Part 21

Puhe kun oli semmoinen pidetty, läksivät hukat juoksuun kumpikin, keräsivät viisikymmentä toveria metsästä osaksensa ja tulivat yhtymäpaikkaansa koolle sitten niinkuin tuuma oli. Siitä kulkivat yksissä linnalle kaikki, jossa kävi hukille samoin kuin oli sattunut ketuille. Kutsuja-hukka muuttui linnaan tultuansa mieheksi, tapatti hukkalauman tanhuassa ja vei nahat kuninkaalle, sanoi: "Tässä olisi isännältäni pienoinen lahja; saammeko, herra kuningas, sulhasiksi tulla?" -- "Aprikoitsemmehan asiata", vastasi kuningas, "emme voi tarkoilleen vielä sanoa, tulee ehkä tyttärellemme sulhasia muitakin."

Mies, vaikka tästä nyt ymmärsi, että varsin se kuningas esteitä etsieli päästäkseen hänestä, ei kuitenkaan siitä hätäytynyt, arveli: "Ei sillä käy vielä asiata heittäminen, toimeen täss' on naimiskauppa saatava kumminkin, juonitelkoonpa kuningas miten hyvänsä!" Niissä tuumin läksi hän linnasta pois, muuttui karhuksi kohta ja meni semmoisena metsään taas. Siellä kun kohtaa toisen näköisensä, niin tervehtii häntä, sanoo: "Oi veikkoseni, mistähän toveriloita saisimme? Olisiko meitä satakaan, olisi pidot linnassa hyvät!" -- "Ka, ehkähän toveriloita etsimällä saamme", vastasi karhu, "saakaamme hakemaan, viisikymmentä kun saanen minä ja viisikymmentä sinä, siinähän niitä onkin tarpeeksi asti, tähän tulemme yhteen sitten." -- "Ka, tulemme", sanoi toinen; ja läksivät eri haaralleen kumpikin saadaksensa toveriloita, jotta päästäisiin muka pitoihin sitten. Siitä kun määrätyn joukon olivat keränneet molemmat, yhdistyivät puheen mukaan joukkoinensa ja kulkivat yksissä linnalle.

Kuningas, joka ikkunastaan näki heidän tulonsa, miltei säikähtänyt tämmöistä karjaa, arveli: "Onpas siinä elävää, onpas siinä metsän riistaa, ei ole köyhä mies, joka semmoiset lahjat laittaa, taitaisi olla otettava semmoinen sulho, mistäpä niitä parempiakaan tullee!" Hänen näitä arvellessaan tulee jo karhujen tuoja hänen puheelleen, sanoo: "Olisi, kuuluisa kuningas, lahja isännältäni vähäinen, saanemmeko sulhasiksi tulla?" -- "Tulkaatte!" sanoi kuningas, ei osannut muuta, "ei ole köyhä sulhanen, tulkoon, että saan hänet nähdä ja tuntea!"

