Part 9
"Ja totta puhuen, herra översti", sanoi apulainen, "minä luulen, ett'ei meillä tällä kertaa ole muuta kuin paljaita hakkuja koko pelissä."
"Mutta velkariita naapuriamme Simo Paavolaa vastaan", keskeytti översti nauraen, "antaa kuitenkin pelin. Se on ässä, luulisin minä."
"Jos herra översti --" tässä rykäsi herra Gåsevinge pari kertaa -- "minä arvelen, että eiköhän ole liian kovasydämmistä ajaa häntä maantielle vaimoineen ja lapsineen."
"Vaiti, Gåsevinge", vastasi översti ankaran näköisesti, "te itse olette raukka, minä sanon, hyväsydämminen narri, ja sentähden tahdotte kaiken ikänne olla raukkana nahjuksena. Älkää enää puhuko siitä asiasta. Minä olen vanha mies, ja kohta minun retkeni tässä maailmassa päättyy, ja Jumala tietköön, se kyllä kirvelee mieltäni, ett'en voi tehdä piettiä Paavosta näkemättä hänen samalla joutuvan pois talostaan ja tilastaan; mutta niin pitää käydä. Istuutukaahan ja alkakaa väen tarkastus."
Herra Simon Timoteus asettui pöydän viereen ja rupesi hyvin tietävän näköisenä selailemaan ja punnitsemaan levällään olevia papereja. "Ensin", alkoi hän, "niittyriita -- --"
"Pankaa erilleen", virkkoi översti, "se on, huono komppania, se hajoaa ensi laukauksesta."
"Toiseksi, puhtaaksi kirjoittamaton valitus -- -- vastaan laittomasta sudenajosta jne. jne."
"Lukekaa se; oletteko siitä mitään saaneet kokoon, hyvä Gåsevinge?"
"Se on vasta suunnittelu", vastasi hän, "lakipykälät ja asianosaiset ovat vielä panematta; mutta tähän tapaan se muuten on: Vaikka on selville saatu, että tässä pitäjässä on susien ja muiden vahingollisten eläinten ajoa vanhastaan toimitettu niin, että ajorivi on alkanut maan puolelta ja kulkenut Susiniemeen päin ja verkot ovat aina olleet asetettuina karjaniittyjen poikki, noin virstan päähän eteläisestä niemen nenästä, niin viime syksynä ovat kuitenkin asianomaiset ajon johtajat pahuudessaan tai jostakin muusta tuntemattomasta syystä niin paljon poikenneet ikivanhasta ja tavaksi tulleesta järjestyksestä, että he alkoivat ajon mainitusta eteläisestä niemestä ja asettivat verkot manteren metsänrajaan ihan niemen niskaan. Koska minulla entisellä jne. jne. on puustellina Susilahden kartano, johon metsineen ja alusmaineen kuuluu suurin osa mainitun niemen eteläpäästä, olen katsonut olevan syytä tässä jne. jne. oikeudessa valittaa mainitusta asianomaisten ajon johtajain lainvastaisesta toimesta, vaatien samalla, jne. jne. ja jne. jne. sekä jne. jne. mukaan, vastausta vahingosta, joka minulle siten on tullut; koska näette niin metsälinnut kuin myöskin jänikset ja muu hyödyllinen metsänriista on tuolla mainitulla toimella minun mailtani karkoitettu laajalle manterelle, josta ne eivät kohta eivätkä yhtä runsaasti palanne."
"Hyvin", lausui översti, "oikein hyvin, kunnon ystävä. Pankaa vettä teepannuun ja lämmittäkää itsellenne lasi totia; jos vaan saatte hyvän panoksen lakipykäliä noihin kolmeen jne.-kohtaan, niin on voitto meidän."
