Part 10

Jo oli vastaaja kutsuttu sisään ja hakemus jätetty, kun tuomari, avatessaan muhkean kuoren, huomasi pääpaperin olevan poissa. "Velkakirjaa tässä ei vielä ole", sanoi hän, katsastaen överstiin.

"Velkakirja, velkakirja", toisti översti, katsoi apulaistansa ja pudisti tyytymättömästi päätänsä.

Herra Gåsevinge otti taskustansa paperit ja oli etsivinään. Viatonta näköänsä hän ei muuttanut; mutta suuria hikipisaroita alkoi tunkeutua hänen otsallensa. Hetkisen etsittyänsä huojensi hän sydäntänsä ja sanoi, puolinaisesti huoaten: "Se näyttää olevan hävinnyt."

"No, oletteko ihan hulluna?" huudahti översti ja hypähti ylös, mutta malttoi samassa mielensä kunnioituksesta oikeutta kohtaan ja istuutui ihan punaisena suuttumuksesta.

Talonpoika-parka huomasi kyllä, miten asiat olivat; hetkisen vaiti oltuaan virkkoi hän tyhmämäisesti: "Mitä sillä paperilla tässä tehdään; kyllä minä ilmankin tiedän, että olen velkaa herra överstille."

"Niin", tarttui översti heti puheesen, "sata riksiä ynnä korot vuodelta ja kolmelta viikolta, eikö niin?"

"Summa on kyllä oikein", sanoi vastaaja, korvan taustaa raapien, "ja kyllä siitä vuosi on ja enemmänkin, kun sen sain lainaksi, mutta vaikea minun on, jalo herra översti, ihan äkisti muistaa viikkolukua."

"Kirjoittakaa protokollaan", lausui översti, "että hän tunnustaa velkansa. Olisittepa, Gåsevinge, tässä tehneet minulle aika kepposen ilman tuon miesraukan tyhmyyttä."

Ja samalla muuttui hänen muotonsa vihaisesta riemuitsevan tyytyväiseksi, niinkuin aina, milloin hän luuli tehneensä jotakin erinomaisen hyvin.

Asia päätettiin muitta mutkitta ja istunto lakkautettiin päivällisajaksi.

Päivällispöydässä, jossa översti kohta sen jälkeen istui kahden kesken apulaisensa kanssa, oli hänellä hyvä tilaisuus kenenkään estämättä tyhjentää koko puhetulvansa häntä vastaan. Herra Gåsevinge istui ihan tyynenä, nykäsi vaan silloin tällöin olkapäitänsä niinkuin vesilintu rankkasateella ja odotteli uutta päiväpaistetta. Eikä se kauan ollutkaan piilossa.

"Gåsevinge", sanoi översti, kun oli kylliksi torunut, "tyhmyydestäkö vai viisaudesta se vanha narri tunnusti?"

"Molemmista, herra översti", vastasi toinen. "Tyhmyys ja viisaus ovat hyvin lähellä toisiansa, ja minun luullakseni saattaa hän nyt syystä kyllä toivoa armahtamista, kun osoitti olevansa niin rehellinen."

"Mitä, pitäisikö minun nyt päästää käsistäni lintu, kun kerran sain sen pyydetyksi?"

"Ei suinkaan kokonansa, herra översti, vaan ehdollisesti, niin että hän saa armoa, jos teettää uuden velkakirjan."

"No niin, hyvä Gåsevinge, kiitos teille siitä neuvosta. Minä en ole mikään nylkyri enkä tahdo ketään rehellistä ihmistä saattaa turmioon. Hankkikaa te vaan minulle uusi laillinen velkakirja, niin pääsen minä siitä pulasta ja saan jotakin säästöön ensi keräjiin. Kyllä siitä juttu tulee, sillä saanpa varmaankin silloin uudestaan hakea. Ajat ovat huonot, hyvä ystävä, täytyy säästää. Varokaa vaan vast'edes älkääkö tehkö minulle enää semmoista kepposta, oppikaa jo vihdoin käsittelemään asioita vakavuudella."