Tämän vastauksen saatuansa läksi mies linnalta kiireesti ja kulki sen pojan luokse, jolta oli lehmän ostanut, sanoi: "Terve, tuttavani, jätä jo köyhä kotisi, lähde kuninkaan tytärtä kosimaan!" Poika luuli toisen piloillaan tätä sanovan ja virkkoi vastimeksi: "Kuinkas minä tämmöinen sinne lähtisin, kuningas ei laskisi huoneeseenkaan, työntäisi pois, tappaisi tämmöisen sulhasen." Mutta mies puhui toimessaan vain, sanoi: "Tulehan pois, kyllä minä neuvot tiedän, kuule minua ja tee tarkkaan, mitä sanon, niin asiat, katsohan, toimeen tulevat hyvästi." Kuunnellen tätä alkaa poika mieltyä tuumaan ja lähtee kuin lähteekin miehen kera matkaamaan. Kotvasen kuljettua tullaan linnan tienoihin sitten, jotka mies entuudesta tuntee hyvästi, niin poiketaan tieltä syrjään vähäsen, jossa kasvaa pieni näreistö semmoinen. Siihen jättää mies näreistöön toverinsa, sanoo: "Olehan sinä nyt vähän aikaa, vuottele tässä, kunneka minä linnoilla käyn, sinulle sieltä pätevämmät vaatteet tuotan. Ne kun tuodaan sinulle, elä tuojalle kovin nöyrä ole eläkä ensimmäisiin ihastu, vaan kun saat vaatteet koetellaksesi, sinä elä muuta kuin silmäile heitä hätäiseltä ja työnnä samalla takaisin, sano: 'Eivät nämä ole minuiset', eläkä ole ollaksesi koko vaatteista ennenkuin sinulle kolmannet tuodaan, ne vasta ota, pue päällesi ja tule niissä linnaan." Poika lupasi tehdäkseen, miten neuvo oli, ja mies läksi matkaansa toverilleen päteviä vaatteita hankkimaan niinkuin oli sanonut. Kulki suoraa tietä linnaan, osti siellä vanhan hevoskulun, kolme ruplaa antoi hinnasta, ja kävi sitten hattujen tekijältä rahallaan ostamassa reellisen hattuja, pisti hevosensa valjaisiin ja läksi hattukuorman kera ajamaan linnasta tiehensä. Siinä juoksee kuninkaan linnan editse joki, jonka poikki silta on rakennettu, niin siihen seisautti sillalle hevosensa ja sieppasi kirveensä, sillä hakkasi sillan poikki. No, mitäs; silta kun saa poikki, virta vie sen myötänsä, ja sinne menee koko rakennus hevosen kera, hattuineen päivineen hajoaa virtaan. Mutta mies juoksi linnaan samassa, jossa kertoi kuninkaalle asian, sanoi: "Oi, herra kuningas, kuin teillä oli huono silta! Me kun olimme linnaan tulossa, silta hajosi ajettaessa, ja sinne menivät meidän miehet kaikki, hevosineen kaikkineen tuiskahtivat jokeen. Siinä katosivat isäntäni vaatteetkin, hukkaan tulivat kaikki, eikä voi matka-asussaan nyt linnalle tulla, hätäiseltä pääsi itsekin elävänä virrasta." -- "Voi päiviäni!" vastasi kuningas, "kylläpäs se nyt sulhasmiehelle pahoin kävi, vaan hyvä, kun ei vahinkoa tullut pahempaakin, eihän lie vikaa pudotessa tullut mitään?" -- "Eihän, Jumalan kiitos, vahinkoa tullut tuon pahempata, vaan kyllä kastuttiin pahanpäiväiseksi", sanoi mies. "No, ainahan tuohon neuvoa lienee, kun ei muuta vikaa tullut", tuumasi kuningas ja työnsi passarinsa sulhaselle vaatteita viemään, että julkeaisi linnaan tulla. Tuossa paikassa lähtee jo passari asialleen ja kantaa vaatteet näreistöön sulhaselle sinne; vaan tämä tekee niinkuin toverilta neuvo oli, ei ota ensimmäisiä vaatteita eikä toisiakaan, kolmannet parhaimmat vasta ottaa vastaan, pukee ne päällensä ja kulkee passarin kera linnaan, jossa kuningas ystävällisesti kohtelee häntä niinkuin sulhasta ainakin.

Ruvetaan siitä sitten sille pojalle ja kuninkaan tyttärelle häitä pitämään, viisi päivää pidetään perätysten, niin jo rahvas hajoaa linnasta, ja vävykin rupeaa appensa kodista lähtöä tekemään kuin muutkin. Kuningas silloin toimittelee vävyllensä hevoset, rattaat ja kaikki, mitä matkaa varten tarvittiin, ja itse valmistihe saattamaan. Ei muuta kuin matkaan oli saatava nyt, mutta vävy kun älysi appensa tuumat, että se matkaan aikoo, säikähti jo sitä, arveli: "Mitenkäs voinkaan minä appeni ja naiseni kera, lähteä, kun ei minulla pätevää kotia ole, mihin heidät veisin!" Hänen näitä miettiessään tulee kosiomies, sanoo vakaisesti: "Minä lähden nyt edeltä kotiisi sijaa saamaan, tule sinä vierainesi hiljalleen jäljestä." Sillä puheen läksi jo tiehensä kulkeakseen edeltä erillään toisista. Ajoi, ajoi vähän matkaa edelleen, niin onpas aho kaunis tien varrella, jossa paimen istuu kivellä, sata lammasta ympärillä. "Kenpäs olet?" kysyi hän siltä. "Kehnon paimen olen", sanoi toinen. "Oi, miesrukka", sanoi kosiomies, "elä Kehnon sano olevasi, kuningas tulee Kehnoa hävittämään, tappaa lampaat, jos tietää kenen ovat, sano kuninkaan vävyn olevasi, niin ei laadi mitään." -- "Muistanmahan sanoa", vastasi paimen, "kiitos neuvostasi!"

