Part 18

Leppäpölkky pani sanat ne mieleensä ja sai linnan pihoja kävelemään joutessansa katsellen tarkasti kaikkea. Tuossa näkeekin outoja heti. Kuninkaan nuorin tytär ommeltiin nahkapussiin niinkuin ennen toisetkin sisarensa, ja kuninkaalliset passarit kantoivat hänet siinä pussissa rantaan. Keksittyään tämän sieppasi Leppäpölkky pullonsa, ja ryypättyänsä yhdeksän pullollista niitä kuninkaansa antamia eväsjuomia hyppäsi hän hevoselleen selkään ja ajoi siitä nyt rantaan päin sanoen lähtiessään tovereillensa: "Kun tullee minulle hätä ja näette kengän tulevan luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni." Tultuansa rantaan ja löydettyään nahkapussin kiven luota sivalsi hän sen miekallaan halki ja sanoi tytölle: "Nousepa, päätäni etsi!" No, tyttö ei muuta taitanut, vaan istuihe pojan päätä etsimään, vaikka kyllä oli peloissansa. Etsii, etsii vähän aikaa päätä nyt siinä, niin jo lähtee meri lensuamaan siitä, lekahti kerran, siitä toisen, siitä kolmannen aina yhdeksänteen kertaan asti. Poika arvasi tuosta käärmeen nyt tulevan, peitti tyttären kiven taakse ja nousi itse hevosensa selkään kiireesti. Hepo korskui, korskui käärmettä eikä olisi lähtenytkään edellensä, vaan Leppäpölkky kannusti häntä kovasti sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Hiiden hevonen!" ja ajoi käärmettä vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme, "jopa tääll' on Leppäpölkky syödäkseni." -- "Tääll' on", sanoi Leppäpölkky, "vaan et kovana syö!" -- "No, puhalla puhtaasta hengestäsi kultainen toratanner torataksemme!" sanoi käärme. "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi hopeainen toratanner torata!" vastasi Leppäpölkky pelkäämättä. No, käärme puhalsikin hopeaisen toratantereen pakanasta hengestänsä, ja siinä nousee heillä nyt tora. Torattiin, torattiin vähän aikaa, niin jo leikkasi Leppäpölkky käärmeeltä pään, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne sai kuusi päätä häneltä poikki; vaan ei voi saada kolmea viimeistä, käärme niillä vielä keikkuu yhä. Puhuu siitä Leppäpölkky kauniisti hänelle: "Katso, päivönen nousee tuolta; niin on ruskea, käärmekulta, sinunkin kaulasi kuin on Jumalan luoma päivännousu." Käärme silloin katsahti syrjään vähäsen, ja Leppäpölkky sillä aikaa silpoi pään taas häneltä poikki; kahdelle päälle vaan jäi käärme enää, vaan ei voi Leppäpölkky niitä saada millään. Siitä rupeaa hän puhuttelemaan käärmettä taaskin, sanoo: "Katsopa, käärme, kotisi palaa!" Käärme kuitenkin oli varoillansa, kun muisti, miten viimein katsoessa oli käynyt, eikä katsonut vielä sillä, vaan Leppäpölkky ei sillä päästänyt, vaan sanoi vähän ajan päästä taaskin: "Katso, käärme, akkasi herjataan!" Tätä ei sietänyt käärme, vaan katsahti jo taakseen, ja Leppäpölkky taas pään silpoi häneltä. Yhdellä päällä on käärme siitä nyt vain; vaan ei voi Leppäpölkky sitä saada, käärme sillä keikkuu kumminkin. Potkaisipa kengän silloin jalastansa pyytääkseen tovereiltaan apua. Ne kun näkivät kengän tulevan luoksensa, työnsivät hurtat hänelle avuksi niinkuin puhe oli, ja niiden avulla sai Leppäpölkky yhdeksännenkin pään käärmeeltä poikki, ja hurtat revittelivät lopunkin. Siitä työstä päästyänsä meni Leppäpölkky hurttien kera toisien toveriensa luokse ja rupesi maata, mutta kuninkaan tytär jäi kiven luokse istumaan rannalle. Siitä kun yö kului, ja aamu tuli, niin päivönen pääsi kaikelle maailmalle paistamaan, ja kaikki rahvas sanoo rukoillen: "Auta Jumalainen sitä miestä maalla, mierolla, kuka päivösen sai järillensä!"