Hyvillään isäntänsä hyvästä tarjouksesta ja kiittävästä lauseestakin teki herra Gåsevinge lasinsa ja istuutui taas hyvin huolettoman näköisenä pöydän viereen, vaikk'ei vielä ollutkaan mielessänsä saanut selville, mistä hän äkkipikaa voisi ottaa ruutia hyvästi ladatakseen nuo muhkeasti esille vedetyt kanuunansa. Hän nyt jätti asian siksensä, kunnes ehtisi neuvotella keräjille tulevain nuorten lakimiesten kanssa, joiden luona hän muutenkin aikoi vielä samana iltana käydä väkinäisistä, ell'emme tahdo sanoa väkiviinaisista, syistä.
Muuten oli herra Gåsevingen päätarkoituksena koko tällä keräjäretkellä saada isäntänsä taivutetuksi armahtamaan köyhää velallista, jonka kurja tila erittäin suuresti huoletutti hänen sääliväistä sydäntänsä. Sitä varten olisi hän mielellään käyttänyt kaiken lakitaitonsa tehdäkseen kaikki mahdolliset jutut niin kelvollisiksi ja perusteellisiksi, kuin suinkin saattoi, hän kun näet oli vakuutettu översti-vanhuksen taipumuksen jättämään tuon velkajutun toistaiseksi kasvavan ihan sen mukaan, miten paljo hänelle karttui semmoisia asioita, jotka voi toivoa voittavansa. Mutta nyt se tehtävä näytti hänestä perin vaikealta, niin ett'ei hän osannut toivoa pienintäkään menestystä sen suorittamisessa. Hän kuitenkin rupesi arvokkaan näköiseksi, niinkuin vanha korpraali, asetettuna huonojen sotamiesten riviin, otti taas joukon papereja ja alkoi tarkastella.
"Valitus hollikyydin pidosta kahdella hevosella Susiniemen rusthollista."
"Pankaa syrjään, herra Gåsevinge, sitä ei voi auttaa."
"Riita korkeaa kruunua vastaan kalkin oton oikeudesta Korven kruunun-uutistalon mailta."
"Se asia on jo kestänyt _koko_ vuoden ja Jumalan avulla kestää vielä useampiakin. Edelleen, hyvä ystävä."
"Muistiinpanot mäkitupalaisen Elsa Erikintyttären vahingonkorvaus-riidassa talollista Erik Erikinpoikaa vastaan, jonka koira on purrut kantajalta kukon kuoliaaksi."
"Malttakaas, pysähtykää vähän! Sen asian saatte te ajaa omissa nimissänne, hyvä Gåsevinge. Asia on itsessään hyvin miellyttävä, kunnon ystävä; mutta seuraelämän säännöillä saattaisi olla jotakin muistuttamista, jos sitä itse ajaisin. Kenraali, näettekös, ei saa taistella talonpoikia vastaan, eikä tuota viitsi pelata korttia puolesta äyristä, kun kerran on päässyt johonkin arvoon maailmassa. Oi, hyvä Gåsevinge, jospa minä olisin teidän onnellisessa asemassanne tässä suhteessa enkä tarvitsisi huolia maailman etuluuloista! Kuluneessa mustassa nutussani, paperit kainalossa, kuljeksisin minä kaikkialla, rikasten ja mahtavien palatseissa ja köyhäin tölleissä, kaikkialla kuuntelisin, missä jotakin vääryyttä olisi tapahtunut tai jotakin sekaista selvitettävänä, ja tulisin keräjiin suurten joukkojen kanssa, joiden hyvään johtamiseen, sen vakuutan, tarvitaan yhtä suurta neroa kuin oikeidenkin sotajoukkojen komentamiseen. Se on _teidän_ suuruutenne, Gåsevinge, teidän onnenne, jonka olette saavuttaneet hyväntahtoisella myöntyväisyydellänne maailmassa ja totilasilla, milloin se on ollut saatavissa"; tässä levisi tavaton ivanauru jalon överstin kasvoille -- "se on teidän suuruutenne, sanon minä, että voitte olla oman mielenne ja vakuutuksenne mukaan vetämättä heti ihmisten silmiä puoleenne. Jospa olisi olemassa jokin korkeampi kuin ihmisoikeus, johon saattaisi laillisessa järjestyksessä manuuttaa maailman vastaamaan kaikesta siitä pakosta, jota saa kärsiä sen etuluulojen ja tyhmyyden tähden, niin se juttu, vakuutan minä teille, Gåsevinge, ei olisi mikään huono kortti lyötäväksi. Muistiinpanot olen itse tehnyt vanhan vaimon kertomuksen mukaan ja merkinnyt siihen muutamia todistajia. Mutta se olkoon vaan meidän asianamme, älkää mainitko minun nimeäni koko jutussa."
