Part 11

"Roosa, kas, Roosa!" sanoin minä. Hän nousi ylös ja toivotti hyvää huomenta. Minä tahdoin huvittaa häntä jollakin työllä. "Tule, Roosa", sanoin minä, "niin kastelemme kukkapenkit; näyttää tulevan kuuma päivä tänään." Samalla yritin lähtemään, mutta huomasin, ett'ei Roosa tullutkaan. Minä käännyin, silmäyksemme yhtyivät. Sanomattoman hellä oli hänen katseensa, tyytymätön, peljättävä, häiritsevä, sillä sitä ei nyt ilo lievitä. Kauan me katsoimme toisiamme silmiin, ja minä näin, hämmästyin, olin vaiti. Silloin alkoi _hänen_ silmänsä vettyä, kyyneleet voittivat taistelussa ja mursivat sulkunsa; itkien kiersi Roosa käsivartensa kaulaani, ja minä kuulin hänen huokaavan: "Voi, isä, isä, että kuitenkin olette niin kadotettu!"

Salamana välähti minussa aavistus, mutta minä sen tukehutin ja koetin olla levollinen. "Sinä et ole terve, lapseni", sanoin minä, "tule, niin vien sinut levolle!"

Mutta Roosa peräytyi askeleen. "Enkö ole terve?" sanoi hän ylpeästi ja samalla suruisesti, "minä olen ollut sairas, mutta tullut terveeksi. Minä olen niinkuin tekin haudannut paremman elämäni tomuun, joka loistaa tänään, vaan huomenna katoaa; nyt olen oppinut elämään sitä elämää, jossa ei mitään vaihdoksia ole. Hyvä isä, oletteko koskaan ajatelleet Jumalaa?"

Minä näin, mitä olin menettänyt, minun sieluni pimeni, ja minä vihastuin. "Mene päivää piiloon, madon syömä kukka", sanoin minä, "äläkä huo'u ruttoa viattomien lasteni ylitse tai pelota pois aamun enkelejä puistosta." Minä en ehtinyt leppyä, ennenkuin Roosa totteli ja meni. Mutta mennessään ohitseni näin minä hänen katsovan minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut vangita minut katseellansa tai temmata minut sydämmeensä. Hän astui hiljaa pitkän käytävän päähän ja katosi saksanhaavikon taakse. Silloin laskeuduin minä polvilleni, pyysin lastani takaisin Jumalalta ja itkin. Hyvä herra, rauha palasi ja nöyryys, ja minä läksin Roosan jäljestä. Päästyäni hänen kammarinsa ovelle, kuulin hänen äänensä. Hän rukoili, mutta hyvin hiljaa, ja tuuli suhisi jalavassa portaiden luona. Hetkinen kului, tuuli pidätti henkeänsä, ja minä kuulin sanat: "Hänestä voi tulla ase sinulle; minä olen vaan heikko nainen. Ota hänet ylös valoosi, vaikkapa minut heittäisitkin entiseen yöhöni takaisin."

Sydämmeni oli sulaa rakkaudesta ja surusta. Minä avasin oven hiljaa, ihan hiljaa, ja astuin sisään. Roosa sen kumminkin huomasi, ja hän tuli minulle vastaan hymyillen kuin enkeli. "Minä rukoilin sinun edestäsi, isä", sanoi hän, "ja rukoukseni on kuultu, sillä tulethan minun luokseni ja olet lempeä." Minä suljin hänet syliini ja suutelin hänen otsaansa. Mutta minä en tahtonut häiritä toisiamme sanoilla, vaan olin vaiti ja menin taas työhöni, siitä lohdutusta etsimään.

