Part 4

Vangittu kuningasraukka. Kuningas! Oi, kaiken kuninkuuden ilkkukuva, sanoisin! Vapauden ja voiman, kuninkaan ensimäiset tuntomerkit, he ovat sinulta riistäneet. Missä on valtaistuimesi, korkea honka, jonka oksain alla-sinertävät avaruudet keinuvat?

Ruma ja likainen sinä olet. Takkuisiksi ovat höyhenesi siivottomuudesta hyytyneet. Valkea on selkäsi toveriesi ulostuksista. Sinä olet sairas, olet väsynyt, välinpitämättömän, toivottoman väsynyt. Kenen vuoksi sinäkin sitte pitäisit hienona itseäsi? Ehkä tyhmien ihmisten, jotka tulevat sinua töllistelemään ja joita sinä kylmästi halveksien katselet. Hienostella juuri nyt — se olisi ivaa. Pukeutuuko kuningas kruunajaispukuun kurjassa vankiluolassa? Toista oli ennen. Silloin siistit itsesi kevätauringon vuoksi, joka kuvasteli loistettaan selkähöyhenissäsi, siistit äänettömän, aution, uneksivan metsän vuoksi, jonka kaunistuksena ja elämänä sinä olit, siistit suvituulen vuoksi, joka viheltäen soitteli siipiesi kaarevain holvien alla, siistit siksi, ettei sen tarvitsisi hävetä sinua hyväillä.

Kuningas, kuningas liassasikin!

Kuningas kuitenkin, mutta kuningas, jonka rosvojoukot ovat yllättäneet ja kukistaneet ja riisuneet loistavat vaatteet hänen yltään ja heittäneet hänet, likaan tahrattuna, maantienojaan. Kuningas kuitenkin, jonka jo otsan ylpeistä kaarteista ja silmäin valtiaskatseesta tuntee.

Sinä vapiset vilusta ja siipesi on katkennut, häkin ristikkoa vastaan olet sen murtanut, kun tuska ja vapaudentunne punasina silmissäsi paloivat. Raivoissasi sinä juoksit maata pitkin, siivet voimattomina sivulla laahaten, kun ahtaassa vankilassa ei ollut kylliksi ilmaa niitä nostamaan. Kunnes väsymys tukautti rintasi ja sinä vaivuit läähättäen maahan, suuret, vapisevat ja murskaantuneet siipesi levällään.

Nyt olet liian väsynyt ja sairas raivoamaan. Välinpitämättömyyden jäykkyys ja alistumisen äänetöin lepo on laskeutunut mieleesi. Sinä köyristyt kokoon pakkasessa, koetat painautua niin pieneksi kuin suinkin, sinä, joka ennen pöyhistelit voimaisi äärettömyyttä, ja tunsit kasvamistasi kasvavasi, kun lensit nuolennopeudella kohisevain avaruuksien halki. Mutta minä näen kuitenkin, että olet kuningas, kurjuudestasi ja liastasi huolimatta, näen kuninkuuden leiman otsallasi ja synnynnäisen valtiuden pääsi ominaisen uljaassa asennossa.

Olen katseestasi näkevinäni, ettet kaipaa enää, kaipaa mitään epämääräistä, mitään kutsuvaa vapaudenkangastusta, jonka kuitenkin täytyisi raueta — uneksit ainoastaan menneisyyttä.

Vieressäsi on verisiä jäniksiä, mutta sinä et edes katsokkaan niihin.

Sinä uneksit, uneksit olevasi vapaa...

Kevät on taasen valtakunnassasi, kevät synkeällä jylhällä salolla, kevät metsänaukeamilla, joiden tummanvihreästä sammalikosta ensi vuokot pistävät esiin, kevät mustien metsälampien rannoilla.