Kuningas ei linnassaan tiedä mitään, luulee tyttärensä kuolleeksi ja sanoo orjillensa: "Käykää luuraiskat puistamassa pussista, korjatkaa tähteet, mitä on, ja tuokaa minulle!" Nämä kuulivat käskyn, vaan löysivätpä meren rantaan tullessansa kuninkaan tyttären vielä terveenä ja toivat hänet sieltä linnaan, jossa ilo nousi nyt suuri, kun nuorinkin tytär käärmeestä pelastettiin. Kuningas käskee orjien kertoa asian kohdallensa, ja ne siitä haastavat, minkä olivat rannassa nähneet, sanoen: "Käärme oli kuoliaaksi revitelty rannalla; sen kun oli päätä sillalla yhdeksän, ne niin jykeitä olivat, ettei voinut yhdeksän miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohottaa."

No, kuningas laati linnassaan piirut, joihin kerää rahvasta paljon, ja astuu itse joukon keskelle, sanoo: "Ken lienee käärmeet tappanut, ken minun tyttäreni pelastanut, se kootkoon tukkuun niiden käärmeiden päät ja tulkoon minulta palkkaansa saamaan."

Kuultuansa tämän menevät ne kolme miestä meren rantaan. Kuka tappoi kolmipäisen käärmeen, se luo tukkuun kolme päätä; kuka tappoi kuusipäisen käärmeen, se luo tukkuun kuusi päätä; vaan kuka yhdeksipäisen käärmeen tuhosi, se taas yhdeksän päätä luo tukkuun, se Leppäpölkky, ja viepi kuninkaalle näkeeksi. Kuningas sanoo siitä: "No, kun minun tyttäreni sellaisesta pälkähästä päästitte, niin kunka tyttären kukin päästi, se hänelle naiseksi; ja puolen linnaa annan vävylleni, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä, ja itsensä panen hänet rinnallani elämään." Miehet kumarsivat kuningasta, sanoivat: "Eikä pidä tyttäriäsi eikä kivilöitäsi, kotiloitasi; kun antanet, anna eloa vähäsen, millä kotia pääsemme, muuta ei mitään." No, kuningas tuottaa nyt eloa siihen jos minkä määrin ottaisi, vaan miehet vähäsen vain ottavat, minkä ottanevat kaksi-kolmekymmentä mieheen vain, ja lähtevät kuninkaan linnasta pyrkimään omalle maallensa.

