Part 20

Mitäpä tästä? Pojat kun rupeavat työhönsä sitä aikomaansa laivaa yrittämään, siitä ei tullut kuin tuo huono ruuhi vain semmoinen, jolla ei päästy mihinkään, ja laiva jäi tekemättä. Menipä toisena päivänä sitten kolmas, tyhmäpäinen poika, vuorostaan metsään koettaakseen, eikä tuo syntyisi semmoinen laiva häneltä, ja tuli hänellekin se sama vanhus vastaan, kysyi: "Minnepä menet, poika?" Tämä sanoi menevänsä sitä semmoista laivaa tekemään, mikä juoksisi maalla ja merellä, ja äijä sanoi hänelle kuultuansa asian: "Minä lähden kanssasi." -- "Lähde vain!" sanoi poika ja otti äijän matkaansa. No, kuljetaan vähän aikaa yhtenä ja istutaan siitä lepäämään kivelle, niin sanoo se vanha äijä pojalle: "Emmeköhän söisi tässä istuessamme nyt, onhan sinulla evästä?" -- "Ka, syökäämme", sanoi poika ja otti eväskonttinsa käsille, mutta äijä kun pääsi ruokaan käsin, se söi pojan eväät sillä erää kaikki, ettei jäänyt mitään jäljelle. Poika kauhistui tätä, vaan ei siltä virkkanut mitään, vaan katseli ääneti eväänsä menoa. Ruokailtuaan sanoi äijä taas pojalle: "Emmeköhän rupeaisi maata?" -- "Ruvetkaamme vain!" sanoi poika, "vanhemman sanaa tulee totella"; ja paneutuivat makaamaan molemmat. Poika nukkui sikeästi, vaan äijä nousi pojan maatessa makuukseltaan ja kulki itsekseen metsään, jossa teki laivan sellaisen valmiiksi, joka kulki maata ja merta, ja tulla purjehti sillä sitten makaavan toverinsa tykö, että metsä lakosi edessä. Tästä rytinästä heräsi poika, ja se vanha metsän äijä huusi laivastaan hänelle: "Nyt on, poikaseni, aikomasi laiva valmiina, lähde sillä purjehtimaan nyt ja ota matkaasi kaikki, mitä vastaasi tulee!" Sillä puheella jätti metsänhaltija laivan pojalle ja meni itse matkaansa, minne lienee pojan silmistä kadonnut.

Poika kun jäi yksikseen metsään, nousi laivaan niinkuin neuvo oli ja sai purjehtimaan kuninkaan kotia kohdin. Eipäs kaukaa kulkenutkaan vielä, niin tulee vastaan mies, jonka on polvi kainalossa, toinen oikoisessa. Sen käskee hän laivaansa ja kulkee vähän matkaa edelle, niin tulee vastaan mies, jonka on toinen silmä kiinni, toinen auki. Käskyn mukaan ottaa hän laivaansa senkin ja lähtee rientämään edellensä. Mennään, mennään laivassa yhä, niin tuleepas kolmas mies vastaan heitä, jolla on suu toiselta puolen kiinni, toiselta auki. Se otetaan laivaan niinkuin toisetkin ja lähdetään edelle. Tuosta kun vähän aikaa kuljetaan, nähdään jo neljäs mies vastaan tulevan, jonka on viisi talvea sisällä ja viisi nuttua päällä. Hänet ottaa poika laivaansa vielä, ja kuljetaan sitten viiden miehen siinä metsänhaltijan antamassa laivassa aina kuninkaan kartanolle, jossa pyytää poika kuninkaan kaunista tytärtä naimiseensa. Kuningas vastasi: "Sinä kun laivan olet hankkinut näin kummallisen, tyttäreni ansaitset ja saatkin, vaan käyhän miehinesi ensinnä minun saunassani kylpemässä, niin sitten häitä pidämme." Siinä kuninkaan kartanossa ei ollut kaivoa eikä vettä muuallakaan likitienoilla missään, vaan käskettiin miesten monen peninkuorman päästä vettä hakea kylpeäksensä siellä olevasta lähteestä ja vieläpä ennen päivän laskua takaisin joutua, vaikka oli aurinko jo alhaalla jotenkin.