Päivällisellä tapasimme taas toisemme, kuten tavallisesti. Emme lausuneet sanaakaan aamun tapauksesta. Minä tahdoin karttaa ja unhottaa. Roosa puhui paljon sukulaisestaan ja olostaan hänen luonansa: miten hellästi häntä oli kohdeltu, miten paljon hän oli oppinut häneltä ja kaikilta jaloilta ihmisiltä, joita oli nähnyt hänen luonansa, ja oppinut huomaamaan, miten tärkeätä minullekin olisi -- siinä keskeytti hän lauseensa. Voi, hyvä herra, että minä olen niin vähän nähnyt maailmaa puutarhani ulkopuolella, ja niin vähän oppinut tuntemaan ihmisiä! Te ymmärrätte kaikki. Minä lähetin kukkani kasvatettavaksi valossa, ja he istuttivat sen tuleen. Ei kuitenkaan mitään väkivaltaa; minä kukistin oman itseni, eivätkä Roosan sanat saaneet mitään merkitystä. Koko muun ajan oli hän hiljaisempi ja hymyili välistä kuin ennenkin. Mutta noiden valoisten väreiden seassa huomasin nyt ensi kerran hänen kasvoissansa erään kajastuksen, joka harvoin pois seoittui eikä koskaan kadonnut; se oli kärsimistä ja lakastumista, niinkuin ensi varjo, joka muodostuu valkoisen liljan lehteen eikä edes auringon säteiden loistossakaan lakkaa ilmoittamasta, että kukoistus lähestyy loppuansa.

Iltapuolella minä en nähnyt Roosaa, mutta illan tullessa kutsutin minä hänet alas puutarhaan. Hän tuli, minä otin hänen kätensä kainalooni, ja me astuimme pitkin lehtikujia, enimmäkseen vaiti. Tosin olin aikonut puhua, mutta ilta oli liian kaunis ja sydämmeni liian täysi. Vihdoin jouduimme rantaan. Vuosi sitte olin Roosan kanssa eräänä samanlaisena iltana seisonut samassa paikassa. Kaikki oli niinkuin silloinkin; ainoastaan Roosa -- -- mutta minä näin nytkin hänen muodossaan ilon vivahduksen, kun astuimme ulos varjoisesta lehtikujasta ja suuri kirkas meri rantoineen ja saarineen ja laskeutuva aurinko ja kullankarvainen taivaankansi avautuivat hänen silmäinsä eteen. "Täällähän", sanoin minä Roosalle, "sinä kerran kysyit minulta jotakin, joka minua vieläkin ilahuttaa, vaikka paljo on siitä asti muuttunut."

"Mitäs minä silloin kysyin?" sanoi hän ja katsahti minuun kummastuen.

"Vähän, hyvin vähän; se tuskin olikaan mikään kysymys, huokaus vaan tai lyhyt rukous. Mutta sinä lepäsit tässä, työskenneltyäsi koko päivän kukkien parissa puutarhassa. Minä istuin ihan vieressäsi ja katselin milloin seutua, milloin sinua, sillä te olitte silloin toisenne näköiset enemmin kuin nyt, ja se yhdennäköisyys teki minut onnelliseksi. Kun kaikki tuulen henkäykset kuolivat, ja merestä kuvastui maa ja pilvet, ja pilvistä kuin peilistä kuvastuivat kaikki maan kukkien värit, ja aurinko sulki valonsa syliin sen kaiken, silloin sinä hymyilit ja kysyit minulta, kumpiko oli kauniimpi, maako vai taivasko? Se oli sinun taivaallinen ja viaton kysymyksesi, lapsi, ja minä muistan sen vielä." -- Minä olin liikutettu ja luulin osanneeni kohti Roosan sydämmeen; mutta hän otti minua kädestä ja sanoi tyynesti: "Ne sanat lausuin minä nukuksissa, isä, unhottakaa ne nyt, kun olen jo hereillä."

Vielä kerran keskeytin äänettömyyden ja jatkoin: "Ei Roosa, eivät ne olleet nukkuvan sanoja, vaan ylistyslaulua semmoista, kuin enkelit laulavat, sillä enkelien jumalanpalvelus on kaikesta siitä iloitseminen, joka on kaunista ja totta. Silloin voi tunteesi vielä käsittää kauneuden, ja totuus oli selvänä silmiesi edessä, sillä se loisti sinulle Luojan koko maailmasta ja maa oli sinusta yhtä suloinen kuin taivaskin. Mitä on sinulla nyt sen sijassa, jonka olet kadottanut tai hyljännyt?"

Mutta oma lapseni vastasi minulle katkeralla kysymyksellä: "Langenneen maan kauneuden ja katoovaisen tomun totuuden sijassako?"

"Sielusi rauhan sijassa", vastasin minä tyynesti, "sydämmesi viattomuuden sijassa ja lempeän luonnon rakkauden sijassa?"

"Suru", sanoi hän, "siitä, mitä silloin olin, ja toivo ett'en kuitenkaan joudu kadotetuksi."