No, tuskin pääsikään kosiomies paimenen luota, niin tulee kuningas vävynsä kera jäljessä ja keksii paimenen aholla. "Kenpäs olet?" kysyy hän kohta. Tämä kun muisti varoituksen, sanoi arvelematta heti: "Kuninkaan vävyn olen paimen." -- "No, onpas vävylläni lammasta!" arveli mielessään kuningas, vaan eihän paimenelle sanonut mitään, vaan kulki edelleen hyvillä mielin. Kosiomies puolestaan teki matkaa myös, kulki eteenpäin yhä, niin jo toisessa kohdin ahon näkee, jossa paimen kivellä istuu niinkuin äskenkin, sata lehmää ympärillä. Tämän neuvoo hän samoin kuin edellisenkin rientäen edelleen, ja kuningas taaskin tulee jäljestä, kysyy paimenelta, kenen palvelija hän oli. "Kuninkaan vävyn olen", sanoi paimen. "No, elähän mitään, onpas vävylläni lehmää", ajatteli kuningas kiirehtien edelleen, minkä ennätti, nähdäksensä, millainen vävyllä koti oli, kun näin oli varat muun puolesta hyvät. Kosiomies pysyi kumminkin edellä yhä ja teki matkaa kerkeämiseensä hänkin, kun taaskin muutamassa kohdin näki miehen istuvan kivellä, sata hevosta ympärillä. Sen neuvoo samoin kuin toisetkin, sanoo: "Todista kuninkaan vävyn olevasi, muuten sinut kuningas tappaa." Siitä menee seisahtamatta edelleen sitten, kunne tulee Kehnon kotiin, jossa astuu tupaan ja laati tervehdykset sanoen: "Oi, paetkaa, ristikansa, kuningas tulee, kotinne hävittää!" -- "Oi vieras, kunnepa me pakenisimme?" kysyi Kehnon väki. "Menkäähän riiheen, sieltä ei löydettäne", neuvoi mies. Sehän neuvo oli Kehnosta hyvä. Menivät riiheen lapset, akat ja kaikki, eikä jäänyt kuin se mies vain heidän kotiinsa isännöimään, kaikki jäi talous hänen valtaansa siihen.

Kuningas vävynsä kera taivaltaa edelleen aina ja tulee vuorostaan hevospaimenen luokse, niin kysyy taas entiseen tapaansa: "Kenpä, mies, olet?" -- "Kuninkaan vävyn", sanoi paimen, "nämä hänen hevosiaan ovat tässä." -- "No, on vävylläni hevosta, jos lie hyvyyttä muunkin näköistä!" sanoi iloissaan kuningas rientäen edelleen, eikä kaukaa kulkenutkaan enää, kun tuli jo väkineen päivineen Kehnojen taloon. Siinä ottaa kosiomies vastaan heidät ja käskee vieraat tupaan. "Ka, onpas vävylläni koti, missä naisen kera asua!" sanoi kuningas tupaan tultuansa heti ja ihmetteli näitä vävynsä huoneita, miten olivat kauniit ja somat. "Olisi tämä asuntomme siistimpi ja somempi toki", vastasi kosiomies isännän puolesta kuninkaalle, "vaan ovat Kehnot tätä poikessa ollessamme hävittäneet, vasta minun tullessani pakenivat täältä." -- "Ka, missäpä he nyt ovat?" kysyi kuningas vihaisesti. "Tuolla taitavat riihessä olla", sanoi kosiomies, "ei niistä nyt pelkoa ole, sinne pakenivat meitä." -- "No, se riihi on poltettava heti", sanoi kuningas, "palakoot he sinne!" Kuninkaan käskystä ottivat miehet tuohuksia heti ja pistivät riihen tuleen, jossa paloi Kehnon heimokunta tuhaksi; vaan kuninkaan vävy sai kodin asuakseen hyvän, ja siinä eli kauniin naisensa kera kaiken aikansa hyvin. -- Sen pituinen se.