"Asia on näin: kantajalla on kukko, jonka välistä selitetään käyneen vastaajan pihassa raappimassa hänen tupakkamaatansa. Vastaaja on uhkaillut. Eräänä päivänä ovat todistajat kuulleet koiranhaukuntaa ja kovaa kaakotusta vastaajan pihasta, menneet sinne ja nähneet kantajan kukon kuoliaaksi revittynä ja koiran juoksevan viidentoista tai kahdenkymmenen kyynärän päässä. Vastaajan todistetaan olleen tuvanportailla ja kutsuneen koiraansa. Miltä teistä näyttää, Gåsevinge, niin pitkälle on asia selvä."
"Aivan niin", vastasi Gåsevinge, "eikä siinä voi tapata."
"Malttakaahan", sanoi översti, sormi nenällä, "nyt tulee pulmallisempi kohta. Samat todistajat kertovat myöskin samaan aikaan nähneensä suuren haukan laskeutuneen tallin katolle noin seitsemänkymmenen askeleen päähän kukon surmapaikasta. Mitenkä se on pois saatava? Kukon on repinyt kantajan vaatimuksen mukaan vastaajan koira ja vastaajan sanojen mukaan haukka. Näettekös, hyvä ystävä, asia on suurempi, kuin luulisikaan, ja Herra sen tietää, mitä siinä vielä voi saada selville."
Herra Gåsevingellä ei oikeastaan ollut mitään halua esiytyä siinä asiassa, varsinkin kun huomasi, miten epävarmalla pohjalla se oli, ja pelkäsi sen sivuseikkojen herättävän huomiota ja tekevän hänet kaikkien keräjätuttujensa naurun aiheeksi: hän koetti sentähden päästä erilleen jutusta ja huomautti, ett'eiköhän olisi parasta jättää asia sikseen, varsinkin koska se ei ollut överstin oma ja koska todistuksen ja selvityksen puutteen tähden ei ollut syytä toivoa mitään voittoa.
"Ei, lempo vie!" sanoi översti, "ei tässä ole puhe siitä, mikä on minun, mikä sinun, ei voittamisesta tai menettämisestä, vaan paljoa tärkeämmästä asiasta, siitä, mitä ihmisjärki saa aikaan, kun sitä oikein käytetään ja kun se tuntee apukeinonsa. Lailla on oma muotonsa, ja tuomarin täytyy tuomita sen mukaan, vastoin kantajan tahtoa tai hänen edukseen, samapa se; mutta huomatkaa, taito onkin se, että osaa viedä asiansa niin liki voittoa kuin mahdollista. Näettekös, tässä on kolme asiaa punnittavana: ensin koiran luonne, sitte kukon ja viimeksi haukan. Se on tiettyä ja se voidaan todistaakin, että koira haukkuu lintua; siispä se pureekin, jos vaan saa kiinni jonkun; ja samoin, voi jotenkin varmasti olettaa sitä tällä kertaa isäntänsä yllyttäneen."
"Mutta", huomautti herra Gåsevinge, kuinka voi selittää, että kukko odotti koiraa, kun sillä on siivet ja jalat millä karkuun päästä?
"Älkää olko tyhmä, hyvä ystävä", sanoi isäntä tyytymättömästi, "tiedättehän; että kukko oli kesy, koska se oli enimmän aikansa elänyt emäntänsä kanssa hänen pikku mökissään."
