valoisa, rauhainen, kevyt päivä ei tiedä. Oi ihmeellinen yö, jonka helmassa hehkuvat unelmat ja hurja kaipuu huokaa, sinun kylmät, kuolleet silmäsi näkevät niin paljon — kaiken salaisen, joka leimuten sairaassa ja yksinäisessä öisessä sydämessä palaa. Oi ihmeellinen yö, joka veriin saat miehen huulensa suutelemaan kylmiä kiviä vastaan, joiden yli pienonen naisen jalka on karkeloinut!

Kehtolaulu uinuville sieluille.

Väsyneitten lasten tavoin syntymättömät sielut äärettömissä avaruuksissa uinuvat, ja raskaana yö ja äänettömyys niiden suljettuja silmäluomia painaa. Tummaa unta ne nukkuvat, ja hiljaa avaruuksien aaltoilevat tuulivirrat niitä tuutivat.

Ja tuulet, jotka tohisevat kipenöivien tähtien ympärillä, laulavat kuiskaillen kehtolaulujaan syntymättömille sieluille.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien iäisessä rauhassa! Oi, kunpa kukaan ei maailmaan teitä konsanaan toisi, saastaiseen, tomuiseen maailmaan, oi, kunpa konsaan ette elämän kalpeaan aamunkoittoon silmiänne avaisi. Kalpea on elämän aamunkoitto ja kalpeampi vielä sen päivä. Ja sitä päivää seuraa synkin yö, yö, joka kamalain uniensa vaippoihin sitte kietoo.

— Valkeat sielut tahraantuvat helposti.

Täynnä tomua on maailma, tomua, jota tuimat tuulet tupruttavat. Valkeisiin sieluihin se tarttuu eikä mikään sade sitä poies huuhdo.

— Lukemattomat sielut maailmassa huokailevat. Joku on ne tahraiseen verhoon pukenut — joku on vanginnut ja sitonut ne. Joku on herättänyt ne: elämän kalpeaan aamunkoittoon ne silmänsä ovat avanneet. Mutta ne eivät koteudu täällä, vaan surevat ja kaipaavat sairaina.

— Ankarat myrskyt maailmassa myllertävät. Jäisien merien vinhat viimat ja kuumien järvien hehkuva henki. Myrskyt, jotka jäätävät, ja myrskyt, jotka polttavat. — Täynnä tiet ovat tomua, joka kaikkeen takertuu.

— Tummia ne yöt ovat, jotka tahraista maailmaa syleilevät, eivätkä päivätkään paljoa valoisampia ole. Harvoin jokunen tähti sen taivailla palaa, ja harvoin aurinko säteensä maailmaan heittää. Sillä summia sumuja sen sameista meristä nousee, sumuja, jotka maailman raskaihin vaippoihinsa kietovat. Niiden halki valo ei voi tunkeutua.

— Vangitut sielut huokailevat ja kaipaavat. Polttavina liekkeinä niiden kaipuu palaa. Ne eivät rauhaa löydä. Päivin ne ikävöivät yön lepoa. Ja yöt lähestyvät, mutta kauaksi uni on kaikkoontunut. Ja unettomat sielut ojentavat kaihoten kätensä kohti aamun sarastusta. Mutta kalpeana koittaa huomen, eikä sen valo lämmitä.

— Vangitut sielut kaipaavat. Kuluttavana tulena niiden kaipuu palaa. Sen tahraisen verhon se kuluttaa ja se riutuu ja näivettyy kuin kuivettunut, madonsyömä omenankuori. Kerran se raukeaa tomuksi. Ja tuulet hajottavat tomun yli maanpiirin.

