Part 19

Ajetaan, mikä ajetaankin, niin jo päästään Leppäpölkyn kotimaahan, tullaan hänen syntymätaloonsa. Siellä vanhemmat vielä ovat elossa, vaan niin ovat vanhoiksi käyneet poikansa poikessa ollessa, että taatto kirvesvarressa polttaa tulta, emo värttinän päässä. Mutta kaunis Katrina kun tervehti, sepäili vanhuksia, ne puolen ikäänsä nuoristuivat siitä ja tunsivat samalla poikansa, jota jo ammon aikoja kuolleeksi uskoivat matkallensa.

Kuluu aikaa siitä muutaman. Leppäpölkky kauniin naisensa kera elää vanhassa kodissaan hyvästi, vaan rupeaapa kuningas ja linnanväki tiedustamaan häneltä, minne oli toiset toverinsa saattanut, kutka keralla olivat. No, Leppäpölkky ei sanoisi nyt sitä, pahahan oli sanoaksensa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa siitä; vaan kuningas kaikella mokomin kysyy vain asiata häneltä, sanoi: "Kunnepa saatoit toverisi? -- tapoit"; ja ruvetaan viimein jo hirttämään häntä. Leppäpölkyn täytyi puhua seikkansa silloin, ei auttanut muukaan. Alkaa tuosta, yrittelekse: "Minä kun pistime portimona pinoon..." ja koko asian kertoo kohdallensa; vaan kussa kertomasta pääsi viimeinkin, siinä muuttui hän siniseksi ristiksi kalmistolla seisomaan. Kuningas ottaa hänen naisensa, sen kaunoisen Katrinan, ja vie morsiamekseen linnaansa, jossa eletään tänäkin päivänä, vielä kotva huomennakin, saadaan poikia hyviä, tyttäriä kauniita.

Olin minäkin häissä siellä. Annettiin minulle vahainen hevonen, nauriinen satula, herneinen ruoska. Kesti pitkältä pitoja, monta päivää pääksytysten. Tulin tuohon tullessani Riettilän riihen perään; riihi remehtyi palamaan, ja minä sammuttamaan sitä. Kuumeessa siinä suli minun heponi, satula meni paistiksi samalla, ja sen kylän äpäreet söivät. Minä ajamaan heitä; vaan koirat usutettiin päälleni, ja niitä kun aloin ruoskallani hosua, sen koirat pureksenteli pilalle. Siihen kaikki menneeksi! Minä poloinen vaivuksissa vetäydyn vasta; tulleeko miestä konsana! -- Sen pituinen se.

MAAN, MEREN KULKIJA LAIVA

Oli muinoin kolme veljestä: kaksi kauppiasta, kolmas Tuhkimo Muuritsa. No, sen maan kuninkaalla ei ollut muuta perillistä kuin yksi ainoa tytär. Tämä kun joutui täysiaikaiseksi, että oli aika naimisiin mennä, koki kuningas estellä sitä, kun oli vaikea erota ainoasta lapsestansa, ja kuulutti ympäri valtakuntansa ei antavansa tytärtään muille kuin sille, joka maalla ja merellä kulkijan laivan saisi.