"Entä haukka?" intti herra Gåsevinge.
"No jaa, haukka", jatkoi översti kiivaammin, "onko luonnollista tai haukan luonteen mukaista, että se olisi uskaltanut asettua tallin katolle ainoastaan seitsemänkymmenen askeleen päähän, jos ihmiset ja koirat olisivat sen ajaneet pois saaliilta?"
"Mutta jos sallitte, herra översti", vastusteli hänen suojattinsa, tahtoen yhä vielä kaikin voimin pelastua koko asiaan ryhtymästä, "onko sitte luonnollisempaa, että se olisi syyttä uskaltanut lentää koiran luo ja asettua niin lähelle?"
"Ei mitään koukkuja eikä kujeita!" huusi kelpo översti hyvin suuttuneena ja löi kätensä tuolin selkään. "Saatte mennä, mihin haluatte, minä en enää tarvitse teitä tänä iltana, ja joll'ette tahdo ottaa ajaaksenne tätä asiaa, niin kylläpähän löydän jonkun, joka sen ottaa. Syyttäkö!" jatkoi hän vähän tyynemmin, "eikö siinä ollut kylliksi syytä, että se kuuli kaakotuksen?"
Herra Gåsevinge nousi ylös, otti lasinsa, joi kunnioittavasti kumartaen överstin maljan pohjaan asti ja iäksi.
Herra Gåsevinge oli hyvin tottunut semmoisiin pieniin myrskyihin, joista hänen ei tarvinnut peljätä mitään pahempia seurauksia eikä överstin suuttumuksesta ollenkaan joutua toivottomuuteen. Päinvastoin oli hän hyvillänsä, että oli niin vähällä päässyt isäntänsä asiakirjojen kiusallisesta selailemisesta vapauteen tuttujansa ja ystäviänsä tervehtimään keräjäkartanon kammariin. Sentähden hän heti, kun sai suljetuksi isäntänsä oven jälkeensä, kiirehti kulkuansa ja riensi keveästi hypiskellen lumen läpi pihan yli sihteerien huoneesen, jonne iloisen hälinän ääni ja sytytettyjen tulien loisto häntä viehättävästi kutsuivat.
Kohta hän siellä lasin ääressä, joka yhtä halulla tarjottiin kuin vastaankin otettiin, unhotti kokonaan sekä isäntänsä että hänen asiansa ja istui nyt koko pitkän illan ahtaassa, huolellisesti hoidetussa ja toimitetussa mustassa frakissaan nuorten uudenaikaisten herrojen seurassa, rikkaana kuin kuningas ja paljoa huolettomampana, maksaen kohteliasten kumppanien vieraanvarat monilla kertomuksilla ylioppilas-ajastaan ja keräjäretkistään.
Entisten sekä iloisempien että surullisempien päivien muisto ja punssi tekivät hänen sydämmensä pehmeäksi kuin vaha, ja hänen nuoret, vielä kovakiskoisiksi turmeltumattomat kuulijansa ottivat hyvin sydämmellisesti, vaikka tosin välistä vähän vallattomasti nauraen vastaan yksinkertaiset, helppotajuiset kuvaukset hänen omasta elämästään: miten hän kasvoi koko maailman suuruisissa toiveissa, hän niinkuin muutkin, miten hänen näköpiirinsä vähitellen synkistyi yliopistossa, kunnes hänen lähimmätkin pyrintöperänsä kokonaan peittyivät ja maallisen kunnian ja maineen tyhjä loisto tuli tottuen hänestä yhtä tarpeettomaksi, kuin nyt oli aurinko hänen istuessaan lämpimässä kammarissa lasinensa iltasilla ja huomisen päivän leipä tiedossansa. Niin kului ilta, eikä herra Gåsevinge pehmeydessään huomannut, miten tenhottomiksi hänen polvensa olivat tulleet, ennenkuin pääsi ulos pihalle, mennäksensä levolle.