"Sano ennemmin", jatkoin minä innostuen, "että sinulla kaiken sen sijassa on erään epäjumalan varjokuva, jonka oma ajatuksesi on kasvattanut, joka on tallannut tomuksi sinun nuoruutesi kukoistuksen ja aaveena viittaa tulevaisuuteesi kuin hautaan; epäjumala, joka osoittaa ijankaikkisen valoisata mailmaa, hänen viheriöitsevää maatansa, lempeää taivastansa, kaikkea, mikä on pyhää ja rakasta, omia kukoistavia jäseniäsi, sydämmesi rauhaa ja isäsi harmaata tukkaa, ja sanoo uhaten ja synkästi: kas, tämä kaikki ei ole mitään, kiellä, hylkää ja halveksi sitä, jos tahdot olla minun omani, minun, joka inhoan kaikkea, mikä hehkuu, rakastaa, huokuu ja elää ja jonka valtakuntana on tuo ijankaikkinen tyhjyys, jossa ei mikään olento elähytä tomuansa, ei mikään voima riemuitse voitossa, ei mikään heikkous itke rakkauden armossa."

Minä puhuin innolla, sillä totuus syttyi liekiksi minun sielussani ja lapseni kulki eksyksissä yön pimeässä, josta hänet oli valolla johdettava takaisin. Voi, hyvä herra, mitä oli minun tekeminen? Roosa itki ja pyysi anteeksiantamuksen Herraa ei kuulemaan minun sanojani.

Ei koskaan ole minun ollut vaikeampi voittaa omaa itseäni kuin sinä hetkenä. Rakkaus auttoi minua, ja minä voitin. Minä tukeutin vihastukseni -- ei, en vihastustani, vaan -- toivottomuuteni, ja totuuden kirkkaus palasi rauhallisesti minun sieluuni.

Sen puun juuressa, jonka varjossa seisoimme, kasvoi viattomuudessaan kaunis, hento, valkoinen lilja, äsken muutettu sinne kasvihuoneesta virkeään kesälämpimään ja vapauteen kukoistamaan elinaikansa. Vasta yhden päivän oli kaunis kukka pilkistänyt ulos kuvustansa, ja sen muodossa oli vielä tuo omituinen loisto, joka ikäänkuin epäilee, kuuluukohan se oikeastaan taivaasen vai maahan, niin että silmän on mahdoton erottaa, mihin lehti loppuu ja mistä väri, kaste, ilma ja valo alkavat. Minä uhrasin sen lapseni tähden, tempasin sen pois mullasta ja varjosta, puhalsin tomun sen juurista ja ripustin sen puun oksaan, asettaen hennon terän kohti auringon kirkkaita säteitä. Sitte otin Roosan käden kainalooni, astuimme äänettä puiston ympäri ja saavuimme takaisin entiseen paikkaamme.

Kukka oli jo alkanut kellastua; poissa oli kaunis loisto sen pinnalta, ja lehdet riippuivat auringon valossa kuihtuneina. "Katsos!" sanoin minä Roosalle, "äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja ojensi juurensa alas maahan. Varjo ympäröitsi sen elämää, ja tomu koski sen tomuun; mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista, kuin siinä nyt on, ja eikö se silloin ollut minun iloni, niinkuin se nyt on minulle suruksi? Jos se nyt olisi omin voimin irroittautunut siitä paikasta, johon minun rakkauteni sen oli asettanut, ja aivan heti kirkastuaksensa pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä? Eikö minun ennemmin olisi sanominen: 'Kuole, turhamainen kukka, sillä noin et voi elää!'"

"Kuolla", sanoi Roosa hymyillen, "onko kuoleminen mikään paha?"

"Kuoleminen", sanoin minä, "on elämään syntyminen, mutta se on myöskin häviöön syntyminen. Oi, Roosaseni, kuolla niinkuin tämä lilja oli eilen kuollunna nupussansa, levittääkseen tänään hopeankarvaisen teränsä, se on kuolema elämään runsaammassa loistossa ja iloon valoisammassa maailmassa. Semmoisen kuoleman kuoli lilja, murtaessaan vankihuoneensa seinämät, eikä se kuollut sitä sentähden, että se oli kuihtunut nupussansa, vaan sentähden, että se pimeässä kodissaan oli uskollisesti ja raittiisti hoitanut lehtiänsä, kunnes luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka kuolee elämään. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos nupustansa, vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitte heitä pois lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valossa."