Herra Gåsevinge kumartaen kiitti neuvosta, leikkasi hyvän palan paistia ja unhotti seuraavana silmänräpäyksenä sekä viimeiset että kaikki entisetkin huolensa.

Linnavangit.

Suunnitelma.

haimaan erään pohjoisen lahden rannalla on Savonlinnan kaupunki ja sen vieressä kapeassa salmessa samanniminen linna, ikivanha, korkeamuurinen ja pyöreätorninen. Rauhallisina aikoina on sitä lujaa paikkaa käytetty pahantekijäin säilönä, ja noille onnettomille oli se kaksin verroin surullinen vankila, kun näet se itse oli niin synkkä ja sen ympäristö niin viehättävän kaunis. Kuinka monta ikävöivää katsetta onkaan noista elävien haudoista liidellyt Saimaan valoisten laineiden yli; sitä vilkkaammin vaan turmeltunut tai sortunut sydän tunsi vankilan ummehtuneen ilman ja kahleiden painon katkeruutta.

Eräässä tämän linnan tornissa muutamassa huoneessa, johon kaksi- tai viisitoista vankia oli suljettuna, tapahtui jonakin kesäiltana, juuri siihen aikaan, kun laskeutuva aurinko pilkisti tuonne komeroon ahtaasta ikkunasta, semmoista, joka siinä paikassa oli melkein tavatonta. Kaikki vallaton hälinä oli näet hetkiseksi haihtunut. Useimmat tuon ahtaan kammion asukkaista kuuntelivat tarkasti seitsentoista-vuotiaan nuorukaisen kertomusta, joka kuvaili vaiheitansa, ja ne muutamat muut, jotka vielä tunkivat kalveita kasvojansa avonaisen ikkunan ristikon rakoihin eivätkä huolineet kertomuksesta, niitäkin pidätti illan kauneus tai ehkä sen vaikuttama suru hurjaa mieltänsä osoittamasta.

Kummallista kyllä oli tuo hiljaisuus syntynyt vastoin alkuperäistä tarkoitusta.

Asia oli näin: oli aiottu pitää erästä tavallista iltaleikkiä, laillista tutkintoa, ja sitä varten viety nuori poika harmaatukkaisen ukon eteen, joka oli kahleistansa seinään kiinni naulattuna ja jota hänen arvokkaan ryhtinsä tähden sanottiin laamanniksi. Tutkimus kävi tavallista menoansa. Alussa oli kaikki hurjuutta ja pilkkaa. Nuorukainen itsekin, vaikka vasta äsken vangittu, oli jo ehtinyt kylliksi tottua paikan puhetapaan, esiytyäksensä niin, kuin semmoisessa komerossa katsottiin soveliaaksi. Mutta kun hän arvokkaan tuomarin kehoituksesta, että rehellisesti tunnustaisi kaikki ja siten koettaisi ansaita lain lempeyttä, yritti sepitsemään omain seikkailujensa historiaa, pettikin häntä keksimiskyky, niin että hän vähitellen turvautui todellisuuteen, korvatakseen sillä, mitä ei omassa pajassa syntynyt. Se todellisuus kuitenkin oli kylliksi surullinen. Muistoon johdatettuna vangitsi se vähitellen nuorukaisen kaikki ajatukset, niin että leikistä tulikin tosi. Yksin noihin raakoihin kuulijoihinkin vaikutti muutos, joka tapahtui pojan koko olemuksessa, niin että he rupesivat tarkkaamaan. Ehkäpä heidän joukossaan oli edes joku, jonka sydän hetkiseksi pehmeni niinkuin pojankin.

"Ja silloin olit sinä kymmenen vuoden vanha?" kysyi tuomari eräässä kohdassa pojan kertoessa.

