Part 17

No, hyvähän tätä oli äkkinäisen ruveta vuorta etsimään toisesta valtakunnasta, kun eivät itsekään tienneet; poika itkien pahoilla mielin meni hevosensa luokse eikä tiennyt, mikä tuumaksi. "Mitä itket ja olet pahoilla mielin?" kysyi taas ori. "Sitä", sanoi poika, "kun minun käskettiin Valkeanvuoren rinnasta valkea ruuna tuoda, ennen ei sanottu kuninkaan morsianta annettavan; nyt minulle hyvä tulee, kun tyhjiltäni kotiin tullen, päähän se nyt leikattaneen." -- "Elä itke", virkkoi hevonen, "viskaa kauhtanasi minun selkääni ja nouse itsekin istumaan, kyllä minä Valkeanvuoren tiedän; lähtekäämme yhtenä sinne, niin saamme sieltä sen valkean ruunan, jota pyydetään." Poika teki neuvon jälkeen kaikki, viskasi kauhtanansa hevoselle selkään ja nousi itse ajamaan. Hevonen silloin läksi hyppäämään ja meni semmoista menoa edellensä, ettei kaukaa viivytty, kun oltiin jo Valkeanvuorella. Sieltä saatiin nyt toinen ruuna-ökötti jälkeen ja lähdettiin takaisin. Tullaan morsiustaloon, niin siellä pitoja pidetään parhaallansa; siinä on kuninkaita, siinä kuninkaallista herttuaa ja suuria sotapäälliköitä ruoalla. Astuu poika sisään, niin kysytään heti: "Mitä asiata?" -- "Kuninkaan morsianta läksin käymään." -- "Äsken saanet, kun tuntenet sen morsiamen tästä joukosta", sanoi kuningas. No, eihän se sitä toisen valtakunnan mies tuntenut. Meni siitä hevosensa luo ja sanoi suruissansa: "Ei anneta morsianta nytkään ennenkuin tunnen hänet muiden herrojen joukosta, vaan mistäpä minä outo sen tuntisin." -- "Elä sure eläkä ole pahoillasi", vastasi ori, "mene jällensä sinne; se on kuninkaan morsian, jolla on kärpänen nenän latvalla, -- ota se, kaapaise syliisi!"

