Part 25

Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja satoisana keinuili. »Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään», ajatteli hän, »maanviljelys se on sittenkin paras miehen elättäjä.» Ja hän kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan hyvää makua — ei ollut vielä kovin paljon, mutta aluksi kuitenkin.

Tällainen oli se kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki pääsi hääviinoistaan selviämään, läksivät he etsimään elukoitaan ja löysivätkin ne kaikki sieltä autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa popsimasta. Elukat ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään kiireellistä tuoreen lihan tarvista, saivat he rauhassa ruveta elämään vanhaan tapaansa.

LIII.

TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.

»Kun ei tuosta kyllin liene, Syökse tanko taivahasta Tahi kultainen korento, Suulahalle suulakehen, Tuonen lukko leukaluihin, Manalan kivi kitahan!»

Niin tulikin vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin niin viileän ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis tuntu ja yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu keskeytti marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja ketulle, että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska ihan kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti. Ja huhdalle mennessään tunsi karhu mielensä ilosta läikähtelevän nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasti ahersivat.

Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon tällaisina raikkaina päivinä, jolloin metsonpoikasia tiheiköt pyrisivät täynnään, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta olikin tullut tiukka isäntä. Eikä hän siinä leikkuussa keksinyt mitään veruketta, jonka varjolla olisi saattanut pysytellä laiskana, vaan hiki hatussa täytyi hänen kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla. Vasta sitten kun ruvettiin eloja ajamaan riiheen, keksi hän edes sen, että sai sen ajan reessä istuksia, kun karhu ja susi vetivät. »Joka taakseen katsoo, sitä heitetään kirveellä!» sanoi hän, ja karhu sekä susi arvelivat, että ehkä lieneekin siinä sellainen taika, eivätkä uskaltaneetkaan taakseen katsoa.

Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuiksi sekä lämmittää poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa. Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa kumpikin ja karhu sanoo revolle: »Mene sinä nyt parsille, kun olet noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan. Kun olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin puida jutkistamaan.» Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä, millä keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli lyhteitä lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa raksautti siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun selkään. »Hös!» sanoi karhu, »mitä sinä niitä parsia pudottelet, joudu puimaan vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan täynnä!» — »Hyvät kuomaseni!» vastasi kettu ihan muka tuskissaan, »minähän täällä koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun ihan väkisellä tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät, vankat miehet, yksinänne, niin minä täällä parsia pitelen, etteivät enää päällenne putoa.» Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja tyytyivät siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan makaili siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin tällöin ilkeyksissään jonkun parrenkin, kun ne olivat niin raskaita muka, että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Vähin hän siellä itsekseen hyräilikin, laulun laati moisen:

»Pui, pui, sutturukka, Minä parsia pitelen, Parret päähän paukahtaapi, Laki päälle lankeaapi.»

Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia, valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin, puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän sanoi kettu karhulle: »Kyllä olikin jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita — koetas, veljeni, kuinka hirveästi olen hiessä!» Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu sipaisi sitä kämmenenään ja murahti väsyneenä: »Hikinen näkyy olevan! Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?» Silloin kettu esitti nöyrästi:

»Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka enimmän työn ovat tehneet ja koko asiankin alkuun panneet, isommat osat saaliista tulevat.» Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi: »Näkyykö minua täältä?» — »Ei näy», vahvistivat karhu ja susi. Silloin kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: »Näkyykö minua täältä?» — »No ei näy sieltäkään», todistivat taas toiset. Nyt kettu meni viljako'on taakse ja kysyi: »Entäs nyt?» — »No hyvinkin näkyy» ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: »No, tästähän tämä jakaminen mukavasti selviääkin — mitäs muuta kuin annetaan isoimmalle isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä! Sitä vastaanpa ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?» — »No ei», tyytyivät siihen toisetkin ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa talteensa. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle uutista jauhattamaan.