Joku hivelee hengeltään uinuvien sielujen suljettuja silmäluomia. Joku viskaa ne maailmaan tomuun tahrattavaksi ja kahlehdittaviksi. Elämän kalpea aamunkoitto niiden valonarkoja silmiä kirveltää. Siksi ne itkevät syntyessään elämän tuulien tuiverrettaviksi, siksi ne ikävöivät uneen jälleen.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien viileässä rauhassa! Oi, kunpa kukaan teitä konsaan ei herättäisi! Hiljaa me teitä tuudimme keinuvilla aalloilla avaruuksien syvässä meressä. Hiljaisessa tanssissa palavien tähtien ympärillä.

— Nukkukaa, syntymättömät sielut, nukkukaa avaruuksien äänettömässä yössä! Viileyttä ja rauhaa me teidän suljettuihin silmäluomiinne puhelemme. Hiljaa, hiljaa me hymisemme, emme herättääksemme, vaan teitä uneen laulaaksemme, niinkuin maailman tuulet, jotka yli ihmisten hautojen puhaltavat — eivät herättääkseen, vaan nukkuvia syvempään uneen tuutiakseen, ettei multa raskaana niiden rintoja painaisi, etteivät ne nousisi ylös ja särkisi arkkujaan, ja nostaisi kumpua hartioiltaan, ja ojentaisi madonsyömiä käsiään vaikeroiden kohti taivaiden tähtiä; että ne nukkuisivat hiljaa, kunnes mahtava myrsky ne kerran herättää — myrsky, joka maailman kaikesta tomusta puhtaaksi lakasee.

Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!

Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Maailman pyhä jumala on luontoa suudellut. Eloa hänen suutelonsa hehku on sytyttänyt, kaikki on herännyt kukoistukseen sen leimuvan voiman tulessa. Katso, niinkuin lempivä neito on luonto antautunut, katso, miten kauniiksi se on käynyt, miten kukkivaksi ja nuoreksi!

Oi, kunpa jokainen sanani hohtaisi sinua vastaan kuin värisevä veripisara lainehtien, hohtaisi kuin punanen timantti auringon kullassa. Etkö kuule minun kaipuuni heläjävän kellon säveleitä, Marianne, etkö tunne, miten ilma ympärilläsi väräjöi, soi ja värjyy! Etkö tunne, miten se valkeata hipiääsi hivelee! Niin pitkiä ja valoisia ovat päivät. Yksitellen ne tulevat ja kolkuttavat ovelleni. Aikaisin ne tulevat ja herättävät minut valkeiden unien harsosta. Minusta tuntuu siltä kuin sinun hieno kätesi siellä kolkuttaisi, ja minä avaan oveni ottaakseni sinut syliini ja sinut luokseni kantaakseni, mutta sinun sijastasi lainehtivatkin auringon säteet ja rastaan ensimäinen huomenvirsi vastaani.

Soi, kaipuuni kutsuva kello, soi, että Marianne minun ääneni kuulisi! Soi, niin että säveltesi hehkuvat aallot sytyttävät taivaan purppuraiseen paloon, sytyttävät kuin iltainen rusko auringon laskussa, jolloin kaihoovat ihmisrinnat etsivät toisiaan ja niiden uinuva kaipuu aukasee umpunsa kuin suuri ja ihmeellinen kukka.

Näetkö sinisiä varjoja tuolla, Marianne, sinisiä, kevyitä varjoja? Ne elävät nekin. Ne muuttavat asentoaan ja muotoaan auringon kulun mukaan, ja illalla ne käyvät pitkiksi ja hapuilevan epävarmoiksi, ikäänkuin ne etsisivät jotain, ikäänkuin ne ojentaisivat käsivarsiaan jotain tavoitellakseen, kunnes yö tulee ja sulkee ne suureen syliinsä, ja ne vaipuvat sen hiljaisen valon ja raukeiden värien helmaan sulaen harmaansiniseksi hämyksi, hauraaksi ja ohueksi hämyksi, joka kevyellä kädellään hivelee kaikki räikeät kuvat sointuvan pehmeiksi.