Mitäs siihen; poika pani sen koukkupolven toverinsa vettä lähteestä tuomaan, ja se kun oikaisi polvensa, jota muutoin piti kainalossaan, niin taisi ottaa julmia askeleita juostessansa. Kuitenkin viipyi hän siksi matkallansa, että poika rupesi ajattelemaan, mitä se niin kauan siellä tekee, vaikka ei se yli määränsä vielä viipynytkään. No, poika kun ei malta odotella häntä, panee sen miehen, jolla on toinen silmä kiinni, toinen auki, katsomaan sitä ensimmäistä, mitä hän lähteellä tekee. Sepä mies kun aukaisi toisenkin silmänsä, jota ummessa oli pitänyt, hän näki sillä niin etäälle kuin tarvitsi ja sanoi kohta, että veden noutaja lähteen reunalla oli nukuksissa. Kuultuaan tämän pani poika sen toverin, joka suupuoli oli, huutamaan makaajata. No, se kun avasi nyt toisenkin suupuolensa, niin karjaisi kauhean kovasti: "Veden noutaja, hoi! Tulepa kotiin sieltä!" Tästä heräsi jo lähteellä nukkunut, otti vesiastiat kanssansa, ja kun oikaisi taas polvensa, niin tulla harppasi semmoista hyppyä sieltä, että joutui kuninkaan kartanolle määrättyyn aikaan ennenkuin päivä meni maillensa.

Lämmitettiin siitä nyt vedet ja lähdettiin kylpemään, mutta kuningas oli vaskisen saunansa varistanut niin kuumaksi, ettei siellä sietänyt saunata kukaan semmoisessa löylyssä. Poika silloin käski sen viluisen miehen, jonka oli viisi talvea sisällä, edeltä sinne; ja se meni. Ovelle päästyänsä puhalsi yhden talven ensinnä sisältänsä ja kynnykselle astuessaan toisen; vaan ei siitä vielä vaskisauna jäähtynyt. No, hän puhalsi nyt kolmannen ja neljännen talven sisältänsä; vaan sauna kun oli kuuma vieläkin, täytyi puhaltaa viideskin talvi lisäksi, ja sen kun sai puhaltaneeksi, niin saunan seinät jo kuuraan sävähtivät, ja miesten oli aika hyvä siellä nyt kylpeä, saunata ja olla.

No, ei muuta nyt mitään. Kuninkaan täytyi tyttärensä antaa pojalle vaimoksi ja puolen valtakuntaa päälliseksi, millä eläisivät. -- Sen pituinen se.

KETTU KOSIOMIEHENÄ

MADON LINNA

Oli ukko ja akka ja heillä yksi ainoa poika. No, rupeaa akka sairastamaan ja huonoksi käy hyvin, että luullaan jo kuolevan, niin tulee poika hänen luoksensa ja sanoo suruissansa: "Kunnepa minä hyvä, kun sinä maammoseni kuolet?" -- "Elä ole pahoillasi", sanoi äiti, "jos minä kuolen sinusta, niin jääpihän isäsi eloon."

Kuluu aikaa siitä vähäsen, niin jo kuolee äiti, ja isä vuoronsa rupeaa sairastamaan. Siitä käypi poika nyt isänsä luokse, sanoo: "Kunnepa taattoseni minä hyvä, kun sinä kuolet?" -- "Elä ole milläsikään", sanoi taatto, "minulla kolme ansaa on metsään pantuna, minä kun kuolen, sinä ansoilla käy, mitä saanet, tuo elävänä kotiin."