Niin puhuin minä. Hetkinen kului äänettä. Kaikki oli tyyntä, juhlallista, odottelevaa. Minä toivoin. -- Hirmuista tuli, hyvä herra, ja minua kauhistuttaa vielä sitä mainitessakin. Oma lapseni rukoili minun isänsydäntäni olemaan viekoittelematta hänen heikkoa, turvatonta sieluansa.

Päiviä, viikkokausia on kulunut siitä tapauksesta. Roosa kuihtuu. Yhä selvemmäksi selvenee minulle se oppi, jonka myrkkyä hän on imenyt, tuo lämpimäin sydänten murhaava hairaus, että he hylkäävät nöyryyden rauhan ja polttavat itsensä, kunnes eivät heikkoudessaan enää jaksa tykkiä. Eikö sitte juuri heikkoudessa ja tomussa kaikki ihanuus elä ja kirkastu, niinkuin aurinko elää tuhatvärisenä kasvien lakastuvassa suvussa? Miksi sitte hävittää asuntoa, jossa ihanuus voi elää loistossa ja rauhassa? He etsivät kuolemattomuuden elämää ja sanovat maallista elämäänsä kuolemaksi. Oi, hyvä herra, milloinka olette odottaneet semmoisen kasvin kukoistavan, joka on kuihtunut jo siemenenä? Te uskotte kuolemattomuuden! Senkötähden, että maa on niin pimeä ja tämä elämä niin mitätön? Ei, ei, juuri sentähden odotan minä taivaallista maailmaa, korkeampaa elämää, että tämä maa on niin kaunis, tämä elämä kaikkine suruinensakin niin pyhä ja suloinen.

Tähän nyt lopetan kirjeeni. Mitä on minun toivominen lapsestani? Jos teillä olisi jokin neuvo, niin älkää sen antamista viivytelkö. Syksy tulee ja hedelmät kypsyvät, sen olen sivumennen huomannut. Lähettäkää minulle jokin kirja, jossa on rauhallisesti ajateltu tuota kummallista elämää. Voikaa hyvin!

Kolmas kirje.

20 p. kesäkuuta --37.

Hyvä herra, minä lähetän teille tässä päiväkirjan, jonka kirjoitin Roosan taudin aikana. Muutamista muistoonpanojeni katkelmista voinette aavistaa, mitä täällä on tapahtunut! nyt en voi niitä uudelleen toistella.

-- -- 21 päivä tammikuuta --37. Väärä, sokea oppi, hyljätä viattomuuden maallinen ilo! Mitä on sitte se ilo muuta kuin taivaallisen ilon nauttimista, joka täyttää kaikki? Myrkkyä! Milloinka imee mehiläinen myrkkyä?

Anna silmääni valoa, että voisin katsella ihmiskuntaa, niinkuin katselen jonkin yksityisen kasvoja, ja näytä minulle yksi ainoakaan piirros, jota ei viattomuuden voima kukistaisi, niin että se kartuttaa sen elävää suloutta. Oi te, sen suuren puheliaat kuvat värinenne ja varjoinenne, oi te, halveksitut kukkani, teistä olen minä kuitenkin oppinut, että elämä luo kauneutta pimeydestä ja valosta.

Täydellisyys. Turhaan sanotaan: Täydellisyys on vasta vast'edes tuleva. Täydellisyyttä on olemassa jokaisessa ajankohdassa, ja semmoista täydellisyyttä on sekin vaillinainen silmä, joka ei sitä näe.

7 päivä helmikuuta. Keskiyö. Roosa valvoo. Valkoisesta hangesta näkyy heijastus hänen ikkunansa valosta. Itsekin sytytin lamppuni, kun ei unta kuulu. Oi te, lumelle loistavat säteet, jotka puhutte valonlähteestänne, teitä olen minä yöllä mielelläni katsellut ihmiskunnan, Jumalasta lähteneen pyhän sädesarjan kuvina. Roosa, eksynyt lapseni, älä moiti sentähden sädettä, että se on poistunut niin kauaksi valosta; mitä kirkkaampi se on, sitä etemmäksi se ehtii, ja mitä etemmäksi se ehtii, sitä kirkkaamman ilmoittaa se alkulähteensä olevan. Säteilkäämme täällä rakkautta ja uskoa, niin muuttuu ympärillämme oleva yö päiväksi; älkäämme vavisten heittäytykö takaisin lähteesemme, sitenhän emme myöntäisi sillä olevan säteitä, emme tunnustaisi sitä valoksi.