Tullaankin sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: »Mistäs näitä sait, mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?» Karhu ja susi jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa olkia kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain kivet mennä sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin, siissun-siissun, syyssin-säässin. Kettupa riihikuivia jyviä näppärästi pistelee kiven silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin, rouskun-rauskun, hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä karhu ja susi katsomaan ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen hänen kiviensä panevan aivan toisella äänellä kuin heidän. »Miksi», ihmettelee karhu, »sinun kivesi panevat jyrin-järin, mutta minun tissis-tassis?» — »Ja minun», urahtaa susi, »panevat hissin-hassin, kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö.» — »Voi veikkoset!» remahti silloin kettu nauramaan, »ettekö te ole huomanneet panna pieniä kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein minäkin, niin vasta rupesivatkin kivet panemaan jyrin-järin!» — »Ahaa!» nauroivat karhu ja susi, »siinäkö se vain vika olikin — no äkkiähän se on autettu», ja niin tuppasivat molemmat äiät somerta kivensilmään niin runsaasti, että riittää piti ja äänen muuttua.

Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja ruvettiin puuhaamaan kotiinlähtöä. Kun karhu sitoi valtaisen suurta olkijauhosäkkiään kiinni, katseli hän aivan säälien ketun pikku pussosta ja sanoi: »Näytäs, kettu rukka, minullekin niitä jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat.» Kettu totteli, aukaisi säkkinsä ja siellä oli valkoisia, kauniita, vielä myllyn jäljeltä lämpimiä ja tuoksuvia jauhoja. »Mitenkäs?» kummastelivat nyt karhu ja susi, »sinun jauhosi ovat näin kauniita ja valkoisia, kun meidän ovat niin peräti ruskeita ja karkeita, melkeinpä mustia?» — »No olette tekin myllymiehiä!» sanoi siihen kettu, »tottakai jauhot ovat mustia, kun ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan mylly on aina joen rannalla, että likaiset jauhot pestäisiin, sillä mustiahan niistä muuten tulee, kun on viljat savuriihessä kuivattu. Peskää nyt toki tekin jauhonne, mutta varokaa, ettei virta niitä vie.» — »Niin, mitähän olisi, jos koettaisimme noita pestä», arvelivat siinä karhu ja susi, ja päättivät koettaa. He menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja virtaan — vilauksessahan ne menivät virran mukana. »Emme me tätä pesukeinoa osaa»; arvelivat he silloin ja päättivät syödä jauhonsa sellaisinaan, vaikka mustiakin olivat.

Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja makeaa siitä tulikin. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä, tuli karhu hänen luokseen ja kysyi: »Puuroako sinä syöt?» — »Ka puuroa, uutispuuroapa tietenkin», vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana lähemmäksi katsomaan ja sanoi: »Voi kun sinun puurosi on valkeaa ja kaunista! Annappas kun minäkin maistan.» Kettu antoi, jolloin karhu makustellen tuumi: »Mitenkä sinä olet sitä keittänyt? Minun puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista.» »Siinäpä se onkin konsti, keittämisessä», selitti repo. »Pantuani puuropadan haahloihin kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani ja nousin sitten haahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa pataan. Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinäkin samalla tavalla äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaakin: sitä parempaa puuroa tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän koskesta vaahtoa lisäksi — silloin kyllä hyvä tulee!» — »Vai sillä tavalla se puuro onkin keitettävä», ihmetteli nyt karhu ja läksi talolleen hänkin tätä keinoa koettamaan. Uudelleen hän pisti patansa haahloihin, kiehutti veden, sekoitti, siihen tasaisesti hierimellä karkeat olkijauhonsa, laittoi alle hyvän tulen, sekoitti uudelleen peukalollaan, vaikka sitä ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas paloi, ja kiipesi sitten haahlaorrelle istua kököttämään. »Voi hyvä isä, kuinka polttelee, polttelee, puh-puh!» ähisi hän istuessaan siinä savussa ja takavillojen kärventyessä, »kyllä tämä hyvän puuron keittäminen on vasta kovaa työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä ja pakaroita vihavoipi — eihän tätä mikään voi kestää! Paha on tällä orrella muutenkin istua, ähhäh! — eikö sitä rasvaa rupea jo tippumaan...?» Karhu koetti kurkistaa jalkainsa välistä pataan, joko sinne olisi ruvennut rasvalampareita ilmestymään, mutta hojeltuikin siinä samassa tasapainostaan ja pudota mätkähti omaan puuropataansa istualleen polttaen itsensä pahanpäiväisesti. »Voi sinua kettu ryökäle, minkä paulan minulle taas asetit!» älysi hän silloin koko asian ja karjahteli tuskissaan, rientäen sitä kyytiänsä myllypurolle viileässä vedessä takapuoltaan vilvoittelemaan. Kauhean ja lopullisen koston hän nyt vannoi revolle, uhaten ettei armahtaisi, vaikka toinen medeksi sulaisi hänen edessään.

Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan, minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi vei hän padallisen omaa mustaa, ruumen jauhoista keitettyä sotkuaan. Nähtyään ketun puuron ihmetteli hänkin sen tavatonta valkeutta ja pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, sanoi hän yhtäkkiä: »Katsopas, mikä tuosta sivuitse menee!» Susi ällistyi ja kääntyi katsomaan, mutta repopa samalla roppasi hänen padastaan omaansa aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi maistamaan: »Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä.» Susi silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: »Yksi on mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla, huttukeiton keittäjillä — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!» — »Niin vain», myönsi siihen kettukin ja siirsi joutuin padat syrjään, ettei olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.

Aika olikin jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuoltapa näkyikin karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa kohti. Ketulle tuli kova hätä päästä pakoon, mutta ei olisi mielinyt sitä sudelle näyttää, ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille päässyt. »Tuolla näkyy karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle», sanoi hän, »odota sinä tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä menin hakemaan hänelle nauriita tuolta Horpon halmeen nauriskuopasta.» Näin sanoen kettu loikkasi tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta kuulemaan, mitä karhulla olisi sudelle sanomista. Raivoissaan karhu selitti sudelle, mitä oli tapahtunut, että koko riihenpuinti ja viljan jako oli silminnähtävästi vain ketun paljasta petosta, jonka uhriksi he molemmat olivat joutuneet. Ja sitten karhu näytti palaneita peräpuoltaan ja sanoi: »Toki se lienee minun surmani, se kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa saatane henkeä pois! Nytkin se viekkaudellaan meiltä viljat kavalsi ja poltti häntäni ja peräpuoleni. Mistähän sen repaleen nyt voisi saada käsiinsä?» Kuullessaan karhun kertomuksen oli susikin saanut silmänsä auki ja ymmärtänyt revon koko oveluuden sekä ilmoitti heti: »Horpon nauriskuopalle se sanoi menevänsä sinulle hyviä nauriita hakemaan — se on siellä Horpon halmeen reunassa, tiedäthän?» — »Tiedänpä hyvinkin», todisti karhu ja kiirehti: »Ei nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja nahka orteen!» Touhuissaan molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle päin.

»Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!» ajatteli kettu hiukan huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään sudenkin yhtyvän samaan päätökseen. »Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida tämän jälkeen tulla mitään kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä. Lienee parasta minunkin mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten nämä kuomat siellä minua tappamaan ryhtyvät. Ehkä sentään tässä jokin keinoksi koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan.» Näin ajatellen kettu lähti mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.

Sattuipa niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat nauriskuopalle, ilmestyikin halmeen laitaan itse Horpon isäntä sen vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet pysähtyi karhu epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen sanoi karhu hänelle silloin kuopan suulta: »Täällä on halmeella Horpon isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu, minä pistäydyn tuohon näreikköön.» Susi totteli ja kyyristyi tyhjän kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyikin siihen kettu, joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten puhuttelemaan Horpon isäntää.

Tämäpä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. »Ka, kun on repo tuossa pellolla!» ihmetteli isäntä ja katseli jotakin asetta, millä sitä heittää, mutta kettupa silloin sanoi salaperäisesti: »Maku on nauriskuopassa». — »Häh!» kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä repo tarkoitti. »Jotta maku on nauriskuopassa», ilmoitti nyt repo kovemmasti ja viittasi kuopalle päin. »Ahaa!» ymmärsi isäntä asian, tarttui kirveeseensä ja läksi menemään.

Ja nyt oli tullut vihdoinkin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa, viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä kun Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti hyökätä siitä ulos, antoi isäntä hänelle kirvespohjalla sellaisen täräyksen vasten otsaa, ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka sääret kankeina maassa kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: »Ähäh, lampaanvaras, joko loppuivat retkesi!» Ja pitkää aikaa ei kulunut, ennen kuin hukan nahka oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi sen lihoja palkaksensa.

Se oli hukan surkea loppu.

LIV.

TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.

Lulloseni, lalloseni, Omenani, ohtoseni, Ällös olko milläskänä, Ei sua pahoin pidetä: Sima sulle syötetähän, Mesi nuori juotetahan.