No, poika teki niinkuin oli neuvottu ja sai siitä kuninkaan morsiamen viimeinkin ja läksi ajamaan oman kuninkaansa luokse hyvillänsä, kun nyt tämänkin asiansa toimeen sai. Vaan mitenkäs kävikään? Renkijoukko oli yhden miehen pannut tielle vahtimaan tiedustaaksensa, joko tuo poika tulee kuninkaan morsiamen keralla sieltä toisesta valtakunnasta. Se vahti kun keksi pojan morsian sylissä lähestyvän linnaa, hyppäsi siitä kuninkaan eteen heti ja sanoi: "Jo tulee nuori renkinne, ja morsiamenne on kanssa hänellä, akkanansa piti sitä ja ivasi, pilkkasi siinä teitä vain hänelle." Kuultuansa semmoiset puheet morsiamestansa ja pojasta kuningas suuttui vielä entistä pahemmaksi -- se nyt oli arvattava -- ja lupasi huomisaamuna panna pojan päältä pois. Poika ei tiennyt siitä mitään, tuli kotiin ja antoi kuninkaalle morsiamen; vaan kuningas oli vihainen hyvin, lukee hänelle tuomion ja sanoo huomisaamuna tapettavan. Toinen, joka oli toivonut kiitokset saavansa toimellisuudestansa, kävi tästä pahoillensa hyvin ja meni itkien taaskin hevoseltansa tuumaa ottamaan sanoen, että niin häntä nyt uhattiin. Hevonen siihen virkkoi: "Elä, poikarukka, itke eläkä ole pahoilla mielin! Mene kuninkaan eteen, kumarra, rukoile häntä, että toisilla rengeillänsä tuohon teettäisi somerikkoon sinulle tervahaudan, ja sano siihenkin ennen meneväsi, ennenkuin päätä antavasi leikata, vaan elä siihenkään ennen mene ennenkuin saat siihen pilliin, jonka sait Hiidenvuoresta, kolmasti puhaltaa." Menee tästä nyt poika kuninkaan luokse ja pyytää häntä tervahautaa kaivattamaan sanoen ennen tahtovansa siihen kuolla kuin että häneltä pää leikattaisiin, se olisi kuitenkin hänestä helpompi kuolema. No, mitäs; yhtähän se kuninkaasta oli, millä tavalla poika tapettiin, kunhan vain hänestä pääsi, ja rengit pantiin pimeällä metsästä tultuansa heti kohta haudan kaivantaan kuten poika oli pyytänyt; sen siitä saivat valheestansa. He kuitenkin hyvillä mielin kaivoivat hautaa ja siihen tervaksia pilkkoivat, kun se poikaa varten tehtiin, että nyt he muka vihamiehestänsä pääsevät. Saikin hauta valmiiksi, ja kaikki kuulutettiin kaupungin rahvas, herrat, talonpojat katsomaan, miten pahantekijätä poltetaan. Siinä ympäri seistiin sitten kaikki rengit, kuninkaat ja muut, ja poikaa ruvetaan viemään hautaan niinkuin tuomio oli. Tämä silloin