No, laaditaan sitä laivaa ympäri koko valtakunnan, vaan eihän saada syntymään. Siitä jo rupeavat Tuhkimo Muuritsankin veljet laivan laadintaan. Vanhin veli palkkasi päiväläisiä paljon ja kulki niiden kera metsään sieltä laivan aineita saadaksensa. Mennessään sinne yhtyi hän tiellä vanhaan akkaan, joka pitkällään makasi liassa; akka elossa oli vielä, vaan ei ollut hänellä voimaisuutta päästä siitä ylös. Alkaapa silloin se akka pyytää poikaa avuksensa, sanoo: "Auta, hyvä mies, minut tästä!" No, olisihan se autettava ollut, vaan mies ei malttanut viipyä matkallansa, mutta kulki ohitse akasta sanoen: "En minä, akkarukka, jouda sinua nyt auttamaan, minulla päiväläisiä on paljon, niitä katsoa pitää." Mennen siitä edellensä ei kauaksi ennättänyt vielä, kun tulee ukko häntä vastaan, kysyy: "Minnepä menet, mies?" -- "Laivaa menen laatimaan", vastasi toinen, "maan, meren kulkijata laivaa." -- "Vai niin", sanoi ukko, "vai semmoinen sinulla on tehtävä; no, otapa minut päiväläiseksi!" Poika ei kuitenkaan ottanut häntä, sanoi: "En minä sinusta kahjuksesta huoli, on minulla päiväläisiä parempiakin", ja kulki kiireesti edelleen. Kotvasen käytyänsä tuli sitten päiväläisineen eräälle kankaalle metsään, jossa kasvoi kauniita puita hyvästi; niin ruvetaan siinä nyt laivan tekoon. Laaditaan, laaditaan laivaa, minkä keretään, vaan ei tahdo työnsä heiltä syntyä; ka, hyvähän tätä on tämmöistä laivaa saada, mikä sillä tavoin joka paikan kulkisi. Tuosta kun ei lisää lähtenyt heidän työstänsä eikä muuta neuvoa nähty, jätettiin koko laivan laadinta sillensä ja lähdettiin kotiin. Siellä toiset veljet kysyvät kohta: "Jokos syntyi laivan teko, kun sinä kotiin tulit?" -- "Ka syntyihän se laiva, mikäs sen oli syntyessä, vaan eihän se maalla kulje", virkkoi työstään tulija, "mikä liekin nyt kuninkaalta mielen hupsentanut, kun hän perättömiä vaatii!"

Mitäs siitä; ei malta toinenkaan veli kotonaan olla, vaikka kuuli, miten oli veljelle käynyt, vaan laitakse laivan laadintaan hänkin ja palkkaa apulaisia paljon saadakseen työnsä toimeen. Sille kävi nyt samoin kuin toisellekin; laiva saatiin valmiiksi, vaan ei saatu maalla kulkemaan. Tuhkimo Muuritsa sillä aikaa asuu kotonansa, uunin rinnalla venyy rauhassa ajatellen mielessänsä: "Annahan toiset ensinnä koettelevat!" eikä ole asiasta ollaksensa; vaan kun tulee keskimmäinen veli kesken työnsä kotiin, tuumii jo vuoronsa Tuhkimo: "Annapa minä lähden koettamaan, eikö syntyisi se semmoinen laiva minulta!" Lähteekin tuosta nyt matkalle, päiväläistä ei mitään ota eikä evästäkään muuta kuin lihan luuta konttiinsa vähän ja leipää muutaman veron. Itsekseen vain menee, astuu, astuu, tietä pitkin kulkee, niin tulee sen vanhan akan luokse hänkin niinkuin toisetkin veljensä. Akka liassa makaa pitkällään yhä ja rukoilee apua sanoen: "Auta minut, hyvä mies, tästä!" -- "Ka, auttaa pitää", sanoi Tuhkimo ja auttoi akan seisomaan jaloillensa. Tämä päästyään seisaalle antaa siitä hyvästä nyt Tuhkimolle vaskipillin semmoisen, sanoo: "Otahan tämä, vielä sen matkoillasi tarvitset!" -- "Kiitokset antamastanne!" vastasi Tuhkimo, pisti pillin poveensa ja läksi astumaan edellensä. Siellä tulee nyt matkan päässä vanha ukko vastaan hänelle niinkuin veljillekin ja sanoo: "Minnepä menet sinä?" -- "Menen laivaa laatimaan", sanoi Tuhkimo, "maalla, merellä kulkijata laivaa, millä kuninkaan tyttären saisi." -- "No, ota minut päiväläiseksesi!" virkkaa siihen ukko. "Tule vain, vanha mies", vastasi Tuhkimo, otti ukon matkaansa; ja läksivät kahden miehen astumaan.

