Part 5

Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta talousmatkaltaan siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut kerta kiisteleminen: »Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia hallita, toisen matkoilla käydä!» Niin siinä tinkivät harakka ja varis, kunnes harakka viimein kikahtaa: »Sinä saat matkoilla käydä, minä olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin, kääntyäkin!» Myönsihän varis, että harakka oli pyrstön lepsahdukselta ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti, ihan ulkomaille saakka. Tältä hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: »Menin Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen, sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!» Vanhana ja viisaana hänen täytyi hymähtää leivoselle, joka touhuissaan kiipesi taivaaseen päin ja kehui: »Minä menen taivaaseen Jumalata tappamaan!», kunnes vähän ajan kuluttua tulla tömähtikin alas jälleen puolustellen itseään: »Kurikkani jäi, kurikkani jäi!» Mutta kun hän samalla itse näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei hän malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: »Vaari, vaari, tarhas' on klaari!», sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki kukahti: »Käy koukkuun, käy koukkuun!» Mutta vaari vihasi tämän vuoksi käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi miettimään, mitä saisi syödäkseen.

Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: »Tee kauppaa, tee kauppaa!» Mies katsoi hänen jälkeensä ja heristäen nyrkkiään naurahti: »Mitäs maksat?» »Kolm' markkaa, kolm' markkaa!» huusi varis ja lopetti, kun mies kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: »En minä niin vähästä myö», huutamalla: »Saat harrjakaiset!» Mutta tämä oli vain sitä vanhan talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman sen vakavampaa tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla mutahaudalle tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään syötävää. Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran raadon paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: »O-o-o-letkos saanut paistia? — O-o-o-len! — Mi-mimi-mist' sitt'? — Ky-ky-kyläst'! — 'Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? — Ka-ka-ka-nan!» — »Vai kanan tässä vielä!» hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan jalkain juuresta loikkasikin veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti mutaan.

Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella äänellä hän sanoi: »Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!», mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: »Kurr! En minä tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!» Taas varis koettaa houkutella: »Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!» Sammakko taas varovasti vastaa: »En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!» Kolmannen kerran varis makeasti maanittelee: »Minkätähden kultaneitsyt rapakossa makaa? Nouse pois, kullannuppu!» Sammakko yhä vain estelee: »Mutta sinä, mustatakkinen, tossaat minut!» Jo lupaa varis: »Minä teen valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näköisälle!» Ei vieläkään sammakko uskalla, pään vain pistää veden pintaan ja sanoo: »No, alapa vannoa!» Varis vannoo: »Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!» Silloinpa viimein väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: »Missä vala? Missä vala?» Mutta nielaistuaan sammakon lähti varis lentoon ja rääkäisi pahalla äänellä vastaukseksi: »Vala vatsassa, vala vatsassa!»

Niinpä sanotaankin tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.

Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle, tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.

Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata, eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!» Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.

Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä. Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen edustalle.

Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi. Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa saaliin.

Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.

XI.

EI KETULTA KEINOJA PUUTU.

Min rastas raataa, Sen pyyhyt pyytää. Onneton ottaa, Vaivainen varastaa.

Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut häntää eikä huultakaan!

Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale, mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne kiireesti juoksemaan.

Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa. Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.

Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan — harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.

Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!» Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: »Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.

Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli, kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul' rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.

Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano mitään.

Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy: »Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee, kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta. Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan: »Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä: »No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.» Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.

Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija, itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?» »Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista. Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan, kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain naureskellen tiehensä.

Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla: »Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo, mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.

Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: »Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»

Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs. Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo ja lähtee tiehensä.

Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.

Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo: »Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen. Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan repoa. Sanoo:

»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä — anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen päässään.

»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.

XII.

JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.

Jänis juoksi, pää järisi, Perä pyöri, pelto liikkui.

Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen, joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.

Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» — »Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee, Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä näytän, että minua pelätään.»

»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti. »No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.