sieppasi sen hiisien antaman vaskipillin olallensa, ja kun ruvetaan tervahautaan viskaamaan, sanoo samalla: "Armollinen majesteetti! Antakaa, vielä kolmasti puhallan tähän pilliini, sitten lähden." Se luvattiin, ja seisahduttiin pillin säveltä kuulemaan. Poika silloin kun ensi kerran puhalsi, niin jo polvillensa kaikki rahvas lankesi; siitä kun puhalsi toisen kerran, he jo pitkällensä viskautuivat; vaan puhalsipa kolmannen kerran, niin silloin hyppäsi kuningas renkeinensä ja kaikkine rahvainensa siihen tervahautaan, johon kuolivat. Poika vain jäi itseksensä siihen, pääsi kuninkaaksi ja sai senkin morsiamen itsellensä. -- Sen pituinen se.

II OSA

ALKULAUSE

Tässä niinkun ensimmäisessäkin osassa painetut sadut ja tarinat ovat maamme tienoilla kansan suusta kerätyt ja Suomalaisen omaan kertomus-tapaan puhutut. Ainoastansa tarinoiden ulkonainen asu ja jär'estys lienee hiukan jossakussa toimittajan kautta muodostunut, vaikk'ei sentähden luonnostansa muuttunut; sillä kaikki kansansuisen kertomuksen omituisuudet on kaikella mokomin ko'etettu toimittaessa tarkkaan säilytellä.

Jos tarinat alkuudesta olisivat selvään ja ehyesti haastetut sekä sen mukaan sitte kerätessä tarkoin kirjoitetut, sopisi heidät semmoisinaan kentiesi painattaakin; vaan semmoinen ei ole asian jälki. Milloin ovat tarinat alkuansa vaellinaisina kerätyt ja virheellisesti sekä vi'allisesti kirjoitetut, eivätkä semmoisinaan ole päteviä, vaan sietävät tarpeellista korjuuta. -- Milloin taas on yhtä tarinaa useammasta paikasta kirjoiteltu, vähäisen eri tavalla kustakin; ja missä kertomuksessa on tarinan alku, missä loppu, missä mikin puoli ehyempi ja somempi; toisista paikoin ei ole kun vähäisen tarinan katkelmaa vaan saatukaan. Näitä puutteellisia kertomuksia on toimittaessa täytynyt parsiella ja toisinansa, missä sen asia on vaatinut, useampaa toisintoa ja tarinan loh'elmaa sovitella toiseensa, toisinansa taas jotakuta liikapaikkaa tarinasta hyl'ätä. Tämä tämmöinen sovittelu ja järestäminen on ollut toimittajan pää-ko'e ja tarkoitus, missä lienee hän onnistunut, missä ei. Jos sitä vastaan toisinnot enemmän ovat eronneet toisistansa, olemme ne toistensa rinnalla kertoneet, vaikka heissä kertomuksen pää-juoni olisikin yksi; niin saapi siitä nähdä, miten samaa tarinaa eri tienoin aina eri tavalla puhutahan.