Ei aikaakaan, niin kuoli äijä, ja poika jääpi suremaan sitä, kun hän vanhemmistaan orvoksi jäi. Itki, itki, äijän itki, monet päivät itki, niin juohtuipa mieleen siitä, mitä isä oli kuollessaan sanonut. "Käskihän se isäni minun ansoilla käymään", arveli mielessään poika, "jahka minä huvikseni lähdenkin!" Sillä tuumalla meni hän metsään, kävi ansan siellä, kävi toisen, kävi kohta kolmannenkin, niin puuttuipa ruskea repo olemaan kolmannessa. Sen vei elävänä kotiinsa niinkuin isävainajalta neuvo oli, mutta arveli mieltänsä myöten: "Ei tästä minun saaliistani paljon apua ole, nälkään tässä kuolen kuin kuolenkin, ellen ajoissa neuvoa pitäne." Näitä miettien tuli hän saaliinensa kotiin ja istuutui suruissaan rahille ajatellen itseksensä, mille työlle nyt rupeaminen, jolla toimeen tulisi. Silloinpa kuuluu tuvan loukosta pakina niinkuin ihminen haastaisi ikään, ja kettu sanoo pojalle: "Ka, eikö sinun, Jussi Juholainen, laadi mielesi naimaan?" Jussi Juholainen näet on nimi sillä pojalla. Oudostuen pakinata nousi poika seisaalle ja lähestyi kettua sanoen: "Kuinkas minä, ketturukka, naisin? Köyhän kera minä en elä, pohatat minulle eivät tule." -- "Ka, lähde kuninkaasta naimaan, niin saat pohatan!" sanoi kettu. "Hyvin sinä nyt, kettuseni, joutavia pakiset!" vastasi poika, "kuinkas minä lähden kuninkaasta naimaan, siitähän ei tule mitään!" -- "Ka, elähän huoli", pakisi toimessaan kettu, "minä, katsohan, sen asian laadin, jotta syntyy ainakin." Kuultuaan tämän arveli poika: "Voinmahan olla ketulle mielen nouteeksi, ei tuosta pahaakaan liene!" ja läksi ketun kera kulkemaan, minne se häntä veisi.

Käydään kahden kesken, tehdään taivalta yhdessä, niin tullaanpa kuninkaan kotiin; linna jo näkyy heille. Puhuu silloin isännälleen kettu, sanoo: "Vuotahan tässä, minä lähden tietelemään edeltä, mitä linnassa kuuluu, onko kuninkaallinen perhe kotona." Sillä puheen erosi jo isännästään Jussi Juholaisesta ja juoksi linnaan, jossa meni suorastansa kuninkaan puheelle ja sanoi: "Antakaa, armollinen kuningas, nelikkoa lainaksi, millä isäntäni Jussi Juholaisen kultia, hopeita määrisin." Kuningas kuultuaan tämmöisen pohatan tienoilla olevan antoi kohta nelikon ketulle, sanoi: "Pyydä nöyrimmästi isäntääsi minunkin linnassani käymään, onhan ruokaa, on huonetta minulla." Saatuansa kuninkaalta nelikon läksi kettu linnasta kantamaan sitä, etsi minkä sai kulta- ja hopeasipaleita kynsiinsä ja pani ne nelikon uurteeseen, josta vei nelikon kuninkaan palvelijoille takaisin kiittäen lainasta ja juoksi siitä isäntänsä luokse, jolle kertoi asiansa, miten kuningas vaati heitä linnaansa. Kuningas sillä välin miettii mielessänsä: "Jokohan se kettu isännästään toden puhui, jotta sillä moinen rikkaus ompi, vai olikohan valhetta kaikki?" Päästäkseen asian perille sanoi hän orjillensa: "Tuokaa nähdäkseni se nelikko, joka lainassa oli; kun lienee kultia, hopeita hänellä määritty, niin onhan muutamia sipaleita pohjaankin jäänyt." Käskyä kuullen kantoivat orjat nelikon katseeksi, ja kuningas kun tarkoin katseli sitä, löysikin pieniä kulta- ja hopeasipaleita sen uurteesta, josta näki ketun sanat todeksi, arveli: "Ei ole se mies joutava mikään, kun on kultaakin, hopeata nelikolla määritä!"