Sinä istut korkean honkan latvassa odottaen, sillä vielä ei ole aamu sarastanut. Valkeana lepää yö luhtaniittyjen ja rämeitten yllä, valkeana ja valoisana. Ei missään heleitä, räikeitä väriä, kaikki ovat sulautuneet tyveniksi, hillityiksi. Vuottaen uinuu maa, uinuu kuin impi, valkeisiin utuvaippoihin kietoutuneena. Suloinen on hänen tuoksunsa, vieno ja kevyt. Yhtenä eheänä sävelhuntuna se väräjää halki luonnon. Se ei ole suviyön riehuva tuoksujen soitto, jossa räikeät tuoksut pyrkivät toinen toisensa voittamaan — kosteasta maasta nouseva suloinen ja rauhaisa haju se on.

Nyt kohoo aurinko taivaalle yli puiden latvain.

Sinä avaat silmäsi ja katsastat valtakuntaasi.

Katso, maa heittää valkean huntunsa aivankuin nöyrä orjatar ja paljastaa koko loistonsa aurinko-valtiaalleen. Syvempään hän henkii ja arkana odottaa sen suuteloita. Elämää ja voimaa kuohuu kaikkialla. Läpi metsän on varmaan haltiatar yöllä kulkenut ja sirotellut helmiä ja timantteja tuhansittain ympärilleen: niitä riippuu honkainoksissa, katajapensaiden hämähäkinverkoissa, hohtaen ne kirjaavat vihreätä sammalmattoa. Pajupensaista rämeenrannassa leviää simansuloinen tuoksu, ja niiden pehmoset silkkiumput hohtavat keltasina auringonpaisteessa. Palokärki hakkaa rakkaudenintoa hehkuen lahoa kantoa: toinen kiihkeä naputus seuraa toistaan, ja sen punanen niska kimaltelee auringonpaisteessa kuin tulinen hiili, jota nopeasti häilytetään edestakaisin.

Silloin sinä nostat vapaudenonnesta väkevät siipesi.

Yli keväisten aamunvaloisain metsäin kotka lentää suhisten.

— Olkaa varuillanne, nopsajalkaiset, arat jänikset! Hämärän suojelevat varjot ovat vetäytyneet pimeisiin rytöihin takasin, ainoina turvapaikkoina ovat nyt tiheät murrokset. Siellä asuu metsän lemmenkaihoiset sinipiiat ja pienet, somat, punalakkiset tontut, tontturaukat, jotka armoton aurinko muuttaa jäykiksi koreanpunasina loistaviksi rantakukiksi, jos ne eivät ennätä paeta sen valoa. Pimeistä rydöistä kuuluu niin omituisia rasahteluja, että te tuskin uskallatte ryömiä niihin, ja joka kerta kuin neulanenkin putoo, vavahtaa teidän ruumiinne.

— Olkaa varuillanne, kuhertelevat metsäkyyhkyset. Elkää soitelko rakkautenne huomenlauluja liian lujaa, ettei metsän valtias teitä mahdollisesti kuulisi, sillä hän pitää pienistä, vapisevista ruumiistanne, ja laskee ne mielellään antimina puolisonsa, kotkakuningattaren, jalkain juureen palatsissaan kallioseinän jyrkänteellä.

— Olkaa varuillanne, pienet, samettihienot metsähiiret, ettei pehmeä turkkinne houkuttaisi herraanne, kuningasta. Äkkinäinen päähänpisto voisi saada hänet tempaamaan teidät kurjista maanalaisista koloistanne, teidät, jotka kauhusta vikisten ryömitte männynjuurien alle, kun hänen siipiensä varjokin vain liitelee maata pitkin.

Nyt lentää kuningas kotka yli metsän. Avaruus soi hänen siivenlyönneistään, valoisana ilman aamuinen autere karkeloi hänen ympärillään. Allaan häämöttävänsiniset, äärettömät avaruudet. Eteenpäin hän lentää, suoraan eteenpäin, sillä hänen korviinsa on sattunut metsonsoitimen sävelet aavan rämeikön laidasta.

