Part 8
Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut. Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan ajamaan.
Juostessaan kettu koko ajan miettii, millä tavalla saisi suden akalle parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä. Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa, vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä nauraa jo koko maailma!»
* * * * *
Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan, että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee, kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on tuossa säkissä?»
»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?» — »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka, hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni, jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla ja piillen piilojansa.
Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen hämärästä muinaisuudesta.
»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi: 'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.
»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani', vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen, että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta.'
»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko ainaisena työnä.»
Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt näytti hävinneen Metsolan mailta.
Semmoinen se!
XVIII.
MILLÄ KYNSITÖN PUUHUN NOUSEE.
Näki hiekalla hevosen, Kuloharjan kuusikolla, Senpä tukka tulta tuiski, Harja suihkivi savua.
Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua, joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu sudelle: »Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna, se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin». Ne olivat kaikki Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.
Karhu kuljeskelee Horpon maille ja onnistuukin pian kaatamaan karjalaumasta härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa. Mutta mitenkä nyt sattuikaan niin onnettomasti, että hän polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja tarttui niin lujaan kiinni, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän koetti kolmella jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonostihan se kävi, ja yhä tuimemmin rupesi jalkaa viha voimaan. »Mikä ihme tässä nyt tulee neuvoksi!» valitti hän ja lähti kömpimään tielle päin toivoen kohtaavansa jonkun, joka voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui tielle, sattui siitä kulkemaan vanha akka, joka paikalla lepsahti istualleen säikähdyksestä nähtyään karhun. Tämäpä vain rauhallisesti meni akan luo ja ojensi hänelle kämmentänsä, jossa törrötti ruma piikki, ja akallapa oli sen verta älyä, että ymmärsi kiskaista sen pois. »Kas sillä lailla!» ihastui nyt karhu, »sinäpä ymmärtäväinen akka olet, sinua täytyy palkita, odotahan!» Mutta kun karhu kääntyi menemään pois, yrittikin akka lähteä tiehensä. »No on siinä akkaa!» suutahti nyt ohto, »miten minä voin sinua palkita, kun pois lähdet!» Ja estääkseen akan poistumasta hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen helmaansa arvellen, että »etköhän nyt pysy paikoillasi», ja kävi sitten kiireesti hakemassa kaatamansa härän komean reiden akalle paistiksi ja poistui. Vasta kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut vierittää kiveä pois eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata enää takaisin, vaan jatkoi matkaansa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella. Tulipas silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille ja kysyi jyrkästi: »Mikä nimesi on?» Toinen vastaa: »Oinas!» Karhu siihen vain ilmoittaa: »Minä syön sinut!», ja niin söi.
Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja samat teki oinaalle lopuksi temput.
Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen tapaansa: »Mikä nimesi on?» Vastasi toinen: »Oinas!» Karhu uhkasi: »Minä syön sinut!» Silloinpa kolmas oinas ärjähtää: »E-et syö, minä piikillä pistän, ruudilla poltan!» Kovasti siitä nyt kontio ällistyy eikä uskalla ruveta syömään. Torataan vain ja jankataan.
Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisee karhulle: »Kun sinua sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen alle ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota; minä täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!» Karhu taipuu ja menee tekemään, kuten käsketty on, ajatellen: »Kun se tuolta jyryn kanssa tulee kurkkuuni, niin silloin minä sen syön.» Mutta oinaspa panikin suuren kiven vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan, niin samassa olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni, ennen kuin ukko riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää syömään oinaita, jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla vainiolla.
Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin, että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan. Jumala kuitenkin häntä rankaisi ja sanoi: »Sinä olet paljon pahaa tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa.» Yhä kovempi nälkä tulee karhulle ja hän uhmaa Jumalan rangaistusta ja päättää itsekseen: »Lähden ja otan hevosen!» Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon suurta ruunaa, jolla on iso pelotinkello kaulassa.
Ruuna on aholla laitumella, kun karhu siihen ehättää ja vimmoissaan hyppää sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan, mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa toisillensa: »Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee, pyhäristi kainalossa!» Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan asti, jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi siitä laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.
Niin nyt karhu hioo hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähtee heitä hakemaan. Tuleekin siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kyntää niin että pöly pilveilee. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi: »Vedetäänpäs sormikoukkua!» Mutta Horpon isäntä vastaa vain: »Tuossa on minulla isä-vanha aidan takana — menehän ensin sen kanssa vetämään.» Karhu menee aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaatii sitä sormikoukun vetoon.
Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. »Sopiihan tuota koettaa, sormikoukun vetoa», sanoi hän ja raotti kirveellään pölkyn tiukkaa halkeamaa hiukan. »Pistähän aluksi tuonne sormesi», sanoi hän, »ja repäise, vankka mies kun olet, vaikkapa tämä pölkky kahtia.» Karhu pistikin halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt, jolloin tämä tempaisikin kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle, etteivät tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään muisti nyt karhu sen medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennen kuin käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa Horpon isäntä häneltä kysyi: »Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua isä-vanhan kanssa?» »Kyllä vedin», vastasi karhu kynsiänsä puhallellen, »kyllä vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin.» Ja hän lisäsi pahanenteisesti: »Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa vasenkätisenä!» »Ethän vain minun hevostani syöne?» kysyi Horpon isäntä säikähtäen. »Sinunpa sinun». »Odota, veikkonen, iltaan saakka, että saan tämän kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesikin lakata vihavoimasta». »Jos mä häntä odottanen», mukasi karhu ja meni pöheikköön käpäläänsä nuolemaan.
Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja sanoi: »Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle miehelle.» Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: »Milläpä sinä kostat?» »Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen.» Ja niin jänis meni, mutta mies älysi: »Nyt siellä on jänis ranteläjän takana», otti rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.
Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin saa selitetyksi asian, niin on vaiva kova, mutta paarma lohduttaa: »Älähän ole milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rapeaa hyppimään ja särkee sekä auran että miehen». Ja niin paarma lentääkin samalla hevosen pärstöön ja siellä puree sekä siivillään rapikoitsee. Hevonen rupeaa hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasikin paarman pois sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: »No nyt minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!» Tuumitaan siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä on tehtävä, kunnes tulee ilta ja karhu sanoo: »Nyt minä menen ja syön sen hevosen!»
Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään. Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tulee lähelle, niin ruuna alkaa samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen ole ollenkaan menemistä. Karhu menee puun suojaan ja alkaa sieltä hosua terveellä, vasemmalla käpälällään, rapaten sen kiinni ruunan lautaseen. Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään semmoisella voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet tuhoutuivat ja jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä takajalkojensa varaan aivan surkeaan tilaan.
Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli kahdella jalalla, kun ei hennonnut laskea kipeitä etujalkojaan maahan. Isäntä kysyy: »Miksi kävelet kahdella jalalla?» Karhu vastasi: »Tuo sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja tuo vahva isäsi toisen». Arvelee siihen silloin isäntä: »Kun sinä olet nyt noin vaivainen eikä ole muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä sinä nyt tuumaat?» Pahoillaan siihen karhu vain vastaa: »Mitäpä minä osaan tuumata! Täytynee kuolla nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta ruoan kieltäneen.» Rupeaa jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän ukkoa ja sanoo: »Olisi tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha hevosen raato, mitähän jos menisit syömään sitä!» Synkkänä vastaa karhu: »Ei tässä sentään vielä raatoja ruveta syömään, ennen vaikka tähän tyydyn.»
XIX.
HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.
Ei se jaksa pieni lintu, Ei mennä meren ylitse, Välehen vähä väsyvi, Pian heikko hengästyvi.
Ei saa karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta ja yhä enemmän äityy heitä vihaamaan. Kuulee hän eräänä päivänä metsästä kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja menee katsomaan, mikä siellä on hätänä. Siellä Horpon miehet ovat kaskea kaatamassa. Karhu suutahtaa, istahtaa siihen ja ilmoittaa: »Tähän ette saa kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani.» Silloin Horpon isäntä sanoi: »Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä töihin toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta, tyvetkö vai latvat?» Karhu siitä suostuukin työtoveriksi, ilmoittaa haluavansa tyvet ja rupeaa töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen repii pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten kylvetään rukiiksi huhta ja ruvetaan odottamaan, mitä tuosta tulisi. Heti kun oras rupesi vihottamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa, mutta Horpon isäntä nauroi hänelle ja sanoi: »Enhän minäkään vielä ole saanut; tulevana kesänä vasta!» Täytyi karhun suostua odottamaan.
Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla, hakien itselleen mukavaa nukkumapaikkaa, mutta ei löytänytkään mieleistään, vaan kulki edelleen, kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon painautui hän nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn tuulen vinkunaa. Kuulipa hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä haastelevan metsolle ja houkutelevan tätä pitkälle matkalle. »Nyt on jo aika», sanoo kurki, »lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille.» Metso siihen kuitenkin jurottaen kuuluu vastaavan: »Olenpa minä siellä tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin.» Kun toinen ei vieläkään tunnu heittävän, vaan yhäti vaatii mukaansa, sanoo metso lujemmin: »Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennen kuin menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle». Niin vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassaan nieleksivänsä kuin lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja metson sanat tunsi karhu kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen ja tunsi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu, jolla on karhun tanakka, mieli.
Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tulipa sitten hyvän rekikelin aika, ja renki läksi hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkineen sen ladon eteen, jossa karhu veteli talviuntaan. Avaa ladon, ajaa hevosen eteen ja alkaa luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä, joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä, niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.
Jo kaukaa tuntee pastori rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan ja vakavan miehen seistä tojottavan. »Olisikohan», arvelee pastori, »itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on totisesti!» Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, arvelee tämä pahoillaan: »Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut, vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti.»
Vähän matkan päässä tulee taas kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on tuntenut rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan varren seistä tojottavan heinähäkissä. »No totta tosiaankin on itse rovasti käynyt heinällä», ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä ja tervehtii nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain hätäyksissään ja piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa hirmuista vauhtia. Tulee siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu uskomaan samat kuin pastori ja lukkari sekä lopuksi myös samat ihmettelemään. Täydellä vauhdilla porhaltaa hevonen viimein ison pappilan kartanolle.
Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkeekin, kuinka hevonen vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu ja vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja syöksee pihalle. »Maaherra varmaankin tuli», ajattelee hän mielessään ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo, hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennen kuin rovasti kerkeää ulos pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!
Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään mennä talvimakuulle, vaan läksi katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä. Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa pyörähtikin hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennen kuin ketun kalansaaliista kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan maille saavuttuaan toimittanut.
XX.
SATEHELLA SIKA VIISAS, LAISKA EHTOOLLA VIREÄ.
Ketulla on keveät kengät, Ne ei pauka pakkasella, Ei kolka kovalla säällä.
Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin olikin hän saanut kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi. »Saattaneehan noissa käydä», arveli siihen Mikko Repolainen, joka vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja läksi mennä kälpäilemään Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa, kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan tavaton voin ja piimän valmistaja.