Mikäli tilaisuutta on ollut, olemme siinä sivussa muidenkin kansojen satukokouksia tutkineet ja missä vaan yhdenlaatuisia kertomuksia on löytynyt, ne aina vastaavaan suomalaiseen tarinaan verranneet. Nämä kunkin tarinan alkuun liitetyt vertaelmat näyttävät monenkin tarinan olevan lavealta maailmassa tunnetun ja useammallekin kansalle yhteisen; vaan elköön siitä syystä kukaan sentähden epäelkö tässä kerrottuiden tarinoiden todenperäistä suomalaisuutta. Ken erityisten kansojen synnyttämiä tarinoita aikansa tarkkuudella tutkii ja keskenänsä vertaelee, on kyllä havaitseva heissä jotakuta yhteyttä ja heimolaisuutta, vaan eroittaa myös hyvästi kunkin kansan omituiset kertomukset muista vierahista. Niin tapaa hän esimerkiksi Suomalaisilla ja Turjalaisilla useinkin taikka kohdastaan yhtäpitäviä eli joksensa toisiinsa vivahtavia tarinoita, vaan keksii heissä myös tähdellisen eroituksen; sillä peräksi pantu aine ja ajatus kyllä ovat alkuansa Suomalaisille sekä Turjalaisille yhteiset, mutta kumpikin kansa on ne omituisella tavallansa oivaltanut ja niistä miettimät ja rakentamat tarinansa kansallisen luonteensa ja taipumuksensa mukaan muodostanut. Puheeksi tulleilla kansoilla tosin on kansakäymistä ollut keskenänsä, varsinkin muinoisempina aikoina, ja monikin tahtoisi kentiesi tämän päähän syyttää koko heidän tarinoitensa yhtäpitävyyttä; mutta mainittu heimolaisuus tarinoiden suhteen on useinkin yhtä suuri kun ei suurempi vielä etäisempien kansojen välillä. Kun muka joku Karjalan periltä eli Vienanmeren ranteilta kerätty Suomalainen tarina tavataan pääjuonensa ja koko sisällisen rakennuksensa suhteen yhdenlaisena esimerkiksi Arapialaisilla ja Valakkialaisilla, niin eihän tätä enää käy keskenäisen kansakäymisen päähän väittäminen, totta asiaan muuta syytä lienee! -- Näyttäisi piammastaan siltä, kun olisivat erityiset maailman kansat ensimäisestä alkuperäisestä kodistansa säilyttäneet joitakuita yhteisiä muistoja, joita sitte aikojen kuluessa kukin on mielessään vähäisen eri tavalla vaan kuvaellut. -- Niinpä käykööt nämäkin rakkaasta isäimme maasta kerätyt tarinaiset tässä nyt julkisuuteen, näytiksi, mimmoisina Suomalaiset ensimäisen lapsuutensa muistelmia ovat säilyttäneet.

Elimäen Hämeenkylässä Lokakuussa 1853.

_Eero Salmelainen_.