Ajavat, ajavat, minkä ajavat, niin onpa tien varrella, josta matkataan, pöksäraitat matalalla pahanpäiväiset, joista kuuluu heille pakina kuin kiivaasti väiteltäessä konsana. Sanoo silloin Leppäpölkky toisille: "Seisokaa toverit, minä lähden kuulustelemaan, mitä pöksässä pakistaan; tässä asuu Syöjätär, maammo niiden käärmeiden, kutka tapoimme." -- "Ka, mene!" sanoivat toiset seisottuen tielle; ja Leppäpölkky laskeusi hevosensa selästä muuttuen sukkelaan tuoksi portimoksi ja pistihe siitä pinoon, mikä oli seinivieressä siinä, pakisevia kuulemaan. Hänen siinä kuunnellessaan sanoo Syöjätär tuvassa toisille: "Nyt minun poikani matkaavat ne tappajat tuossa, toivovat kotiin pääsevänsä, vaan syön minä heidät kuitenkin, minä heidät syön." -- "Milläpä sinä syöt?" kysyivät toiset. "Sillä minä syön", sanoi Syöjätär, "jotta laadin ensiksikin sellaisen nälän, etteivät pääse mihinkään, ja siitä laadin pöydät sitten kahden puolen tiestä, jotta kun nälissään laskeutuvat syömään, niin minä heidät tavoitan. Vielähän voisivat siitäkin päästä, jos arvattaisiin niitä pöytiä kolmitse miekalla ristiin lyödä; siitä katoaisivat koko ne pöydät ja nälkä samalla miehistä; vaan kun siitäkin vielä pääsevät, niin en heitä heitä sillä. Laadin janon heille semmoisen, jotta siihen ovat tipahtamassa, ja laitan lammin tien viereen valmiiksi, siihen lipit, tuohiset varalle, jotta kun janoissansa rupeavat lammista juomaan, minä tapan heidät siinä. No, siinä olisi sama keino heillä vielä; kun osattaisiin kolmitse sitä lampia miekalla ristiin lyödä, niin katoaisi koko se laitokseni ja janokin läksisi miehistä; vaan jos siitäkin pääsevät, minä vieläkin neuvot tiedän. Laadin, näette sen, unen heille sellaisen, että ovat maahan putoamassa, ja siitä sijat panen kahden puolen tiestä, jotta kun maata paneutuvat siihen, niin minä heidät syön. Joshan sitäkin ennätettäneen nyt laitostani miekalla kolmitse ristiin lyödä, niin sitten päästäisiin koko pälkähästä, vaan mistäpä he sen tietänevät; ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"

Leppäpölkky, kuka oli Syöjättären puheen kuunnellut portimona pinossa, muuttui siitä nyt mieheksi jällensä ja tuli pahoilla mielin toveriensa luokse. Nämä alkavat kysellä häneltä, mitä Syöjättären pöksässä pakistiin, vaan Leppäpölkky ei raahtinut sanoa, kun tiesi siniseksi ristiksi muuttuvansa, vaan täytyi valehdella vähäsen, sanoa: "Ei mitään pakistu, ilman akat mitä tyhjää haastella lavertanevat keskenänsä." No, lähdettiin matkalle siitä, tehtiin taivalta vähäsen, niin jopa tuleekin heille nälkä sen käärmeen akan panema semmoinen, etteivät pääse liikahtamaan paikalta, niin käyvät huonoksi; vaan silloin ilmestyvät pöydätkin kahden puolen tiestä, joilla on ruokaverot valmiina hyvät. Ennätti kuitenkin Leppäpölkky hypätä hevosensa selästä ja miekallaan lyödä pöytiä kolmitse ristiin, niin pöydät samassa katosivat; mutta toiset miehet olivat vihaiset hänelle siitä, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut syödä, vaikka ruoat oli hyvät semmoiset; ka, miksi et antanut?" No, eihän se Leppäpölkky raahtinut syytä heille sanoa, kun olisi siniseksi ristiksi siitä muuttunut, vaan koki kierrätellä heidän kysymyksistänsä, vastasi: "Ka, mitäpä mieron ruoista, eihän meillä semmoista nälkää ole, syömme kotona, kun matkamme päässä olemme." -- "No, ei tuosta tiedä nyt nälästä taas mitään", sanoivat toisetkin, ja saatiin ajamaan edelle.