"Silloin olin kymmenen vuoden vanha ja paimensin äitini isän lehmiä järven rannalla vastapäätä Punkaharjua."

"Saiko poika oppia mitään hyveitä oppiaikanaan?" kysyi edelleen vanhus naurettavan vakavasti ja vaikutti sillä vielä kuulijoissa naurutulvan.

Mutta nuorukainen vastasi haaveksien: "minä opin uimaan kuin sorsa, ja kun kelluin kirkkaan järven pinnalla, jätin lehmät rannalle oman onnensa nojaan, uin harjulle ja juoksentelin siellä, alastomana kuin peto, kauneina kesäpäivinä auringon paisteessa."

Vanhus katsahti kahleihinsa ja mustiin seiniin. Katkeran tuskan väreet levisivät kasvoille, jotka äsken olivat olevinaan niin juhlallisen arvokkaat, ja hänen hampaansa kirisivät hetkisen toisiansa vasten. Punkaharjulla päiväpaisteessa alastomana hyppelevän pojan kuva oli liian polttavana painunut elinkautisen vangin sydämmeen. Hän sanoi: "Kerros, mitenkä siellä hurjasti juoksentelit."

Mutta poika jo seurasi omaa mielikuvitustansa ja jatkoi: "Silloin alkoi musta mies minulle näyttäytyä."

"Perkelekö?" kysyi moni ääni, ja uteliaat silmät tähystelivät kertojaa.

"Kylässä kerrottiin", vastasi poika, "vanhan Kala-Juhanan joskus auringon noustessa nähneen veneestänsä järven seljältä harjulla harmaan miehen liikkuvan. Eräänä myrskyisenä iltana tuli onkijan vene tyhjänä ja alassuin rantaan; silloin sanottiin sitä mustan miehen teoksi. Mutta minä olin hurja nuorukainen, vihasin elämää enkä peljännyt mitään. Kahdesti juoksin karkuun, kun musta mies tuli; mutta kolmannella kerralla jäin odottamaan."

"Ja mitä se teki sinulle, kun sai sinut kiinni?"

"Se suuteli minua otsaan ja itki. Niin teki se ensin. Sitte se katsoi minuun ja kysyi: 'Oietko jo pettänyt minut ja kertonut muille, mitä olet nähnyt?' Tiedättekö, armollinen herra laamanni, minkä näköinen hän oli sitä sanoessaan? Sen näköinen hän oli kuin Saimaan vesi sinertävänä syysyönä, jolloin pimeä ja tähdet ovat pohjassa, hirmuinen ja lempeä."

"Kunnioitusta oikeudelle, poika!" sanoi vanhus, "Ei mitään sinertäviä öitä enää eikä tähtiä Saimaan pohjassa; semmoiset puheet eivät sovellu tänne."