Niin hiljaisia ja leppeitä ovat yöt, oh Marianne, niin hiljaisia! Ei liverrä lintu, ei kahise lehti. Ja kuitenkin kuulen minä äänettömyyden huhuuvan, ja sen sävel on voimakkaampi päivän kaikkia vaihtelevia säveleitä, sillä ne keinuillen nousevat ja laskevat, ja vaihtavat sointuja ja väistyvät toinen toisensa tieltä. Mutta se sävel, jonka minä kuulen, hymisee mahtavana kuin ikuisen meren urkuinen soitto, ja sen soinnut ovat aina yhtä korkeat ja voimakkaat, ja se heläjää minun sielussani ja väräjää joka hermossani kunnes koko olemukseni valuu vapisevaksi virreksi.

Se ehkei olekaan yön sävel, sillä yö on hiljainen ja tyyni. Ehkä soikin minun sieluni, ja minä kuulen sen sävelet, siksi että ympärilläni on äänetöntä.

Taivas on tähdetön. Liian valoisa on yö. Ja kuitenkin näen minä haaveessa kaksi palavaa tähteä, kaksi suurta ja kaunista tähteä. Sinun silmäsi ne ovat, Marianne, sinun lämpimät, välkkyvät silmäsi, jotka päivän valoisassa riemussa puhkeevat niin säteilevän suuriksi ja öiden surussa ja kaipuussa himmenevät niin hämärhuntuisiksi. Ja minä rukoilen pyhää jumalaa, että hän antaisi niiden tähtien loistaa niin kauan kuin elän, etten eksyisi pimeässä. Sillä jos ne tähdet sammuvat, pelkään minä, että voisin loukata itseäni, pelkään, että pimeys liian suurena ja raskaana minun seudulleni laskeutuisi.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä! Suviyö, lämmin kuin minun vereni, hiljainen yö, jonka helmassa sydämeni äänettömät laulut heläjävät. Metsät uinuvat, elämä uinuu. Niin yksinäistä. Syvinä soivat olentoni sisimmät, väräjävät kielet lähellä luonnon suurta, hellivää äidinsydäntä. Rauhattomuus vaikenee. Ilkeys on kaukana metsien pyhästä temppelistä. Katkerat kielet eivät puheellaan sinua täällä myrkytä. Täällä maailman polttavat kärsimykset eivät leimua, täällä pyyteet eivät riehu heikkoa ihmistahtoa vastaan.

— Polvistukaamme metsien hiljaisuudessa, Marianne. Polvistukaamme nöyrinä maailman ja elämän kauneuden edessä. Polvistukaamme rakkauden leimuvain liekkien edessä, rakkauden, joka on hiipinyt luoksemme hiljaa ja äänetönnä kuin hiipii lapsi luokse äitinsä, kun tähdet syttyvät taivaille ja se odottaa saavansa kuulla äidin kertovan taruja linnunradasta, enkelien sillasta.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä ja minun sydämeni on niin yksinäinen!...

Minä tiedän tien vesien partaalle, missä keltasia liljoja heiluu, korkeita liljoja, joiden samettisissa silmissä kyyneleitä kimmeltää. Sille tielle minä satuin eräänä iltana kuullessani käen kukkuvan omalle kaiulleen, joka sinisien selänteiden kupeita kiiri. Se tie kulkee lomi korkeiden honkien, joiden latvat yhtyvät sinisen avaruuden korkeudessa holviksi kaareutuen. Metsälammelle se johtaa, missä paju tuutii pehmeitä oksiaan vedenpinnan yli, missä kaakko myrskyöinä itkee kuin harhaanjuossut lapsi, ja metsähanhi majailee matkatessaan etelään. Sen rannoilla kasvaa keltasia liljoja. Minä jouduin sinne eräänä iltana, kun aurinko oli laskenut ja uduttaret kietoivat valkeat käsivartensa tointoistensa ympärille yhtyen leijuvaan tanssiin lammen rannalla. Siellä heiluu keltasia liljoja, joiden kruunut palavat kuin suuret, kirkkaat kynttilät yössä.