Hänen tullessaan ulkoilmaan oli pyry lakannut, tuuli tyyntynyt ja kuu pilkistänyt näkyviin hajonneiden pilvien takaa. Koko seutu loisti lumoavassa valossa, ja hiljaisuus, joka jo vallitsi kaikkialla, teki sen kahta vertaa viehättävämmäksi.
Herra Gåsevinge oli ensin aikonut mennä suoraan majapaikkaan: mutta kirkkaan illan sulous ja pelko, että vielä saattaisi tavata överstin valvomassa, joka silloin huomaisi hänen nykyisen tilansa, pakottivat hänet lähtemään kävelylle järven jäälle, joka oli ihan keräjäkartanon alla. Hän tahtoi vähän jäähdytellä ja karkoittaa päästänsä punssin kiusalliset höyryt.
Ollen muka suurikin luonnon ihailija alkoi hän vaelluksensa, mielessä hämärä ihastus, mutta samalla häntä vähän häiritsivät suuret kinokset, jotka lakkaamatta taistelivat hänen itsepäisten jalkojensa kanssa. Muistoja, tunteita ja olentoja entisiltä ajoilta liiteli hänen mielikuvituksessansa ja katosi jälleen hänen epätasaisten askeliensa sysäyksistä; kauan vaelsi hän voimatta pitää koossa yhtään ainoata kuvaa, kunnes vihdoin hänen elämänsä taulu selvisi muutamista kohdista ja hänen sekavat ajatuksensa alkoivat muodostua ja muuttua sanoiksi.
"Gåsevinge", sanoi hän vakavasti, "uskotko Jumalaan?"
Sen kysymyksen jälkeen lepäsivät hänen ajatuksensa kauan, kulkien vaan tunnetulvan mukaan; vihdoin ne jälleen tunsivat lujaa pohjaa allansa ja pukeutuivat sanoiksi:
"Kun ennen olit yliopistossa, Gåsevinge, kun kuluivat vuodet ja luku kävi sinusta raskaaksi, kuka sinua silloin rohkasi eikä jättänyt sinua tulemaan kelvottomaksi, vaan antoi sinulle jotakin työtä ja ansiota? Kuka lunasti vaatteesi asuntosi isännältä, kun sinun oli lähteminen matkalle, eikä jättänyt sinua alastomana kuljeksimaan ympäri maata ja nääntymään? Gåsevinge, oletko kiittämätön? Kuka ravitsi sinua, kun olit ruoatta, ja antoi sinulle suojaa, kun ei ollut katosta pääsi päällä? Katsos, miten ihanasti kuu valasee rannan kuusikkoa! Ei ketään kurjaa saa olla täällä; taivaan valoa ja elämän paraita lahjoja saavat kaikki tasan, ja onpa hauskaa olla välistä ihmisenäkin. Mutta mimmoinen sinä olet veljiäsi kohtaan? Gåsevinge, tutki itseäsi ja sano, mitä olet tekevä huomispäivänä? Lyö rintaasi ja tunne, mitä sinulla on taskussasi. Auta lähimäistäsi, kun olet itse saanut apua. -- -- Kas tässä, tämä kurja paperilappu, jos se säilyy, joutuu kahdeksan viatonta ihmistä turmioon; jos se heitetään tuuleen, kas, silloin jäävät he kaikki rauhassa asuntoonsa. Ihmisten suosio ja epäsuosio, samapa se. Gåsevinge, iloitse, sinä olet tehnyt jalon työn!"
Niin sanoessaan oli hänellä jo käsissä köyhän talonpojan velkakirja, joka muiden asiapaperien kanssa oli ollut povitaskussa; inholla viskasi hän sen kauas jäälle.
Sen ihmetyttävän urhotyön jälkeen palasi hän ja saapui vihdoin majapaikkaansa, löysi avaimen sovitusta piilosta ja astui tupaan, jossa översti-vanhus sikeästi nukkui tilallansa ja johon Gåsevinge itsekin heti ojensihe eräälle turkille ja nukkui iloisena humalassaan ja huolettomana huomisen päivän vaivoista.