Kotvasen kuljettuansa tulivat sitten kankaalle semmoiselle, kussa kävi työhön rupeaminen, niin tekee Tuhkimo Muuritsa valkean saadakseen pataa tulelle, jotta ruoalle päästäisiin, kun oli nälkä käydessä tullut. Mutta ukko eroaa hänestä, sanoo: "Keitähän sinä rokka valmiiksi tässä, minä lähden metsästä kokkapuita katsomaan", ja menikin metsään samassa. No, Tuhkimo on keittämisen toimessa nyt kankaalla siinä, katsoo, korjailee valkeata, kunne on jo rokka valmiiksi saamaisillaan, niin rupeaa pataa nostamaan tulelta, kun tulee äkkiä purjelaiva semmoinen, kangasta myöten solottaa siihen, se vanha ukko isäntänä perässä. "Joko se on laiva valmiina?" kysyi Tuhkimo ukolta. "Ka, johan", vastasi ukko, "tässä sen näet." -- "No, sepähän työ sinulta väleen joutui", sanoi Tuhkimo iloissaan siitä; "tule nyt, toverini, rokkaa syömään, kun olet semmoisen työn laatinut, lieneehän sinulla nälkä." Ukko seisahuttaa siitä laivansa ja menee Tuhkimon luokse ruoalle. Syödään siinä yhdessä ja tupakoidaan, lepäillään kotvasen, niin vasta menee Tuhkimo Muuritsa laivaa katsomaan, sanoo ukolle: "Emmekö lähde nyt kuninkaan tytärtä saamaan?" Ukko ei lähtenyt, sanoi vain Tuhkimolle: "Mene vain yksinäsi, mitä siellä minä vielä teen, eihän vanhoista kosiin."

No, Tuhkimo Muuritsa kun ei ukkoa matkaansa saanut, läksi yksinään laivalla purjehtimaan. Laski, laski maata merta suoraan vain, niin tulee vastaan mies, kysyy: "Minnepä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo. "Otapa minut keralla!" pyrki toinen. "Kukas sinä olet?" kysyi Tuhkimo. "Minä olen Lihan-syöjä, luun-purija", virkkoi mies, "ota toveriksesi, ehkä matkallasi tarvitset." -- "Tule vain, kun mielesi laatinee!" sanoi Tuhkimo, otti miehen laivaansa, ja saatiin laivassa purjehtimaan edelle. Kuljetaan vähän matkaa yhdessä, niin tuleepa vastaan mies ja kysyy samoin kuin toinenkin: "Minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan", sanoi Tuhkimo, "kukapas sinä olet?" -- "Minä olen Oluen- ja viinan-juoja", vastasi tämä, "ota, mies, matkaasi!" -- "Tule kun tulet!" sanoi Tuhkimo, "onhan laivassani tilaa"; otti senkin miehen siitä, ja pantiin laiva liikkeelle taaskin. Tehdään taivalta kolmen hengen siinä, minkä tehdäänkin, niin tulee jo mies niin ikään vastaan heitä, kysyy: "Minnepä miehillä matka?" -- "Kuninkaan tytärtä saamaan", vastasi Tuhkimo entiseen tapaansa, "kenpäs sinä, minun matkojeni kyselijä?" -- "Minä olen Kylmän-löyhyttäjä", vastasi mies, "ota kerallasi, ehkä tarvitset." -- "Ka, kun mielesi laatii, niin tule", sanoi Tuhkimo Muuritsa, otti Kylmän-löyhyttäjänkin matkaansa, ja saatiin kulkemaan edelle. Eipäs kovin kauaksi keretty, kun tuli matkaaja vastaan taaskin ja kyseli, minne olivat menossa. Se mies oli nyt Pitkän-juoksija ja pyrki keralla hänkin. Mitäs, Tuhkimo Muuritsa kun oli hyvänsopuisa, herkkäluontoinen mies, ei tehnyt sillekään estettä enemmin kuin toisillekaan, vaan otti Pitkän-juoksijankin laivaansa, ja lähdettiin viiden miehen purjehtimaan edelle aina.

No, nyt ei tule miestä enää mitään, vaan kuljetaan rauhassa edelle, kunneka kuninkaan linnaan päästään. Siellä Tuhkimo Muuritsa laivansa seisahuttaa pihalle ja käypi itse kuninkaan puheelle niissä työvaatteissaan vain, joissa hän oli, sanoo: "Täällä se nyt, armollinen kuningas, olisi maan, meren kulkija laiva teidän pihassanne valmiina, joko lähtenee nyt tyttärenne minulle?" -- "Eihän kiirettä ole semmoista", vastasi kuningas ja meni katsomaan laivaa pihalle, olisiko tuo asiaan päin vähäsenkään. No, ihmeeksensä löytää hän sen kaikella tapaa hyväksi, ettei kyllin voi kiittää rakennusta, vaan säälittää kuitenkin tytärtään antaa niin huonolle miehelle kuin hänestä Tuhkimo ompi, jonka tautta alkaa esteitä tehdä kaikenlaisia. Hänellä on kolmesataa syöttöjänistä linnassansa, niin sanoo tuosta Tuhkimolle: "Vasta annan tyttäreni, kun noita jäniksiäni päivän paimentanet." Mitenkäs, täytyihän Tuhkimon tyytyä tähän, kun ei muutoin palkkaansa saanut, vaan eihän se ollut hänelle mieleen kuitenkaan semmoinen kauppa.