"Mutta kun sanoin hänelle", jatkoi nuorukainen, "ett'en minä uskaltanut kellekään ilmaista olleeni harjulla, poistui pimeys miehen katseesta, se kirkastui jälleen. Sillä kertaa olimme kauan yhdessä ja sitte tapasimme toisemme joka päivä. Minä istuin kukkuloilla ja katselin vedenselkiä, ja hän istui ihan vieressäni ja katseli minua, ja hänen silmänsä oli iloinen ja uskollinen kuin koiran. Välistä antoi hän minulle hopeaa ja neuvoi minua öillä ottamaan itselleni hevosen ja ratsastamaan kaupunkiin. Sieltä toin minä kaikenlaista hänelle ja itselleni. Niin kului kesä edelleen ja tuli pimeämpi aika. Eräänä aamuna, kun nousin makuultani, kuulin talonväen sanovan yöllä olleen jonkun miehen tulen kanssa tupamme luona, vaan sammuttaneen tulensa ja menneen pois, kun koirat rupesivat häntä hätyyttämään. Äitini isä oli vanha ja melkein sokea; mutta hän oli nyt ihan raivoissaan vihasta tuntematonta tulimiestä vastaan. Hän sanoi minua murhapolttajan pennuksi ja potkimalla ajoi minut pois tuvasta paimeneen. Sinä päivänä minä jouduin myöhään harjulle, kun vesi oli kylmä ja minä odottelin, kunnes aurinko nousi korkeammalle. Mutta kun tapasin mustan miehen, astuimme pitkin tietä harjulla, kunnes peninkulma alkoi täyttyä ja loppuikin. Välistä pysähdyimme hetkiseksi ja katselimme koivujen välitse ja rannan kuusien ylitse pitkin vesiä. Ja iloksensa vanhus katseli, mitenkä minä viskasin kivellä kauas veteen kummallekin puolelle harjua. Mutta kun ehdimme harjun päähän, istuutui musta mies maahan, otti minua kiinni kädestä ja painoi minutkin istumaan. Ja kun olimme hetkisen istuneet vaiti, alkoivat hänen silmänsä säteillä; hän kysyi: 'Tiedätkö, lapsi, mimmoinen on rakastava mieli?'"

Mutta minä en sitä tiennyt, vaan olin vaiti.

Silloin ojensi hän kätensä ja kuljetti sitä hitaasti yli kirkkaiden vedenselkien. Sitte hän sanoi:

"Semmoinen se on."

Hetkisen kuluttua jatkoi hän sitte: "Voi, voi, semmoista et sinä ole nähnyt! Kerran makasit rinnoilla, jossa sen olisit voinut, nähdä, mutta silloin oli vielä silmäsi hämärä. Kirottu se, joka sinut niiltä rinnoilta riisti; auta minua, poika, kirotessani häntä." Ja minä autoin ja mainitsin sen, jota kiroamaan minut oli opetettu. Kirottu isäni, sanoin minä, rosvo, murhaaja, murhapolttaja! Silloin otti musta mies minut niskasta kiinni ja oli kuristaa minut kovalla kädellään. "Rukoile isäsi edestä." huusi hän, "rosvon, murhaajan, murhapolttajan edestä!"

Minä peljästyin, armollinen herra laamanni, ja yritin paeta; mutta silloin nousi hän ylös, otti minut käsivarrelleen ja pusersi minua kovasti rintaansa vasten; ei se kuitenkaan ollut vihasta, eikä minulla ole koskaan ollut niin hyvä olla kuin silloin. Minun niin istuessani hänen käsivarrellansa osoitti hän taaskin kädellään seutuja ja sanoi: "Enempi kuin tuo kaikki on sinulta riistetty. Sinulla on ollut äiti niinkuin muillakin: missä hän on? Kun talvi tulee, lakastuu ranta ja järvet jäätyvät, mutta äidin sydän olisi sykkinyt lämpimästi sinulle kuolemaan asti." Minä aloin itkeä. Ensi kerran kuulin silloin lempeitä sanoja ihmisen suusta. Ja musta mies jatkoi: "Leipää sinä olet saanut maailmassa, mutta et rakkautta; lyöntejä ja kovia sanoja olet saanut, vaan et opetusta. Sinut on opetettu kiroamaan isääsi ja kunnioittamaan sitä, joka surulla sorsi äitisi sydämmen. Tahdotko kostaa?" Armollinen herra laamanni, saanko lopettaa tähän?

"Joko väsyt?" kysyi vanhus kamalasti nauraen; "niinpä tahdon minä jatkaa. Samana iltana pakeni kostonhenki Punkaharjulta, kun pelkäsi, että hänet sieltä tavattaisiin. Samana yönä makasi hän manteren korkeimmalla kukkulalla ja näki siitä pimeän läpi sinun äitisi isän talon; eikä hänen silmänsä uneen ummistunut, ennenkuin näki sen tulessa leimuavan."