TOVERUKSET

LEPPÄPÖLKKY ELI SININEN RISTI

Oli muinoin ukko ja akka. He eivät lasta saa iässään, siitä paha on mielensä hyvin. No, otetaan leppäpölkky, leikataan metsästä ja pannaan kätkyehen, siinä kolme vuotta tuuditellaan, niin syntyy henki siihen, lapseksi muuttuu se leppäpölkky. Isä on kynnössä, äiti lehmiä lypsämässä, niin sillä aikaa tuli poika henkiin, nousi omin voiminsa kätkyestä ja oli jo lattialla kävelemässä vanhempien tullessa kotiin ja pyysi leipää emoltansa heti. No, kului aikaa siitä muutaman, vuosi tuli, toinen meni, niin kasvoi poikakin suureksi, ja tuli mies hänestä hyvä, ettei voi virren veteä, saarnan sanoa, ylen oli vahva ja väkevä.

Katosipa kuu, päivä, päivänkoite maailmasta; kolme vuotta ollaan, yötä pimeätä pidetään, niin alkaapa ikäväksi käydä se semmoinen olo, ja ruvetaan neuvottelemaan, millä saada ne jällensä maailmalle loistamaan. Kuningas laatii piirut, kutsuu rujon, ramman, perisokean linnaansa, ja rahvasta kokoaa kaikensäätyistä paljon nähdäksensä, löytyisikö hänen valtakunnassansa niitä miehiä, jotka kuun, päivän, päivänkoitteen hankkisivat järillensä. Hänellä on juomiset väkevät ylen; kun löytyisi kolmen-pullon-juoja, se saisi koitteen; kun löytyisi kuuden-pullon-juoja, se saisi kuutaman; kun löytyisi yhdeksän-pullon-juoja, se saisi päivösen; moinen oli tietäjiltä ennustus -- pääsisi aurinko kaikelle maailmalle paistamaan. No, aletaan rahvaan seasta niitä semmoisia miehiä nyt etsiä. Etsittiin, etsittiin, niin löytyi kolmen-pullon-juoja; etsittiin, etsittiin, niin löytyi kuuden-pullon-juoja; ei muuta kuin kolmas oli vielä löydettävä, joka yhdeksän pulloa joisi. Etsitään nyt, etsitään sitäkin; vaan ei löydy yhdeksän-pullon-juojaa, jos kuin etsittäisiin. Sanoopas siitä jo kuningas: "No, ei nyt muuta ole maailmassa kuin Leppäpölkky, joka yhdeksän pulloa sietäisi; käykää se tänne!" No, Leppäpölkky käytiinkin siihen kuten käsky oli, ja se kohta juoda karahutti yhdeksän pulloa perätysten eikä ollut tuosta millänsä vielä.

Kuningas antaa siitä nyt niille miehille hevosen joka ainoalle ja matkarahaa kullekin: kolme sataa kolmen-pullon-juojalle, kuusi sataa kuuden-pullon-juojalle ja yhdeksän sataa yhdeksän-pullon-juojalle, sille Leppäpölkylle. Vielä antoi heille sitten niitä väkeviä juomisiaan evääksi ja työnsi matkaamaan kaikki kolme, jotta hankkisivat kuun, päivän, päivänkoitteen maailmalle jällensä. Miehillä oli sitten hurtta hyvä kullakin, niin ottivat ne kerallansa ja saivat matkaamaan yhdessä. Ajoivat, ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä, yötä pimeätä kulkivat, niin alkoi vahostua jo päivän koite vähäsen. He sitä koitetta kohdin ajamaan nyt; ajoivat, ajoivat kotvasen, niin alkoipa kuutama paistaa siitä. No, kun ajoivat tuon pitkää, tämän lyhyttä taas kuutamaa vasten, niin jo nousee päivönen kaikille heille sinne. Eihän muuta; saadaan päivää vasten ajamaan nyt; ajetaan, ajetaan, minkä ajettaneenkin suoraan yhä, niin tullaanpa pakanaan linnaan. Sinne päästyänsä menevät he Leskiakkaan heti, sanovat: "Ka, täällä, Leskiakkaseni, päivä on teillä." -- "Ohoh, poikaseni!" vastaa Leskiakka, "ei ole päiväkultaa kaikin ajoin täälläkään! Pahasydäminen kun on kironnut päivää, kun on paistanut, niin yhdeksipäinen käärme on saanut päivösen; se kun mereen menee, niin päivän vie myötänsä; kun tulee maalle, meillä on päivä, vaan kun on meressä, meillä on pimeä. Pahasydäminen samatse on kironnut kuutamaa, varas näet kun ei kuun valolta ole varastaa saanut, niin kuusipäinen käärme on sillä saanut kuutaman; se kun maalle nousee, meillä on yö valoisa, vaan kun mereen menee, ihan on pimeä. Pahasydäminen taaskin on kironnut päivänkoitetta, se kun aivoin valkeni, ettei hän maata saanut, niin kolmipäinen käärme sillä on saanut päivänkoitteen valtaansa; se kun maalla on, meillä on päivä, valkea, vaan kun on meressä, päivä ei meille koitakaan."