Oksalla komea koirasmetso istuu siellä. Pyrstö levällään, siivet velttoina sivulla riippuen, kaula kurotettuna. Hän on kuin humaltunut hekkumasta, hän pyörähtelee pikkusin tanssiaskelin, kurkku värähtää joka käännähdyksellä.

Kevätaamun kaikki kimmeltävät värit hohtavat hänen kaulassaan, auringonpaisteen keltasimmasta kullasta kaukametsäin syvään sineen. Kaunis hän on, upea onnensa tanssissa.

Koppelot istuvat kanervikossa kaulojaan kurotellen ja niiden silmät kiiluvat kuin tummat helmet. Ne ovat ihan hurmautuneina. Tuolla istuu vanha koppelo, hänen arvonsa vaatii hänet pysymään levollisena, hän ikäänkuin tahtoisi sanoa: tuo nyt ei ole mitään uutta minulle, olen nähnyt sen niin monena keväänä ennen, mutta odottava onni saa kuitenkin hänen sydämensä värisemään. Nuoret ovat tulisempia: ne tuskin voivat olla juoksematta esiin ja kotkottaen houkuttamatta koirasta luokseen.

Silloin leijailee kuningas kotka yli metsän.

Vanha koppelo kadottaa kokonaan arvokkuutensa. Nuoret ihan kyyristyvät kokoon kauhusta. Ensin ne painautuvat maahan, mutta kahahtavat sitte äkkiä lentoon ja syöksyvät siivet suhisten tiheään suojaavaan metsään.

Mutta vanha koiras soittelee yhä edelleen.

Silloin kuningas kotka hänet äkkiä yllättää: hän näkee sen vihlasevan halki sinisien avaruuksien kuin mustan juovan, hän kuulee nuolennopeudella lähestyväin siipein suhinan. Sokeaksi hän käy kauhusta ja syöksyy sokeudessaan aukealle rämeelle. Siellä hän on auttamatta hukassa. Hän putoaa kuin kivi juolukanvarsien väliin, ja rautaiset kynnet kouristuvat hänen kurkkunsa ympäri. Kerran pari räpyttää tuo mahtava lintu kaarevia siipiään ja vanha koiraksen veri suihkahtaa esiin punasena kuin ympärillä hyllyvä sammal...

— Mitä uneksit, vangittu kuningas? Riemuitsetko muistellessasi voimaisi mahtavuutta.

Tuolla läikehtii kelmeä auringonsäde häkkiin; sinä siirryt hitaasti ja väsyneesti paikoiltasi ja annat sen leikitellä likaisella selälläsi.

Mutta ei talviaurinko lämmitä.

* * * * *

Oletko nähnyt kotkaa sen omilla alueilla, oletko nähnyt sitä kaukana suurissa salometsissä, jotka uinuvat äänetöntä ja syvää rauhaa? Siellä on ihminen lähempänä itseään, lähempänä sielunsa sisintä kuin meluavissa, rumissa kaupungeissa. Jos olet nähnyt hänen uljaasti leijailevan valkeiden kesäpilvien alla, kun aamuisen auteren valkea vapiseva liina lepää autiomailla, ja kurjen huudot kuuluvat kuin huilun sävelet kaukaisilta valveutuneilta metsälammilta, — käy silloin näiden lintujen luota, käännä katseesi näkemästäsi kurjuudesta, ja riennä pois kiirein askelin, ettei halu temmata häkin ovea auki ja murtaa sen ristikoita voittaisi sinua kokonaan.

Joutsenet.

Ne saapuivat syysiltana, vähää ennen auringon laskua, ne valkeat, ihanat linnut. Minä kuulin siipien suhinan ylläni avaruudessa, kun seisoin lepikossa ulapan rannalla, missä kaislat hehkuivat kultaisina harmaansinistä vettä vasten.