"Ja kenenkä tekoa oli palo?" kysyi nuorukainen.

"Talon", sanoi vanhus, "sytytti kymmenvuotias poika, ja hän oli murhapolttajan poika."

"Niin, minä", vastasi nuorukainen. Sitte seurasi pitkä hiljaisuus.

"Niin oli rikkaasta tullut kerjäläinen", jatkoi tuomari, "miten hän pelastui palosta, ei kukaan tiedä."

"Tietääpä yksi", virkkoi nuori vanki, "se, joka unhotti koston, kun näki hänen harmaat hiuksensa."

Puutarhuri-vanhuksen kirjeitä.

Emsimäinen kirje.

20 p. kesäkuuta --36.

Sill'aikaa kun vanha palvelijani kastaa kukkapenkit ja harjaa madot pois hedelmäpuista, käytän minä kaunista iltahetkeä hyväkseni ja kirjoitan teidän tahtonne, hyvä herra, ja jokavuotisen tapani mukaan teille tervehdyksiä meiltä ja puutarhasta. Sanon vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut, ett'en käsitä, miksi te, hyvä herra, niin usein kirjoitatte minulle pyytäen vastausta, kun kaikki, mitä minulla on kerrottavaa, koskee vaan pikkuista paikkaa, jonka itse olen vaivalla ja rakkaudella muokannut, ja kolmea tai neljää henkilöä, joiden elämä kuluu täällä ilman noita suuria muutoksia ja vaiheita, jotka voisivat olla huvittavaiset kuulla. Kuitenkin on minussa kasvanut luottamusta teihin, hyvä herra, aina siitä asti, kun täällä oleskelitte vähän aikaa ja silloin monesti näin teidän silmistänne, että minun kukkani olivat teistä rakkaat, ja minä tunnen, että jokin side liittää meidät toisiimme. Niinpä minä taaskin alan ilman epäilystä ja pyydän vaan anteeksi, jos minun mieltymiseni kaikkiin oman maailmani pikku asioihinkin viekoittelisi minut liian monisanaiseksi ja väsyttäväksi.

Jumalan kiitos, kahteenkymmeneen vuoteen tai aina sen edellisestä vuodesta asti, kun tulin omaksi herrakseni, en ole nähnyt kauniimpaa kevättä kuin tämä. Huhtikuu kyllä oli tuulinen ja sateinen ja toukokuun alku oli kylmä, niin että minun täytyi peittää kukkapenkit keskellä päivääkin; mutta kuun lopulla muuttui ilma, niin että nyt on oikein kummallista nähdä, miten kaikki menestyy ja edistyy.

Nyt olisi aika teidän käydä täällä, kun rakastatte kevättä ja kaikkea paraillansa kasvavaa. Nyt ovat minun puistoni täällä ja kaikki rannat ja saaret vehreimmillään. Tulpaanit ovat jo kukoistaneet kauan, samoin narsissit. Omena- ja päärynäpuut ovat ihan valkeina kukista, ja kaikkien niiden ympärillä ovat kuin sinisinä vöinä sireenipensastot. -- Miksikä en pitäisi sireenejä? Ne ottavat niin paljon tilaa, sanotte te, eivätkä anna mitään hedelmiä! Siitäpä huomaa kesän jo olleen pitemmälle ehtineenä, kun viimeksi olitte täällä. Tulkaa nyt, niin kyllä tuomitsette toisin. Minä puolestani olen niitä rakastanut aina lapsuudestani asti. Niiden tuoreus huvittaa minua, ja niiden kauneus, kukoistusaika, on hedelmää minun sielulleni. Mutta jättäkäämme erilaiset ajatuksemme omaan arvoonsa. Kirjoitan nyt vähän, mitä muutoksia olen tehnyt sen jälkeen, kun olitte täällä, osaksi teidän omien neuvojenne ja suunnitustenne mukaan. Yleensä en ole hyvin halukas muutoksiin, mutta osaksi olen tahtonut tuottaa teille huvia ja osaksi on sattunut muita seikkoja, jotka ovat pakottaneet minut poikkeamaan tavoistani ja joista kohta tuonempana hiukan mainitsen.