Saatuansa tiedot tämmöiset läksivät miehet Leskiakasta ja saivat linnan pihoja kävelemään nähdäksensä, mitä tuosta verestyisi. Kulkiessaan siellä näkivät he outoja heti: puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Kummeksien tätä menee kolmen-pullon-juoja Leskiakkaan taas, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" Sanoi Leskiakka: "Sitä, poikaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa: kolmipäinen käärme kun merestä nousee, kuninkaan pitää viedä vanhin tyttärensä sen syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tapetuksi, siitä päivän koite tulisi, pääsisi kaikelle maailmalle loistamaan." Mies kuultuansa tämän päätti vuottaa käärmeen tuloa ja alkoi tiedustella linnassa, mitä neuvoa kuningas pitäisi, nähdäksensä, voisiko hän apuna olla, vai miten tässä kävisi.

Siellä ommellaan nyt nahkapussiin kuninkaan vanhin tytär käärmeelle annettavaksi, ja suuri kun on kivi meren rannassa, josta käärme aina siltaa myöten maalle nousee, niin siihen viedään tyttörukka kiven luokse rannalle. Rupesipa ilta tulemaan siitä, niin otti kolmen-pullon-juoja pullonsa ja pani kolme pullollista niitä kuninkaansa antamia juomisia suuhunsa, josta pisti jo suitset suuhun hevosellensa ja läksi ajamaan rantaan sanoen toisille tovereilleen lähtiessänsä: "Jos tulee kenkä luoksenne, niin työntäkää hurtat avukseni!" Tultuansa meren rantaan tytön luokse laskeutui sitten hevosensa selästä ja sivalsi miekallaan nahkapussin halki sanoen tytölle: "Nousepa, etsi päätäni!" Tyttö säikähti sitä, arveli: "Jo tämä tuli nyt minun syöjäni!" vaan eihän tohtinut virkkaa mitään, vaan istuihe mättäälle pojan päätä etsimään. Tämä laski päänsä tyttären syliin ja käänsihe silmin rantaan päin, jotta näkisi, konsa käärme merestä nousee. Eipäs aikaakaan, niin jo meri lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen, kunne arvasi poika syyn ja kavahti seisaalle sanoen tytölle: "Mene, tyttökulta, peittäydy kiven taakse, käärme tulee." Tämä meni niinkuin käskettiin, ja tuskin saikaan kiven taakse pistäyneeksi, kun kohoaa kolmipäinen käärme merestä nousten siltaa myöten rannalle; vaan olipa kolmen-pullon-juoja päässyt hevosensa selkään sotiaksensa käärmeen kera. Hevonen kyllä säikähti käärmeen tuloa ja korskahteli, korskahteli peloissansa, vaan ratsastaja hallitsi hänet kannuksillaan sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajoi käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoi käärme nähdessään miehen, "johan täällä ihmisen veri haisee; jopa tääll' on miehen luita syödäkseni: puhallapa puhtaasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" -- "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi rautainen toratanner!" vastasi mies ajaen käärmettä lähemmäksi. No, käärme puhaltaakin pakanasta hengestään rautaisen toratantereen heti, jossa nousee heillä tora. Torataan, torataan, niin jo kaksi päätä saapi mies käärmeeltä poikki, vaan ei voi kolmatta saada millään. Ottaapa silloin kengän jalastansa ja heittää sen toveriensa luokse linnaan, niin he työntävät hurtat sieltä avuksi niinkuin puhe oli; ja koirat kun rantaan pääsivät, ne revittelivät koko käärmeen palasiksi, ja mies sai viimeisenkin pään siltä poikki. Siitä meni hän sitten linnaan toveriensa luokse ja rupesi maata, ja kun sai se yö kuluneeksi, niin pääsi päivänkoite kaikelle maailmalle loistamaan, ja rahvas kaikki rukoilee iloissansa: "Auta Jumala sitä miestä, kuka päivänkoitteen sai valkenemaan!" Mutta kuningas heräsi myöhään vasta aamusella eikä tietänyt asiasta mitään, vaan sanoi orjillensa: "Menkää meren rantaan ja puistakaa tyttäreni luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen toisiakin viedä; käykää pussi kotiin!" Menivät orjat siitä täyttämään kuninkaansa käskyä, vaan kun rantaan tulivat, siellä tyttö vielä on elossa, kaunis ja terve kuin ennenkin. No, orjat vievät tyttären heti linnaan, jossa kuningas ihastuu ilmoiksi, kun tyttärensä elävänä kotiin tuotiin, jota luuli jo kuolleeksi. Ensinnä ei tiedä, kuhun saada iloissansa, niin on hyvä mielensä, vaan kun tointuu siitä järillensä, niin kutsuu orjat luoksensa ja käskee heidän selvittää hänelle kaikki. "Ka, emme, kuninkaisemme, muuta tiedä kuin minkä rannassa näimme", sanoivat orjat, "siinä oli tyttäresi terveenä kiven kupeella, mutta toisella puolen kiveä oli käärme kuoliaaksi revitelty illalla. Sen kun oli kolme päätä siinä vieretysten, ne niin raskaita olivat, ettei voinut kolme miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voinut kankiloilla kohotella."