Sydämeni paisui suuresta riemusta, kun näin niiden laskeutuvan alas veden pintaan. Sillä usein ne eivät saapuneet ne oudot linnut, lapsuuteni unelmain linnut, tarujen ja runojen valkeat linnut. Kerran ne vain tulevat keväällä, jäiden lähtiessä ja kerran syksyllä, vähää ennen kuin jää kattaa järvet. Ihanina niiden notkeat ruumiit hohtavat auringon kullassa, pehmosiin, sointuviin kaarteisiin taipuen, kun ne eloa hehkuen tulevat maan morsioksi pukeutuessa valoisan kevätaamun ruskossa. Ja kun ne tulevat myöhään syksyllä, jolloin maa lepää köyhänä ja mustana hämärtyvän illan suussa, huokuu pakkasen hyinen henki niiden suhisevain siipien alta, jotka ovat valkeat kuin lähenevän talven lumi.

Ja kun ne lentävät yli seudun kevään iloisina leikinlyönti päivinä, silloin matalat ja harmaat rakennukset silmissäni kasvavat ja syttyvät riemuitseviin väreihin, ja avaruudetkin kasvavat ja laajenevat sinertäviksi äärettömyyksiksi ja ilma aaltoillen hyväilee maan parmasta. Torppari, joka äestää laihaa kaurapeltoaan kuulee niiden laulun avaruudessa, ja hän kohottaa katseensa peltomaasta ylös valkeita lintuja kohti. Riemun vilaus kuvastuu hänen ryppyisille kasvoilleen. Iloisesti maiskauttaen hän käskee hevosta ja nyökkää ystävällisesti päätään ohikulkevalle vieraalle. Sillä hän tuntee, että Jumalan siunattu kevät on lupaavana ja toivehikkaana tullut. Ja kylänpojat, jotka leikkivät ulapan rannalla ja seilailevat jäälautoilla, heiluttavat repaleisia lakkiaan joutsenille tervehdykseksi. Ja he tuijottavat kädellään silmiään varjostaen, niitä suuria lintuja, kunnes avaruuden keltanen aurinko heidät sokaisee.

Mutta kun joutsenet syksyllä saapuvat etelänmatkalla, yhtä kauniina loistavassa puvussaan, vielä valkeampina kaiken mustan ja kuolleen keskellä, silloin tuntuu minusta kaikki häipyvän sakeaan usmaan, ja minä näen vain ne valkeat linnut, satujen ja tarujen linnut, leijailevan kuin lähestyvän talven suuret pehmeät lumihiuteet. Mutta minun sydämeni iloitsee nähdessäni ne kesken syksyn suurta kurjuutta, sillä silloin ne minun silmissäni ovat tuhatta vertaa kauniimpia luonnon rumana niitä ympäröidessä. —

Nyt oli taas niiden syysretken aika. Yhä alemmaksi ne laskeutuivat illan hämärää, tuhkanväristä vettä kohden. Ne pieksivät ilmaa suurilla siivillään, kohosivat suoraan ylös lentoaan pysäyttääkseen ja laskeutuivat sitte veteen, joka tervehdykseksi syleillen huuhteli niiden pehmeäkaarteisia ruumiita.

Ja seisoissani lepikkoon piiloutuneena ulapan rannalla, juohtui minun mieleeni, miten pikkupoikana näin ensikerran nuo ihanat linnut. Silloinkin oli syysilta, ja minä leikin kotorannan kuihtuneiden koivujen alla, ja poimin lakkini täyteen keltasia alaspudonneita lehtiä. Ne olivat kultarahoja, joilla minun piti ostaa kaiken maailman ihanuudet — talo ja valkosia hevosia ja vaunut naapuritöllin tummakutriselle tytölle. Silloin näin äkkiä suurten valkosten lintujen tulevan ulapan yli ja laskeutuvan vedenpinnalle lähelle rantaa, missä istuin. Ne tulivat niin hiljaa, ääntämättä ja laulamatta ja minä kuulin vain heikon kohauksen kuin laine olisi rantaan loiskahtanut, niiden laskeutuessa veteen. Minä ihan jäykistyin riemusta, ja sydämeni seisahtui hetkeksi ja alkoi sitte sykkiä niin kiivaasti, että luulin rintani särkyvän. Siinähän olivat ihan likelläni, ilmielävinä satujen linnut, joita koko lapsen hehkuvan sydämen kaipuulla aina olin toivonut näkeväni. En tiennyt, mistä ne tulivat, en tiennyt, minne niiden tie vei, — lapsuuden unelmain ihmeellinen loisto niiden valkeasta puvusta säteili. Minun sielussani oli vain hämärä aavistus oudosta maasta tuhanten korkeiden vaarain ja vesien takana, vihannoivasta maasta, missä onnelliset ihmiset kulkivat välkkyväin virtain rantoja ja katselivat riemuiten niitä ihania lintuja.