Huomisaamuna lasketaan jänikset irrallensa kaikki ja käsketään Tuhkimo Muuritsan ne paimentaa ja iltasella kotiin tuoda, muutoin ei naimiskaupasta tulisi mitään. No, Tuhkimo laitakse heitä paimeneen, vaan tuskin pääsevätkään jänikset tanhuasta, kun hajosivat jo sinne tänne metsään kaikki, mikä minne, kuka kunne; menepä, niistä pidä selvä! Kun ei nähnyt enää päätäkään, läksi Tuhkimo hiljalleen jäljestä ja käydä huppuroi metsää joutessansa. Siten kuluu päivä iltaan saati, niin ottaa Tuhkimo sen akan antaman vaskipillin povestansa ja puhaltelee suotta aikojaan siihen, kun ei muutakaan tekemistä ollut. Vaan tästäkös nyt kummat synnyttelekse. Vaivoin saikaan kerran vain pilliinsä puhaltaneeksi, niin jänikset samalla tulivat hänen ympärilleen kaikki. "Onpas kalua tässä kalussa!" arvelee siitä nyt Tuhkimo, soittaa piipahuttaa välistä aina pillillänsä, kunne saa jänikset kerallaan linnaan, niin käypi suorastaan kuninkaan eteen, sanoo jänikset paimentaneensa ja pyytää häneltä tytärtä. Ei kuitenkaan annettu luvattua morsianta vielä sillä; kuningas tekee esteitä yhä, sanoo: "Äsken minä tyttäreni sinulle annan, kun sinä kaikki lihat syönet, mitä linnassani ompi; et saane vain syöneeksi, niin ei tule naimisestasi mitään." -- "No, syönmähän lihanne, liekö noita äijän", sanoi Tuhkimo, muisti näet toverinsa, mitkä oli matkaansa ottanut, ja toivoi apua heiltä. Päästyänsä kuninkaan luota meni sitten toveriensa luokse, puhui asiansa siellä Lihan-syöjälle, luunpurijalle ja pyysi häntä niitä kuninkaan lihoja syömään. Tämä oli tähän vallan valmis ja meni kohta kuninkaan liha-aittaan, oli yötä siellä, niin aamulla katsomaan tultaessa viimeisiä luita jo imeksi ja nälkää huuti yhä.

Kerrotaan asia nyt kuninkaalle, että jo on liha-aitta tyhjänä typi; ja Tuhkimo Muuritsa menee perästä hänkin ja pyytää morsianta sanoen lihat jo syöneensä. "Äsken sen saat", sanoi kuningas, "kun sinä viinat, oluet kaikki juonet, mitä minun kellarissani löytyy." -- "No, juonmahan", virkkoi Tuhkimo, "janopa tuo on tullutkin paljosta syömisestä, suolaista oli lihanne aitassa." Siitä meni hän toveriensa luokse, kertoi heille asiansa ja pani Oluen- ja viinan-juojan kuninkaan kellaria tyhjentämään. Toinen kuuli ilomielin tämmöistä käskyä, joi tynnyrit tynnyrien perään vatsaansa, ja aamulla, kun katsomaan tultiin, oli jo viimeisiä tappeja imeksimässä ja huuti janoansa vain. Tästähän nyt huolta kuninkaalle tuli, mitä työtä nyt Tuhkimolle määrätä, kun se kaikki näkyi aikoihin saavan, säälitti näet vieläkin semmoiselle miehelle antaa. Arveleehan, ajattelee asiata, niin luulee jo keinon keksineensä ja sanoo Tuhkimolle, kun tulee taas tytärtä pyytämään: "Jo nyt annan tyttäreni kuin annankin; käyhän miehinesi ensinnä saunassa kylpemässä, niin saamme häitä pitämään sitten." Varoilla oli kuningas kuumennuttanut vaskisaunansa niin variksi, että kymmenen sylen päästä vartijat oli polttaa, ja luuli Tuhkimo Muuritsan miehinensä sinne nyt sulavan; vaan mitenkäs kävikään?

