Part 7

Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen — ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi: »Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!» Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: »Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»

Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään, rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!» Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan, mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.

Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun. Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen, niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia kehuskellut.

Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa: »Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi matkaansa.

Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä, ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?» tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.» »Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä: »Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu, pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli, rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.

Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen. Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin. »Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!» vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?» vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —

»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin, allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä äänellä loilottaa:

»Laulan, laulan lapsen kielin, Linnun kielin lipsuttelen, Suvilasten sukkaseen, Talvilasten saappaaseen. Ohdolla on somaiset poiat Sekä piiat pikkaraiset, Heitäpä hoidan, tuutilullaa, Syötän, juotan, kapaloin, Nukutan maata, tuutilullaa, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»

Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän, »itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.

Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä, arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa. Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.

No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti». Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta, perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu. Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy, ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» — »Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat», sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään, ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut, vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi: »Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen hätä.

Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta, mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!» — »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!» Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi irti!

Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:

»Näin sitä kettu keikuttelee Karhun poikia täynnä!»

Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut: 'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun ulotu!»

Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta, ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle, että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.

Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä — kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois, jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»

Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen. Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa, sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.

Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.

XVI.

EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.

Jo on tukka tuulta nähnyt, Hivus säitä hirveöitä, Parta päiviä pahoja.

Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!»

Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi, viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti: »No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan, jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.

Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.» Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi: »Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni, minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa: »Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan, johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.

Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken — muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan, jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas, virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»

Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä, sudella karvat karrella.

Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa. Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?» Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää: »Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan. Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään, kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!» myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.

Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian — odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen: »Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!» Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»

Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla, sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle, ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi! Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.

Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan, sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.

Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, läksi hevonen myös menemään, minkä ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä kivestä kiveen, puusta puuhun. Huutaa kettu perään ilkkuen: »No nythän sinä lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanutkin sinua lentämään!» Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:

»Minne nyt Anterus ajavi, Lehtopekka leuhkaisevi?»

Surkeasti valittaen ja huutaen kerkesi susi hänelle siinä vastata:

»Jumala tiesi, Jussi kulta, Minne tästä vietänehen, Kussa yötä lietänehen, Kunne kuletettanehen, Turkuhun vai Turun taakse, Porihin vai Pohjanmaalle: Silmät tähtiä lukeepi, Sääret honkia hosuupi. Tokko vauhti vaimennevi, Retki kurja rauennevi, Ennen kuin kaula katkeavi, Hammas suusta lohkeavi, Leuka kahdeksi menevi!»

»Näyttääpä todellakin siltä», kauhisteli mielessään siinä jänis, »kuin ei sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria määrätty!»

Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jälessä, näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä tiedä, vaikka niilläkin vielä jotakin tekisi. Mutta nyt hän pisti ne vain piiloon ja läksi takaisin suden pesälle ilmoittamaan leskelle surusanomaa hänen miehensä surkeasta kohtalosta. Mielessä hänellä kuitenkin oli kepponen, jollaista ei vielä ollut Metsolassa tapahtunut.

XVII.

AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.

Kontti konnalla selässä, Jonka saapi konnuudella, Sen kokoopi konttihinsa.

Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle. Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin: »Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä», ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen piiloon odottamaan ketun tuloa.