Part 22

Karhu tömähti sieltä viidakosta sen pelaavaisen miehen eteen ja sanoi: »Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?» Mies säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan sillä tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin pian nähdessään, ettei äijällä ollut mitään pahoja aikeita. »Vai, soittamaan?» vastasi hän, »ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän taidon oppii, jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?» — »No niin mielelläni», vastasi karhu, »etkö rupeaisi minua opettamaan?» — »Ka, saattanenhan tuota ruveta», arveli mies ja katseli ympärillensä kuin jotakin hakien. »Mitäs haet?» älysi karhu kohta kysäistä. »Haen tässä välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi saattaa», vastasi mies, »sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain koneesta hienot kielet poikki». Ja sattuikin mies siinä huomaamaan tiepuolessa paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita koivun vitsoja ja rupesi vääntämään vitsaksia. »Mitä sinä noilla teet?» kysyi karhu taas. »Käillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi silitetään.» »Ahaa», sanoi karhu, »vai niillä se tehdään.» — »Näilläpä näillä.»

Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: »Jos nyt sitten ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin». — »Sillä tavallako sitä oppii?» kysyi karhu. »Sillä, tee vain niin kuin minä sanon», puhui mies, »niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin luuletkaan». Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja kysyi: »Entäs nyt, mitä nyt tehdään?» — »Näin», puhui mies, »näinhän tätä oppia parhaiten otetaan», ja siinä karhun kanssa jutellessaan hän samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: »Joko minä nyt osaan pelata?» — »Jo osaat», vastasi mies, »ei puutu muuta kuin tappien voitelu», ja sitten kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin voi synkeä surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio paralta, valitus semmoinen, että miehestäkin tuntui kaamealta. »Kovinhan sinä opitkin lujasti pelaamaan!» ihmetteli hän, »ei sitten muuta kuin jatkat vain samalla tavalla, niin kuulevat sinun taitosi pian muutkin», ja niin tarttui hän taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.

Kettu huvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli käynyt, ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. »Vai tällä tavalla sitä oppii soittamaan!» ihmetteli hän ääreen päästyään, »ja kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin laulun tapaista.» — »Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset, että pääsen tästä irti», murahti karhu, mutta kettu vastasi: »Eivät minun hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista sen aikaa kun käyn suden hakemassa». Ja niin kettu läksi juosta litvittelemään tiehensä.

Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvänkin aikaa, mutta kohtasikin pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, heittäysi hän rehelliseksi ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. »Mitä se siellä tekee?» kysyi susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata vellotusta. »Se opettelee soittamaan», selitti kettu, »sillä oli äsken se kulkevainen mies opettajana.» — »Mennään katsomaan!» innostui susi ja niin he menivät. Pianpa sitten susi puri poikki vitsakset ja niin pääsi äijä taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle, kun tämä oli niin pian avun tuonut.

»Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!» vihastui karhu sanomaan, »se ei ole voinut kauas ehtiä.» — »Niin tehdään», sanoi susi, »sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minuakin pitkin selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee.» — »Ja minua se pyöritti kuin sammaltukkua», tunnusti repo. Ei siis muuta kuin lähdetään mennä tömistämään. Jopas nähdäänkin pitkällä kangas-ojelmuksella miehen mennä telläävän, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: »Kas tuolla tulevat nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!» Kuullessaan tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta ja ketustakin. »Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää katsomaan?» tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: »Mene sinä, kettu, ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!» — »Ka», arveli kettu, »saattanenpa mennä», ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen huomasi hän, kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi: »Etkös vielä oppinut soittamaan!» Sitten hän sanoi kiirehtien akalle: »No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt — ota ja manaa ne nyt oikeueetn!» — »Hop-pop!» huusi akka, »vai siinä ne ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!» Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu pyörsi pakoon aika kierua ja sanoi karhulle ja sudelle: »Ei sinne ole menemistä — jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on se hullu akka». — »No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin on», arvelivat toisetkin ja läksivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja pelkääväisen näköisinä.

»Mutta missäs ne olivatkaan ne hevosen haaskat?» havahtui nyt karhu revolta kysymään. »Nekö?» vastasi kettu, »vielä niitä nyt enää olisi, kun on tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi ei minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi.»

Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta kohti omaa tuttua korpeansa jälleen.

XLVIII.

MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.

Kiiskinen kaloja vanhin, Vata vanhin pyydyksiä, Pata vanhin astioita.

Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun muistiin painunut.

Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti, kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen ahmatin pedon vuoksi.

Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:

»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»

»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon muuta kalakansaa?»

»Saapuu, saapuu!» todisti kiiski innokkaasti, »tule vain nopeasti, että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut kirkossakin.» Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin tullessa laiskasti perässä kuin mikäkin lieko. Tultuaan rysän luo kiiski huusi: »Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta koolla!», meni nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli tehty hyvin harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä, päätyi hänkin nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt ulos. Silloinpa alkoikin rysässä julma poru. »Syö nyt minut!» huusi kiiski ja varoitti: »Ei kirkossa saa pahaa elämää pitää! Ellet voine olla siivolla, niin tule pois, jumalaton!» — »Odotahan, riivattu!» puhisi hauki, mutta kiiski ui ilkkuen tiehensä.

Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään kaikki viimeisetkin voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi siitä pois livahtamaan. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla syömään pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeäkin, mitä vain siinä kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti kaikille, että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle käräjiin. »Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä eikä esivallan kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa piikkiset limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan kunniallisia, ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä on nyt kerta kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas, joka ymmärtää opettaa teille lakeja ja asetuksia.» Näin pauhasi iso hauki mahtavasti, mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet rysään, pinkaisi äkäisesti: »Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma suursyömäri ja pikku kalain surma. Toki tarvitaankin täällä kuningas meidän raukkain turvaksi, mutta sinua ei siksi ikinä valita!» Hauki tavoitti kiiskeä kitaansa, mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle ja pörhisteli siellä piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.

Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävikin siinä, vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. »Missä on lohi?» rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään, sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan paikasta.

Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. »Mitä!» hönähti silloin hauki halveksivasti; »totta se nyt on kuningas valittava, koska kerta on sitä varten tänne tultu». »No kuka sitten valitaan kuninkaaksi?» kysyivät toiset kalat suu ammollaan. »Kukako!» murahti taas hauki, »totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan kaloista. Katselkaapas ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen vaatimuksen täyttää.» Ja hauki lekautti isoa pyrstöhän ja loksautti leukojaan, niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi kahmalollinen pieniä siniäisiä. Mutta silloinpa pinkaisi joukosta äskeinen kiiski äkäisesti kuin äyriäinen: »Älä rentoile, rosvo, voimillasi, sillä emme me nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse. Mieluummin otamme sitten lohen, sillä se on näiden vesien jalo ruhtinas.» »Ei lohi jouda teidän kuninkaaksenne», sanoi hauki, »sillä kesät sen menee aika jokia noustessa ja talvet se velloo valtamerillä. Eikä se muutenkaan ole niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen luut ovat niin pehmeitä. Senhän täytyykin aina huoata pyydykseen jouduttuaan, että jos hänellä olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua verkoin vedettäisi, eikä nuotin nostettaisi.'» — »No silloin saatte valita vaikka minut», sanoi kiiski, »sillä ei suinkaan minulle turhan vuoksi ole kiviä päähäni pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista vanhin ja vahvin!»

Siitäkös nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamieskään huoli veneeseensä kuin aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaankaan, sen kuin vain melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahvenkin siinä jo ilmestyi vakaana paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: »Jos tässä kiiskestä puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!» Mutta nyt kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: »Kun niikseen tulee, niin voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi, jos voitan?» Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua sekä lupasi kaikkien puolesta: »Jos voitat uinnissa, niin valitsemme sinut kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?» — »Uidaan tuonne kukkarokivelle ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä alkaen kaikkien kalojen kuningas», esitti kiiski ja toiset hyväksyivät ehdotuksen.

Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat, vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni. Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään, kun voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennättikin kiisken korkealle kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle ja saapuvalle kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa kuuluttamasta: »Täällä kiiski, missä kala!» Hauki oli mahdottoman nolo, kun ei voinut mitenkään kieltää kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen hän murahti halveksivasti kokoontuneelle kalaparvelle: »Karheita ovat kaikki kalat, mutta karhea on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt se kinasuu ruhtinaaksenne!» Ja niin sanoen hauki tempasi joukosta oikein lihavan ja ison särjen kitaansa ja katosi kuin salama heidän joukostaan, kalaparven säikähtyneenä pirahdellessa joka haaralle.

Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen. Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan. He olivat nimittäin lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille, ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään ja vastannut vain: »Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää aita kumoon!» No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta, mutta kiiski julisti: »Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!» ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta, kunnes kiiski sen keskeytti ja julisti:

»Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin viisaasti, sillä vaikka minä olen tämän näköinen, niin ei minua saisi moni mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas ja kuhan luu, tietäkää se. Ja nyt minä hajoitan nämä suuret käräjät sekä käsken jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne Kukkarokiven alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte.»

XLIX.

JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.

Akka vanha, vaippa päällä, Kylän kynnysten kävijä, Mieron teiden tietelijä.

Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla, oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti keppinsä varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa. Hänellä naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja kaikkialla häneltä kysyttiin: »Joko olet tavannut ne manattavasi?» Ja hän vastasi aina samalla tavalla: »En vielä, mutta kyllä minä ne kohta tapaan.» Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: »Kunhan minä tapaan ne hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!»

Kun he nyt ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat kahden pitkin poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa, istahti kivelle ja kysyi: »Sanoppas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat sillä käräjiin manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä muistan?»

Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua ainakin:

Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin eloja riittää, mutta sitten rupeaakin jo nälkä ahdistamaan, jolloin täytyy lähteä mierolle. No mitäs siitä, akka panee kotat, sellaiset matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja taloon tultuaan yösijaa kysyy. Hyvät olivat siinä talossa haltijaväet, syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: »On minulla nämä kottaset, minne minä ne voin panna?» »Kottaset kottasien koskeen», neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanookin: »Enpäs panekaan toisten kottasien koskeen, vielä, siitä häviävät, panenpas kanasien joukkoon», ja niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.

Aamulla herättyään lähtee eukko hakemaan kottasiaan kanasten joukosta, mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on annettava kottasien sijaan kananen. Ja talonväellä käy eukko sääliksi, kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavatkin hänelle kanasen, koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.

Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaankin lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä sanookin, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle ja talutti lammasta perässänsä.

Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan pistääkin lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei toisiin sekaannu. Lehmätpä tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana aamuna rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui olemaan hyvin rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivatkin akalle lehmän sanoen, että menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena se kulkevainen akka läksi menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi taas yöksi uuteen taloon.

»Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?» kysyi akka sitten seuraavassa talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin. »Totta kai lehmäsien joukkoon», neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä taas oli itsepäinen ja sanoi: »Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien joukkoonpa panenkin», ja eikös pannut! Hevosetpa potkivatkin lehmän kuoliaaksi, jolloin akka seuraavana aamuna nostikin vasta kovan metelin, niin että talonväen korvat rupesivat suhisemaan. »Lehmäsen tilalle hevonen!» kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä, niin että tämän piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se auttanut. »Hevonen!» sanoi, »lehmäsen sijaan hevonen!» akka vain pauhasi, niin että kaikki jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun akan kanssa oikein tässä joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan se talo hyvin rikas ja varsinkin hevosia hyvin paljon, niin että isäntä suivautuneena jo määräsi: »Ka, antakaa tuolle akalle sitten sen lehmän sijaan hevonen, että herkeää räyskämästä ja lähtee tiehensä!» — »Ja reki ja länget ja suitset ja päitset ja piiska vielä kouraan!» vaatii akka yhä tiukemmin, niin tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille hyväkkäälle nekin. Mitäs ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää rekeen, lyö virkkua vitsalla eikä muuta kuin oistona tielle.

Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu ajatuksiinsa, kunnes herääkin siihen, ettei hevonen enää tahdo mennäkään eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo, korskuu vain äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja hämmästyy: siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä, kuinka lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.

Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen, mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» — »Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten», lupasi vihdoin akka.

Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä, ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli: »Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies», mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.

Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa, karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!» — »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo, »minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka sitten lopuksi päättynee.