* * * * *
Herra Gåsevinge heräsi hyvin aikaisin seuraavana aamuna. Heti kun hän sai sammutetuksi janonsa, oli hänen ensimäisenä, ajatuksenansa himmeä muisto edellisen illan seikkailusta. Mutta kun hänen ympärillänsä vallitsi täysi pimeys eikä hän kuullut muuta ääntä kuin översti-vanhuksen syvän hengityksen, ei hän suinkaan katsonut olevansa velvollinen niin aikaisin vielä ryhtymään päivän vaivoihin. Niinpä hän myöskin jätti selvittämättä, uniko vai todellisuusko hänen muistissansa kummitteli; hän paneutui toiselle kyljelleen maata, karkoitti kaikki huolet mielestänsä ja nukkui uudelleen, raskaammin kuin koskaan.
Toisen kerran avatessaan silmänsä näki hän jo aamun hämärtyvän ulkona ja överstin istuvan pöydän luona, edessänsä paperit ja höyryävä kahvipannu.
Herra Gåsevinge tahtoi kuin varovainen kenraali ensin tarkastella asemaa, ennenkuin alkoi liikkua, ja makasi siis hetkisen ihan hievahtamatta ja vanhusta katsellen.
Lieneekö se keveys, joka on aina aamun kumppanina ja joka seoittuu luonteesenkin, vaiko päivän odoteltu ilo vaikuttanut, samapa se, översti vaan näytti olevan erittäin iloisella mielellä; hänen otsallansa ei näkynyt yhtäkään pilveä, hänen huulensa usein hymyilivät ja hänen kätensä sivelivät asiapapereja niinkuin linnun siivet pesässä olevia poikasia. Kun enteet olivat niin hyvät, uskalsi apulainen nousta istumaan, ojennella käsiään ja kaikessa mukavuudessa haukotella pois unen.
"No vihdoinkin", sanoi översti-vanhus lempeästi, kun näki apulaisen päässeen niin pitkälle, "hyvää huomenta, kelpo Gåsevinge, nouskaahan nyt ylös ja ottakaa kuppi kahvia. Minä annoin teidän nukkua kylliksenne, että teistä minulla olisi edes vähä apua tänään; sillä kylläpä voin arvata, missä eilisillan vietitte."
Niin näyttivät kaikki eilisen suuttumuksen jäljetkin haihtuneen överstin mielestä; mutta edellisen illan paljas muistokin vaikutti herra Gåsevingeen paljoa voimakkaammin kuin hänen isäntänsä silloisen epäsuosion ilmaus. Hiljaisin askelin hiivi hän tuolin luo, jolle hän yöllisessä hämärässäänkin oli muistanut asettaa frakkinsa hyvästi kokoon käärittynä, kääntyi pois päin överstistä ja alkoi etsiä povitaskusta, ikäänkuin olisi vieläkin ollut epävarmana, oliko hän todella hävittänyt velkakirjan vai pettelikö häntä paha uni.
Kun kaikki paperit oli tarkastettuna ja pelko toteutui, muuttui hänen muotonsa pilviseksi, hän mutisti huuliansa ja näytti hyvin kummastuneelta. Mutta tapahtunutta kun nyt oli mahdoton saada tapahtumattomaksi, kokosi hän vanhan hidasluontoisen levollisuutensa, pukeutui frakkiinsa ja astui pöydän luo, otsa niin kirkkaana kuin mahdollista, jättäen asian oman onnensa nojaan.
Mutta uusi koetus kohtasi häntä heti, sillä isäntä virkkoi:
"Kas niin, Gåsevinge, ottakaahan nyt aluksi kahvia ja istuutukaa. Minä selailin tässä kortit -- sivumennen sanoen, teidän ei enää pidä vaivata minua semmoisilla kortti-iskuilla kuin eilen, sillä niistä ei ole mitään apua -- minä olen tarkastellut joukkoja, hyvä ystävä, mutta en löydä velkakirjaa. Teillähän se on tallessa?"