Yö on nyt, Marianne, ja liljat palavat. Kaipuuna palaa minun rintani. Yön ja yksinäisyyden äänettömänä sävelenä heläjää minun sieluni. Niin paljon minä kuulen, jota sinä et voi kuulla, niin paljon minä näen, jota sinä et voi nähdä. Minä kuulen, miten Pan soittaa kiehtovaa pilliä yössä, minä näen hänen istuvan metsälammen rannalla ja soittavan keltasille liljoille.

Vanha hän on ja ruma, mutta hänen pillinsä säveleissä huokuu koko maailman kaipuu, hurjana ja uhmaavana, lapsellisen rukoilevana ja hellänä, säveleissä, jotka helkkyvät voitonvarmoina nauraen ja itkevät tuskallisina nyyhkien, säveleissä, jotka yhtyvät kuumeiseen tanssiin, säveleissä, jotka tuutivat lepoon ja rauhaan. Ne vyöryvät hänen pillistään ja kapuilevat ylös jyrkänteitä lammen rannalla; ne humisevat puiden latvoissa metsässä, ne kohoovat yön avaruuksissa taivasta kohti ikäänkuin tahtoen houkutella jumalan valkeita enkeliä tänne alas. Ne hiipivät esiin arkoina ja hapuilevan sokeina, ne ovat piilosilla pajupensaissa ja rannan kaislikoissa, ne värähtelevät vesien ylitse, ne kietovat kuiskien liljan lehdet harsoihinsa ja koskettelevat niitä hiljaa hennoilla sormillaan. Ja liljat henkivät ja vapisevat, ja kyynelinä yön kaste varisee mustaan veteen. — Itkuun liljat särkyvät, kun Pan soittaa.

Minä mielelläni antaisin silmäni sinulle, Marianne, että sinä minun laillani näkisit. En minä pimeyttä pelkäisi, en sokeuttani vapisisi, kun sinä vain kättäni kädessäsi pitäisit, kun sinä vain luonani olisit, Marianne. Valkeus minun sielussani asuisi. Valkeuden juhlassa minun henkeni riemuitsisi, ja minä rakkauden ihanuudessa lämmittelisin. Mutta sinä et saisi kättäsi irrottaa, Marianne, sillä silloin tuska minun valoni tukauttaisi ja pimeys kirvelisi tyhjissä silmäkuopissani. — Et saa jättää minua yksin, Marianne, yksin pimeään!

Sydämeni kaikki laulut minä sinulle annan, Marianne. Ne kaikki ovat sinun, sillä sinua kaivatessa ne rinnastani ovat puhjenneet. Sinä olet niiden äiti, Marianne, — ne lapsinamme vastaan ota!

Suruisia ovat minun lauluni, niissä yksinäisyyden alakuloisuus raskaana huokaa. Öisien metsäin humu niissä henkii, öisien metsäin, missä mullan tuoksu nousee väkevänä ja lämpimänä sammalvuoteesta; niissä kaikuu metsäsorsan huuto, kun se keväisin tulee ja lentää houkutellen yli järvien. Iloisia lauluja minulla on vähän, sillä harvoin läikkyvä päivänpaiste ja hymyilevät kukkaset eksyvät syviin metsiin.

Jos minulla olisi vähääkään ylpeyttä, Marianne, niin hohtavana timanttina minä asettaisin sen otsallesi loistamaan. Mutta minulla ei ole muuta kuin köyhä nöyryyteni ja sydämeni rakkaus vaan, ja ne lahjat minä lasken hentojen jalkaisi juureen.

