Part 24

Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä, »eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!» ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi, »ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä heistelemään Immilää kohti.

Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli, että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle. Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen hyppäämään... ka... no... hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää... henki tässä menee...» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.

Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.

Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut, kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa. »Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun hänelle tulee kotiin lähtö.

Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:

»Kaksipa kalosarvustani, Kaksipa hörppäkorvastani, Kaksipa silmämäljäriä! Pää kuni Jumin kurikka, Häntä kuin Hämehen miekka, Kieli kuin kesäorava!»

Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain, jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla! Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti, mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu, »minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?» — »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.

Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa. Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan, sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!» sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa. »Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla, jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan, »vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko kurkullasi.»

No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!» suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän, kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» — »Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä, kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.

Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä, ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko, veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion», vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari, »kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla sinut irti päästän», ja niin päästikin.

Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten niitä tuomisia odottelemaan.

Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään. Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.

Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli, että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan. On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.

No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki, mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».

Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa. Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä. Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas, mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!» sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.

Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys Immilästä kaukana.

LII.

PELKO PAHIMMAT TEKEE.

Ohtosen! ainoiseni, Mesikämmen kaunoiseni, En sua kiellä kiertämästä, Enkä käymästä epeä.

»Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi Immilään kaiken sen rikkauden», ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti vielä jurosti: »Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi.»

Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli kuunnellut sitä ja sanoi:

»Olipa siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet, samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin.»

Sitten kisa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi: »Kylläpä nyt onkin pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten äsken tuolta ulkoa sellaista hiljaista tissutusta ja kähnimistä?» Kummastuneena härkä kielsi, jolloin kissa taas sanoi: »Kyllä siellä varmasti joku oli ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi niitä tihulaisia.» — »Mitä ihmeen tihulaisia?» kysyi nyt härkä, ja heräsivät siinä jo toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus keskeytynyt.

»Käh-käh-käh!» kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla rupesivat häneltä niistä tihulaisista kyselemään. »Mistäpä minä tiedän!» sanoi hän, »kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että senkö tonttuja ja tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan autiotuvassa, kun siellä kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan. Ne tihulaiset ja tontut, ne ovat taas sellaisia paholaisia, mitä lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka monisarvisiakin, ja jos ne valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada millään pois. Kuulin isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen omistaja oli luvannut vaikka mitä sille, joka saisi sen paholais-äijän pois hänen suuresta tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen ja varsinkin öisin möykkämään.» Näin selitti kissa oudosteleville kuulijoilleen, mutta härkä sanoi tyynesti: »Jos hän tänne yrittää, niin lähtö täältä tulee. Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!»

Siinä samassapa kuuluikin ulkoa sellaista kähnimistä, että sen huomasivat kaikki pirtissä olijat, ja ennen kuin ehdittiin sen enempää sitä ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu, kuin olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään kävellä. Samalla se päästi oudon ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi tupaa. Jäätävä kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain hetkeksi, sillä pian selvisi härkä säikähdyksestään ja karjaisi: »Mikä tänne tulee yörauhattomuutta tekemään!» sekä tölmäsi samalla voimainsa takaa outoa rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti nurinniskoin lattialle. Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä jaloilleen, kun ruunakin jo oli saanut mielenmalttinsa takaisin, heitätti takapuoltaan ja lasketti molemmilla takakavioillaan tulokasta otsaan sillä seurauksella, että tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta lentänyt tallukka. Jopa pakeni tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen se rupesi hakeutumaan takaisin ovelle päin. Siinäpä silloin jänis alkoi laukata ympäri penkinaluksia kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään lähelle liettä, sähähti sieltä kissa hänelle vasten naamaa kuin olisi tuhannella äimällä yhtaikaa pistää jurautettu. Huumautuneena syöksyi tulija silloin suinpäin ovea kohti, mutta vielä mennessä ehti sika rohmaista häntä torahampaillaan sääreen. Jytinää vain kuului hetken yön pimeydestä ja niin oli tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa pääsivät vihdoin eläimet yötänsä viettämään.

Mitä oli sitten oikein tapahtunut?

Eihän mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut näkemään kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä nähdäkseen, minne he oikein olivat menossa. Huomattuaan heidän menevän Katilan autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne yöksi oli ketulle juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästähän nyt karhu saisi korvauksen niistä kuolleista hevosista, joista hän sille oli äsken valehdellut, ja siinä sivussa saisi hänkin, kettu itse, maistaa hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta toimeen! Hän läksi kiireesti mennä litvittelemään sinne päin, jossa arvasi karhun oleskelevan, eikä aikaakaan, kun jo löysikin hänet yksinään pimeässä korvessa nuuhkailemassa. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella, kun olivat selkä ja sivut kipeät sen soiton opettelemisen jäljeltä, ja muljautti vihaisesti kettuun päin. »Mitä kureja sinulla nyt on?» kysyi hän istahtaen mättäälle. »Ei, eno kuoma, nyt joudetakaan istumaan!» sanoi kettu, »nyt onkin vasta maku pirtissä.» — »Missä pirtissä?» kysyi karhu epäilevästi. »Katilan autiopirtissä», selitti kettu, »ei ole muuta kuin menet ja otat vain! Tule pian perässäni, niin äkkiä on haju nokassasi.» — »Tiedä häntä — niitä sinun makujasi», murisi karhu ynseästi, »onhan niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi.» Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myöskin samassa jylisytti hänen vatsaansa, lähti hän tulla nulkkaisemaan ketun perässä, joka mennä lipoi liukkaasti edellä.

Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän ja sanoi: »Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät pääse pakoon livahtamaan.» »Kyllä», sanoi kettu, »kyllä vartioitsen, eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää.»

Vähän ajan perästä rupesikin tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä, että ketulla nousivat karvat pystöön. »Rovastipa se eno nyt siellä painiikin», arveli hän, »on tainnut se härkä ruvetakin puskusille, antamatta tappaa itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hyvinkin hevonen vielä potkaista säväytellee vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla ruoanhankinta-aikomukset, jos mieli asiansa lopulleen toimittaa.» Eikä kettu ehtinyt juuri sen enempiä tuumallakaan, kun samalla tuvan sysimustasta oviaukosta lennähtääkin musta rumilas kuin heinähaasia hänen eteensä pihalle ja alkaa mennä vyöryä hirveätä vauhtia metsää kohti. Kettukin meni siinä hiukan sekaisin luullen, että se hänen vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon, ja pemahti uljaasti hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni. Pimeässä korvessa laukataan peräkkäin ja jo kettu tapailee ajettavansa häntävilloja, kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se vietävä onkin. Samassa tämäkin pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua käpalällään ja sanoo: »Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat; kun annan tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan pitää vain jäädä!» Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli päätänsä, piteli kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja valittamaan.

»Eno, mikä teitä vaivaa?» kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, »ettekö saanutkaan sitä makua nitistetyksi hengiltä?» Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi: »Makua!» sanoi hän, »ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarillaan otsaan, ja sotamies, pinkkapöksy, mikä lienee ollut — vanha se ainakin oli, koska oli vaikeahko — rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien, jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua.

»Ovella vielä suutari rohmaisi veitsellänsä sääreeni. Ja koko ajan kikkaniska kiljui orrelta, että 'ota koukku, pistä perään ja vedä tänne!'»

»No voi hyväinen aika!» ihmetteli kettu, »ja minä kun näin omilla silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?» — »Kuule, kettu», sanoi karhu, »paljoon pahaan olet minut jo houkutellut ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken päälliseksi pilkkaat, niin minunkin pitkämielisyyteni loppuu ja minä nyljen sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin olla silloin paikallasi!» Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.