Miehet kun läksivät kylpemään, niin Kylmän-löyhyttäjä meni edellä, astui ensiksi ovelle, ja kun henkäisihe vain, niin saunan seinät huuteeseen kävivät. Siitä tulivat sitten Kylmän-löyhyttäjän jäljestä toisetkin saunaan kaikki, jossa kylpivät nyt kyllälteen, kun oli löylyä nyt parhaaksi; mutta kylpemästä päästyään meni Tuhkimo Muuritsa tovereineen kuninkaan eteen ja sanoi: "Nyt me, kuninkaisemme, saunasi kylvimme, saa jo häitä laatimaan!" Kuningas ei usko puhetta; vaan kun saunaan tulee katsomaan, siellä jo on kylvetty ja oltu, ja kaikki ovat saunan seinät kuurassa yltänsä. Säälittää, säälittää kuitenkin kuningasta, eikä antaisi hän tytärtään mielikaupassa tuommoiselle kuojukselle kuin Tuhkimo oli, vaan sanoo päästäkseen hänestä: "Huomenna häitä pidämme, siksi pitää sinun elävätä vettä ulkomailta loittoa tuodaksesi; saanethen tuonkin toimeen, kun jo vaikeampia olet kokenut." Tuhkimolle annettiin siitä putelli käteen, johon hankkia sitä elävätä vettä hänen; vaan Tuhkimo kantoi putellin toverilleen Pitkän-juoksijalle ja käski hänen sillä vettä käymään. No, tämä kun matkaa teki joutuisasti, niin ei ollut yö vielä puolessakaan, kun tulla loikki jo putellineen veden haennasta linnaan takaisin. Mitäs; nostetaan kuningas siitä nyt kesken yönsä valveelle, ja Tuhkimo Muuritsa pistää sen putellin, jossa elävätä vettä oli, käteen hänelle. No, eihän se kuningas mitä temppua osaa Tuhkimolle enää panna, kun hän kaikki oli toimeen saanut. Ruvetaan jo häitä laatimaan viimeinkin; ja Tuhkimo Muuritsa saapi nyt kuninkaan tyttären naiseksensa niinkuin alusta lupa oli. -- Sen pituinen se.

KAIKKIA MATKALLA TARVITAAN

Ennen oli kolme veljestä. Yksi heistä oli Hölö, toiset hyvänymmärryksisiä molemmat. Siihen aikaan oli sitten valtakunnan kuningas luvannut ainoan tyttärensä ja puolen valtakuntaansa sille, joka venheen veistäisi semmoisen, jotta juoksisi maalla ja merellä. Ne kaksi viisasta veljeä lähtevät silloin neuvoja etsimään, joista kävisi sellaista venhettä tekeminen kuin kuningas oli vaatinut. Tulipa matkalla sitten ryysyissä kulkeva käypäläisukko vastaan heille ja kysyi: "Mihin te menette?" Veljet kun katsoivat tämän kyselijän huonoksi hyvin, eivät hyvää päivääkään tehneet, vaan pyrkivät kiireesti edelleen. Ukkopa ei huolinut tuosta, vaan kysyi uudelleen: "Mihinkä, miehet, menette?" Päästäkseen hänestä sanoivat silloin ne työhönsä matkaajat: "Menemme hankkimaan isolle ison lusikkaa, emolle maitomalkkia." -- "No, sitähän se saa, ken mitä toivoo ja meneepi etsimään", virkkoi ukko ja kulki edelleen siitä, minne oli matkansa. Toiset menivät asialleen hekin, vaan mitenkäs kävikään? He kun venheen neuvoja etsivät, puutpa heidän silmissänsä kaikki olivat lusikka- ja malkkipuita, eikä tullutkaan heidän työnsä toimeen, kun eivät venheen neuvoloita saaneet, vaan täytyi kesken työnsä veljesten palata kotiinsa.

Tuli toinen päivä siitä, niin vanhemmat veljet uudelleen menevät venheen laadintaan. Heille tulee samainen ukko nyt vastaan kuin eilenkin ja kysyy entiseen tapaansa, minne olivat menossa; mutta veljet vastasivat häntä samoin kun eilenkin, ja heille kävi samatse kuin ensi kerralla: kaikki puut, mitä metsä kasvoi, olivat heidän silmissänsä vain lusikka- ja malkkipuita, eikä tullut työ toimeen nytkään.