Ajoivat, ajoivat aikansa, vaan eivätpäs etäälle päässeet, kun tuli jano heille semmoinen, että siihen olivat tipahtamassa; ja siihen laati nyt Syöjätär, käärmeen akka, vesilammin tieviereen heille, jossa oli lipit, tuohiset varoilla kaikki, sen juoda, ken halusi. Toiset kaksi miestä kiirehtivät rantaan heti nähtyänsä tämän, vaan Leppäpölkky ennätti edelle heistä ja sai lampia miekallaan kolmitse ristiin lyöneeksi, niin hävisi samalla koko se lampi lippineen päivineen siitä, ja janokin läksi miehistä. Toiset olivat siitä taas vihaiset hänelle, iskivät, puskivat sanoen: "Et antanut juoda, vaikka niin oli kaunis lampi tässä; ka, miksipä et antanut?" -- "Mitäpä mieron lampiloista!" sanoi Leppäpölkky eikä ollut asiasta millänsä, "omaan maahan kun pääsemme, onhan vettä sielläkin ja parempata." Ei hennonut näet syytä sanoa, miksi hän lammin hävitti, kun muisteli Syöjättären ennustuksen: "Ken minun sanani kerratkoon, se muuttukoon siniseksi ristiksi!"

Matkattiin edelle yhä, kuljettiin mikä kuljettiinkin, niin alkaapa väsyttää miehiä, ja viimeiseltä tulee uni heille sellainen, etteivät pysy hevostensa selässä. Siinä kun ollaan nyt maahan nääntymässä ihan, tulee äkkiä ilmiin sijat kahden puolen tiestä, joissa on höyhensisukset, pielukset hyvät, ettei paremmista apua. Keksittyään ne hyppää Leppäpölkky hevosensa selästä ja lyödä sivaltaa yhtä sijaa miekallaan kolmitse ristiin, niin se tuossa paikassa katosi; mutta toiset toverit olivat sill'aikaa päässeet hevostensa selästä hekin ja viskausivat sijoillensa, jossa Syöjätär tuli ja tavoitti heidät. Leppäpölkyssä ei silloin muuta varaa ollut, hän läksi pakoon siitä eikä ennättänyt hevostaankaan saada, sekin jäi käärmeen akalle siihen. No, Syöjätär söi ne kaksi toverusta samalla; siihen kuolivat miesrukat surkealla surmalla, ja siihen jäivät heiltä hevoset, siihen kaikki, mitä oli muassa ollut! Syöjätär vie hevoset kotiinsa sinne, jossa laatii ne romuloihin, kulkusiin jokaisen, ja panee tanhuaan rautaisilla vitjoilla kiinni.

Leppäpölkky metsää kävelee nyt pahoilla mielin yksiksensä eikä tiedä, mikä neuvoksi, vaan itkee, itkee poloinen suruissansa, kun ei hevostakaan ole, millä kotiin pääsisi. Tuleepa väsymys kävellessä viimeinkin, ja istuutuu siitä kannon juureen lepäämään. Siinä istuessaan löytää hän silmän kannon päästä, tuon irtonaisen silmän semmoisen, ja kun katselee siinä, kummastelee sitä, niin kuuluu hänelle pakina metsästä. Ka, on yhdeksän tytärtä sokeata siellä; niitä ovat vanhempansa kironneet kerran, niin Syöjätär, käärmeen akka, sillä on valtaansa saanut ne tyttäret. Heiltä on poloisilta kiskonut silmät päästä se paha vaimo, ja yhden vain on antanut silmän, kaikille yhteisen, millä metsässä käydä; niin Leppäpölkky senkin nyt löysi, kun se kannon päähän heitettiin. Tyttäret hädissään sitä alkavat rukoilla silmäänsä takaisin, sanovat: "Ken lienetkin, sinä silmämme viejä, anna se meille takaisin; kun ollet taatoksi kelpaava, me taatoksi otamme; kun veikoksi kelpaava, veikoksi otamme; kun sisareksi, niin sisareksi myös otamme."