Iltapuoleen päivää kulki Jussi Juholainen kettunsa kera linnaan sitten, jossa kuninkaan käskystä annettiin hänelle erityinen huone asua ja ruokaakin sekä juomaa, mitä halusi ja kuninkaan linnassa parhaanlaatuista oli. Siinä eli sen päivää nyt ketun seurassa hyvästi, kunne yö tuli; mutta aamulla erosi kettu taas hänestä, meni kuninkaan puheelle ja sanoi: "Annapas, kuningas, vaatteitasi nähdä, onko yhtä hyvät kuin on isännälläni Jussi Juholaisella." Kuningas tuo nyt yhdet vaatteet ensinnä, näyttelee ne, mutta kettu ei niitä ota, paremmat sanoo isännällään olevan. Siitä kuningas jo toiset tuo, paremmat, vaan eivät kelpaa ketulle nekään. Viimein, kun ei muusta apua ollut, tuo kuningas kolmannet parhaimmat vaatteensa näytiksi ketulle, jotta eivätköhän rupeaisi jo kelpaamaan. "No, nämähän ovat siihen laatuun kuin minunkin isännälläni", sanoi kettu, "miltä ei yhdennäköiset aivan", ja kantoi Jussi Juholaiselle ne kuninkaan vaatteet, käski hänen pukeutua niihin. Mitäs, Jussi kun tiesi jo ketun tuumat hyväksi, teki neuvon mukaan kohta ja puki vaatteet päällensä. Sai vaatetsineeksi vain, niin alkaa kettu taas neuvoa häntä, sanoo: "Lähde nyt kuninkaaseen, kosikaamme hänen tytärtänsä, niin saat sinä rikkaan morsiamen, köyhästä kun et sano huolivasi!" -- "Kyllähän rikas luullakseni parempi olisi", vastasi Jussi ja kulki ketun kera kuninkaan linnaan, jossa pyytää morsiamekseen tytärtä. Kuningas arvelee, ajattelekse tuosta, niin jo suostuu tuumaan -- ka, kuinka hän ei tytärtään semmoiselle miehelle antaisi, jolla vaatteet on hyvät, mitä parhaimmat päällä, ja kultaa, hopeata niin äijän, jotta nelikolla määrittiin! Eihän muuta, ruvetaan häitä vain laatimaan, ja rahvasta kerätään, herraa, talonpoikaa linnaan paljon.

Pidetäänhän piiruja, monta päivää pidetään pääksytysten, niin alkavat jo vieraat linnoilta hälvetä, kukin lähtee kotiinsa. Arvelee siitä nyt lähteäksensä naisensa kera Jussikin; kuinkas, lähdettävä oli kumminkin, ja rupesi hyvästi heittämään päästäksensä taipaleelle. Mutta kuninkaasta oli outoa nyt äkisti yksikseen jäädä, kun läksi ainoa tytärkin kotoa, ja hän laittausi kaimaamaan vävyänsä sanoen: "Annas, lähden kotiasi katsomaan minäkin, pitäähän kerta nähdäkseni, miten te, lapseni, talossanne elätte; kuljemme yksissä nyt sinne." No, eihän se semmoinen liika ystävyys Jussin mielestä maksanut mitään, senhän arvaa toinenkin, vaan minkäpäs hän teki, kuningas laittausi matkaan vain. Ymmärsi kettu nyt asian, että hätä se alkaa isäntämiehellä olla, ja juoksi turvaksi hänelle, sanoi: "Minä lähden, isäntäiseni, edeltä sanaa linnaasi viemään, tulkaa te vierainenne jäljestä, ja tiet kun matkalla eroavat, niin vasempaan käteen lähtekäätte, se tie linnoille suorin on." Jussi Juholainen kuunteli kettunsa puhetta, jota oli tottunut uskomaan, ja arveli: "No, sinä sen minun linnani tietänet, mistä sinne mennään, kuljemmehan jäljessä, jos sillä matkan päähän pääsisimme!" Turvaten kettuunsa lähtee siitä sulhanen naisensa, appensa ja muun juohtokansan kera taipaleelle tietämättä, mihin matka viimeinkin päättyisi; saadaanhan ketun neuvomaa tietä kulkemaan.