Yö on, Marianne, ja minun sydämeni niin yksinäinen. Ojenna kätesi, sillä minä olen heikko! Kurota huulesi, sillä minä janoon! Avaa helmasi, sillä minä värjyn yksinäisyydessä! Tuudi minut uneen, sillä minä olen väsynyt! Hengi mullan tuoksua, hengi metsän tuoksua! Tuudi minut uneen, Marianne, tuudi, kun mullan ja yön tuoksu minut vaippoihinsa kietoo. Minä tahdon uneksia. Äitinsä helmassa uneksiva lapsi minä olen. Laajaan pimeään metsään eksynyt lapsi, jonka etsivä äiti on yön hämärtyessä löytänyt. — — —

Oi, Marianne, sinä olet hieno kaupunkilaislapsi. Konsaan sinun silkkikenkäsi eivät tule metsien pimeitä polkuja astumaan. Et sinä koskaan saa kuulla, miten Pan soittaa keltasille liljoille. Liian raskaana yksinäisyyden taakka hentoja hartioita painaa, liian surullisia ovat metsäsorsan huudot, kun se lähtee lammelta syysmyrskyjen riehuessa. Liian syvä on talvien valkonen lumi hentojen jalkojen kahlata, liian köyhiä ja tyhjiä pimeät illat.

Niin yksinäistä vuosien vieriessä.

Yksinäistä kevään kulkeissa yli maan, iloisen kevään, jolloin ihmiset nauravat tavallista useammin, — yksinäistä keväällä, kun erämaan metsät heräävät eloon ja kuovi viheltää soilla.

Yksinäistä suvella, yksinäistä syksyllä. Mutta yksinäisintä äänettömien, kuolleiden talvien pimeässä.

Kuolleiden talvien, jolloin kaipuu koleassa rinnassa palaa karrelle ja veri virtailee velttona ja raukeana.

— Lumi peittää poluttoman maan. Rämeet ja kankaat se kietoo valkeaan kuolinvaippaansa, jota metsäkanan kevyet jäljet päärmäävät, ja metsä, jonka varjot hiipivät yhä lähemmäksi hämärinä iltoina.

Pitkinä iltoina, jolloin pimeä kolkuttaa ikkunan takana ja hiipii sisään, kun hiillos on takassa riittynyt.

Hiillos, joka takassa on riittynyt, hiillos, missä onnen upein kaupunki on tuhkaksi palanut. Jokainen kylmä hiili on kuin rauennut unelma, jokainen karsta kuin sammunut lemmenliekki. Niin köyhää, köyhää, kaikki. Ja niin tyhjää.

Unelma Iisasta.

Äärettömällä tasangolla meren rannalla, missä tuuli vinhasti vinkuu, lapsuuteni ikimuistoisella tasangolla, jonka yllä tähdet kylminä öinä suurina kimmeltävät, kohtaan minä Iisan, kohtaan elämäni lemmityn, eräänä yönä ikäni illalla.

Lapsuuteni päivänpolttama tasanko kutsuu minua. Tasanko, jonne meren hyrskyntä etäältä kuuluu, ja jota rantavehnä ja kuivunut kanerva peittää. Tasanko, jonka yllä suuret tähdet palavat kirkkaina öinä.

Eräänä yönä eloni ehtoolla, kun syksyn viimeiset päivät ovat käsissä, tulen minä lapsuuteni kaupunkiin, joka kohoo pitkine rakennuksineen meren rannalla.

Mieluimmin yöllä. Voisin ehkä tulla päivälläkin, sillä kukaan minua siellä tuskin enää muistaa. Joku vanha ystävä saattaisi siellä kuitenkin olla elossa, joka tuntisi minut. Ja minä tahtoisin mieluimmin tulla kenenkään näkemättä.

Sentähden tulen yöllä. Hämäriä katuja, joiden varsilla seisoo äänettömiä taloja, missä kelpo ihmisiä nukkuu, minä kuljen kaupungista tasangolle kohti merta.

Syysyön kirkkaat tähdet tuikkivat ylläni, lapsuuteni tasangon yllä kimmeltävät suuret tähdet, jotka eloni hennoimmissa unelmissa yhä olen nähnyt.