Leppäpölkky silloin heitäkse heille ja antaa silmän, sanoo: "Siin' on silmänne, minä häntä en tarvitse; teille ollee tarpeen hyvinkin!" Samalla sanoo myös seikkansa, kertoo, miten Syöjätär toverit tappoi ja häneltä hevosen vei, ettei neuvoa ollut kotiin päästä. No, tyttäret kun silmänsä saivat, neuvoivat siitä hyvästä nyt häntä, sanoivat: "Syöjättären tanhuassa on sinun sekä toveriesikin hevoset; se on ne romuloihin, kulkusiin asettanut, ja meitä aina käyttää niitä välistä katsomassa; vaan jos salaa käynet tanhuassa ja miekallasi ne vitjat poikki lyöt, joissa on heposi kiinni, niin me emme siitä ole tietävinämme mitään; sillä sinä hevosesi saat." Sanottuaan tämän läksivät tyttäret Syöjättären kotiin, ja yksi kulki edeltäpäin aina pitäen sitä irtonaista silmää kourassaan, jolla he katsoivat. Sillä keinoin tulivat he emäntänsä luokse niinkuin metsästä ennenkin, vaan Leppäpölkky kulki varoen jäljestä ja meni salaa Syöjättären tanhuaan. Siellä näki hän hevosensa ja lyödä helähytti miekallaan kerran niitä vitjoja, joissa se oli kiinni. Tästä kun romehtuivat nyt hevoset, niin kulkuset rupesivat soimaan ynnä, ja Syöjätär kuulee sen, sanoo tyttärille: "Menkää katsomaan, eikö vain Leppäpölkky hevosia ottane tanhuasta." Sen kun sanoo, antaa silmät heille kaikille, jotta paremmin näkisivät, ja tyttäret menevät katsomaan tanhuaan, vaan sieltäpä ei mitään näy; Leppäpölkky soimen alle oli pistäytynyt piiloon. No, kun eivät nähneet mitään, juoksivat Syöjättären luokse takaisin, sanoivat: "Siell' on hevoset tanhuassa, muuta ei mitään." Syöjätär tyytyi sillä kertaa siihen; vaan ei aikaakaan ollut, kun Leppäpölkky toisesti jo miekallaan helähytti hevosensa rautavitjoja, niin kulkuset uudelleen romeutuivat soimaan, ja Syöjätär tyttäret työntää katsomaan kuin viimeinkin antaen silmät heille kaikille. Ne käyvät siellä katsomassa niinkuin käskettiin, vaan tulevat kohta jällensä, sanovat: "Emme, emäntäisemme, nähneet liikaa mitään."

Leppäpölkky sillä aikaa tallissa on kuitenkin soimen alla yhä ja nousee taas tyttärien pois mentyä piilostaan sieltä ja sivaltaa jo kolmannesti miekallaan kahleita, niin ne siitä nyt poikki menevät, mutta hevonenkin romeutuu ynnä, ja kulkuset helähtävät soimaan. Kuultuaan tämän Syöjätär jo tyttöjen kera itse löyhähti tanhuaan, josta löysikin Leppäpölkyn soimen alta sanoen: "Puutuitpa tilaan!" ja rapautui syömään heti. "Elä, armas akkaseni, syö!" rukoili Leppäpölkky. "Syön valehtelijat", sanoi Syöjätär ja söikin ne yhdeksän tyttöä samassa; vaan Leppäpölkylle sanoi: "Kun saanet kaunoisen Katrinan kauniista Kiijoesta, niin en syö sinua, heitän eloon kuitenkin." -- "Ka, saan", vastasi Leppäpölkky luvaten kaunoisen Katrinan tuoda hänelle, niin sillä ehdoin pääsi Syöjättären kourista.