Miehet päästyänsä makaamasta olla olettelivat kaiken päivää linnassa, kunne ilta tuli, niin jo taaskin puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa. Oudostuen sitä menee Leskiakkaan vuorostaan nyt kuuden-pullon-juoja, kysyy: "Mitä Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" -- "Oi, poikaseni", sanoi Leskiakka, "sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa, kun pitää kuninkaan viedä keskimmäinen tyttärensä käärmeelle syödä; kun ei vietäne, syö käärme puolen linnaa, puolen rahvasta, puolen kiiltäviä kiviä. Sen kun saisi nyt käärmeen tappaa kuka, siitä se kuutama tulisi."

Kuultuansa tämän lähtee mies sukkelaan siitä vuottaaksensa, mitä tuosta nyt kuninkaan kodissa tapahtuisi. No, eipäs aikaakaan, niin ommellaan kuninkaan keskimmäinen tytär nahkapussiin taas niinkuin eilen sisarensa ja viedään meren rantaan käärmeen otettavaksi. Kuuden-pullon-juoja silloin otti pullonsa ja ryyppäsi kuusi pullollista niitä kuninkaan antamia eväsjuomisia, josta hyppäsi jo hevoselleen selkään käskien toveriensa työntää hurtat hänelle avuksi jos hätä tulisi, ja ajaa karetteli tyttären luokse rantaan. Siellä hakkasi nahkapussin miekallaan taas niinkuin toverinsa eilen ja sanoi tytölle: "Nouse, etsi päätäni!" Tämä säikähti häntä, arveli: "Nyt tämä tuli minun syöjäni!" vaan ei virkkanut mitään, istuihan mättäälle ja rupesi etsimään pojalta päätä. Etsi, etsi päätä häneltä siinä, niin meri yht'äkkiä lekahti, kerran ensin, siitä toisen, siitä kolmannen. Tuosta heräsi poika, joka oli jo nukkua tyttären polville, kavahti seisaalle samassa sanoen itseksensä: "Jokos tulet, kuutaman-syöjä!" ja käski tyttären peittäytyä kiven taakse. Siitä kun tyttö kiven suojaan sai peittäyneeksi, ja meri vielä neljännen kerran lekahti, siitä viidennen, siitä kuudennen, niin jo nousee kuusipäinen käärme merestä, siltaa myöten kohoaa maalle. Istuen hevosensa selässä kuuden-pullon-juoja siinä vuottelee häntä. Peloissaan niin outoa elävätä hevonen korskahtelee, korskahtelee yhä, vaan mies hallitsee hänet kuitenkin sanoen: "Mitä korskut, konnan ruoka, hirnakoit, Häjyn hevonen!" ja ajaa käärmeelle vastaan. "Huh-huu!" sanoo käärme, "jopa tääll' on miehen luita syödäkseni." -- "On", sanoi mies, "vaan et hyvällä syö." Käärme sanoo siitä: "No, puhalla puhtaasta hengestäsi tinainen toratanner torata!" -- "Puhalla sinä pakanasta hengestäsi vaskinen toratanner torataksemme!" vastasi kuuden-pullon-juoja. Käärme puhalsi, ja siinä syntyi vaskisella toratantereella heillä nyt tora. Torataan, torataan, niin sai kolme päätä mies käärmeeltä poikki; torataan, torataan, niin sai neljännen; torataan, torataan, niin sai viidennen; vaan ei voi kuudetta saada millään. Potkaisipa silloin kengän jalastansa, että meni toverien luokse linnaan, niin he hurtat työnsivät hänelle avuksi; ne koirat revittelivät sitten käärmettä, kunne sai kuuden-pullon-juoja kuudennenkin pään siltä poikki. Sen tehtyänsä meni sitten maata toveriensa luokse; ja kuutama kohta pääsi kaikelle maailmalle loistamaan, josta kaikki rahvas taaskin rukoilee: "Auta Jumala sitä miestä, joka kuutaman sai paistamaan!"

Nouseepa pakana kuningas aamulla makaaamasta, niin sanoo orjillensa kuin viimeinkin: "Menkää, orjat, puistakaa luuraiskat pussista, vielä se on tarpeen viimeiselle tyttärelleni." Orjat menevät hakemaan pussia ja tulevat meren rantaan, niin täällä on tytär eleillä vielä, terve ja kaunis niinkuin ainakin. Eihän muuta; vievät tyttären kerallansa linnaan, jossa kuningas taaskin ihastelekse sitä, ettei tiedä kuin olla, miten eleä, niin on hyvä mielensä. Hänen käskystään kertovat orjat sitten asian, sanovat: "Käärme on kuoliaana rannalla, sen kun on päätä sillalla kuusi, ne niin jykeitä ovat, ettei voi kuusi miestä liikuttaa yhtä päätä; vaan raatoa ei koko voi kankiloilla kohotella."

Kuluupas päivä iltaan saati, niin linnassa taaskin toinen puoli rahvasta itkee, toinen puoli nauraa. Keksittyään tämän menee Leppäpölkky vuorostaan Leskiakkaan, kysyy: "Mitäpä, Leskiakkaseni, puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa?" -- "Sitä puoli linnaa itkee, toinen puoli nauraa", vastasi Leskiakka, "kuninkaan kun pitää nuorin tyttärensä viedä yhdeksipäiselle käärmeelle syödä; kun ei vietäne, käärme syö puolen linnaa tulevana yönä, puolen väkeä, puolen kiiltäviä kiviä; sen kun saisi nyt sen käärmeen tapetuksi, siitä päivä pääsisi kaikelle maailmalle paistamaan."