Kettu sillä välin juosta litvittää tietä pitkin yksinänsä, niin tuleepa kymmenen miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, kirveet olalla. "Ka, mitä miehiänne olette?" kysyi kettu. "Madon halonhakkaajia olemme", sanoivat miehet, "mitä se sinuun koskee?" -- "Voi miesparat!" sanoi kettu, "kuningas matkaa tästä nyt jäljestäni; se kun kysyy, kenen olette, elkää sanoko Madon, sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teille tuho tulee, kuningas on lähtenyt hävittämään Matoa." Miehet kuultuansa tämän lupasivat neuvon mukaan sanoaksensa, ja kettu läksi juosta luikertamaan edelle. Juoksee, juoksee, minkä juoksee, niin tuleepa kaksikymmentä miestä vastaan, sinisessä haljakassa kuin huuteessa, suuri hevoslauma ympärillä. "Mitäpä miehiä olette?" kysyi kettu. "Madon hevospaimenia", sanoivat miehet. "Elkää, poloiset miehet, niin sanoko, kuningas kun jäljestä tulee!" varoitti kettu, "sanokaa Jussi Juholaisen olevanne, ilman teidät kuningas tappaa, kun on lähtenyt näet Matoa hävittämään." -- "Hyvinhän tuon voimme sanoa", vastasivat miehet, ja kettu juosta lipotteli edellensä; vaan ei etäälle ennättänyt, kun tuli jo kolmekymmentä miestä ison lehmikarjan kera vastaan hänelle, miehet sinisessä haljakassa kuin huuteessa. "Kenenpä miehiä olette?" kysyi taaskin kettu. "Madon lehmipaimenia", sanoivat miehet, "mitäpä sinun siihen ompi?" -- "Oi, poloiset, päiviänne! Elkää vasta niin sanoko, tästä tulee kuningas jäljestäni Madon valtaa hävittämään", sanoi kettu, "sanokaa, miesrukat, Jussi Juholaisen olevanne, ilman kuningas päänne leikkuuttaa heti." Miehet lupasivat nyt käskyn mukaan sanoaksensa, joshan sillä välttäisivät kuninkaan vihan, ja kettu erosi heistä, läksi edelleen kohta. Juoksee, juoksee, minkä juokseekin, niin tulee jo linna eteen, joka niin on kaunis ja komea,

ettei löydy maalla mointa eikä vertoa vedellä: tammi keskitanhualla, puu pyhä pihalla kasvoi, lehvät kullankarvalliset, lehväsillä kultalinnut lauloa livertelevät.

Vielä on puisto kaunis likellä ja puistossa hirvi ylen sorea, jott'on karva kultaa, toinen hopeata, kolmas sitäkin parempi. No, kettu menee tupaan kohta ja katselee sisustakin, niin täällä Mato on isäntänä vain, muuta perhettä ei mitään. Sinne sanoo kettu tultuansa heti: "Oi, Mato-rukka, päiviäsi! Kuningas tulee, kotisi kohlistaa ja tappaa vielä itsesi sinut." Tästäkös tuli nyt Madolle hätä. "Enköhän", kysyi kohta, "voisi minä pakoon päästä?" -- "Tiukassa taitaa olla pääsemisesi", virkkoi kettu, "vaan koehan paeta jonnekin, ehkähän ei löydettäisi toki!" No, aitta on pihalla, liinaa täynnä, niin siihen pistäkse se Mato piilemään kuningasta ja linnansa heittää asua ketulle, jota luuli ystäväkseen, kun se häntä oli varoittanut.