Lähteepä kolmantena päivänä kolmas veli, se Hölöpoika, vuorostaan metsään niitä yksiä venheen neuvoloita hankkiaksensa hänkin. Hänelle ei kodista annettu evästä mitään, vaan Hölö ei tuosta huolinut, panihan kirveen vyöhönsä ja leipäpalan poveensa ja läksi hiljakseen astumaan. No, matkalla tulee se vanha käypäläisukko vastaan hänellekin, kysyy: "Minne sinä menet?" Hölö selvitti asian, sanoi: "Minä lähden venhettä laatimaan semmoista, joka juoksee maalla ja merellä." Sanoo ukko nyt siitä: "Ota minut kerallasi tekemään sitä venhettä!" -- "Enhän minä miten ota", vastasi Hölö, "kun ei minulla evästä ole, mitä me söisimme; yksi ainoa on leivän kannikka povessani, muuta ei mitään." Ukko sanoi kuitenkin: "Ota vain kerallasi, tulemme me toimeen silläkin!" -- "No, tule kun tulet!" sanoi poika silloin ja otti ukon kerallansa, josta kuljettiin yhtenä metsään venheen neuvoloita saamaan. Päästiin hyvään paikkaan viimeinkin, niin sanoo ensi puheekseen jo ukko: "Käykäämme syömään, nälkä on!" Poika ottaa leipänsä povestaan silloin, jakaa sen kahtia ja antaa ukolle puolen, toisen puolen pitääpi itse. Kun saadaan syöneeksi, sanoo ukko: "Käykäämme nyt maata!" -- "Emme me jouda makaamaan", vastasi poika, "me emme sitten saa venhettä valmiiksi." -- "Kyllä sen sittenkin saamme", sanoi ukko ja houkutteli poikaa, kunne sai hänet maata; vaan kun sai poika nukkuneeksi, nousi ukko makaamasta ja teki venheen, millä keinoin lienee tehnytkin, pojan maatessa semmoisen, että juoksi maalla ja merellä. Sen kun sai valmiiksi, herätti vasta pojan ja pani hänet sillä venheellä kulkemaan kuninkaan linnalle näyttääkseen toteen, että hän sellaisen venheen oli saanut, joka juoksee maalla ja merellä. Lähtiessä vakuutti ukko vielä poikaa, sanoi: "Ken tuleekin vastaasi, ota venheeseen hänet, kaikkia matkalla tarvitaan."

Poika ajaa nyt sillä aluksellaan maata ja merta myöten kohdastaan edelle, niin tuleepa ensiksi lihannälkäinen mies häntä vastaan matkalla. Sillä sääriluu on hampaissa, jota kaluaapi käydessänsä. Poika sanoo hänelle: "Käy tähän venheeseeni, onhan suojempi kalutaksesi!" Mies tuli, ja lähdettiin matkalle yhdessä; ajettiin, ajettiin edelle, niin tulipa vähän matkan päässä viinannälkäinen heille vastaan. Tällä oli putellin suu suussa, sitä imeksi hän käydessänsä. "Tule tänne venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" sanoi taaskin Hölö ja otti miehen venheeseensä. Siitä kun vähän matkaa yhdessä mennään, tulee viluinen mies vastaan, jolla on seitsemän turkkia päällä, ja kuitenkin leukansa loukkua lyövät yhä. Sille sanoo Hölö entiseen tapaansa: "Käy venheeseeni, onhan suojempi ollaksesi!" Viluinen mies tuli, ja lähdettiin matkalle taaskin. Riennetään edelle yhä, eikä tule nyt enää miestä vastaan heille, vaan matkataan yhtenä aina kuninkaan kotiin. Siellä Hölö käypi kuninkaan puheelle, sanoo: "Tässähän on venhe nyt semmoinen, joka juoksee maalla ja merellä; joko antanette tyttärenne?" Kuningas katseli venhettä, joka oli hänen mielestään hyvä; vaan sanoo kuitenkin pojalle: "Et tällä vielä morsianta saa; minkä minä olen vuoden tarpeeksi lihaa varustanut aittaani, sen kun syönet, äsken saat tyttäreni." -- "Ehkähän tuonkin teen", vastasi poika, "avatkaahan aittanne!"