Ei muuta, vaan suorittelihe Leppäpölkky nyt kaunoista Katrinaa saamaan. Syöjätär antaa ruuhen, tuon venheen emän semmoisen; ja sillä lähtee hän, sillä venheen emällä, merta myöten solauttelemaan. Souti, souti vähän matkaa sillä, niin huhuupa mies niemen nenässä, huutaa: "Kunne kuljet, Leppäpölkky? Ota minua matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" -- "Tule vain", sanoi Leppäpölkky, laski niemen nenään venheensä ja otti miehen siitä matkaansa. Se kun pääsi venheeseen, laidan toi yhden tullessansa, ja lähdettiin soutamaan edelle. Kului matkaa vähäsen, niin jo toinen mies huhuu toisen niemen päästä, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" -- Leppäpölkky sen taas ottaa niemestä siitä, ja mies kun tulee venheeseen, laidan taaskin tuopi tullessansa. No, venheessä jo on kaksi laitaa nyt, ja lähdetään soutamaan uudellensa. Soudetaan, soudetaan, mikä soudetaankin, niin taas kolmannessa kohden mies niemen nenässä huhuilee, sanoo: "Otapa, Leppäpölkky, matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Ja se kun otettiin venheeseen, se taas kolmannen laidan toi tullessansa. Taas soudetaan siitä, eikä kauaksi vielä päästä, kun taas muudan mies niemestä huhuu: "Tule, Leppäpölkky, ota matkoihisi; Jumala kansan suvaitsee!" Se otetaan venheeseen kuin toisetkin matkaan pyrkijät; ja hän toi neljännen laidan tullessansa.

Soudetaan siitä nyt vähäinen, niin onpas vielä viides mies niemen nenässä huhumassa ja pyrkii matkaan sieltä hänkin. No, se kun otetaan vielä keralla siitä, se parraspuut tuo tullessansa, josta ruvetaan taas soutamaan. Alkaa nyt Leppäpölkky tiedustella niitä tovereitansa, kysyy ensimmäiseltä: "Mikä sinä miehiäsi?" -- "Hurttien-hosuja", vastasi tämä. "No", kysyy Leppäpölkky toiselta, "mikäpä sinä miehiäsi?" -- "Minä olen Unen-makaaja", sanoi toinen. "Mikäpä sinä?" kysyy Leppäpölkky kolmannelta. "Kylyn-kylpijä", vastasi tämä. "No, entä sinä, neljäs toveri, mikä sinä olet miehiäsi?" -- "Minä olen Ruokien-syöjä kaunoisen Katrinan häissä kauniissa Kiijoessa", vastasi toveri. Vielä kysyy Leppäpölkky viimeiseltä toveriltaan: "Kenpäs sinä olet miehiäsi?" -- "Veden-kantaja olen viralta", sanoi viimeinen.

No, kuljetaan edelle yhä, niin jo näkyy kaunis Kiijoki. Lasketaan venheellä valkamaan, ja maalle ruvetaan nousemaan, vaan talostapa silloin usutetaan koirat heidän päällensä. Ne vihaisia ovat ylen, venheen edessä pyörivät siinä ja päälle ovat tulemassa ihan; vaan Leppäpölkky silloin sanoo toverilleen, kuka ensiksi oli matkaan tullut: "Mene sinä, noita koiria kiellä, kun lienet Hurttien-hosuja!" Hurttien-hosuja kuultuaan tämän nousi venheestä ensiksi, ja kun hattunsa otti päästään, sen kera ei muuta kuin kahdapäin vipsutti vain, niin koirat menivät kylmiksi kaikki. Siitä kuljettiin miehissä sitten taloon kaikki ja istuttiin lavitsalle pirttiin. Mutta talossa oudostuttiin heidän tuloansa, sanottiin: "Eipä näitä vierahia ennen ole ollut, kuita koirat ovat päästäneet; ennenkuin pirttiin on päästy, koirat aina ovat syöneet." -- "Emmepä me lähteneetkään tänne koirien kohduksi, villahäntien veroksi!" vastasi Hurttien-hosuja ja käännälsi pakinat toisaanne. Siitä kun sopeutui puheessa, alkoi Leppäpölkky tytärtä kosia, sanoi: "Läksimme kaunoista Katrinaa kauniista Kiijoesta, annettaneenko?" -- "Emme vähemmällä anna, kun ette vain untamme maanne", sanottiin talossa. "Niinpä me unenne makaamme", vastasivat miehet, se Unen-makaaja puhui toisienkin puolesta.

