Part 23

Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä, mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen». — »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan», mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.

Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.

Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.

Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen», sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»

»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».

Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää, mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän palasi tielle.

Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!

Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!

Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.

Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!» ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?» — »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» — »Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset, mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.

Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista, milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä sitä häätaloa kohti astua telläämään.»

Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.

L.

EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.

Oi emoni, vaimo vanha, Pane ruoka ruttoisesti, Syödä miehen nälkähisen, Haukata halun-alaisen.

Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni, musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»

Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!» Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.

Kohta sen jälkeen tulivatkin miehet sonnia tappamaan, mutta tätäpä ei ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni on karannut, kytkyt on purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään, että mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: »No ei tässä ole muuta isompaa koiraspuolta enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan rokka siitäkin!» Kissapa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän määräystä, luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. »Astu, veikkonen, tietä härän jälkeen», selitti hän, »muuten panevat lihaksi.» Eikähän sitä tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa, pian oli hänkin tiessään, mutta kissapa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa siankin saman tien kuin edellisetkin.

Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: »Kun et vartioitse elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon rumilas tuosta rääkymästä!» Niin lähetään Immilän pönäkältä ja suurelta kukoita kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään: taas on kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella touhulla hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun nyt sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottalsiin paisti ottaa. Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan ja kiljaisi:

»Se tästä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa kerjäämästä!» Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. »Tämä minun vielä piti saada kuulla!» sähisi hän kiukuissaan, »ensin käsketään häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat antamaan.» Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysikin heidät pian läheiseltä aholta.

Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras pakoon mennä ja mistä suojapaikka saada, kun iltakin oli jo lähenemässä. Kissahan siihen neuvon tiesi. »Mihinkäpä tästä muualle», sanoi hän, »mentäisiin kuin sinne Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikös tämä kukko hyväkäskin mennä touhottanut sinne sitä maailman loppuansa pakoon? Niin ettei muuta kuin pian tielle, että saadaan yöksi kattoa päämme päälle». Ärtyisesti kissa näin toimitti kaikki matkaan ja niin lähdettiin mennä nykyttelemään, ensimmäisenä härkä, sitten ruuna, sitten sika ja kukko sekä viimeisenä pahantuulinen Kääpälän kissa, mauruten ja pitäen pahaa ääntä.

Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja katsovat myöskin. Jopas nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa niin että korvat ovat luimussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa hänet ensiksi tunsi, pysäytti tulijan vähän äkkiä ja kysyi lyhyesti ja tuimasti: »Minne Jussilla matka?» — »Minnekäkö?» ihmetteli Jussi, »tottakai häihin, sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu kaikki, mitä on ilman lentäväistä tahi jalan juokse väistä». Katkerasti vastasi siihen kissa: »On nyt sillä tavalla, että niissä häissä on lihan puute. Älä, veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään teuraaksi! Parempi on, että lähdet meidän mukaamme.» — »No voi rakkaat veljet!» kiitteli heitä nyt Jussi sääret kenkkulassa, »olipa toki hyvä, että satuitte vastaani juoksemaan, etten suin päin surman suuhun lentänyt! Se kettu hyväkäshän minut tälle matkalle houkutteli. Mutta mihinkäs te nyt sitten olette menossa?» Kissa selitti asian, jonka kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä onkin Katilan autiotuvasta ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee mukaan, koska sattuu näin hyvää seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon viimeisenä tulla kyykkimään.

Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle. Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen murahtelemaan ja puhumaan.

»Kiittämättömyys on maailman palkka», kuului hän sanovan. »Olisi luullut Immilässäkin olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta ruveta meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan — minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden. Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki mierolle syötetään!»

»Käh-käh-käh!» sähähti siihen kissa liedeltä, »sano muuta äläkä valehtele! Mutta mitä sinä tarkoitat sillä, että sinun esi-isäsi olisi tuonut Immilään sen rikkaudet? Sitäpä minä en ole sattunut kuulemaan.»

»Niin on kuitenkin asia», vastasi härkä juroon tapaansa, »mutta se on vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan.»

Toiset olivat kuitenkin tulleet perin uteliaiksi ja kärttivät kiihkeästi härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua ja niin hän haasteli seuraavan sukutarinan.

LI.

KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.

Hämehessä häntä häilyi, Pää keikkui Kemijoella, Sata syltä sarvet pitkät, Puolta toista turpa paksu.

Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten rakoon murusta haalia.

Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän, sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä heilumaan ja nyhtämään.

Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin, katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:

»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»

»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan ja mulkoillen suurilla silmillään:

»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä on voimaakin takana, vai kuinka?»

»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi sitten, tässäkö härkä asui.

»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian sieltä Immilän vaari huutaakin:

»Hoi on härkäni kotihin, Päivä kaatuu kuusikolle, Karkoaa katajikolle, Vieree vehkavaarasille!»

Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:

»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»

Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:

»Kun hypännet, niin hyppää!»

Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti. Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.

Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut. Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen, mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi, kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla iltasuitsun ääressä.

Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.

Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee. Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti huolettomasti mennä heistelemään.

Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään: »Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.

Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi. Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon, lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.

Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään, vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni, jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää syömään.