Meri hyrskyää tuolla — tiedän sen siellä olevan, vaikken näe sitä enkä kuule sen kuohua, sillä lapsuuteni tasanko on lakea ja suuri. Mutta minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen suolasen maun kieleeni, jonka tuulen suutelemille huulilleni vien.

Ja minä huudan Iisaa, huudan häntä, jonka olennoksi tasangon hennot kaarteet ja meren läikkyvät laineet sulautuivat, olennoksi, jonka kuva vuosikausia sitte painui sieluuni.

Korkeana sävelenä huutaa sydämeni kaipuu Iisaa. Äänensä se kohottaa valoisia muistoja kertomaan. Ja Iisa kuulee minun huutoni valkeaan, pensasaidan ympäröimään huvilaan, missä hän lepää vuoteellaan katsellen taivaan tähtiä.

Iisa nousee vuoteeltaan. Iisa hiipii luokseni, hiipii lokkien nukkuessa, kun tuuli yksin valvoo, mereltä leyhyvä tuuli, jonka siivistä leviää suolan tuoksu, tuuli, joka itkee kuivuneessa kanervikossa ja taittuneiden rantavehnäin korsissa.

Minä kuulen hänen astuvan takanani hiekalla, johon jalkani ovat vajonneet, ja minä käännyn käydäkseni Iisaa vastaan.

Hän kulkee hiljaa kuin haaveessa. Ja huomatessaan minut ei hän näytä lainkaan hämmästyvän. Hän lähestyy äänetönnä ja ojentaa kätensä minulle ikäänkuin eilen olisimme kohdanneet toisemme samalla paikalla. Ja minä huomaan, että eromme aika on tuntunut hänestä lyhyeltä unelta.

— Iisa, käykäämme meren rannalle, käykäämme särkille, joille aallot ovat valkeita simpukoita viskelleet!

Ja kulkeissamme yli tasangon meren rannalle elän minä uudelleen menneen elämäni, pitkän elämän jonka surunsynkeille poluille riemu harvoin on eksynyt.

Mutta Iisa kuiskaa hiljaa: mereltä ja tasangon yli tulevilta tuulilta ja suurilta tähdiltä olen sinua kysynyt ja niiden kautta olen sinua joka yö puhutellut valkeassa huvilassa.

Ja kun häntä katselen, heläjää polttava kaipuu sielussani.

— Sinun hiuksesi ovat valkeat, Iisa, valkeammat kuin lapsuuteni tasanko, kun öinen halla sen on hyytänyt.

Mutta hän pudistaa valkeata päätään: tähtien kelmeä tuike ne vain valkasee.

— Sinun selkäsi on kumara, Iisa, kumara kuin olisit raskaita taakkoja kantanut.

— Minun selkäni on vahva, hän sanoo ojentaen kumartunutta vartaloaan. — Onneni vain on niin suuri ja raskas.

— Sinun katseesi on himmeä, Iisa, himmeä kuin pitkäin yksinäisten öiden itkun jälkeen.

— Minun katseeni on valoisa ja kirkas, hän sanoo, ja kauaksi se kantaa ihmeelliseen maahaan, missä aukenee vihreitä kenttiä, ja etäällä hyrskyilee meri, jonka pintaa valkeat purret puhkovat ja ruskeita luotoja aurinko kultailee. — Yön hämärä sen vaan himmentää.

— Me olemme vanhentuneet, Iisa. Suru on niin raskasta.

— Minä olen niin iloinen ja niin nuortea on minun mieleni, hän sanoo, ja tasanko on niin juhlivan suuri ja lakea. Ja meri laulaa onnen riemuisia lauluja tuolla.

— Vaippansa syksy on levittänyt, Iisa, vaippansa lapsuutemme tasangon ja meren ylitse. Näetkö, miten suuria ja kirkkaita tähdet ovat. Lähestyvän talven kylmyyttä ne kimmeltävät.