EI-NIIN-MITÄ

Oli mies muinoin, läksi metsälle. Kävellessään siellä päätyi hän joen rannalle, jossa alkoi katsastella, olisiko ammuttavaa missä. Tuleepa silloin kolme sorsaa, uida luikerehtaa ruohokon rintaa keksimättä ketään. Älyttyänsä tämän laskeusi mies vesakkoon piilemään heitä, kunne joutuisivat likemmäksi, vaan tuostapa kuulee hän sorsia väijyessään outoja nyt. Uiskennellen edellensä alkavat linnut haastella keskenänsä sanoen toinen toisellensa: "Emmekö rupea kesoille kylpemään, kun näin on soma ja matala ranta tuossa?" Sillä puheen nousivat yhdessä maalle, jossa muuttuivat ihaniksi neitsyisiksi samalla, riisuivat vaatteensa rannalle ja menivät kesoille jokeen. Mies, joka pajupehkossa piilee heitä, näkee tämän ja miettii, miettii mielessänsä: "Nuo kun noin kauniita neitosia ovat, pitäisipä minun saada verhot muutamat tuosta millä keinoin tahtonsa, ehkä sillä tavalla pääsisin heidän puheillensa." Näin tuumaten nousi hän neitojen kylpiessä hiljaa piilostansa, kävi salaa heidän vaatteillensa ja valitsi yhdet parhaimmat sieltä, pani talteensa, josta meni piiloonsa takaisin.

Oltuaan, aikailtuaan kotvasen vedessä nousevat neidot jo maalle ja juoksevat vaatteillensa kukin, vaan jopas on verhot yhdeltä kateessa. Tästähän hätä tulee nyt heille. Toiset sieppasivat nyt sukkelaan verhonsa ja läksivät peloissaan pakoon, vaan se kolmas, alastomaksi jäänyt, ei tiedä, mikä neuvo pitää, kun ei verhoja ollut. Siitä sanoo hän suruissaan viimeinkin: "Jospa ken nyt minun vaatteeni toisi, en tiedä, millä kostaisin hänet! Olisiko alaikäinen, veljekseni tervehtäisin, vaan kun keski-ikäinen olisi ja minut ottaisi, niin sulhokseni sanoisin, tahi kun jo vanhempi päätyisi, minä hänet omaksi isäkseni ottaisin." Kuultuansa tämän mies ei enää pysy piilossansa, vaan tulee ilmiin sieltä ja antaa verhot neidolle. Tämä tervehtää hänet sulhokseen siitä niinkuin oli luvannut, kulki pojan kera kotiin ja antausi hänelle naiseksi.

Mies jätti nyt metsänkäynnin vähemmäksi, kun sen kauniin toverin sai taloonsa, ja toimeen tuli hyvästi. Elivät, olivat aikansa yhdessä kuin mies ja nainen ainakin, niin tulevat kaikki tienoolla asuvaiset herrat sitä miehen naista katsomaan, heillä kun ei kellään ole sennäköistä, niin somaa mutsoa kuin hänellä. Siitä herroja myöten juoksee jo puhe kuninkaallekin, että niin on nainen sillä miehellä kaunis ja suloinen. Olipas kuninkaalla sillä poika ikään naitettava, ja tuumaillaan perheen kesken, mistä sille sopiva nainen saada, niin kun kuullaan sitä miehen naista aina kehuttavan, juoksee jo mieleen kuninkaalle: "Sehän pitää se miehen mutso meidän pojalle jos millä keinoin saada, kun se niin on kaikille kuulu." Tämän ilmoittaa kuningas tuumansa herroillensa, mitä linnassa ompi, kysyen neuvoa heiltä, millä saataisiin naisen entinen mies hävitetyksi. Herrat virkansa puolesta vaivaavat päätänsä kotvasen, josta sanovat viimeinkin: "Emme, armollinen haltija, muuta neuvoa tiedä parempaa kuin että pantakoon miehelle semmoisia töitä tehtäväksi, että hän hukkautuu niissä." Se neuvo oli kuninkaasta hyvä, ja hän kutsutti miehen luoksensa, sanoi: "Sinä kuulut taitava mies olevan kaikissa kokeissasi, niinpä näytäkin asia toteen; sinun pitää huomiseen aamuun minulle pöytäpaikka saada semmoinen, jossa on kuutama ja tähdet kuvattuna, sitä kun et vain kymmenennellä hetkellä saane, niin päältäsi olet."

