Part 6

Havaitsipa jänis silloin lammaslauman aidan vierellä ja kun vanhastaan tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon. Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle. Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti, että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut, eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään. Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan: »Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!» Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!» mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa. Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on julmin jutuissa!»

XIII.

OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.

Kurki istui kannon päässä, Märän mättähän nenässä, Sormiluitansa lukevi, Jalkojansa nostelevi.

Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään, aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.

Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä. Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa, että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.

Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla. Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen, kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli. Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata kostoa.

Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo: »Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo: 'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.» No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo, näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!» Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut, ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät, olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän kuitenkin täytyi.

Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy: »Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään», sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti, lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään, kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.» — »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni, lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki, »kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen petollisuutensa.

Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi. Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.

XIV.

MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.

Jo tästä jokin tuleepi, Luiden luske, päide pauke, Hammasten hajoitusvuoro.

Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu, joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan. Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.

Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.

Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi. Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne, talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet. Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna, kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion kimppuun.

Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa. Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.

Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se, joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio, joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.

Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa: »Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut, kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?» »Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa. Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.» Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena: »Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään, kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan, kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan, kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt, »niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.

Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt! Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies eteesi sukeutuu.»

Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti, »pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?» kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.

Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi. Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: »Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti sai turvaan karhun luo.

Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti. Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»

Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»

Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin, kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet viisas ja hyvä mies.»

XV.

SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.

Villainen emosen vitsa, Jos rupeeman ruoskikahan, Vitsa vierahan verinen, Jos on kerran koskekahan.

Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa, tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään, ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla, jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.