— Sinä haastat niin kummasti, hän sanoo. En ymmärrä sinua. Keväthän nyt lähestyy. Minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen tuulten vihinän lainehtivan mereltä. Yöllä se jo loi jäänsä. Huomenna valkosiipiset lokit lentävät rannoille, ja ruskeat viklat juoksentelevat piipittäen viheltävässä kanervikossa.

— Vuosia siitä on vierinyt, Iisa, kun sinut lapsuuteni tasangolla viimeksi kohtasin. Kokonainen ihmisikä.

— Sinähän olit eilen luonani, hän sanoo. Me toimme valkeita simpukoita särkiltä ja leikimme niillä hiekkakäytävillä valkean huvilan edessä. Sinähän olit eilen luonani. Etkö muista, että menimme tasangolle ja rakensimme puutarhoja itsellemme, ja istutimme hopeanhohtavia tyrnipensaan oksia hiekkaan.

— Myrskyt, Iisa, suolasen meren mahtavat myrskyt, ovat hävittäneet lapsuutemme puutarhat ja peittäneet ne tupruavaan hiekkaan.

— Sinä haastat niin kummasti, en ymmärrä sinua. Miksi helkkyy äänesi niin raskaan suruisena? Niin kevyttä on elämä. Huomenna käymme kevättä vastaan, joka mereltä leyhyvän tuulen helmassa laulaa yli tasangon tullessaan. Aikaisin me lähdemme — auringon noustessa. Ilma on niin kevyttä, se kantaa kuin siivillä. Lokit lentävät mereltä, valkeat höyhenet päivänpaisteessa hohtaen. Parittain ne tulevat pesänpaikkaa itselleen etsimään hiekkaan mättäiden ja kanervain väliin. — Huomenna käymme yli tasangon kevättä vastaan.

* * * * *

Lapsuuteni tasangon halki me olemme kulkeneet särkille, joita meren hyrskyiset aallot huuhtelevat. Vinhana vinkuu viima meitä vastaan.

Iisa on väsynyt, raskaana huohottaa hänen rintansa. Pelkään hänen vaipuvan voimatonna siihen valkealle hiekalle, ja tuen lujasti häntä käsivarrellani.

— Sinä olet uupunut, Iisa, uupunut pitkästä taivalluksesta.

Mutta hän ei kuule minua. — Et ole suudellut minua vielä, hän sanoo hiipien rinnalleni. Et ole suudellut minua vielä kuten eilen seistessämme meren rannalla. Mutta elä viskaa hattuasi ilmaan ja juokse nauraen matkoihisi. Minun on vaikeata tavottaa sinua särkkäin välissä; voin lanketa ja loukkautua.

Hän on sulanut lapseksi, joka lausuu: suutele minua. Neidoksi, joka kainoa kaipuutaan kuiskii. Suutele, suutele minua! Neidoksi, joka sulkee värjyvät silmäluomensa ja taivuttaa taappäin päätään huulet kainoina pyytäen. — Suutele, suutele minua!

— Oi, valkea sielu! Ollos siunattu! Siunattu sinun puhdas otsasi! Jumalan rauha sinun viattoman mielesi täyttäköön! Iisa, Iisa, lyhyeltä unelta on eromme sinusta tuntunut.

Ja minä suutelen Iisaa. Suutelen hänen sisäänpainuneita vapisevia huuliaan, suutelen hänen laihoja poskiaan ja himmeähohtoisia silmiään. Minä suutelen lapsuuttani — päivänpaistetta, joka valkeilla särkillä läikkyy. Lapsuuteni tasankoa minä suutelen ja merta, jotka sulautuivat Iisan olennoksi. Kuollutta onneani minä helmassani hellin ja suutelen sitä — — —

Olen saattanut Iisan valkeaan huvilaan. Portailla hän vielä kääntyi ja nyökkäsi hyvää yötä: huomenna käymme tasangolle kevättä vastaan.