Kuningas naimakansan keralla sillä välin matkaa tietä myöten edellensä, ja tullaan ensinnä halonhakkaajien luokse, niin arvelee mielessään kuningas, kenenkähän miehiä nuo lienevät niin kauniissa haljakoissa, ja kysyy jo miehiltä itseltänsä: "Kenenpä halonhakkaajia olette?" -- "Jussi Juholaisen", sanoivat miehet. "No, sepähän nyt neuvon vävy puuttui minulle, kun ei itselläni ole tuonnäköisiä halonhakkaajia", arveli kuningas, "lieneepä hänellä varat melkoiset muunkin puolesta!" Eihän muiden kuullen virkkanut kuitenkaan mitään, vaan sai naimakansan kera taivaltamaan edelle. Tullaan matkaa tehden sitten hevosvartijoiden luokse, niin kysyy kuningas heiltä: "Kenenpä miehiä olette?" -- "Jussi Juholaisen hevosvartijoita", virkkoivat miehet. No, tätähän ihastui kuningas nähdessänsä, mimmoiset vävymiehellä oli hevoset sekä vartijat, joita ei itsellään kuninkaalla ollut semmoisia, ja läksi hyvillä mielin edellensä.

Tehdään taivalta, minkä keretään, niin tulevat vuorostaan lehmipaimenet vastaan niinkuin äsken ketulle, miehet haljakassa kuin huuteessa. No, kuningas taaskin kummastelee sitä, kysyy miehiltä: "Kenenpä paimenia olette?" -- "Jussi Juholaisen", virkkoivat miehet, "Jussi Juholaisen lehmipaimenia; nämä lehmät tässä hänen karjaansa ovat kaikki." -- "No, onpas karja sinulla hyvä", sanoi kuningas ihastuen vävyllensä, "tuskin on itselläni parempata." Tähän olisi nyt vastattava ollut, vaan Jussi Juholainen ei saa suutaan aukaistuksi, niin on kummaa kaikki hänestä, kokeehan joutua edellensä nähdäkseen, mihin tultaisiin viimeinkin, matkaa äänetönnä appensa rinnalla.

Kettu sillä aikaa oleksii Madon jättämässä kodissa. Aitan pisti tuleen, missä Mato oli kuningasta piilemässä, ja siinä paloi nyt linnan omistaja liinan sekaan tuhaksi, vaan kettu anasti autioksi jääneen linnan, jonka siivosi somaksi, ja kiirehti tulevia vastaan siitä, pistäysi tien vieraan vuottamaan. No, sieltä rientää nyt kuningas naimakansan kera yksissä tietä myöten, kunne alkavat Madon linnasta huoneukset näkyä, niin seisahtuu kuningas katsomaan tielle, kysyy toisilta: "Kenenpä nuo huoneukset tuolla, mitkä näkyvät meille?" No, siihen olisi nyt Jussi Juholaisenkin ollut vaikeanlainen vastata, kun ei tuntenut hän seutuja ollenkaan; vaan kettu pujahti piilostaan tiepuolesta siihen ja sanoi: "Siinä se, armollinen kuningas, vävynne Jussi Juholaisen linna nyt olisi, johon on matkanne; tulkaahan jäljessäni, kyllä minä tien osoitan!" Sillä puheen lähtee kettu juoksemaan edellä, ja toiset tulla pöyhöttävät perässä. Kuningas niin on hyvillään ylen, jotta nauraa myhähtelee kuljettaessa yhä eikä saa sanaa sanotuksi, niin on ihmeissään sitä rikkautta, mikä joka paikassa näyttihe; vaan kun perille päästiin ja kaikki ihmeet linnassa näkyviin tulivat, niin siinähän kuninkaalta pää kupeutui vasta. Linnut laulaa songertavat tammessa pihalla, hirvi hyppii, telmii puistossa, ja kaikki on muukin sen mukaan kaunista ylen. Käydään huoneuksiin siitä, katsellaan sisustakin linnassa, niin täällähän on laitokset paremmat vielä; kaikki on rahit, istuimet kullasta, seinät hopeasta ja katot, lattiat kiiltävistä kivistä. "Ka, on vävyä tässä vävyssä, on mitä nähdä muutakin!" arveli kuningas ja kallella päin katseli niitä vävynsä huoneita, mitä heissä kaikkea oli, eikä ihmettelemästä päässyt, niin oli outoa hänen mielestään kaikki.

