Part 4

Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne. Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä, kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:

»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä valkoinen.

Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No, mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis — ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen. Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»

Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen, hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet, mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja järsimään pahinta loukashirttä poikki.

Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.

Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki, alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»

VIII.

TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.

Joka hyvän hylkää, Se pahaan puuttuu.

Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään, mutta sitten hänkin huomannut eläinten polulla noita pyydyksiä, kuullut ketun ja karhun seikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo pyydykset viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullutkin Ilmolan suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunutkin. Ja niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet täällä ihmisten ilmoilla asumaan. Pian saikin koira miehelle palkita hänen hyvän tekonsa.

Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan oli Jumala vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen akkansa ynseili: »Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin tähkää!» Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä putosi, ja kysyi: »Joko härkäsi tuolla elätät?»

Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhäkin ynseili ja marisi: »Vähä on vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee.»

Silloin Jumala riipaisi näppiään vieläkin ylemmäksi, pudotti pois tähkän seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: »Piisaako nyt olkea tarpeeksesi?» Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä Jumalan töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhäkin akka arvosteli: »Ei piisaa, vielä saapi enemmältä tulla olkea.»

Silloinpa Jumala tempaisi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi hänen härälleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti Jumala siiloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan tyytyväinen.

Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen, ja rupesi vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä oljesta pudonnut pois ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja kuolema. Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä määrätty koiran osaksi; ja kun koira näki, että jo riipaisee luoja hänenkin tähkänsä pois, niin se rukoili: »Heitä, rakas luoja, minun osani tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen verran!» Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi, ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt luoja näki, että koirakin ymmärtää etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja älyää rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola, vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.

Näin saattoi koira miehelle kiitollisuudenvelkansa maksaa.

Lähti sitten mies linnun pyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satimia laittamaan. Olivat nyt jo sekä kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää hänelle kostaaksensa. Niinpä he näkevätkin eräänä päivänä, jolloin karhu oli jo unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulkee ja virittelee metsän teille ansojansa. Tulevat siihen nyt kettu ja karhu sekä kysyvät: »Mikä sinä oikeastaan olet ja minkä tähden sinä teet noita meidän teillemme, vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi antamassa?» Siihen mies vastasi: »Mikäkö olen? Olen ihminen ihala, sukukunnan suuri luomus. Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu, jolle Herra hengen antoi, luoja suustahan sukesi». — »No, eipä tuota juuri uskoisi», arvosteli karhu halveksivasti, »mutta sepä silleen. Sano nyt sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän teillemme?» Mies koetti vältellä: »Minä kuljen teitä niin monesti, että ne kuluvat minun allani ja paranevat siitä.» Mutta kettu osoitti loukasta ja kysyi uudelleen: »Mitä varten sinä tuon laitit tielle?» Taas mies vastasi vältellen: »Joka ei ymmärrä varoa, se menköön sen alle viisautta oppimaan.» Silloin karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja sanoi: »Ihmisen sukua minäkin olen! Minulla on tyhmän miehen mieli ja yhdeksän miehen voima. Kuinka sinä kehtaat tuollaisia laitoksia meille kiusaksi tänne minun metsääni laittaa!» Taas vastasi mies: »Se, joka ei viitsi kiertää, menköön siihen,» mutta kettu suuttui ja rupesi haukkumaan ja manaamaan miestä: »Hävytön olet, kun laitat noita meidän vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä varoa! Mutta minäpäs en loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun kuljen matkoillani?» Silloin mies nauroi ja sanoi: »Älä huoli, kyllä minä sinullekin keinon keksin: minä laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti, että sinäkin käyt rautoihin.» Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen hajunsa tuntevansa.

