Part 26

Murheellisena silloin Horpon isäntä lähestyi ruunansa pääpuolta päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului vasta kummallinen rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja säikähti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista merkillistä ääntä. »Mikä rapisija se on?» kysyi hän isännältä, »kun noin merkillisesti kalkuttelee?» Nähdessään karhun säpsähtävän virisi hiukan toivoa isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti: »Onpahan vain — semmoinen — jospa lienee itse kuninkaanpoika karhunjahdissa, kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne Harakkavaarankin metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Sillä kuninkaanpojalla kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!» — »Kuninkaanpoika ja karhunjahdissa!» hirvistyi siitä nyt kontio, »kun et sinäkään sanonut sitä ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!» — »Eihän siitä mitään sopimusta ollut», sanoi isäntä, »hevonenhan sinulle ahmatille piti vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että pidät silmäsi auki, sillä se onkin sellainen karhujen tappaja ja miesten sitoja, etteivät sen kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka kontiot irtautuneet, jos vain ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne joutuvat, kun sillä on sellaiset kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi hajun tuntevat.» — »Jottako vaikka kiven läpi», masentui nyt karhu aivan kerrassaan, »mikä minut poloisen nyt perii — houkka kun tulinkin tänne!» — »Jopa», sanoi isäntä, »houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se on sellainen pyssymies ja metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni saapi — eikö tuo liene sinunkin surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota hevosta, että pääsen tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet.» — »En minä nyt hirviä sitä syödä», sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen ja entistä kovemmin siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja rakkoansa sekä huuteli huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä karhua näkynyt, meni häneltä viimeinenkin luonto ja hän lupasi hätäyksissään Horpon isännälle: »Kun et, veli kulta, vain minua sille ilmoita, niin en minäkään syö hevostasi!» — »No en ilmoita», lupasi isäntä ja karhu köllähti pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä niin hyvin nähtäisi.

Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden menneen nousi kettu isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä isännälle: »Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?» Isäntä vilkaisi karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu kuiskutti hiljaa: »Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto.» No isäntä silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa on, näkeehän sen nyt sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa rämäytti hyvin pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: »No olet sinäkin hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon vierellä, mutta et älyä rekeesi sitä vääntää!» Isäntä taas vähän ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä iski hänelle vain silmää ja sanoi: »Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa.» Mitäpäs siinä — Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja saikin hänet väännetyksi rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi sitten kysyvästi repoon päin. Tämäpä taas römeällä äänellä nauraa hohottaa ja taas häntä moittii: »Olet sinäkin», sanoo, »hullu mies, kun et köytä kantoa kiinni — luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä muuten pysyvän!» Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi karhuun, joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: »Ole köyttävinäsi, mutta älä, veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!» Isäntä otti silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja uudelleen huutaa huilauttaa: »No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!» Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: »Älä, veli kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!» Mutta Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä, sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka inahtamatta siihen raukesi.

Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja raa'asta voimasta oli hänessä kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut, että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta, jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan karhuvainajaa lauloivat metsän linnut ylimääräisen laulun, jänikset hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko luomakunta.

LV.

VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.

On sitä minullai mieltä, Mutt' on surma sukkelampi: Käypi viisaskin vipuhun, Hullu huhtovi sivutse.

Vaikka se ei olisikaan ketulle mikään puolustus, on kuitenkin mainittava, että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja ymmärsi karhun kuolleen, tuntui hänen tunnossaan ikäänkuin jonkinmoinen vihjaus. Se hälveni kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän viereen katsomaan kuollutta karhua. »Päästä nyt nämä vehkeet pois kaulastani ja hännästäni», pyysi hän ja isäntä teki niin. Sen jälkeen hän hyppäsi syrjemmälle ja nauroi isännälle: »Raha oli miehellä kädessä, vaan ei ollut neroa pitää!» Isännän silmät välähtivät viekkaasti, mutta hän kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan ja arveli: »Niinpä kyllä, oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt nyljettävä.» Sitten isäntä nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat irti ja pisti ne sitä myöten säkkiinsä talteen. Ketulla himoitti oikein sitä parasta paistia maistaa ja hän kaivausi sinne säkkiin sitä syömään, mutta silloinpa isäntä sitaisikin säkin suun kiinni. Kettu heittäysi rukoilemaan sanoen: »Päästä, veli kulta, minut pois, niin neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vastakin tarpeellinen.» Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahden vaiheella, mutta arveli sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat aina kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana neuvomaan: »Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää säkkisi suu kiinni!»

Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy koko Ilmolan aukea ja paljon muuta maailmaa, rupeaa kettu kovasti ihmettelemään: taloja onkin jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. »Kovastihan tämä ilmolaisten maailma onkin paisunut», sanoo hän Horpon isännälle, joka siihen vain murahtaen vastaa että »joo». »Mistä te ihmiset oikein lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljonkin?» kysäisi kettu sitten ajatuksissaan. »Tiedä häntä», murahti isäntä, »kuului kerta vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi meni metsään ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli sammakko, ja kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa.'» — »Vai niin», vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä sitten lisäsi, että, kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin alkujaan oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan enää lehmiä ja lampaita tappaa. »Eikö tuo lie sen vuoksi karhullekin sattunut kuoleman hetki eteen?» arveli hän siinä lopuksi ja katseli pahanenteisesti kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja yksinäisyyden tunne.

Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: »Älä huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia, jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat tänne.» Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle koirain reviteltäväksi, jäi hän siihen tyytyväisenä odottelemaan. Vähän ajan perästä hän näkikin isännän pullollaan olevan säkki selässä tulevan kujaa myöten. »Päästähän yksitellen!» sanoi kettu isännälle, »että saan ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä juoksennella.» — »Yksitellenpä hyvinkin!» naurahti Horpon isäntä siinä ketulle ja puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen Musti-koiransa. »Kiittämättömyys on maailman palkka!» kerkesi repo vain kiljaista ja niin sitten mentiin, että vilisi.

Riu-rau repo rukka, kun saitkin nyt laukata oikein henkesi edestä. Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta äreänä ja sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo, koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja, mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä. Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain samosi sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt — yhä kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan revon omissa jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian pääsisi johonkin turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta ja hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle, joka oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten ehti hän ahtaasta ilmareiästä pujahtaa sinne — isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut kuopan suun — kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.

Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja sutta. »Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei, vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä hän tänne samoaisi ja auttaisi minut pois tästä pälkähästä. Mutta ei ole enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereena valkenemassa! Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa tapellessa!» Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: »Mitä te, silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?» Silmät vastasivat peläten: »Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä johdatella.» — »Hyvä on», vastasi repo, »oikein teitte, kun sitä vain ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?» Peläten jalat vastasivat: »Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme.» — »Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte», kiitteli repo ja kääntyi sitten äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä hän nyt katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen kysyi: »Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?» Täristen häntä silloin ankaralle herrallensa vastasi: »Mitäpä minä, perässä tulin vointini mukaan, puita sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni.» — »Niinpä niin», sanoi repo uhkaavasti, »perässä tulit ja monta kertaa oli Musti saada minut sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet semmoinen, niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän sinut syököön, niin lakkaat pensaisiin tarttumasta.» Ja sillä puheella repo vihassaan, unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan reiästä Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Mutta sepä ei riittänytkään, vaan koira vetikin turhaan vastustelevan revon hännästä ilmoille ja nitisti hänet siihen surkeasti samalle suden ja karhun kuolinpaikalle. Niin sai repo ansaitun palkkansa kaikista konnanteoistaan ja pian olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit ja muut haaskalinnut ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti tuumiessa: »Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse.»

LVI.

PÄÄTÄ JUTTU VAATII.

Näit' ennen isoni lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Näitä äitini opetti Väätessänsä värttinätä.

Näin on nyt kerrottu karhun, suden ja revon sekä monen muunkin Metsolan asukkaan elämästä siellä Ilmolan taustalla. Kaikkien niiden monien vuosien kuluessa, joita oli ehtinyt mennä siitä, kun eläimet kokoontuivat tien tekoon, olivat ilmolaiset ahkerasti eläinten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan rakentaneet teitänsä, ettei metsän väki enää saisi heidän karjaansa ja muita kotieläimiänsä surmata. Niinpä pilkottiin ja raivattiin tie täältä tuonne Kokkolaan saakka ja yhä kauemmaksi pohjoiseen päin, tehtiin maantie aina Kivijärven kirkolle ja siitä taas Karstulan rajalle ja yhä eteenpäin, kunnes tultiin Turkuun ja mereen sekä sen synkän ja pahan valtakunnan rajaan saakka. Ja kun näiden pääteidenkin väliin rastittiin teitä ja polkuja, niin että pian päästiin kulkemaan mistä hyvänsä, huomattiinkin lopuksi, että nyt oli sitten eläinten kanssa tehty urakka täytetty. Huomasivathan sen toki eläimetkin, eivät enää syöneet ihmisten elukoita, vaan väistyivät yhä kauemmaksi selkosille, missä arvasivat vielä tiettömiä taipaleita ja koskemattomia saloja olevan, ihmetellen sitä valtaa ja voimaa, joka ilmolaisilla näytti olevan. Sillä sitä myöten kuin teitä lisääntyi, ilmestyi teiden varsille uusia asuntoja ja vihantia peltoja, joista ilmolaiset korjasivat satoisia viljoja aittoihinsa, kooten itselleen kaikkea elämisen hyvyyttä ja eläenkin niin onnellisesti kuin se yleensä tässä maailmassa mahdollista on.

Mutta yhtä asiaa eivät ilmolaiset koskaan unohtaneet: karhun, suden ja revon muinaista elämää siellä Ilmolan taustalla ja kuinka niiden kanssa täytyi tehdä tällainen sopimus teiden valmistamisesta, jos mieli ollenkaan päästä elämisen alkuun täällä Pohjolan perillä. Niinpä ei ollut Ilmolassa sitä tölliä, jossa ei isä tahi äiti, kirvesvartta vuollessansa tahi värttinätä väätessänsä, olisi pyytävälle lapselleen heistä kertonut. Ja kun lapsonen oli rengassilmin aikansa tätä kaikkea kuunnellut ja jutun loputtua kysynyt, onko se totta myöskin, oli isä ottanut hymyillen piipun suustansa ja sanonut: »Kysy, lapseni, Piippolan äidiltä. Hän kyllä kuoli menneenä vuotena, mutta isä elää vielä.»

Ja sitten oli tuli liedessä riutunut, ulkona oli vinkunut talven tuiskutuuli, mutta töllissä oli ollut lämpöistä ja turvallista. Uneen oli vaipunut lapsonen ja uneen koko Ilmolan kansa, turvaten siihen, joka Suomenkin niemen yllä kättänsä pitää.