No, kuningas käypi avaamassa aittansa ja käskee pojan sinne, vaan itse menee pois. Hölö siitä rupeaa huutamaan toveriansa, sanoi: "Joudu tänne, lihannälkäinen, nyt on lihaa syödäksesi!" Sai vain huutaneeksi, niin tulikin lihannälkäinen juosten jo aittaan, jossa kun vähän aikaa rujusi, niin vuoden tarpeet söi lopelle ja luut mätti keskilattialle röykkiöön kaikki. Tuosta meni hölöpoika uudelleen kuninkaan luokse ja sanoi lihat syöneensä kysyen: "Niinkö vähän teillä lihoja olikin?" -- "Ka, ei ole lihaa enemmältä", sanoi kuningas, "vaan juohan kellaristani kaikki viina, minkä minä vuoden tarpeeksi olen varustanut!" -- "No, ehkähän tuonkin teen", sanoi Hölö, "tulkaahan, avatkaa kellari!" No, ei muuta, kuningas aukaisee kellarinsa oven ja laskee Hölön sinne, vaan itse menee pois. Hölöpäs taaskin huutaa toveriaan avuksi, sanoo: "Tule tänne, viinannälkäinen, nyt on viinaa juodaksesi!" Toinen tuli samalla, eikä aikaakaan, kun joi viinat, imi suuhunsa kaikki ja mätti ankkurit tyhjinä keskilattialle kokoon. Siitä menee Hölöpoika sitten kuninkaan eteen taas, sano: "Nyt on viinanne juotu, vähänpä sitä olikin, kun ei kestänyt yhdelle miehelle!" -- "Et saa vielä tytärtäni sillä", sanoi kuningas, "vaan kun vaskisen saunani kylpenet, äsken sen saat minulta." No, sauna oli varoilla lämmitetty niin variksi, että oli punainen ulkoapäinkin, ja sinne käskettiin nyt kylpemään. "Saanmahan tuonkin tehdä", vastasi poika ja kuninkaasta päästyään huusi sitä viluista toveriansa, sanoi: "Tule nyt, paleltunut, tänne, nyt sinä lämpiät!" Tämä oli valmis heti ja meni samalla saunaan niinkuin oli kutsuttu. Hänellä on seitsemän turkkia päällä, niin ensimmäisen kun oven suussa aukaisee, alkavat jo pihtipuoliset mustua kylmästä; toisen kun aukaisee, niin alkavat seinätkin mustentua; ja kolmannen kun avaapi, niin käyvät mustaksi ihan. Siitä neljännen turkkinsa avasi vielä, niin seinät alkoivat kylmettyä; ja viidennen kun aukaisi, olivat kylmät yltänsä; mutta kuudennen turkin aukaisulta kylmi jo vesi lattialla; ja seitsemännen turkkinsa kun sai viluinen mies avanneeksi, oli löylyä parhaaksi saunassa, jotta kävi hyvästi kylpeminen. No, saatiin kylpeneeksi, niin kävi Hölöpoika kuninkaan eteen, todisti vaskisaunassa kylpeneensä ja sai nyt kuninkaalta tyttären naiseksi niinkuin alusta oli kuulutettu. Vieläpä antoi kuningas puolen valtakuntaansa vävylleen ja pani hänet vierimmäiseksi mieheksensä, jossa elivät Hölö ja hänen naisensa kaiken aikansa hyvänä. -- Sen pituinen se.

LAIVANTEKIJÄT

Kerran oli kolme poikaa, kaksi viisasta ja kolmas tyhmäpäinen. Kuninkaalla oli sitten kaunis, täysikasvuinen tytär, joka oli naitettava, niin pantiin kuulutus ympäri valtakunnan käymään semmoinen, että kuka kaikkein kummimman kalun voisi kuninkaalle hankkia, sen tulla hänen tytärtänsä naimaan.

No, koettelee nyt kukin tehdä, mitä vain kumminta maailmassa olisi, ja ne kaksi viisasta poikaa lähtevät puolestansa semmoista laivaa valmistamaan, joka purjehtisi maalla ja merellä, niin he sen veisivät kuninkaalle muka. Matkalla tulee metsänhaltija heitä vastaan ja kysyy, mitä menivät tekemään. "Sikoruuhia", sanoivat pojat piloillansa. "No, sikoruuhia tulkoonkin!" toivotti metsänhaltija, joka oli niinkuin vanha kerjäläisäijä vain näyltänsä, ja läksi matkaansa eroten heistä.