Juohtokansa kun oli linnassa koolla kaikki, tulee kettu, kutsuu vieraat ruoalle, ja saadaan siitä piiruja pitämään kuin kunnon linnassa ainakin. Pöydät ovat syömisiä, juomisia ylen täynnä, ja herkkua on niin monenlaatuista siinä, ettei voi suu sanoa; kaikkea on muuta, linnun maitoa ei ole. Syödään vävyn talossa, juodaan, monet päivät eletään, niin jo tekee kuningas lähtöä, käkeää kotiinsa kulkemaan. Kettupa silloin sanoo isännällensä kaikkien kuullen: "Pitää meidänkin lähteä nyt vuorostamme kuninkaan luokse pitoihin, mitäpä siellä on hyvyyttä, onko sikälikään kuin meillä." Kuningas miltei olisi välttänyt tätä, vaan ei käynyt enää asiata kiertäminen, kun oli kerran puheeksi tullut, vaati täytyi tyytyä tuumaan ja kutsua vävyn väki vieraiksi kotiinsa.

Yhtenä matkattiin sitten kuninkaan omalle linnalle takaisin ja katseltiin perille päästyä tarkasti kaikkea, mitäpä täältä löytyisi, kun kuningas parhaan mahtinsa näyttäisi; vaan mitäs, täällä ei lintuja ole tammessa, ei hirveä puistossa! Muutamat koiran päät kuningas panee pihalleen haukkumaan, vasoja tanhualle hyppimään, vaan mitäpä niistä, ne eivät näytä millekään. Sanoo siitä isännälleen kettu: "Sinulla, Jussi Juholainen, parempi on nyt elos kuin on itsellään kuninkaalla, niinpä minua et enää kaivanne; eläkää hyvänä, minkä aikaa elänette!" Sillä puheen erosi kettu Jussista mennen metsään, minne lienee mennyt, eikä ole häntä siitä päivin nähty eikä kuultu. -- Sen verran sitä.

KEHNON KOTI

Oli ukko muinoin, ukolla poika. Elos heillä oli vähässä, siksi että toimeenhan tulivat, kun jaksoi isä työtä tehdä uutteraan ja taloansa hoitaa; mutta vanhoillaan kävi ukko huonoksi, ettei paljon kyennyt työhön, ja talon varat, mitä entuudesta oli, hupenivat hupenemistaan yhä. Sehän seikka huoletti isää, joka pelkäsi poikansa hänen kuoltuansa aivan tyhjäksi jäävän ja miltei vain kerjäämällä täytyvän elatustaan hankkia. Estääkseen sitä arveli ukkorukka jos jonnekin, kun oli poika hänelle rakas, vaan ei arvellenkaan parannut asia sen siitänsä. Viimein, kun tunsi jo kuolevansa eikä muuta neuvoa tietänyt, sanoi hän pojallensa: "Sinulta kun, poikaseni, minun kuoltuani kaikki elokset lopekse, onhan lehmä jäljellä, syö se kotonasi tässä eläkä lähde mierolle pakkoamaan."