Minä kyyristyin ja ryömin rantaäyräälle, päästäkseni kuivuneiden keisojen suojassa niitä niin liki kuin suinkin. — Miten aavemaisen valkeita nuo oudot linnut olivat! Tuskin uskalsin henkiä, melkeimpä pelkäsin, että ne kuulisivat hengitykseni heikon huounnan ja säikähtyisivät pois. Ja tuijottaissani niihin, kun ne siinä illan harmailla vesillä uiskentelivat, häipyi kaikki ympäriltäni ikäänkuin siniseen usvaan — ulappa ja ranta ja keltanen iltataivas — ja minä näin vain ne valkeat linnut, — ne olivat minusta niin lähellä, että tietämättä kurotin käteni niiden pehmeitä kauloja silittääkseni. Mutta sitte pelästyin, että ne olisivat nähneet liikkeeni, ja aatoksissani pyytelin niitä mitä kauneimmin sanoin jäämään hetkiseksi, edes vähän ‒ vähäseksi hetkiseksi.

Silloin yksi lintu äkkiä nosti kaulansa ja äännähti niin oudon surullisesti, niin helkkyvän surullisesti, että minä vavahdin siinä maatessani. Ne levittivät suuret siipensä ja pieksivät vettä, kunnes se näytti kuohuvalta koskelta. Siten linnut saivat ilmaa siipiensä alle ja kohosivat pitkässä jonossa lentoon yli järven. Mutta kaikki valittivat niin surullisesti, että minun rintaani vihloi.

Hyppäsin isäni venheeseen, työnsin sen vesille ja lapsen tavalla soutaa molskin lintujen jälkeen, sille paikalle, missä ne olivat uiskennelleet, ja kurottausin laidan yli. Minä tuijotin alas syvyyteen, ikäänkuin odottaen, että joutsenien kuvaiset olisivat vielä siellä jälellä. Hohtavan valkonen untuva kellui vedenpinnalla. Otin sen käsiini ja laskin venheeseen, ja rannalle tultuani panin sen lakkiini keltasien lehtien sekaan ja juoksin kotia.

Sinä iltana ei teenjuonnistani tahtonut tulla mitään paljaasta ilosta. Poskeni hohtivat niin punasina, että äitini pelästyi luullen minun saaneen kuumetaudin. —

* * * * *

Seisoissani lepikossa ulapan rannalla ja aatellessani poikaa, joka ensikerran näki ne valkeat linnut, kohosivat joutsenet suunnaten lentonsa tuhkanharmaata, illanhämyistä kaukamaata kohti.

Nyökkäsin hiljaa niille päätäni jäähyväisiksi: valonpalvelijat, päivänlinnut, te asujat sinisten ja ikuisten suvijärvien maan, kiitos että saavuitte tähän harmaaseen ja syyskolkkoon seutuun, kiitos että herätitte lapsuusunelman eloon sielussani!

Ja niinkuin kerran täytin lakkini keltasilla lehdillä kuvitellen niitä kultarahoiksi, joilla saattoi ostaa kaiken maailman ihanuudet, etsin minä nytkin aarteita syksyn kuihtuneiden lehtien seasta, minä odottelen runojeni valkeita joutsenia, laulun joutsenia, joiden puvussa puhtauden kirkkaat kaarteet ja unelmain ihmeellinen loisto säteilee.