No, miehille laadittiin siitä aittaan sijat ja käskettiin makaamaan siellä. Miehet menivätkin sinne niinkuin puhe oli, ja maata ruvettaessa peitti Unen-makaaja toiset toverit ruumiillansa ruveten päällimmäiseksi heistä. Yöllä kävi talonväki pistämässä sen aitan tuleen, vaan Unen-makaaja kun makasi päällimmäisenä miehistä, kypenet vain tippuivat heidän päällensä, vaan eivät vikaa saaneet tehdä mitään. Huonus vain sillä keinoin paloi tuhaksi; mutta miehet olivat terveitä kaikki ja astuivat aamulla tupaan, sanoivat: "Voipas teitä hupsuja, kun poltitte aittanne; emmehän me kuitenkaan palaneet, jos te huonuksen poltitte!" -- "No, emme me anna tytärtämme, kun ette meidän kylyä kylpene", sanottiin talossa. Toiset sanoivat kylpevänsä, ja heille lämmitettiin rautainen kyly helmikuumaksi ihan, etteiköhän palettaisi nyt ainakin.

Mitäs siitä; meni Kylyn-kylpijä ensiksi kylyyn, jossa kun henkäisihe kerran, niin lumikulvehus tuli keskelle lattiata, kiukaan eteen vesilampi, ja kyly kävi kuuraan kaikki. Siinä tulevat toisetkin sitten kylyyn, kylpevät siinä kyllälteen ja kylvettyänsä menevät yhdessä tupaan, sanovat noituen: "Tepäs joukkoa olette! Sillä tavoin lämmitätte kylyn, ettei tule löylyä, mitä kylpeä yhden miehen." Alkaa siitä jo hätä tulla talossa, etteiköhän vietäne kaunista Katrinaa kumminkin, ja sanotaan miehille tuosta: "Emme anna tytärtämme, kun ette meidän ruokia syöne." -- "No, me syömme", sanoivat miehet, "kantakaahan ruokianne!" Talon väki rupeaa nyt ruokiansa tuomaan siihen; kaikki kannetaan koolle, mikä heillä vain hengen takana ompi, lehmät tapetaan, lampaat tapetaan, ja kun alkaa evästä jo äijän olla, niin kutsutaan miehiä syömään. Meneepä silloin Ruokien-syöjä yksinään vain ruoan ääreen, jossa syö syömiset lopelle kaikki ja kysyy kuitenkin vielä: "Ka, tämäkö teillä ruokia olikin vain?" -- "Ka, tämä", sanoi emäntä, eikä ollutkaan viljakultaa enempi mitä annettaisiin, kun jo eläimetkin tapettiin. Ruokien-syöjä silloin ottaa oman evässalkkunsa esiin ja käskee toveriloitaankin syömään sanoen: "Tulkaahan syömään näitä minun eväitäni, kun ei talossa ruokaa löydy, mitä vieraille pantaisiin." Toiset tulevat siihen, ristivät silmänsä ja istuvat syömään, niin omilta eväiltä toki vatsa täytyi kuitenkin.

Tytärtä sillä kuitenkaan ei annettu, sanottiin: "Emme anna tytärtämme, kun ette hänen kerallaan vettä seulassa kantane." Missä se vesi seulassa pysyy! Vastasivathan miehet kumminkin: "Kun annettaneen seula, no, me kannamme." Talon emäntä antaa siitä nyt seulan käteen tyttärelleen kaunoiselle Katrinalle ja toisen miehille, ja lähdetään sillä keinoin sitten vettä järvestä saamaan. Kaunis Katrina menee seulansa kera edeltä rantaan, mutta Vedenkantaja, kuka oli toveriltaan seulan ottanut, istui tuvassa vielä, siinä arveli lähtemistänsä. Sitä oudostuu talon väki, sanovat: "Lähde sinäkin, saat työsi toimeen!" -- "Elkäähän kiirehtikö", vastasi Veden-kantaja, "lähden minä, jo lähdenkin", ja läksi liikkeelle hänkin. Kauaksi ei kuitenkaan kulkenut, vaan seisottui vajojen päähän vuottamaan seula kädessä. Sieltä tulee nyt kaunis Katrina jo veden hausta kotiin, vesiseula kädessä. Veden-kantaja, joka vuotteli häntä vajojen päässä, otti silloin ja tyttären seulasta veden kaasi omaan seulaansa ja meni sen kera taloon, sanoi: "Katso, minä jo vettä tuon seulassani, kaunis Katrina vasta menee." Oli näet kaunis Katrina kääntynyt rantaan takaisin tuodakseen vettä sieltä uudelleen.