No, kuolikin ukko, kun aikansa tuli, ja poika vähitellen söi joutilaana kodissansa elot, rahat kaikki, mitä oli perintöä jäänyt, eikä ollut muuta enää kuin lehmä vain jäljellä. Sitä lähtee nyt lehmäänsä kuljettamaan, myödäkseen näet, jotta hinnasta sitten eläisi. Käypi, astuu tietä pitkin, lehmää sarvista vetää juntturoipi perässänsä, niin tulee äkkinäinen mies häntä vastaan, kysyy: "Kunnepa viet lehmää, poika?" -- "Ka, möisin, ken kun ostaisi", vastasi poika. "Äijänkös otat?" kysyi mies. "Viisikymmentä ruplaa antanet", sanoi poika. No, siitä syntyy nyt kauppa. Mies antoi empimättä vaaditun hinnan lehmästä, vei sen vesakkoon heti ja tappoi sinne; mutta itse muuttui revoksi samalla ja läksi juoksemaan metsään, minkä ennätti. Sieltä kun löytää toisen näköisensä, alkaa puhutella sitä, sanoo: "Terve, ystäväiseni, olisi meillä pidot linnassa, kun voisimme muita tovereiksi saada!" -- "Ka, emmekö heitä etsimällä saane", virkkoi toinen, "lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin viisikymmentä repoa kun mieheen saamme kerätyksi, tähän tulemme yhteen sitten."

Sillä puheen erosivat revot eri haaralleen kumpikin, ja viisikymmentä toveria saatuansa osakseen metsästä tulivat määräpaikkaan koolle sitten, josta kulkivat yhdessä sinne, jossa oli se lehmä tapettuna. Vieraiksi tulijat, joista oli kumma, kun heitä näin vähille syömisille kutsuttiin, alkoivat nurkua sitä, sanoivat: "Tämäkö meillä pitoa onkin?" -- "Ei, hyvät vieraat, ei tämä vielä pito mikään ole", sanoi kutsuja-repo, selvittäen asiata, "tämä matkapalaksi vain on lähtiessämme, linnoilla vasta oikeat pidot ovat, sinne kuljemme nyt yksissä kaikki." Revot tyytyivät tähän, ja pitoihin-kutsuja vei heidät kerallaan aina linnan portille asti, vaan siinä erkani heistä sanoen: "Jääkäähän vähäksi aikaa tähän, minä lähden edellä kysymään, missä huoneessa meillä pidot ompi." Sen sanoi siinä, jätti revot seistä jönöttämään portille, mutta itse meni linnaan, jossa muuttihe mieheksi järilleen ja kävi kuninkaan eteen, sanoi: "Armollinen kuningas, tänne tulisi sulhanen tytärtänne kosimaan, ja täällä olisi sata repoa lahjaksi häneltä, kelvanneeko teille?" -- "Ka, missäpä ovat ne sinun tuomasi?" kysyi kuningas heti. "Tuolla ovat linnan portilla", sanoi toinen, "pankaa palvelijanne katsomaan!" Kuningas suostui siihen, ja mies vei kuninkaalliset passarit kerallansa linnan portille, jossa näkivät hänen puheensa todeksi. Revot laskettiin nyt linnaan siitä ja vietiin tanhuaan kaikki, jossa mies tapatti heidät, kiskoi ketut selästä ja vei kuninkaalle kysyen: "No, herra kuningas, saammeko sulhasiksi tulla?" -- "Emmehän tiedä", sanoi kuningas, "tuumaitsemme." Mutta mies, kun näki asian vielä arveluttavan kuningasta, ei enää siinä vuotellut, vaan pyörähti samalla poikkeen linnasta, muuttui sievästi hukaksi ja meni semmoisena metsään. Siellä löytää hän toisen vertaisensa kohta ja rupeaa puhuttelemaan sitä sanoen: "Terve, ystäväiseni, olisiko meitä satakaan, olisi linnassa meillä pidot." -- "No, elähän mitään, vai olisi meillä pidot", vastasi toinen hukka, "no, ehkähän keräämällä toveriloitakin saamme, lähde sinä yhdänne, minä lähden toisaanne, niin tähän tulemme joukkoinemme yhteen sitten molemmat."