Herra Gåsevinge rykäsi muutamia kertoja hädässään, mutta kaikilla valmistuksillansa sai aikaan vaan hyvin epäselvän: "Epäilemättä."
"Kuinka, epäilemättäkö?" sanoi översti, "ettekö te sitä pistäneet taskuunne, kun läksimme kotoa?"
"Te olette ihan oikeassa, herra översti, se oli yhdessä köyhänkirjan ja muiden pikku paperien kanssa, jotka minulla vieläkin on taskussani." Niin sanoen kiiruhti herra Gåsevinge kohteliaasti kumartaen ottamaan kuppia ja kaatamaan kahvia, koettaen jonkin toimituksen taakse peittää pulaansa.
"No, älkää nyt enää olko noin hajamielinen", sanoi översti, arvaamatta oikeaa syytä holhottinsa kummalliseen käytökseen, "päästäkää jo häkä päästänne haihtumaan, hyvä Gåsevinge, sillä tässä tarvitaan kohta sekä järjestystä että toimikykyä. Kummallinen on tuo huolimattomuus. joka teillä varmaankin on synnynnäinen ja vaikuttaa, että teistä kaikki-tyyni maailmassa on mitätöntä, paitsi ruoka, juoma ja uni. Sentähden onkin maailma kääntänyt teille selkänsä, hyvä ystävä, vaikka te ette luonnostanne oikeastaan ole huono-osainen ymmärrykseltä ettekä näöltä, jos nimittäin lukuun en ota teidän liian mustaa parransänkeänne, kankeata mustaa tukkaanne ja ehkä myöskin vatsaanne, joka on liian täyteläinen noin pienelle vartalolle. Muuten on teidän silmissänne, silloin tietysti, kun olette oikein hereillä, virkeyttä, josta minä paljon pidän, ja teidän suunne osoittaa aina niin viatonta tyytyväisyyttä, ett'ei teihin suuttuneena voi kauan olla, vaikka, se teidän tulee tunnustaa, välistä siihen olisi kylliksi syytäkin. Tätä minä en puhu minäkään moitteena; minä olen päinvastoin koko aamun nauranut oikein sydämmestäni, kun olen nähnyt teidät turkillanne nurkassa nukkuvan, niin että seinät ja katto olisivat voineet pudota päällenne teidän siitä heräämättä. Tietäkääs, täällä on jo ollut ihmisiäkin teidän maatessanne. Paavola oli täällä vaimoineen ja lapsineen ja koetti taaskin saada minua antamaan armoa ensi syksyyn asti."
"Ja mitä suvaitsitte vastata, herra översti, jos saan kysyä?"
"Vaikea minun oli saada sitä narria tajuamaan, ett'ei kukaan ole niin tyhmä, että laskisi luvalle paraan miehensä tulisimmasta taistelusta. Jo olin ihan taipumaisillani heidän valituksiinsa, sillä minulla on kapinallinen luonto, jota on muutamissa tapauksissa vaikea pitää kurissa; mutta paraasen aikaan satuin katsahtamaan teihin, Gåsevinge, ja näin, miten tyytyväinen sentään ihminen voi olla, vaikk'ei kaikki käykään niin hyvin, kuin toivoo, ja se minut varjeli suuresta tyhmyydestä. Ja nyt teidän pitää istuutua ja asettaa sotajoukkomme järjestykseen; minä puolestani lähden tuomarin luo ja suunnittelen hänen kanssansa koko marssin. Varokaa itseänne, älkääkä antako pahan kiusaajan päästä valtaan itsessänne sill'aikaa, kun minä olen poissa. No, no, kyllähän itsekin saan selvän päällysnutustani, älkää vaivatko itseänne, herra Gåsevinge; mutta kalossini, missähän ne ovat? Kiitos! Onnea hyviksi muistiinpanoiksi; tuskinpa minä enää pääsen keräjäsalista tänä aamupuolena. Jääkää hyvästi!"