Teidän suunnittelemanne pikku temppeli kirsikkasaarella alkaa nyt valmistuessaan näyttääkin oikein kauniilta, varsinkin Roosan ikkunasta, johon se pitkän poppeli-kujamme läpi näkyy kuin suuri, merestä nouseva lummekukka. Minä tulin yhä tyytyväisemmäksi ja sikäli miellyin teihin, mikäli se työ valmistui. Kauniilla alulla on laajemman tilan raivaaminen ja muokkaaminen kyökkikasveille, niin että nyt olen voinut jättää hedelmäkasveille koko alan kirsikkametsästä rantaan asti. Ymppäyksistä voi toivoa hyvää, jos vaan saan varjelluksi ne madoilta. Antti-vanhus on viime päivinä niistä nyt huolta pitänyt. Vielä on, vaikka ainoastaan siellä täällä, joku haaskattu lehti tai käpertynyt oksanalku; mutta kauhulla muistelen niitä vuosia, joina keskellä kukoistuksen ja täyteläisyyden aikaa tuli hävitys ja turmeli vehreyden ja loiston, peittäen paljastuneet oksat valkoisella harsolla ja nukuttaen puut kauneimmaksi ajaksensa, niin että ne kuin jäykät talvipeikot karkoittivat kaiken kesäisen ilon. Vastenmielistä on minun viipyä noissa muistoissa, sillä ei mikään ole minusta luonnossa hirveämpää kuin elävien, viattomien olentojen hitainen kuihtuminen ja liian aikainen kuolema ahneiden matojen kautta, joita ne itse tajuamattansa suojelevat ja elättävät. Ah, mitäpä olisi elämä, ell'ei rakastaisi omaa tomuansa, mitä on kasvi, ell'ei se keveästi ja iloisesti kanna kuihtuvia kukkiansa ja lehtiänsä?

Teidän tekemäänne leppä-lehtimajaa rannalta, johon asti nyt olen levittänyt hedelmäpuiston, -- unhotin sanoa -- sitä minä en raaskinut hävittää. Se on vieläkin omena- ja päärynäpuiden keskellä rakkaana muistona teistä. Roosa istuu välistä ommellen siinä ja kiittää kaunista näköalaa, kukkulaa ja kirkkoa järven toisella puolella. Minä puolestani pidän siitä paikasta enemmän sen edessä olevan pahan kivikkokarin ja kalalokkien lakkaamattoman parkumisen tähden, jotka ovat siinä tottuneet asuskelemaan. On oikein kummallista, miten minua pieninkin hälinä häiritsee. Ehkä se minun kärsimättömyyteni tulee siitä, että eleskelen enimmän aikani hurskasten ja äänettömäin olentojen keskellä, joiden suurin hälinä on vaan hiljainen kuiskaus, milloin tuuli liikuttelee niiden notkuvia oksia ja lehtiä.

Puhuakseni ikävyyksistä, joilta emme edes mekään ole täällä turvatut, tapahtui meille äskettäin eräs erittäin huomattava semmoinen. Koko aamun oli kirkas taivas, sää kaunis ja ilma vähän uuvuttavan helteinen. Sitte alkoi pilviä kokoutua ja ukkonen kuulua. Kohta pimeni taivas kokonansa, rankkasade seurasi toistansa ja ukontulet välähtelivät yhä tiheämmin, todellakin tavattoman tiheään. Meidän, minun ja Roosan, istuessamme aamiaispöydässä tuli sisään vanha palvelija. En koskaan unhota hänen peljästynyttä näköänsä. Hän oli, kuten sittemmin kuulin, niin kauan kuin mahdollista koettanut peittää melooni-penkkejä ja viimein, sateen yhä tullessa rankemmaksi, paennut erään suuren pihlajan alle niemelle. Vaan mitä suojaa semmoisesta voi olla niin suurta myrskyä vastaan? Hänen vanha olkihattunsa riippui hänellä kädessä kuin märkä liina; kesänuttu oli ihossa kiinni kuin kaalinlehti, tukka vettä tippuvana hajallansa ympäri kasvoja, ja tervehdyksenä kuului vaan muutamia puhalluksia. Minä en voinut olla naurahtamatta, mutta se suututti häntä niin, että hänen kielensä pääsi valloilleen.