Kuultuansa tämän lähtee mies suruissaan linnalta ja tulee kotiinsa. Eihän kuitenkaan virka naiselleen mitään, vaan tämä näkee jo miehensä silmistä, että jotakin sille on tapahtunut, ja kysyi ensi puheeksensa: "Mitäpä, armas ystäväni, pahoilla mielin olet?" -- "Onpa mitä pahoilla mielin ollakin", vastasi mies puhuen asian kohdallensa, "semmoisen työn minulle kuningas määräsi, kuuluisi huomisaamuun olevan tehtävä." -- "No, elähän tuosta ole, veikkonen, milläsi", virkkoi nainen, "aamu on iltaa viisaampi, rupeahan maata!" Toinen kun ei muutakaan neuvoa nähnyt, myöntyi naisensa tuumaan ja nukkui siitä piankin, mutta nainen valvoi kaiken yötä miehensä tietämättä ja kirjoitteli sen pöytäpaikan semmoisen, jossa oli kuutama ja tähdet kuvattuna. Miehen noustessa aamulla oli pöytäpaikka sillä tavoin valmis, jommoinen ollakin piti, ja hän otti sen naiseltansa ja vei kuninkaalle katseeksi. Siellä katsellaan kalua, vatvotaan jos jotenkin, vaan ei pysty kuningas virkkamaan sitä vastaan mitään, niin oli paikka tarkkatekoinen ylen eikä vikaa vähintä edes kuvissa.

Eihän sillä kuitenkaan mies vielä rauhaan päässyt; kuningas vain arvelekse, mitä seikkaa hänelle nyt saada, kun ei äskeiseen vielä hukkaantunut. Siitä menee jo herroiltaan taas neuvoa saamaan. Ne kun olivat viisaita mielestänsä, eivät kaukaa aprikoineet asiata, luulivat jo keinon keksineensä ja puhuivat tuumansa kuninkaalle. Tämä kutsutti miehen taas luoksensa ja sanoi toimessaan hänelle: "Sinun pitää minun asiallani käydä, mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; kun et sitä toimeen saane, niin päältäsi pääset ja pian." Mikäs neuvoksi; eihän tätä käskyä kuka ymmärrä tämmöistä! Suruissaan lähtee miesrukka linnalta ja tulee pahoilla mielin kotiinsa. Siellä nainen kysyy niinkuin viimeinkin: "Mitäpä, toverini armas, pahoillasi olet?" -- "Niin ja niin", sanoo toinen, "onpa mitä pahoilla mielin ollakseni, kuningas kun tyhjään rupeaa minua kiusaamaan -- mikä liekin hupsentanut mielensä; pitäisi kuulen ma, nyt mennäkseni ei niin kunne, tuoda sieltä ei niin mitä, ilman on päällinen rangaistus tarjona." -- "Elä, veikkonen, ole tuosta milläsi", sanoi nainen, "rupeahan rauhassa maata, aamu on iltaa viisaampi, ehkähän neuvon jonkin näemme." No, mies kun oli vastuksistaan väsyksissä, ettei kyennyt muuhunkaan, oli naiselleen mielen nouteeksi ja paneutui kohdastaan maata.

Nainen kun näki miehensä nukkuneen sikeästi, rupesi työhön taaskin ja ompeli kaiken yötä uutteraan. Sillä tavoin sai kauniin pyyhinliinan sinä yön seutuna ommelleeksi, jonka aamulla antoi miehellensä sanoen: "Kun sinä nyt, veikkonen, lähdet sitä nimetöntä semmoista etsimään kuin on käsketty, elä pelkää mitään, vaan astu rohkeasti edellesi, kunne talo tulee vastaasi, niin siihen käy yöksi. Jos siellä mitä nähnet, elä huoli siitä, vaan nosta salkku, lakki ja kintaat naulaan ja ala tuvan lattiata astuksennella niinkuin kotonasi olisit huiskutellen tätä liinaista ja pyyhkiellen sillä nenääsi, että näkyy hyvästi."