Heti överstin lähdettyä huoneesta avasi herra Gåsevinge eväslaatikon ja otti pienen lämmitysnaukun, voidakseen paremmin sietää aamun kylmää. Sitte heitti hän ylleen nuttunsa ja hiivi ulos etsimään tuota kiusallista velkakirjaa, jos se ehkä vielä olisi samassa paikassa, johon hän sen ihmisrakkauden viekoituksesta viimen jätti.
Päästyänsä alas jäälle ei hän enää löytänyt omia eilisiä jälkiänsäkään, kun yöllä oli ollut uusi pyry; mahdoton hänen myöskin oli muistaa, miten pitkälle hänen vaelluksensa oli ulottunut. Hyvin pahoillansa palasi hän kotiin ja alkoi kaikin voimin järjestää ja kirjoittaa valmiiksi asiakirjoja, saattaakseen isäntänsä niin iloiseksi kuin mahdollista ja siten lievittääkseen uhkaavaa myrskyä.
Päivä kului, sana toisensa perästä rupesi tulemaan överstiltä milloin mitäkin valitusta vaatimaan, ja kaikkien juttujen huono menestys lisäsi vaan huolta, joka vaivasi hänen kirjuri-raukkaansa. Kruununjuttu päättyi huonosti, sudenajo-asia tapattiin, kun kiireessä ei ehditty niitä kolmea jne.-kohtaa ladata muulla kuin paljaalla ruudilla, vanhaa sotilasta oli sakotettu kiivaasta kiroamisesta oikeuden edessä, ja kaikkien noiden onnettomuuden-sanomain lisäksi kuuli herra Gåsevinge vihdoin överstin askeleiden kopinan porstuasta ja näki hänen astuvan tupaan kiihtymyksestä läähättäen ja suuret silmät suuttumuksesta ihan kankeina.
"Esiin nyt", huusi vanhus, "Herran nimessä esiin velkakirja, Gåsevinge; ei nyt ole aikaa istua täällä vaanimassa. Väkivaltaa on kaikkialla eikä armoa anneta missään. Mikä p--e -- täällä ainakin saanee vannoa sakottomasti -- teille johdatti mieleen luottaa noihin jne-kohtiinne, kunnes kiire pakotti niihin panemaan, mitä pykäliä sattui? Nyt pitää teidän marssia esiin kukkoinenne, ja sitte löylytän minä Paavolaa. Pankaa paperit järjestykseen ja lähtekää mukaan; ei toki kehtaa menettää jok'ainoaa asiaa."
Onni auttoi Gåsevingeä enemmän, kuin olisi saattanut toivoakaan, niin että hän jo mennessään tykkivin sydämmin keräjätupaan löysi pihalta todistajan, jonka sanat ratkasivat tuon pulmallisen vahingonkorvaus-jutun hänen eduksensa.
Översti-vanhus istui asian aikana tavallisella tuolillaan keräjätuvassa, hyvin halukkaasti kuunnellen sen menoa. Päätöksen kuultuansa iski hän ystävällisesti silmää Gåsevingelle ja samalla viitaten kutsui häntä luoksensa.
"Siitä jutusta teidän tulee saada kiitokset", kuiskasi hän, "antakaa nyt minulle Paavolan asian paperit."
Herra Gåsevingellä ei ollut mitään pelastuskeinoa. Niin ryhdikkäänä kuin mahdollista veti hän taskustaan esille pyydetyt paperit, ulkonäöltään niin hyvässä järjestyksessä kuin suinkin, ja palasi sitte paikallensa lähelle ovea, jossa hän, kädet ristissä rinnalla, pää vähän vaipuneena olkaan päin, hyvin viattomana muodoltaan ja ryhdiltään, odotteli myrskyä.