Kauhistuen oli karhu nähnyt näreiköstä piilostaan, miten sudelle oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaistakin, että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomenniemen, joten metsän miehillä ei muka ollut enää — sillä niinhän oli sovittu — oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä uskonut, kun ei noita teitä näky nyt enempää kuin ennekään: samat olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.

Saatuaan viljansa korjuun rupesi Horpon isäntä sitten kyntämään sänkeä vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut. Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että isäntä antaisi hänelle jonkun syyn käydä päälle; on näet karhulla luonto sellainen jalo, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei tämä itse asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä auran kynsi sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan pysähtymättä sitä irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi suitsia riuhtaisten: »Äss, sinä karhun syötävä siinä!»

Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan, on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii; muuten ei hyvä seuraa. Karhupa tiesi tämän ja ilmestyikin kohta paikalla isännän eteen ja sanoi: »Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen syön.» Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä. Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. »Älä, hyvä veli», sanoi hän, »syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!» — »Syön!» vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä turvautui houkutteluun: »Eihän tästä», sanoi, »olekaan nyt syötäväksi, kun on kesäajoissa laihtunut paljaaksi luuksi ja nahaksi. Odotahan syksyyn saakka, että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä haluttaa.» Karhu katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin lyöttyneeksi ja laihaksi. »Olkoon menneeksi», myöntyi hän sitten, »mutta sitten syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyykin sinun lupauksesi mukaan tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen.» — »Kyllä tuon», lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa, sillä hänellä ei haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.

Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä olkia sieltä hakemaan. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun äkkiä huomaakin, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle toista etukäpäläänsä. »Mitähän se tuo repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä viittilöipi?» ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi silloin puheisille.

»Mitäs niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?» kysyi kettu. »Tulin tyhmyyttäni», vastasi tämä, »sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi ja täytyy nyt se viedä sille.» — »Älähän huoli», lohdutti häntä repo ja kysyi: »Mitäs maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä karhun kaupan päälle?» — »Mitäpä minä», sanoi isäntä, »osannen sinulle antaa. Mitäpä pitäisi olla?» »No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa», vastasi kettu, »mutta tyydyn minä siihenkin, kun vain yhdenkään karhun suolen mutkan antanet?» — »On siellä navetassa suuria kesällisiä kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat.» Kettu lipoi jo etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän silmissä, vaan kysyi: »Sattuuko sinulla olemaan kotona sellaista kuivattua lehmänrakkoa?» — »On kyllä», vastasi isäntä, »kun tässä äsken teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat pirtin orteen kuivamaan.» »Mene kiireesti hakemaan se», määräsi kettu, »ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia kuivia leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin neuvo pidetään.» — »Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee», epäili isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa mainitut tarviskapineet. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ketun rypeneen lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli. »Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?» kysyi isäntä sitten, vetäen suutansa naurun irviin ketun jääkalkkareet nähdessänsä.

»Ota nyt», neuvoi repo, »tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä sido sitten se häntääni — kas sillä tavalla niin — no hyvä! Sido nyt kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni — aivan niin. Kuule nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan, niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun karhu sen kuulee — ja kuuleehan se toki näin oudon äänen — niin se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika karhunjahdissa — sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja — sano mitä tahansa, kunhan vain pelottelet äijän oikein hyväksi. Saat sitten nähdä mitä tapahtuu.» — »Oli menneeksi», lupasi Horpon isäntä, »eipähän ota, jos ei annakaan!» ja lähti halmeelle.

Siellä olikin jo karhu odottamassa. Voi kuinka oli lihonut ja paisunut, kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt pehmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvällä mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: »Sanasta miestä, sarvesta härkää! Näytpä haluavan pysyä miesten kirjoissa, Horpon isäntä, koskapa toit hevosesi syötäväksi. Se onkin minulle vallan sovelias eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle. Riisuhan ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä hampaissani, kun rupean syödä reuhtomaan.» Sääli oli isännällä vankkaa ruunaansa, joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten korskahteli, ja hän kysyi: »Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään sovinnolla järjestää? Näethän itsekin, että on aivan järjetöntä tappaa tällaista vankkaa työhevosta.» — »Ei», ilmoitti karhu, »ei voida! Nopeasti luokki maahan!»