Moiset neuvot saatuansa läksi mies kotoansa, astui, astui, aina iltaan asti astui, vaan ei tullut taloa vastaan. Eihän kuitenkaan tuosta ollut millänsä, vaan astui edelleen yhä, kunne jo yö kohtasi pimeä, niin tulipas iso linna hänelle eteen. Menee pihamaalle siihen ja katsastaa rakennusta, niin täälläpä hän kummat näkee: aita on linnan ympärillä pelkistä luista rakennettu, ja joka seipään nenässä on ihmisen pää, yksi on vain seiväs tyhjänä vielä. Arvelee tuosta nyt mielessään mies: "Tässä tämä surma nyt tullee, kun tullakseen lie, vaan menen minä linnaan kuin menenkin, koska kerran tässä olen." Meneekin siitä linnaan ja sisälle tulee tupaan; siellä asujamena on vanha akka yksinänsä, järeä, isonenäinen ja paksu ylen. Se ovesta tulleelle huutaa heti: "Kas niin, vasta ikään ihmisen lihaa himotti, niin tämä tuli tähän paikoilleen!" No, monikin olisi jo säikähtänyt tätä, vaan mies kun muisti naisensa varoituksen, ei pitänyt akasta mojua mitään, vaan nosti salkkunsa sekä lakkinsa, kintaansa naulaan ja alkoi kävellä lattiata edestakaisin niinkuin kodissaan ainakin viuhkaillen sitä naisensa ompelemaa liinaista kädessään, että näkyisi, ja pyyhkiellen toisinaan aina nenäänsä. Tuskin keksikään akka sen paikan hänen kädessänsä, niin alkoi jo leppeästi puhutella häntä, sanoi: "Ka, minun tätini tyttären mieshän sinä oletkin, ei sinua pidä tappaa; no, mitäpä läksit sinä täällä käymään?" Toinen sanoi kohtansa haastaen, mille asialle hänet kuningas oli työntänyt. "Vai semmoiselle matkalle sinä, poikaseni, olet joutunut; no ehkä tuohon keinon keksimme", sanoi akka, meni ovesta ulos ja huusi kovalla äänellä sillan päässä: "Kuuntelijani uskolliset, tulkaa koolle kaikki!" Siitä kun tulevat nyt akan palvelijat koolle, niin tuossahan vasta hälinä ja huhunta nousi, heitä kun keräytyy siihen pihan täysi. Kaikkien koolla ollen kysyy akka: "Tiedättekö kukaan, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" -- "Me emme tiedä!" vastaavat siellä kaikki kuin yksi mies. No, kun ei tietoa saatu, työntää akka palvelijansa poikkeen ja sanoo miehelle: "En saa asiastasi selvää minä, vaan kuljehan edellesi, kunne tulee linna moinen kuin tämäkin, siellä on toinen sisareni, niin sieltä ehkä tietoa saanet."

Kuultuansa tämän jätti mies akalle hyvästit ja läksi taipaleelle kohta. Astui minkä ennätti edelleen, niin jo alkoi ilta pimetä, kun tuli linna taas eteen moinen kuin eilenkin. Siellä akka on asukkaana taas, se vain on eroitusta, että vielä on isompinenäinen ja paksumpi kuin edellinen. Se kun siitä nenäliinasta tuntee miehen sukulaiseksensa, huutaa samoin ikään kaikki kuuntelijansa koolle ja kysyy heiltä, tietäisivätkö, mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä; vaan eivät tietäneet he sitä. No kun ei muuta voinut, työnsi akka miehen matkalle, sanoi: "Menehän tästä, kulje sitä ja sitä suuntaa, siellä on edelläpäin linna, jossa on meillä kolmas sisar, niin se jos tietäisi neuvoa mitä; kun ei se tietäne, sitt'ei saada neuvoa mitään." Mitäs siihen; poika sanoi akalle kiitokset neuvosta ja läksi astumaan uudellensa. Kaiken päivää kun oli kulkenut, tuli hän linnaan taas yöksi niinkuin ennenkin, jossa niin ikään akka oli eläjänä yksinänsä, se vain väliä, että vielä oli isommat nännit sillä, ja suurempi oli muutoinkin sisariansa. Se huutaa samatse kuulijansa koolle niinkuin toisetkin sisarensa saadakseen tietoa heiltä sen sukulaisensa asiaan. Sai vain huutaneeksi, niin alkaa jo linnan ympäriltä kuulua litsintä, lätsintä semmoinen, ja siitä tulee piha isoja sammakoita täyteen. Niiltä tutkii nyt akka sen miehen asiata, kysyy: "Tiedättekö mikä se on: mennä ei niin kunne, tuoda ei niin mitä?" -- "Me emme tiedä!" vastasivat sammakot. -- "Ettekö kukaan tiedä?" kysyi uudelleen akka, "jokos kaikki olette koolla?" -- "Vielä on yksi vanhin meistä jäljellä", sanoivat sammakot, ja samalla tulla löksii sekin vanha sammakko pihalle. Siitä kysyi emäntä sitten uudelleen kaikilta: "Tiedättekö, mikä se on ja missä se elää, jolla on nimenä Ei-niin-mitä?" -- "Ka, sit' emme tiedä", sanoivat kaikki muut niinkuin ennenkin, vaan vanhin sammakko tulla löksi emäntänsä eteen ja sanoi viimeiseksi: "Minä sen tiedän, jota nyt kysytte." Kuultuansa tämän työntää akka toiset palvelijansa poikkeen, ja sen vanhan sammakon vain käskee vuottamaan pihalla huomiseen aamuun asti, silloin häntä tarvittaisiin; mutta miehen syöttää, juottaa hän linnassa hyvästi ja laatii hänelle vuoteen yöksi niinkuin sukulaisellensa konsana.

