Part 9

Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen: »Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä tuhma röllötät vesirapakossa! Mitä sinä siinä teet?» Sika kääntää kylkeä ja röhkäisee: »Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta.» »Mistä sinä sen tiedät?» halveksii häntä kettu. »Siitä», vastaa sika, »että vaarnikkatäi kylkeäni puree.» Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu: »No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!» Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta, joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: »Olen minä yhtä viisas kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee! Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!» Torataan siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään: »Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saapi oluttynnyrin».

No, mennään siitä metsän rantaan. Kettu asettui makaamaan pää sinne päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi, käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään. Maataan siinä ja odotetaan.

Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamaan: »Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!» Repo ihastui ja sanoi vahingoniloisena: »Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän sinä tiennytkään, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat, vaarnikkaviisauksia!» — »Vai en!» äyväsi sika, »tule vain tänne ja katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa». Repo juoksi sinne sian luo, katsoi ja tunnusti: »Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin saitkin sen oluttynnyrin! Poispa lähdenkin viisaampieni luota, sillä eihän sinusta ollut narrattavaksikaan! Eipä uskoisi moista tuommoisesta rumasta lersakärsästä!»

»Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu valmiiksi!» röhähti siihen nyt sika. »Kuinka niin?» kysyi kettu ihmetellen. »No», sanoi sika, »parhaillaan kun Jumala oli minua luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi hän ainoastaan: 'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas, että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun kerta häätyi olla suutarina — otin harjaksia omasta niskastani ja käytin kärsääni vasarana. Hyvin se työ kävikin, paitsi että vasaran kärki levisi entistä enemmän terskalle.»

Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon oluttynnyrin pilautui sika riepu niin pahaksi juopoksi, että vielä tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa röhkää, ylen elää siivottomasti. »No on se tuo Piippolan sika!» ihmetteli repo sanoen lopuksi:

»Tynimys sinun emosi, Kynimys sinun isosi, Kynin, kynsin kynnä maata, Kärsin käännä turpehia!»

Niin tuli hän siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko, kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt, vaan ylpeästi lauloi: »Tukholmiin mennään!», kun sitä vastoin jäärä surkeasti tärisevällä äänellä valitti: »Herra, armahda tätä päivää!» Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: »Elo hyvä lienee!» Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain: »Ainapa tuota aikaan tullaan!», mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: »Hätä neuvoksi lienee!» Juuri siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta puheli emännälle: »Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!» Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.

Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kälpäili varovaisesti odotellen, mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. »No kana sillä on akkanakin!» haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo oikeastaan kuuluisikin hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet metsässä ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään. Pantiin veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön, ja niin lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa paljoa parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun tämä sen huomattuaan olikin huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen höyhenisten säärtensä vuoksi. »Katsopas sääriäsi!» se oli huutanut, »kuinka sinä noin kehtaat kylään tulla — nypi toki karvat koivistasi pois!» »Ja minä onneton», sydäntyi metsäkana kiroamaan, »olin niin tyhmä, että häpesi n karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään, jolloin kyläkana pääsi sivuitseni perille». — »Vai niin ovelaa on se Immilän kukon väki», ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti: »Niin on. Ilman sen kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja komean, sen maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa pitkin sileätä pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä käytävätä, käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko, niin kysy koppelolta!» — »No hyväinen aika!» ihmetteli jälleen kettu, »eihän moista ole kuultukaan».— »Sanos muuta!» sydäntyi taas metsäkana ja nauraa räkätti vahingoniloisesti. »Mutta viime kesänä sen oli käydä huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!» sanoi hän. »Oli kana elättänyt talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla, että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan.' Kana alkoi uida sorsan jälessä ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' — 'Kun uppoat, niin uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!» rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.

Läksi siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin, mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysikin metson akan sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian sanoi koppelo: »Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki? Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka aina ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus — se kukko ja varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin minä siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää — tiedänpä vaikka tulipalonkin!' — 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' 'Tiedänhän minä', selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin varpaani varistuvat puulla ollessa.' En osannut sitten enää muuta kysyä kuin: 'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on niin hyvä ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä muut lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivänkin antaa; hän asuskelee mieluimmin omassa talossaan.»

Tällaisia kertoi koppelo ja ihmeissään kysyi kettu: »Mistähän se niin ylpeäksi lie tullut?» Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: »En tiedä oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan ilmeiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista, joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele sievästi.»

Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin mahdottoman ylpeä, ja läksi juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka ei ollutkaan kaukana. Siellä hän kohta tapasikin vanhan metsovaarin, joka riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet, laati mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan, murahtelihan vain: »Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä vanhoja juoruja juttelemaan!» Kettu kuitenkin siinä rupesi pää käpälällä sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso vähitellen leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

XXI.

SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.

Kukko lauloi kullallensa, Kanan lapsi kaunollensa. Varis lauloi vaahtokuulla, Kevätkuulla keikitteli.

Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso, niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia. Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään. Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.

Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut, että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut. Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!» Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.

Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko kiekaista heläyttää vastaukseksi:

»Kuninkaihin kukkumahan, Herroihin hyräjämähän.»

»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?» Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.

Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa, kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan taas laulaa hujauttaa ylpeänä:

»Kuninkaihin kukkumahan, Herroihin hyräjämähän!»

»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!

Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko, levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:

»Kuninkaihin kukkumahan, Herroihin hyräjämähän!»

»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan kartanoa.

Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa, kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen, leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa heläyttää:

»Kukoll' on kultainen kypärä, Kuninkaall' ei hiippaakaan!»

Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta, siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee, ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven, niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi:

»Kukoll' on kultainen kypärä, Kuninkaall' ei hiippaakaan!»

Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»

Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on», määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:

»Kukoll’ on kultainen kypärä, Kuninkaall' ei hiippaakaan! Kukoll' on kultaiset kulkuttimet, Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»

Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne, niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!

Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin, ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle. Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois, kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta. Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.

Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:

»Kuninkaista kukkumasta, Herroista hyräjämästä, Kukuin siellä kuusi vuotta, Lauloin seitsemän keseä, Kaikenpa kaheksan vuotta, Ympäriinsä yhdeksänkin, Puolen vuotta kymmenettä.»

»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?» — »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen, jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.

Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli vastaan kiekauttaa:

»Kuninkaissa kukkumassa, Herroissa hyräjämässä, Kukuin siellä kuusi vuotta, Lauloin seitsemän keseä, Kaikenpa kaheksan vuotta, Ympäriinsä yhdeksänkin, Puolen vuotta kymmenettä!»

»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät, hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi: »No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?» Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»

Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan lakea katselee.

* * * * *

Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä. Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut, Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä ulos!

Nyt se loppui!

XXII.

HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.

Ku käski pahalle työlle, Kenpä kehnolle kehotti, Nokkoasi nostamahan, Kärseäsi kääntämähän!