Sanoo siitä jo talonväki keskensä: "Ka, ei ole se mies joutava, kun hän semmoiset työt tekee; emme voi millään häntä voittaa, pitänee antaaksemme, minkä lupasimme." Ja annetaankin jo Leppäpölkylle se kaunis Katrina morsiameksi, kuka niin kaunis on, niin kaunis, ettei maalla mointa eikä vertoa vedellä:

Vaatteen läpi hipiä näkyvi, hipiän läpi liha näkyvi, lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi.

No, Leppäpölkky ottaa siitä nyt morsiamensa ja ne toverit keralla ja lähtee kauniista Kiijoesta soutamaan takaisin. Matkataan, matkataan meritse, venheellä kuljetaan, niin kuka mies kusta niemestä menomatkalla tuli, se siihen nyt läksi. Ensimmäiseen niemeen nousi Veden-kantaja ja parraspuut vei mennessänsä; toiseen niemeen nousi Ruokien-syöjä ja laidan otti mennessänsä. Kolme laitaa on nyt venheessä jäljellä; vaan kolmanteen niemeen nousee taas kolmas mies, Unen-makaaja, maalle, ja laidan vie hänkin kerallansa. Samatse neljäs ja viides lähtee vielä toveri venheestä ja laidan vie kerallaan kukin, ettei jää kuin venheen emä vain jäljelle, millä matkata Leppäpölkyn kauniin Katrinan kera edelle. Sillä laskee hän kuitenkin, sillä venheen emällä, sujahuttaa meren selkää pitkin edellensä; vaan niin on kaitainen se heidän aluksensa, että kaunoisen Katrinan hameen helma vettä viistää piirtelee, siinä kun istuu kauniisti vaatteissansa. Leppäpölkky silloin sakarillaan helman nostaa vedestä, korjailee sitä vähäsen, ettei kastuisi. Oltiinpa silloin Syöjättären rantaan tulemassa ihan, niin paha vaimo keksi valkamoilla seisoessaan tämän, ja kun soutajat maalle nousevat, hän tervehtiessään kättelee morsiamen saajaa, ja Leppäpölkyltä sakarin puraisee siinä sanoen: "Kun lienet kukali tytärtä koskenut, sikäli sormesi katketkoon!" Tästähän suuttui nyt Leppäpölkky pahasti ylen, sieppasi miekkansa samalla sanoen: "Sinä kukali lienet niitä sokeita tyttäriä vaivannut, sikäli miekkani sinuun käyköön!" ja Syöjättären kymmeneksi kappaleeksi sivalsi.

Siitä pälkäästä päästyä sanoo kaunis Katrina saajallensa: "Ken minut lienee saanut, se minut pitäköönkin!" ja heitäkse omin tahtonsa Leppäpölkylle naiseksi. No, tämä kaivaa nyt rantaan siihen haudan, johon kokoaa puuta, pökkelöä pohjalle, sytyttää ne tuleen ja heittää Syöjättären raadon palamaan sinne. Itse käypi hän Syöjättären tanhuasta oman hyvän hevosensa, ja elosta ottaa kultaa, hopeata, minkä pitää, josta palaa jo morsiamensa luokse, sieppaa kaunoisen Katrinan syliinsä ja lähtee ajamaan omalle maallensa.