Makaamasta noustuaan aamulla pyrkii mies matkaansa jo, ja emäntä vie hänet sammakon luokse pihalle, sanoo: "Kuljehan vain tämän sammakon jäljessä, meni jos kunne, eläkä pelkää mitään, niin kyllä tulet matkasi perille." Mies kun oli lähtemään valmis, ei muuta kuin hyväiset jätti akalle ja sanoi siitä sammakolle: "Saappas nyt matkalle!" Tämä läksi nyt tietä näyttämään niinkuin emäntä oli käskenyt, ja saatiin matkaamaan yhdessä. Sammakko hyppiä löksii tietä myöten, ja mies jäljessä astuu yhä, kukali toinen edelle siirtyy tuossa. Sitä tekoa tehden kulkevat kaiken päivää yhdessä, kunne ilta pimeni, niin tullaanpas linnaan moiseen kuin se, josta lähdettiinkin. Pihalta hyppii sammakko portaille, niin porstuan ovi aukeaa samalla. Siitä hyppää porstuaan, niin tuvan ovi aukeaa taas itsestänsä, josta hyppää jo sisälle, ja mies tulee perästä. Siellä on tuvan sillassa loukko, ja sammakko menee siihen, vaan mies ei luovu hänestä, vaan menee jäljessä hänkin. Hypätessään sinne uppoaa hän vyötäisiään myöten sillan alle, vaan pääpuoli ruumista jää ylhäälle tupaan. On siinä, olettelee miesrukka haudassansa ja vuottelee, mitä tuosta verestyisi, vaan ei näy, ei kuulu mitään. Kotvasen vuoteltuansa alkaa jo pitkästyä tukalaa oloansa ja mielii noustakseen ylös, vaan samassa aukeaa ovi, ja sieltä tulee herra sisälle, tuo metsämies semmoinen hyvässä asussa. Heitettyään metsästyskalunsa päältään saapi hän lattiata kävelemään niinkuin kodissaan ikään virkkamatta loukossa seisojalle mitään. Sillä tavoin oli jo kotvasen aikaa ääneti astuksennellut, kädet ristissä selällä, niin sanoihan viimeinkin hiljaa itseksensä: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni samalla loukosta. "Hanki ruokaa!" sanoi mies ja käveli lattiata yhä. Sen kun sai sanoneeksi, siihen tuli hänelle pöytä kaunis semmoinen, joka oli ruokaa, juomaa täynnä, syö jos mitä. Metsältä tulija istui ruoalle siihen, söi, joi kyllälteen kaikkea ja syötyänsä sanoi taas entiseen tapaansa: "Ei-niin-mitä!" -- "Mitä?" vastasi ääni niinkuin viimeinkin. "Korjaa ruoka", virkkoi mies, ja sillä erää katosi koko pöytä siitä, minne lienee kadonnut, ja se metsämies avasi karsinaoven ja läksi toiseen huoneeseen hänkin.