Taitan muutamia hopeanhohtavia oksia tyrnipensasaidasta ja revin sen piikeissä sormeni verille.

Käännyn takasin lapsuuteni kaupunkiin pidellen kädessäni muutamia tyrnipensaan oksia. Suuret tähdet, jotka kimmeltävät kylminä yli tasangon, sammuvat taivailta.

Kuljen asemalle läpi kaupungin, jonka pitkissä rakennuksissa ihmiset vielä nukkuvat.

Ja junassa istuissani, joka vie minut lapsuuteni kaupungista, näen tasangon lepäävän aamulla kimmeltävän valkosena. Halla on yöllä sen hyytänyt. Nyt on koittanut syksyn viimeinen päivä. Lumisen raskaina näen pilvien kohoavan mereltä ja purjehtivan yli tasangon.

Regina.

Regina on hänen nimensä.

Ei hänelle sovi niin komea nimi. Ei hän ole kuningattaren näköinen. Ei hänellä ole kuningattaren ryhtiä eikä käytöstä, ei kuningattaren loistavaa pukua, Reginalla.

Ruma ja köyhä hän on. Koko harmaan kylärähjän rumin lapsipaha. Hänen tukkansa on vaalea ja väritön kuin syksyisellä kentällä törröttävä kuloheinä. Hänen sameat ja tuijottavat silmänsä vuotavat alituisesti vettä; ne ikäänkuin eivät oikein viihtyisi tuossa muodottomassa päässä — ne pistävät ulos niin suurina, että luulisi niiden putoavan tielle, kun hän kulkee sitä pitkin laahustellen jälessään suuria ja raskaita jalkojaan. Niin hoikat, kapeat ja väärät ovat hänen säärensä, että ihan kummastuttaa, miten ne voivat kannattaa ruumiin painoa. Mutta eipä tuo laiha ruumiskaan liene niin raskas. Päätään hän pitää aina etukumarassa ja sivulle kallistuneena. Hänen kätensä ovat kylmänsiniset, vieläpä kuumana suvisydännäkin. Löyhinä roikkuvat vaatteet pitkin hänen ruumistaan kuin rääsyt linnunpelottimen yllä.

Reginassa on ollut riisi, sentähden hän on tullut niin rumaksi. Eikä hänen paksussa päässäänkään ole älyä paljon jälellä. Suurimman osan on tuo ilkeä tauti imenyt, samoinkuin raateleva korppi imee tyhjäksi teiren munan, jättäen onton kuoren jälelle. Mutta ajattelee Regina kuitenkin toisinaan, ajattelee arkoja, kalpeita aatoksia, jotka eivät tosin koskaan oikein kypsy, vaan ovat kuin marjanraakilat metsässä.

Regina on kylän sepän tytär. Suuren, nokisen sepän, joka heiluttelee moukariaan hämärässä pajassa, missä ainoana valona miltei on ahjosta huohottavan liekin kajastava punerrus. Päivänvalo kyllä koettaa pilkistellä sisään pienestä akkunasta, joka on miltei kokonaan hämähäkinverkon, tomun ja noen peitossa, mutta huomattuaan miten pimeätä sisällä on, se pelästyy ja pysähtyy ulkopuolelle.

Talvella Regina istuu pajassa suurimman osan päivää. Hän ei ole koskaan tiellä, istuu vain äänetönnä vanhalla alasimella hämärimmässä loukossa ja leikkii raudanromulla. Tuo pimeä nurkka onkin sopivin paikka hänelle, muualla hän ikäänkuin ei oikein koteudu; siellä hämärässä ei kukaan näe hänen rumuuttaan. Sillä ulkona päivänvalossa ja auringonpaisteessa hän näyttää niin kodittomalta ja hämmentyneeltä: kaikki ikäänkuin vaalenee hänen ympärillään. Mutta Regina pitää kuitenkin auringosta ja kukkasista ja sinisestä taivaasta ja vihannoivista kentistä.