17 päivä maaliskuuta. Ensimäinen kevätpäivä. Aurinko omistaa jälleen valtansa. Ilma on täynnä elämää; se on herännyt hämärästä talviunestaan, ja kohta on maakin heräävä. Roosa on lähtenyt huoneestansa ensi kerran pitkän ajan perästä. Hän istui hetkisen portailla, kuunteli varpusen viserrystä ja näki sulavan lumen tippuvan pisaraisina katoilta. Minä näin hänen katseensa säteilevän, kuulin hänen hengittävän syvään ja halulla, ja luulenpa hänen edes minuutin ajan etsineen Jumalaa Hänen aamun-iloisesta maailmastansakin, Voi, yksin ilokin, joka kohottaa muiden mielen ylös korkeuteen, on liian raskas hänen mielellensä; pieninkin pisara luonnon terveyspikarista liuottaa hajalleen hänen olemuksensa. Väsyneenä, melkein tunnottomana vietiin hänet takaisin huoneesensa. Mikähän tästä kaikesta tulee lopuksi?

17 päivä huhtikuuta. Kukkia jo! Vuokkoja on lasissa Roosan pöydällä. Kummallista, mitä enemmin hän itse lakastuu, sitä enemmin näyttää hän jälleen rupeavan rakastamaan terveyttä ja elämää. Eronhetkiköhän se jo lähestyy ja tekee jälleen rakkaaksi sen, mitä ennen on halveksinut.

25 päivä huhtikuuta. Vedet ovat auki, jää poissa. Auringon noustessa näkyi joukko joutsenia välkkyvän kirkkaalla järvellä. Ne ovat lähteneet lentoon ja muuttaneet pois. Mitä kauneinta on, se ei ole jokapäiväisenä vieraanamme, se on vaan matkustaja, joka käymäseltä meillä viivähtää.

1 päivä toukokuuta. Roosa pyrkii pois, hän tahtoo erota. Mitä etsii hän? Mihin tahtoo hän paeta? Maan alle, pilvien taa, maailmain maailmoiden yli; mitä on hän sieltä muuta löytävä, kuin täällä hylkäsi: luonnon ja Jumalan? Jos minulla olisi taiteilijan lahja, istuisin sairasvuoteen vieressä ja maalailisin kuolevalle suloisia muistoja. Minä näyttäisin hänelle maan pyhimysloistossaan, antaisin vuoden vaihtuvien aikojen liidellä kauneudessaan hänen silmänsä ohitse, minä johdattaisin hänen mielensä lapsuuden, nuoruuden ja miesijän ilot, kaikki ne rakkauden osoitukset, joita hän on saanut, kaikki voitot, jotka hän on nähnyt hyvän voittavan, ja niin loisin hänen ympärillensä sanoilla kesäisen maailman. Siihen hän nukkuusi, niinkuin pilvettömänä kesäiltana nukutaan, iloiten olleesta päivästä ja odotellen kirkasta ja iloista uutta päivää.