Ruvetaan siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: »Minä kaadan sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et tullut niitä tekemään.» Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut, uhkasi myös: »Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain kovasti työtä tehdä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita asettelet.» Ja yhdessä sitten varoittivat: »Sinä et saa käydä enää meidän polkujamme!» Mies sanoi siihen: »Minä myös rupean tekemään teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä.» No, sovittiin siitä nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: »Kyllä minä nyt rupean tekemään teitä niin paljon kuin voin», sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän ja karhujen valta. Ei kuitenkaan jaksanut mies raivata teitä niin pian kuin olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja rauhassa hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis, vähäväkiset olivat teiden tekijät.

Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi, mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen kotieläimiään, jos niin tahtoivat.

Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta, mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain: »Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille». Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään, ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien karhujen alku matkaan lähti.

Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi. »Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin kertoihan hukka kuitenkin.

»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee — 'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen voima on niin suuri...» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä. Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen, karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty on.»

»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar. Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi...»

»Aina sinä...!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.

Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella. Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan. 'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut. 'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.

»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa, joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani, kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen tarinaansa kontio ja kettu.

Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan, minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia! — hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.

IX.

TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.

Suu veti suden ritahan, Kieli kärpän lautasehen.

Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis. Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt. Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: »Onpa siinä tirehtöörille käynyt huonosti — ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!» — »Mitä varoitusta?» kysyi hukka. »No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tantereita, että 'kerta syö, kahesti katso, kupehelle kummallekin'.» »Ei näy muistaneen», vastasi hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: »Syödään tuo varis.» »Kumpi sen syö?» kysyi kettu ja huomautti: »Ei pyyssä kahden jakoa». »Kumpi ennen ennättää», muljautti hukka siihen vastaan. »Kovin on siitä kilpailusta variksen raato laiha palkka», arvosteli kettu, »mutta jos lisäpalkintoa veikkaan pantaneen?» »Pannaan vaan!» innostui hukka, »jos ennen pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!» Kettu, jolla oli paha mielessä, suostui ja lisäsi vielä: »Jos ennen pääset perille, niin minä saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi.» Sovitaan niin siinä sitten veikasta.

No eihän muuta kuin lähdetään juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota tomahti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä, kurkisti reunalta ja kysyi: »Mitenkäs kävi, mies?» Susi vastasi haudan pohjalta: »Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!», meni nurkkaan kykkimään ja sanoi: »Äh, äh!» Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen vastasi: »Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä.» »Kuinka niin?» kysyy nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoo: »Nouseppas pois, tokko pääset». Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän se miten pääse ja repo sanoo: »Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois.» »Sehän tästä eteen tullee!» huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.

Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, rupesi kettu, jumalaton, nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun onnettomuudesta hämmästyneenä: »Äh, äh!» Ketulla siinä palasi heti mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä puimasta pelastua.

Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: »Menihän päiväinen armas!» Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. »Kuule!» ehdottaa hän hukalle, »nouseppas pystyyn sinä, niin minä nousen sinun olkapäillesi katsomaan, joko päivä nousee.» Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään seinää vasten seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois haudasta. Kun siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi häntä auttamaan vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän voi auttaa, ja pilkkasi vielä: »Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti kuin selkää, niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!» Sitten hän siirrähti syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.

Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: »Enkös minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun siinä niin tyhmästi menit kykkimään!» Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.

Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi aamiaista nälästä hurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren polkua tuli hän miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja läksi polkua edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: »Nyt kävi hullusti, nyt se syöpi minut», ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun kidasta. Jo arveli siinä:

»Kiistahan tulevi tuuli Kurjoa kuletettaissa, Katalata kannettaissa?»

Kuuli kettu siinä teeri paran kysymyksen ja kun oli juuri äsken haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta, vaan sanoi: »Lännestä» — silloinpa suu aukesikin suureksi, teeri livahti lentoon ja pääsikin oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan polulla ja vannoi vastaiseksi:

»Joka vielä teeren saisi, Ei sille tuulia lukisi, Eikä säitä arvelisi!»

Mutta tämän verta tätä.

X.

VARAKIN VARIS JALALLA.

Mies vanha variksen ampui, Tiesi tetren saanehensa, Koppelon kopannehensa.

Ennen kuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa, miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan syöttiseipääseen.