"Niin, niin", sanoi hän, "helppohan nauraa on, mutta nyt kaikki on hukassa!"

"No, hyvä ystävä", sanoin minä vakavana, "ota vaan kuivat vaatteet yllesi, niin sillähän tuosta pääset."

"Kuka minusta huolii?" virkkoi hän yhä suuttuneemmin; "minä sanon, että mamseli Roosa on hukassa, Jumala minua armahtakoon, vanhusta! Niin, tuossa hän nyt istuu nuorena ja punakkana, mutta toisin se tulevana kesänä on."

"Mikä se semmoinen ennustus on, Antti", sanoin minä ja nousin ylös, "mikä sinulla on hätänä?"

Silloin hän vihdoinkin sai itse asian sanotuksi. Ukontuli oli iskenyt Roosan jalavaan, siihen kauniisen puuhun, joka, kuten muistatte, oli juuri kartanon vasemmassa nurkassa, kun maan puolelta tullaan; oksat olivat kaikki pirstoina ja runko poikki juuresta. Voitte kyllä arvata minun mielipahani. Siinä puussa oli tosiaankin jotakin tavatonta. Se oli vielä ihan nuori ja kuitenkin niin tuuhea! Runko suora ja pitkä, ja latva sitte, muistattehan, miten ihaillen huomasimme, kuinka se joka puolelta säännöllisesti vahveni. Anttia olen minä koettanut lohdutella paraan taitoni mukaan. Hän näyttää olevan enemmän huolissaan Roosasta kuin jalavasta. Roosa itse laskee usein leikkiä hänen naurattavasta peljästyksestänsä; mutta vanhus aina pudistaa maltittomasti päätänsä, milloin vaan asia tulee puheiksi. Vahinko, että hän pani niin pitkän ajan ennustuksellensa, sillä nyt hän luultavasti pysyy aina ensi kesään asti erhetyksessään.

Mutta vielä toinenkin ikävä asia. Kohta minulla ei enää ole muuta neuvoa kuin muuttaa lankkuaita, joka erottaa niemeni muusta maailmasta, lähemmäksi saarelle päin, kun suuri maantie, joka kulkee ihan sen vieritse maan puolella, häiritsee minua pölyllänsä ja lakkaamattomalla melullaan. Joka aamu täytyy minun pölyttää ja puhdistaa aidan vieressä olevia kasveja ja viipyä siinä kauemmin kuin missään muualla puutarhassa. Monesti sattuu silloin niinkin, että joku tuntematon pysäyttää hevosensa, kun huomaa minut, ja pyytää päästä katsomaan puutarhaani; ja vaikka minä kyllä mielelläni suon jokaiselle sen pienen huvin, mitä hän tästä voi saada, niin nuo käynnit sattuvat usein minulle ihan sopimattomaan aikaan. Se ei kuitenkaan ole pahin häiriö. Paljoa enemmin kiusaa minua muutamien naapurieni näkeminen, jotka joka päivä ja juuri aamuhetkinä kävelevät ohitse. Minua melkein haluttaisi uskoa samojen matojen, jotka viime vuosina ovat säästäneet hedelmäpuitani, muuttaneen asumaan ihmisiin. Hyvä herra, täällä asuu eräs lahko jumalisia, äänettömiä, kammottavia olentoja, jotka pitävät voittona kaikkien maallisten ilojen hylkäämistä ja ovat siitä, mitä uskovat suurimmaksi aarteekseen, maksaneet poskiensa terveen värin ja silmiensä terävyyden. Miten toisenlaista katsoa raittiita ja iloisia kukkiani kuin heitä! Aina palaan minä semmoisista kohtauksista alakuloisena ja sortunein mielin, joka tunne minua sitte kiusaa koko päivän, kun näette vastoin tahtoanikin yhä tulen ajatelleeksi, mimmoinen huoli minulla olisi, jos olisin noiden ihmiskukkien korkeampi veli ja hoitaja, niinkuin täällä puutarhassani tuoksuvat kukat ovat hoideltavanani.