28 päivä toukokuuta. Tulla tänne, tunkeutua hänen vuoteensa viereen lohduttamaan! Pois, pois mustat kummitukset, minä tunnen teidän lohdutuksenne! -- Kaikki, mitä on pyhintä, jalointa ja totisinta, on keinona kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan paraimmalla. Minä kerron yhden noista keinoista; niitä on tuhat: Majassa liikkuelee vanhempien ja sisaruksien parissa viaton tyttö ja muistelee iloisissa töissä ja toimissa ainoastaan heitä. Päivä kuluu, ja tulee ilta, ja hiljaisen seudun yli nousee loistavia tähtiä. Uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynä, kasvaa ulkona. Silloin lähestyy kiusaaja. Tule, viaton, sanoo se, ett'et hautaudu pikku huoliesi tomuun, opi elämään korkeampaa elämää. Tyttö tottelee, ja kun hän astuu ulos majasta, nousee kuu vuorien yli ja tekee hänen asuinseutunsa kahta vertaa kauniimmaksi. Hänen mielensä lämpenee, hänen sydämmensä paisuu ilosta. Katsos, sanoo hänen johtajansa, eikö tätä ansaitse katsella? Ja tyttö näkee hänen puhuvan totta. Silloin tekee johtaja äänensä syvemmäksi ja moittii hänen entistä kylmyyttänsä, että hän on nukkuen unohtanut hartautensa, ett'ei hän ole usein etsinyt semmoisia ihania hetkiä, kuin hän nyt katselee. Tyttö peljästyy, sillä sydämmensä on täynnä ihastusta, ja näkee, mitä hän tähän asti on laiminlyönyt. Ja se elämä, jota nyt elät, kuiskaa kiusaaja, ja ne tunteet, jotka täyttävät olentosi, kuka niissä on osallisena? Nosta silmäsi ja katso, tokko tuhannesta olennosta, jotka elävät ympärillämme, yksi ainoakaan kohoaa jokapäiväisyydestänsä elämään niinkuin me. Näetkö ainoatakaan heistä sivullamme. Ja tyttö katselee ympärillensä eikä näe ketään. Silloin pimenee hänen sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vaan pauhaava sieluton valtameri, ja hän nojautuu kiusaajan rinnoille ja sanoo: Me olemme luodolla meressä, älä luovu minusta, minä jään yksin, ell'et sinä pysy täällä! -- Turhuuden ystävä! Miksi et sanonut: Niin, se maailma, jonka avasit minulle, on pyhä ja kaunis, mutta oma majanikin on pyhä maailma, sisaruksieni silmätkin ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja vanhempieni sylissä elän rikkaana niinkuin täällä; opeta minua rakastamaan eikä halveksimaan!

1 päivä kesäkuuta. Koko päivän puhui hän vaan äitistänsä! Säteilevin silmin, läpinäkyvänä, melkeinpä kirkastettuna, ainoastaan äitistänsä! Ja kuitenkin oli hän silloin vielä ihan lapsi, kun kadotti hänet, ja sittekin muistaa kaikki. "Eikö hän ollut semmoinen? Eikö hän kävellyt rauhallisena ja tyynenä kukkiesi seassa, hoiteli niitä, minua ja sinua." Kysymys toisensa perästä! Oi, hän muistelee rakkaudella äitiänsä, ja hän iloitsee, että äiti eli niinkuin hän eli. Niinpä on Roosa pelastettu! Uskallanko uskoa, että hän -- -- Minua kutsutaan hänen luoksensa. -- --

Kärsivällisyyttä, itsekieltämistä, toivoa! Tapaammehan jälleen toisemme!

* * * * *

Lisäys. Mitenkä täällä nyt on, näette mukana olevasta ilmoituksesta, jota pyydän teidän hyvyydessänne panemaan johonkin sanomalehteen.

Roosa lepää nyt järven tuolla puolen. Kirkas järvi, minun entinen iloni, on nyt musta, synkkä hauta, jonka yli silmäni harvoin uskaltaa katsahtaa.

Päivät ovat pitkät, yksitoikkoiset. Hämärää saan odotella melkein puoliyöstä toiseen; se on vuodenajan vika; eikä hämärä kuitenkaan aina tuo unta.

Vuoden ajan olen yhä selvemmin huomannut tulevani jo vanhaksi, ja vuosi vuodelta vähenevät voimat, hyvä herra, ja niiden mukana iloisuus, se on luonnon järjestys.

Vanha palvelijani vanhenee niinkuin minäkin. Pari päivää sitte menin puutarhaan. Hän kasteli kukkapenkkejä, mutta huolettomasti, laiskasti ja kiukkuisesti, niin että hän sysi kukkiakin kannullansa. Minä siitä nuhtelin häntä. "No", sanoi hän, "ketä varten me niitä sitte hoitelemme?" Vanhus alkoi katkerasti itkeä, minä jätin hänet ja läksin pois.

Tunnetteko jonkun hyvän, turvattoman, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tahtoisi isän? Yhdenkaltaisuutta! Nuorina ovat ihmiset toistensa kaltaiset, tytössä on aina jotakin toisten tyttöjen sielusta.

Antakaa anteeksi, hyvä herra, kirjeeni lyhyys. Minun on vaikea pitää ajatuksiani koossa. -- Teidän osanottavaisen sydämmenne tähden lähetän teille päiväkirjani, johon olen kirjoitellut yhtä ja toista viime ajoilta. Kun sen lähetätte takaisin, odotan samalla hyvin tervetullutta kirjettä. Jääkää hyvästi!

End of Project Gutenberg's Suorasanaisia runoelmia, by Johan Ludvig Runeberg