Ja nyt lopetan pitkän kirjeeni kertomalla sydämmellisimpiä terveisiä Roosalta. Hän pyytää kysymään, mitenkä menestyvät kukkasipulit, jotka hän viimein lähetti tyttärellenne. Syksyllä lupaa hän lähettää toisia. Ehkä hän silloin tulee itsekin niiden kanssa, jos sallitte. Hänen tarvitsee nähdä vähän maailmaa; tyttö on näette jo kuudentoista vanha. Oi, hyvä herra, hän oli vasta lapsi silloin, kun te olitte täällä: nyt hän on täysikasvuinen, ja miksipä karttelisin kertoa, mitä ilolla huomaan että hän on kaunis. Mitä olen minä voinut tehdä hänen sivistyttämiseksensä täällä ja semmoisena kuin olen, esiliinani pölyssä, kädet mustina mullasta ja pää täynnä huolia kasveista ja puista? Hänen äitinsä on kauan jo ollut haudassa; ja minä olen vaan voinut katsella hänen kasvamistansa ja siitä iloita. Itse hän on kasvanut, ilman ihmiskäden apua, isänä sininen taivas ja äitinä kodin rauhallinen kukkamaailma. En tiedä, miksikä nyt niin mielelläni ajattelen häntä. Ehkäpä kaipaan häntä ja sentähden on hellyyteni häntä kohtaan suurempi, sillä nyt on hän jo muutamia päiviä ollut poissa. Jonkun ajan viipyy hän erään sukulaisen luona, kunnes hän valmistuu menemään ensi kerran Herran ehtoolliselle. Vasta kolmen viikon kuluttua odotan minä häntä jälleen kotiin.

Minä en häpeämättä voi lukea uudestaan pitkää kirjettäni, jossa on niin vähä sisällystä. Antakaa anteeksi, hyvä herra, vanhalle ystävällenne; hän antaa, mitä voi, ja katsoo puolustuksensa sitä, että hän näin täyttää teidän oman pyyntönne.

Toinen kirje,

16 p. elokuuta --36.

Minä olen nähnyt heidät, nähnyt pelolla, ehkäpä synkällä aavistuksella. Minä olen nähnyt heidät, nuo mustat olennot, joiden iho on väritön ja silmät puoleksi sammuneet. Oi, hyvä herra, synkkiä ukkospilviä on kauan hiipinyt Rauhalani reunoilla; nyt on niistä nuoli singahtanut tännepäin, ja elämäni paraasen onneen se sattui ja mursi sen. Ainiaaksiko ehkä? -- Minä -- toivon vielä.

Oli kaunis aamu. Roosa oli palannut edellisenä päivänä. Aamu on minun iloni. Minä nousin yhdessä auringon kanssa, työ edistyi ja mielessäni oli vielä niin, kuin kukissakin raitis aamukaste. Oletteko huomanneet, miltä tuntuu, hyvä herra, kun sydän mettiäisen tavalla imee vaan hunajaa kaikesta?

Minä olin puhdistellut muutamia ymppioksia ja jouduin lepikon luo rannalle; Roosa istui siellä.